Piiri pieni pyörii

keskiviikko 24. lokakuuta 2012 Valeäiti 34 Kommenttia

Eräs kohtuullisen ärsyttävä ilmiö on osunut silmiini tässä viimeisen vuoden aikana. Se kuuluisa solidaarisuus, jossa me naiset muka olemme niin hyviä, loistaa poissolollaan äitipiireissä. Ensimmäisen (lapsen) vauvavuoden aikana sitä verkostoidutaan niin kovasti, käydään ne perhevalmennukset ja tavataan jopa niitä pahamaineisia internettituttuja. Tavataan vanhoja ja jo unohtuneita ystäviä kahvilla "nyt kun sinäkin olet mammalomalla" ja löydetään keskusteltavaa vaikka keiden ventovieraiden kanssa puistossa, valuuhan niillä lapsilla samanvärinen räkä.

Sitten kun näistä kuherruskuukauden ensitapaamisista ja ujoista puhelinnumeroiden pyytämisistä on saatu synnytettyä se oma piiri, jää solidaarisuus, tutustumistoiveet ja ystävällisyys nurkkaan. Enhän minä, mulla on nämä mun kaverit. Ei siinä mitään, ei uusiin ihmisiin ole pakko enää tutustua, jos tuntuu että se oma verkosto on riittävä. Mutta kun tässä yhteydessä jää ne käytöstavatkin. Sosiaalisissa taidoissa taannutaan sinne oman lapsen ikäluokkaan. Ei jaeta omia leluja, ei kutsuta toisia mukaan leikkiin, eikä ainakaan auteta ei-ystävää hädässä. Minulla kun on nämä minun omat ystäväni, katsos.

Paatos on niin suurta, että voisi kuvitella minun itseni kohdanneen nyt lähipäivinä jotain suurta epävääryyttä. Ei se niinkään ole. Mutta palattuani sinne ihanaan Betaniaan, olen alkanut tunnistaa muutaman hapannaaman, maitokuppikuntalaisen. Ne samat tympeät naamat ajoivat minut pois eräästä toisesta perhekahvilasta, kun kolmen yrityskerran jälkeen totesin ettei sinne kannata mennä. Kun siellä ei kukaan suostu puhumaan minun kanssani, ellei lapseni tee jotain väärää. Nämä mammat juttelee keskenään, vilkaisee ohimennen "uutta tulokasta", eivätkä tee elettäkään tutustuakseen. Tai edelleen, ollakseen edes kohteliaita. Kun yritän virittää edes hiekkalaatikkotason keskusteluja (vitsi kun on jo kylmä, hohhoh näitä haalareita, on flunssakausi vissiin tulossa), saan vaivautuneen hymyn ja selkä kääntyy sattumalta vähän minuun päin oman lapsen touhuja seuratessa.

Ja niillä minun mammoilla on ollut samanlaisia kokemuksia. Uusissa asuinalueissa on ollut vaikeaa tai mahdotonta tutustua paikalliseen äitiposseen, kun niillä on jo omat kuppikuntansa eikä niihin ole sisääntulemista. Ei edes tervehditä, kun tullaan ekaa kertaa perhekahvilaan. Ja vaikka kävisi käsipäivää sanomassa, vain yksi kysyy säälistä että "minkä ikäinen lapsesi on" (jos olisimme koiria, tämä vastaisi pepun haistelua. Niin me tutustuaan).

Ne harvat miehet, joita sentään onneksi näen silloin tällöin, ovat poikkeus. Jannet (sain nimen tietooni heti, ilman kidutusmenetelmiä!) ja Markut kyllä juttelee, ja heittää läppää. Ne myös puhuu muutakin kuin mammaa, ne saattaa kysyä mitä teet työksesi. Siis oikeasti työksesi, ei vain juuri nyt. Mutta ne naiset, aargh. 

