Hirviön kuulumiset

torstai 4. lokakuuta 2012 Valeäiti 28 Kommenttia

Kuukausien tauon jälkeen on taas raportoitava erään hirviön kuulumisia. Kirjoitin hermojen menettämisestä, kun Kakkonen oli kaksikuinen ja oletettavasti väsymys oli aika pitkälti pahimmillaan. Teksti on valitettavasti edelleen relevantti, nyt viime viikkoina ehkä taas enemmän kuin pitkään aikaan. Ja tuntuu se teille muillekin olevan aina relevantti, sillä tekstiin tippuu turhautuneita, väsyneitä ja synninpäästöisiä kommentteja tasaiseen tahtiin lasten tai lapsen iästä riippumatta.

Ajattelinkin päivittää teille vähän kuulumisia, jos vaikka taas joku (muukin) väysnyt äiti saisi tästä vaikka pieneksi hetkeksi empatiaa tai voimaa jaksaa omia touhujaan. Ensimmäisen tekstin kirjoitusaikaan toukokuussa olin varmaan aika äärettömän väsynyt. Takana oli synnytys ja siitä seurannut yöherätyskello, joka pärähti tasaisin väliajoin tunnin tai kahden välein. Oli myös aika pieni taapero, joka ei vielä ihan tykännyt uudesta herätyskelloveljestään. Ei mikään ihme, että äidillä vähän kilahti. Eikä edes kovin pahasti, huomaan nyt jälkikäteen kun luen tekstiä. En kiroillut, juurikaan (?) huutanut, en kajonnut lapsiin fyysisesti, en edes ehkä aiheuttanut suuria traumoja. Varmaan pahiten silloin järkyttyikin äiti itse, olihan se hetki varmasti ensimmäinen kerta kun koin niin voimakkaita kielteisiä tunteita omaa lasta kohtaan. Se turhautumisen, väsymyksen ja epätoivon fiilis joka silloin iski, tuntui niin väärältä.

Silloin mietin, uskallanko kirjoittaa. Onneksi kirjoitin. Pelkkä tekstin miettiminen, kirjoittaminen ja julkaiseminen auttoi käsittelemään sitä asiaa omassa pienessä päässä, ja entistä parempi fiilis tuli kun sain teiltä niin monelta vertaistukea (kiitos vielä siitä!). Olen verbaalinen ja analyyttinen ihminen, ja minun tapani purkaa elämän ongelmia on puhua tai kirjoittaa ne tyhjäksi. Ehkä tämä puhdistumiseni olikin aika hyvä, sillä kirjoituksen jälkeen ei tosiaankaan pitkään aikaan tapahtunut vastaavaa. Olin todella, todella zen kaikissa tilanteissa (ja niitä tuli, uskokaa pois), ja jaksoin kiukut. Korkeintaan itkin itse itkevä lapsi sylissä, mutta en edes rumaa sanaa sanonut itkuni aiheuttajille.

Nyt alkaa taas olla vähän toinen ääni kellossa. Hirviö on selkeästi heräilemässä kesäuniltaan ja oppinut uusia temppuja nukkuessaan. Onneksi nyt huomaan sen tulevan, ja voin näin etukäteen jo pohtia, pureskella ja analysoida sitä pienemmäksi. Syyt on ainakin helppo nähdä. Ensinnäkin, en edelleenkään nuku juuri ikinä yli kahta tuntia putkeen. Lisäksi se pieni taapero on kasvanut aikamoiseksi kiusankappaleeksi. Nykyään en saa vastaani "vain" kahta itkevää lasta, vaan yhden itkevän lapsen (ei tunnu juuri missään) ja yhden v****ilevan lapsen (tuntuu missään). Ykkönen on todella taitavasti löytänyt ne kohdat, joista äidin saa nopeasti superärsyyntyneeksi. Nyt sillä on myös aseenaan puhetaito. Ennen se sai minut höyryämään olemalla vaikkapa vaikea nukutettava. Nyt se tekee sen edelleen, mutta lisäksi a) virnuilee ja katsoo syvälle silmiin tehdessään jotain peruslaatuisesti kiellettyä ja b) sanoo kiellettäessä vastaan "lopeta" juuri niin oikealla ärsyttävällä matkimisäänellä kuin kuvitella voi.