En minä vaadi että otatte minut mukaan leikkiinne, tai edes keskusteluunne. Olenhan minäkin joskus käymässä henkilökohtaista keskustelua, johon ei jokaisen Mirjan tarvitse osallistua. Mutta jotain käytöstapaa ja empatiaa pöytään kiitos. Jos joku tulee syksyn tuiskusta sisään yhden tai kahden niskuroivan ja räkänokkaisen lapsen kanssa ja huikkaa nopeasti ujon "hei":n, voit vaikka sanoa takaisin "hei". Kokeile myös pientä hymyä. Sitten voit katseellasi kysyä "voinko auttaa" ja suullasi vaikka "kamala keli siellä". Ei siitä mammasta sinulle vältämättä stalkeria muodostu silti, mutta saatat pelastaa yhden kotiäidin surkean päivän tarjoamalla edes näennäisesti juttuseuraa.Voit sitten ehkä nauttia samasta luksuksesta, kun itse joudut samaan tilanteeseen puolen vuoden päästä, omien mammojesi palattua töihin.

Ja oikeasti, onko teistä joillain muka jo liikaa ystäviä? Niin monta, ettei satunnaisen kulkijan kanssa kannata vaihtaa paria sanaa? Jos on, pyydä ne ystävät kylään. Sitten ei tarvitse tulla näyttämään sitä hapanta naamaa yleiseen tilaan.  

P.s. Tänään tuijottelin Betaniassa niitä happamia naamoja, jotka tällä kertaa lisäksi katsoi minua paheksuen (ja jos se ei paheksuen, mistä voisin tietää kun ette mitään puhu, ettekä hymyile?), kun Ykkönen laittoi vaihteeksi "ULOS!" -huutoshow:n päälle kaikkien muiden laulaessa. Mikähän siinä on, että ison porukan yhtäkkinen hiljentyminen ja yhtäaikainen laulaminen saa sen ihan paniikkiin? Pelkääkö se epävireistä esitystä? 

Eräs kohtuullisen ärsyttävä ilmiö on osunut silmiini tässä viimeisen vuoden aikana. Se kuuluisa solidaarisuus, jossa me naiset muka olemme n...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

34 kommenttia :

  1. No, aamen! Et usko, miten huojentavaa oli lukea tämä kirjoitus. En ole maailman aktiivisin tai toiseksikaan aktiivisin mammapiireissä pyörijä, mutta kyllä minua vaivaa se, että silloin kun ylitän itseni ja epäsosiaalisuuteni, niin vastaanotto on usein kuvaamasi kaltaista. Mä olen ajatellut, että se johtuu a) mun naamasta tai b) lapsen selvästi näkyvästä kehitysvammasta, mutta mahtavaa, että muutkin on joskus saaneet kylmää kohtelua. Tai mitäs mahtavaa siinä nyt on, kun tarkemmin ajattelee.

    Juu, käytöstavat kunniaan, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hätää, kyllä tämä ihan kaikille tasaveroisesti annettu kohtelu on! Sitä tietty mietin, että vaikutanko itsekin sitten samalta jollekin muulle, mutta en kyllä myönnä. Musta tää on tosi ikävä juttu, ihan tosi perseestä. Olen itse tosi sosiaalinen ja saan kyllä sen juttuseuran väkisin kaivettua, mutta ei munkaan aina tekisi mieli niellä omia epävarmuuksia ja tuppautua jonkun seuraan. Niin että mitäs jos tämä on mulle joskus vaikeaa, niin kuinka paha se on jollekin ujommalle tyypille? Murrr.

      Poista
  2. No siis tän pelossa mä en oo vieläkään uskaltautunut sinne Betaniaan ;) En tosiaan oo mikään puheliain vieraassa seurassa, ja mun on tosi vaikea olla se keskustelun ylläpitäjä, jos pitää löpistä ihan niitänäitä. Ehkä ens viikolla sinne Betaniaan toteamaan tää käyttäytyminen itse, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta Betaniassa on tosi kivoja ne ohjaajat :) Ne tunnistaa siitä, että ne on vähän vanhempia eikä niillä ole otsa kurtussa oman lapsen perässä juostessa :) ja jos osutaan sinne samaan aikaan, lupaan sanoa hei ja hoitaa juttelut! :)

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus. Jotain vähän samaan aihepiiriin sivuavaa olin kirjoitellut siihen sun perhevalmennusryhmäjuttuun, mutta loppumetreillä iPad kieltäyty sitä lähettämästä enkä jaksanut kirjoitella uudelleen.