Ja sieltä se taas sitten alkaa puhkua. Se saakelin tyyppi, se hirviö, joka oikein yllyttää ja puhaltelee niihin Ykkösen sytyttämiin kipinöihin: "Kielläpä vielä kerran. Kokeilepa vähän vielä tiukempaa ääntä. Keksipä päässäsi että nyt jos se vielä ton tekee..." Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. Vaikka aina huomaan itseni taantuvan kovaa vauhtia kaksivuotiaan tasolle tai sitä alemmas, niissä tilanteissa suorastaan haen sitä. Melkein tuntuu kuin jokin sairas osa minussa oikein nauttisi siitä pahenevasta kiehumisesta, jonka tiedän aiheutuvan siitä, että olen päättänyt ärsyyntyä. Joten sitten kiehutaan. Ja kiehutaan, ja riehutaan, ja ärsytetään, ja ärsyynnytään...kunnes. Toistaiseksi se kunnes on onneksi tarkoittanut että äiti saa järjen päähänsä ja heittää koko perheen itsensä mukaan lukien ulos viilentymään (olen huomannut että kuumuus saa sekä minut että lapset kiukkuiseksi, ikkunat auki por favor!) ja haukkaamaan happea. Ja sieltä se sitten taas löytyy hirviön alta, se normaalin kettuuntunut äiti ja uhmainen lapsi. 

Mutta on taas niitä päiviä, ja hetkiä, jolloin en ole ihan varma. En ole ihan varma, saanko meidät ulos ilman että "vahingossa" otan vähän liian kovaa kädestä kiinni, tönäise sitä kävelemään reippaammin. Niinä päivinä hengitän syyyyvään, laitan pään johonkin kylmään ja mietin näitä tekstejä. Ja toivon, ettei tarvitse soitella niille neuvolapsykologeille tai muille apupisteille, joita onneksi sentään tiedän olevan. Niinä päivinä Ykkönen saa ainakin sata halia ja pusua sitten kun tilanne on taas rauhoittunut. Pyydän anteeksi siltä, enkä sano että "katsos kun sä käyttäydyit niin huonosti niin äiti hermostui", vaan sanon että äiti käyttäytyi huonosti. Piste. Koska arvaatteko mitä olen huomannut? Niinä kertoina, kun äiti käy kuumana, lapsi käyttäytyy todella aggressiivisesti. Se heittelee pupujaan, lyö päätään ja huutaa. Ja niinä kertoina, kun olen johdonmukainen zen-äiti, lapsi itkee. Se itkee, koska se tietää tehneensä väärin. Tästä erosta tajuan, etten halua sen oppivan tätä minun tämänhetkistä aggressiotani, vaan haluan sen oppivan että kun tekee väärin, kielletään ja se saa harmittaa tai itkettää.

...että kai tämä tästä, joku päivä. Muistan olla välillä zen ja pahoina päivinä tarkkailla sitä hirviömoodia ja viedä itseni pois tilanteesta. 

Kyllä mä silti ihan hirveen hirveen paljon toivoisin, ettei se sanoisi mulle "lopeta". Koska voi helvetti miten paljon se ärsyttää.   

Kuukausien tauon jälkeen on taas raportoitava erään hirviön kuulumisia. Kirjoitin hermojen menettämisestä, kun Kakkonen oli kaksikuinen ja ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

28 kommenttia :

  1. Joo, kyllä itkutpotkuraivarit kestää ihan loistavasti. Ainakin jos vertaa vittuiluun. Juuri SE ilme ja tehdään juuri kielletty asia. Aaargh! Väsyneenä ei kyllä millään jaksaisi kuunnella nitinääkään, joka pahenee jos siihen kiinnittää huomiota. Aaargh aaargh!!

    Miksei se kersa voi ymmärtää kuinka paljon vanhempien elämä pyörii vain sen ympärillä. Kiitollisuuden sijaan se vaan aukoo päätään, miksi?? Joo, koska se on 2-vuotias. Yritetään muistaa, yritetään ymmärtää. Nyppii se silti välillä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai välillä? Miten olisi melkein aina? :) Varmaan kersakin miettii että miten noi ei tajua miten helpolla niitä saa ärsytettyä...aaarghhh..

      Poista
  2. Ja kerronpa mitä tapahtuu tulevaisuudessa - se sama riiviöpentu joka on saanut äidinkin maahan itkupotkuraivareihin saa sitten tuossa sanotaan 10-vuotiaana äitinsä (joka ei ole heitellyt tavaroita sitten murrosiän) mm. heittämään rannekellonsa lattiaan niin että se hajoaa. Olis varmaan silläkin äidillä sitten itsetutkiskelun paikka! (ja siis mitään yhteyttä todellisuuteen en ainakaan myönnä ;-)) - LeenaK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiieiieieieieieie tähän tietoon en ole vielä valmis! Täytynee ostaa halpoja kelloja valmiiksi varastoon.