    Siis mulle kävi just vähän näin perhevalmennuksen kanssa, paikallisen esikkokerhon kanssa (muut mammat siellä varmaan perhevalmennustuttuja, tosin ei nyt ihan katsoneet kuin vierasta sikaa muttei varsinaisesti yrittäneet tutustuakaan) jne. Mä oikeestaan löysin sitä paikallista vertaistukea vasta kun alettiin olla ulkoiluiässä ja löydettiin ihan mahtavia ihmisiä niinkin kaukaa kuin omasta pihasta. Toisen lapsen kanssa sosiaalisia ympyröitä laajensi esikoisen kerhokaverien äidit, ja sit jo alko tuntua siltä kuin olin kuvitellut mammalomasta - että hengataan uusien, samassa elämäntilanteessa olevien tuttujen kanssa. Eikä siis tarvii pyöriä vaan siellä kotona hellan ja pesukoneen väliä.

    Meidän leikkipuistossa oli paljon sellasia nenänvartta pitkin katsovia ompelukerhoja. En mä oikein sinne loppujen lopuks sit enää viitsinytkään mennä, kun ne satunnaiset päivänsädeäidit oli siellä kovin satunnaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kestä noita ompelukerhoja, enhän mä kestä ompeluakaan. Ihmeellistä "koulukiusaamista" jotenkin vielä tässäkin iässä ja elämäntilanteessa.

      Poista
  4. Kun aina sanotaan, että turkulaiset ovat tuollaisia, niin osaavat muutkin. Mutta nyt voin siis sanoa, että Turussa on just tuollaista. :D Tosin Turussa perhekerhossa (samoin kuin itähelsinkiläisessä puistossa) kokemukseni mukaan ensin ei tervehditä, eikä katsota päin. Ja kun on kolme-neljä kertaa käynyt, muuttuu "sisäpiiriläiseksi". Hyvin outoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, lyhyt matka ainakin insidelaiseksi! :)

      Poista
  5. Joo, mä en kestä tota. Meidän lähileikkipuistossa on just tuollainen mammarinki. Kesällä ne kaikki istui penkeillä siellä puiston laidalla ja mulkoili vaan muita kävijöitä. Nyt kun on tullut kylmä, on bebaa ruvennut ilmeisesti paleltaan ja ne on joutunut jalkautumaan muun rahvaan joukkoon. Aina kun siellä käy, on vähän sellainen olo, että sori kun mä tuun tänne teidän puistoon. Onneks siellä on muutamia muitakin outcasteja....
    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt outcastit vaan tekemään omaa piiriä! Otatte vaikka minttukaakaot teille niin tulee riittävä kateus kylmille peboille.

      Poista
  6. No näinpä. Mä käyn ohjatussa perhekerhossa mun lapsosten kanssa ja siellä on kanssa joku "hei-me-ollaan-kaikki-hankittu-kaksi-lasta-samoihin-aikoihin-ja-oltu-täällä-samassa-perhekerhossa-jo-kolme-vuotta-ennen-sua" jengi. Siellä kerhossa on aina paljon kivempaa, jos osa siitä sakista on poissa, vaikka ne periaatteesa on ihan mukavia ihmisiä. Mun strategia on tosin ollut, että bondaan niiden muiden uusien kanssa. Nekin ottaa kontaktia kun ei nekään ketään tunne.

    Puistoissa on taas ongelma se, kun tosi monet äidit tekee kavereidensa kanssa treffejä puistoihin. Siinä sitten juoruavat omat ja yhteisten tuttujen asiat eikä siihen väliin oikein mun mielestä voi edes mennä turisemaan välikausihaalareista. Eikä siinä mitään, on mullakin joskus treffit puistossa (haah, mulla siis _on_ kavereita!) ja silloin itsekin asennoituu siten, että tapaanpa tätä mun kamua täällä.

    Mun mielestä ohjatussa toiminnassa toi jengiytyminen on kurjempaa kuin just esim. leikkipuistossa. Puisto on kuitenkin silleen julkinen tila, että ei siellä nyt tarvitse kai kaikkien kanssa turista vaikka ei siitä haittaakaan olisi. En mä lenkilläkään jaksa jokaisen koiranomistajan kanssa alkaa juttua vääntämään vaan yleensä painelen ihan vaan ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi treffit kaverin kanssa on vähänv aikeampi kysymsy, mutta mä oon kyllä kans siinäkin vähän sitä mieltä että jos haluaa omaa rauhaa, pitää mennä omaan kotiin. Puisto on kuitenkin myös kohtaamispaikka, ja sellaisena sen musta pitää pysyä. Ei sinne saa tulla omia salaisuuksia supisemaan, siellä pitää olla valmis tiukkaan keskusteluun..ööh...välikausihaalareista :)

      Poista
  7. meillei oo tollasia persekahviloita mut mus kyrpii satasella, kun mun pieni sosiaalinen päivänsäde menee puiston hiekkiksellä tekemään tuttavuutta siinä olevien lasten ja äitien kanssa ja kaikki vaan katsoo veks eikä puhu sille sanaakaan. vittu mitä vittupäitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se vasta pahinta onkin. Tai sit ne tönii sitä ja suuttuu kun se "tulee sotkee meidän leikit". saakeli. tää on kaikkien puisto.

      Poista
  8. No mä ainakin kysyn nyt, näin blogin kautta että mitä sulle kuuluu ja että moikataanpa puistossa jos tavataan. Enkä ole mies vaan ihan nainen :) meitäkin on, asun Oulussa.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvää kuuluu kiitos! :D mutta en taida olla Ouluun ihan hetkeen tulossa, laitan sitten viestiä jos tulen niin tavataan ;)

      Poista
  9. Heh. Mä kävin viikko sitten ekan kerran perhekahvilassa. Tuollaistahan se taas oli. Onneksi oli mukava vetäjä sentään. Mulla oli kahvilan vanhin ja nuorin lapsi - en siis kuulunut joukkoon. Ammattiani en halua koskaan paljastaa, kun sit kukaan ei puhu enää mitään. Yritän vaan olla se Julia Kauppakassi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua kanssa vähän häiritsee jos joku kysyy ammattia. Mä koen sen vähän liikaa yksityisalueelle menemiseksi. En tiedä miksi. Tuntuu, että anonyymit ammatittomat äidit ovat paremmin samalla viivalla, sitten kun lyödään ammatit kehiin, niin kuvaan astuu se eriarvoistaminen koulutustaustan perusteella. Tosin, suurin osa mun elämänpiirissä pyörivistä äideistä taitaa itseni tavoin olla yliopiston läpikäyneitä, mutta silti. Mä tykkään pitää äitiroolin ja työroolin erillään toisista.

      Poista
    2. :D :D Olet siis selkeästi lääkäri, kiinni jäit. Musta on kyllä ihan kiva puhua ammateistakin, joitain vaihtelua sentään keskusteluihin.

      Poista
  10. Heh, totta. Meillä maalla asiaa tosin helpottaa se, että valtaosa niistä muista mammoista on ollut yläasteella samaan aikaan ja jos ei ole, niin niiden mies kumminkin on. Kääntöpuolena ne KAIKKI tietää jo valmiiksi kuka sinä olet ja niinpä esittelyjä ei tarvita. Itselläni ei ehkä ole käryäkään siitä ketä ne on, mutta lasten ulkonäöstä voi sitten koittaa arvata, että taitaa olla sen Jyrin lapsia, joka oli ala-asteella samalla luokalla. Vastakohtana Etelä-Helsingissä rehottavalle kilpavarustelu ja -asustuskulttuurille meillä taas täytyy jättää ne Polarn O.Pyretin vaatteet suosiolla kotiin, ettei tule pitkiä katseita. -Emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmentävä POP-yksityiskohta. Hämmentävä tosiaan. onko sulla sitten erikseen "puistovaatteet" lapsille, ts. kirpparireimat? :) Kauhee paine moisesta tulis.