      Poista
  3. Minusta on niin ihanaa että kirjoitat näistä asioista rohkeasti ja rehellisesti. Moni varmaan saa tästä ja tuosta "hirviökirjoituksesta" paljon vertaistukea. Minä myös! Tunnistan samat piirteet itsessäni vaikka näitä nyt tässä onkin vasta tämä yksi ja sekin jotenkin naurettavan helppo. Kipeänä, yliväsyneenä (toinen ylienergisenä), nimenomaan niissä järjettömissä eroahdistuskausissa, nukutustilanteissa on mieleen tullut niin painokelvotonta tekstiä että ihan järkyttää itseäkin. Vauva-aikana oli jopa tosi helppoa, minulla pisti se alle vuoden ikäinen hermot lujille. Nyt on taas kasvanut tuon muksun myötä ja oppinut niitä erilaisia hampaat yhteen puristuskeinoja, eli miten hillitään hermot. Viimeksi menin seisomaan hetkeksi tuulikaappiin ja lajittelin huivit kun toinen uhmasi ulkopuolella. Toimi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että sait vertaistukea, ja kiitos hyvästä siivous/relauskeinosta :D

      Poista
  4. Me olemme ainokaiseni (nyt 9v.) kanssa yhtä helposti kimpaantuvia ja erittäin itsepäisiä, ja otamme siksi usein ja kiivaasti yhteen. Itseltäni kesti kahdeksan vuotta oppia tunnistamaan itsestäni ne hetket, jolloin olen kaikkein alttimmillani kaikenlaiselle härnäykselle ja "narujen vetämiselle" - ja silti se ryökäle onnistuu siinä valitettavan usein.

    Väsynyt lapsi = ärsyttävä lapsi -> ärsyyntynyt äiti -> tulenarka tilanne.

    Siitä olen pitänyt kiinni, että pyydän anteeksi huonoa käytöstäni ilman samanaikaista syyllistämistä. Sanon, että on paha mieli siitä, että riideltiin ja anteeksi että käyttäydyin tyhmästi. (tulee muuten itsellekin parempi mieli!)

    Ja onneksi meillä kuitenkin halitaan enemmän kuin huudetaan :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä toi on kyllä kans tärkeetä, että aikuinenkin tajuaa pyytää anteeksi omaa käytöstään. Kun oikeasti noissa tilanteissa lähinn äaikuinen on tyhmä, lapsi ei vaan osaa vielä.

      Poista
  5. Mulla on kolme lasta (4v ja 2x2v) ja voi että kun inhoan itsessäni sitä hirviötä, joka nostaa päätään, kun kaikki kolme yhtäaikaa menevät "ei totella, vaan tehdään tahallaan kiellettyjä"-moodiin. Pari kertaa olen räjähtänyt ja huutanut lapsille ja se morkkiksen määrä, mikä siitä seuraa, on ihan suhteeton. Kiitos tästä kirjoituksesta, pidän tämän mielessä ja yritän olla enemmän zen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. OMG, ei mikään ihme että sulla menee hermot välillä! Tsemppiä!

      Poista
  6. Vau...ihailen tuota kirjoitustapaasi. Niin osuu ja uppoaa, vaikka meillä pahimmasta uhmaiästä on ehkä ainakin joksikin aikaa taas päästy yli ja lapsi on kasvanut taas piirun verran. Saa ainakin hetken hengähtää...

    Tätähän se on; jatkuvaa kasvun paikkaa ja itsensä peilaamista sitä mukaa kun oma lapsi kehittyy ja kasvaa. Ja se on välillä tosi kivuliasta, varsinkin kun lapset tuppaavat löytämään ne aikuisen heikot kohdat... Sitten vielä, kun lapsen kasvaessa alkaa nähdä niitä omia piirteitääkin lapsessaan. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja hyvin sanottu, sitähän se on, itsensä peilaamista todella. Kaikista kamalinta on kyllä nähdä ne omat heikkoudet lapsessa suoraan..

      Poista
  7. Puurot tuli syötyä :D oisin tasan ansainnu säkillisen irtsareita, mut ei ollu!
    Meillä kuopukset aika tikilleen saman ikäisiä näköjääs!
    Hyvä avautuminen tämä kakkososa :) ei muutakun suitsukkeet palaamaan ja lootusasentoon ;)
    -Emmi-

    VastaaPoista
  8. Jos hirviö olisi kuollut ja kuopattu, en olisi halunnut enää lukea sellaisen yli-ihmisen blogia! :D Kiitos päivityksestä. Lisää Valeäidin hehkutusta ja omasta hirviö-urastani: http://tuumat.blogspot.fi/2012/10/raivotar.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi, tosi hyvä teksti sulla! Paljon sellasta, mitä mun piti tähänkin muistaa laittaa :)

      Tervetuloa taas tänne ali-ihmisen blogiin...;)

      Poista
  9. Mä olen hirviöpäissäni puraissut kännykän näytön kahdesti halki, takonut nyrkkejä seinään ja kirkunut. Kuulostaa tosi hurjalta, mutta pakko se on päästää paineet ulos ja hälvennyttää hirviötä edes vähän, jotta siitä saa taas niskalenkin.