      Poista
    2. Mä olen esteetikko. En mä kestä niitä kirpparireimoja. Olen kyllä yrittänyt.

      Mun haalariostoksetkin alkoi ennen aina niin, että "ei sellaista sikakallista haalaria tarvita". Ostan kirpparilta jotkut, mutta ne on niin sikarumat, etten voi käyttää niitä. Vien ne naapurin äidille. Sitten käyn inhoamassani Prismassa katsomassa, jos olisi halpoja ja nättejä. Ei ole. Sitten käyn pari lastenvaatekauppaa, mikään ei natsaa. Lopulta ostan sen kalleimman POPin tai Ticketin, koska se on niin pirun hieno ja itsepähän sitä ihailen joka päivä.

      Joten ne muut mammat joutuu vaan kärsimään siitä, että mun lapsella on 170 euron talvihaalari (jonka tosin tällä kertaa hieman viisastuneena ostin heinäkuussa vähän alle satasella outletista). Mutta onhan se tosi ahdistavaa, että joutuu häpeämään hyvää pukeutumista.

      Poista
    3. Propsit esteetikolle, mä niin ymmärrän! Enkä tajua miksi se olisi keneltäkään muulta pois, voihan se olla että niillä on vaikka hevonen joka syö sen 500€ kuussa rahaa. Miksi miettiä, miten "Joku voi" ostaa jotain niin mukamas kallista. Kaikki on suhteellista: kyllä mä omaan jokapäiväiseen käyttöön tulevaan takkiinikin laitan rahaa sen pari sataa, kun haluan että se on kivannäköinen ja lämmin. Lapselleni ihan varmasti haluan samaa, että se on lämmin siis. Kiva ulkonäkö on ihan vaan mulle, jotta hiekkalaatikolla voi raivareiden jälkeen miettiä että sentään näyttää hyvältä. niih.

      Poista
  11. Ai niin, piti vielä lisätä tohon laulujuttuun. Mulla on ihan vastaavat kokemukset. Meidän Ykkönen on reipas, ei ole vierastanut missään vaiheessa, ollaan reissattu ongelmitta ties missä ja hän tykkää musiikista, kuten kai kaikki lapset. Mutta kun vuosi sitten mentiin muskariin, meni tyttö ihan paniikkiin viimeistään toisen laulun kohtaan. Ikää oli 1v3kk. Viikon päästä yritettiin uudelleen ja jo aulassa se osoittti ulko-ovea ja alkoi huutaa heti, kun laulu alkoi. Luulin, että se johtui samaan aikaan ajoittuneesta käsi paketissa -tilanteesta ja siihen liittyvistä ikävistä kokemuksista. Mutta ehkä siinä on jotain luonnotonta, että hoilataan epävireisesti yhdessä ja tehdään idioottimaisilta näyttäviä tanssiliikkeitä. Itse olin helpottunut, kun sain jättää homman sikseen. Olen jo lapsena tehnyt listan lauluista, joita en koskaan pakota omaa lastani laulamaan. (Putte Possun nimipäivät, Täti Monika ja superinhokkini Jos sun lysti on). Myös lapsilla on oikeus kuunnella laadukasta musiikkia. -Emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selkeästi näää meidän lapsukaiset on vaan musikaalisempia kuin muut, eikä kestä huonoa esitystä. Hyvä tytöt!

      Poista
  12. Just näin! Suomeksi sanottuna itkua tuhrustin kun 3 vuotta sitten muutimme uudelle asuinalueelle, olin esikon kanssa kotona ja kukaan ei halunnut leikkipuistossa puhua mulle! Tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ja hylätyimmäksi olennoksi.. Onneksi 3 vuodessa olen onnistunut tutustumaan lähialueen ihmisiin ja nyt esikon + kakkosen kanssa ulkoilu ei ole enää niin lannistava kokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä kamala tunne, oikeasti ihan kuin koulukiusaamista. Syvältä, niin syvältä. Onneksi oot löytäny kivojakin tyyppejä!

      Poista
  13. Mä oon käynyt siellä Betaniassa välillä ja oon huomannut ton ilmiön (mitä, thank God, ei meidän asukaspuistossa oikeasti ole). Tuli kauhee alemmuuskompleksi kun kaikki mutsit oli kuin suoraan Voguesta ja lapsilla kaikilla hemmetin hienot vaatteet ja sitten ne ei todellakaan leikkineet mun räkänokkien kanssa. Saati että ne mammat ois puhuneet mulle (paitsi kaks espanjankielistä, koska puhuin niille espanjaa ja se on tälläinen kirjoittamaton sääntö että jos puhutaan samaa ei-suomalaista kieltä -pl. ruotsi ja englanti- niin sit voidaan vähän jutustella että missä on asuttu tai opittu kieltä, koska kukaan ei pelkällä koulupohjalla tietenkään lähde lörpöttelee vieraalla kielellä). Ne oli masentavia visiittejä vähän, kiva paikkahan se on ja hyvillä mestoilla kun tulee vanhoille kotikulmille, mutta kyllä mä tykkään täällä lähiössä hengailla missä ollaan yllättävän solidaarisia. Tulipa kauhee jaarittelu.
    Jaan siis Betania-tuskan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ja kesäisin samanlainen posse valtaa sen Kampin uuden leikkipuiston!).

      Poista
    2. Kyllä, valitettavasti just nää kaks on paikkoina ihan pahimpia. Se paikka, johon en enää edes yritä, on Sepän leikkiupisto, se on näistä kaikista ehdottomasti sisäsiittoisin. Tosi harmillinen ilmiö kyllä, eikä sitä noin vaan pureta kun uudet sisäpiiriläisethän sinne aina tasaisin väliajoin syntyy.

      Poista
  14. Minä lakkasin yrittämästä mihinkään perhekerhoon, kun aina oli sama vastaanotto. Tää on vielä niin pieni kaupunki, että ne samat naamat on jokaikisessä kerhossa.. Siis niissä kaikissa kahessa mitä täällä on. Kahen eri lapsen kanssa koitin käydä huonolla menestyksellä. Nykyään osa niistä naamoista moikkaa jos tullaan kylillä vastakkain, osa ei oo tuntevinaan. Hankala oli alku uudessa kaupungissa, eikä se kyllä ole oikeen helpottanu vieläkään kun en ole yhtäkään kaveria löytäny jonka kanssa vaikka kahvittelis tai kävis kirpparilla tai jotain. Ehkä vielä joku päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PIenissä kaupungeissa tämä ongelma varmasti korostuukin ihan uudella tavalla. Toivottavasti teille päin eksyy kohta jotain kivojakin tyyppejä kun toiset lähtee taas töihin! :)

      Poista
  15. Itse menen Betaniaan joskus vaan lukemaan lehtiä. Lapsi tykkää leikkiä siellä ja itse saan rauhassa istua ja lukea. Vaikuttaa varmaan todella epäsosiaaliselta, mutta en läheskään aina jaksa jutella niitä näitä vieraiden kanssa. Samalta tuntuu esim. taksissa (olen matkustanut paljon työkseni) työpäivän jälkeen, kun taksikuski selvästi kaipaisi juttukumppania. Yritän olla kohtelias ja ajatella että toisen pitää saada purkaa ajatuksiaan, samalla kun itse ei vaan jaksaisi muuta kuin istua ja tuijottaa maisemia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no toikin on totta, etenkin toi taksijuttu jonka allekirjoitan täysin. Mutta jos joku ei lue lehteä ja näyttää orvolta, sille voisi muut vaikka hymyillä kannustavasti :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.