    Vapauttavaa oli, kun oma äitini kertoi vääntäneensä ainkoinaan tv-antennin solmuun ja purreensa juustoon muikeat hampaanjäljen (ja laittaneensa sen sitten takaisin jääkaappiin). Pureminen on näköjään ylisukupolvista, samoin hiipivät hirviöt ja piilotetut ideaaliäitiydet...


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Ei sais nauraa, mutta sellaiset tästä nyt tuli. Röhönaurut purevalle perheelle.

      Poista
  10. Kiitos kaunis näistä hirviöanalyyseistä, vertaistuki on verratonta. Mun mielestä se, että pelkää tekevänsä jotain peruuttamatonta tavallaan just estää sen. Siis tajuaa ajoissa a) lähteä jäähylle b) hakea apua.

    Just toissapäivänä pyysin avomiestä hoitamaan meidän kymppikuisen iltanukutukset kun mulla niin palaa käämit siinä hommassa. Ipana ei pysty rauhottumaan välillä sitten millään, vaan myllää ja pyörii sängyssään, nousee seisomaan, hihkuu, jne. Ja selkeästi kuitenkin väsyttää samaan aikaan. Äidillä vaan menee hermo kun "nyt rauhotutaan, nyt nukutaan"-mantrasta ei ole mitään iloa. Siitä sitten itkua tuhertaen miehelle selittämään, että pelkään että riuhtaisen lapsen liian kovakouraisesti takaisin makuuasentoon. Että mitä jos joku ilta napsahtaa ihan kunnolla. P E L O T T A V A A.

    Ja sama soimausjingle täälläkin kilkattaa: täällä on hei vaan yks lapsi joka on oikeesti tosi helppo hymypoika. Että millä hiton oikeutuksella mä täällä kiukkuan, mitä sitten jos nukahtamisessa menee joskus tunti? Ja mitäs sitten sen uhmataaperon kanssa, kun toi tosta kasvaa jo oppii v*ttuilun jalon taidon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on niin, ettei meidän pitäisi miettiä ettei olla "oikeutettuja" kilahtelemaan. Miksi vasta seitsemän lapsen ja koliikin kanssa saisi hermostua? Yksikin lapsi, "helppokin" sellainen, on oiekasti aika rankkaa kun omaa vapautta ei ole mihinkään suuntaan. Kilahteleminen kuuluu asiaan, lapsenkin pitää oppia että joskus harmittaa. Se on sitten eri asia osataanko me pitää itsemme kurissa niin että kilahdetaan kohtuudella..

      Poista
  11. Tää tuli niin oikeaan saumaan. Takana ihan kamala yö (meidän 6kk tekee hampaita ja sillä on paha olo). Sen pystyn jaksamaan ja venymään kun lapsella on selvästi paha olo ja oon äideistä parhain, ei haittaa vaikka yöllä vaan valvotaan, silitän uneen ja oon rauhallinen. Mutta sitten kun aamu koittaa, lapsi tahtoo ylös ihan liian aikaisin (siis unta takana vähemmän kun mulle riittää, niin se ei voi riittää 6kk:lle) ja lapsi aloittaa vaipanvaihtovenkoilut (kun kääntyminen on vaan niin kivaa) ja entisestään kipeät peukalot (äidin siis) vääntyy, niin siihen katkee tää kameli. Itkupotkuraivarit lattialle ("ole nyt sitten ilman vaippaa *kirosana* ja ei sit pueta vaatteita *kirosana*...". Siis haloo, oon yli kolmekymmentä, koulutettu fiksu ihminen ja univajeessa alan ärhennellä 6kk vauvalle. Tyhmä tyhmä tyhmä äiti :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tääkin vähänl aitto naurattaa, niin tuttua :) "no älä sitte s***na syö, ihan sama mulle" Ei ole oiekasti ihan sama ja ne penteleet tietää sen.

      Poista
  12. Huoh. Mä niin allekirjoitan kaiken.
    Mun mielestä on hyvä että tästä myös puhutaan.
    Oon saanut varmaan ihan kylähullun maineen kun kailotan kaikille hiekkalaatikolla, että kyllä sitä on aika pimeällä puolella välillä näiden lasten - etenkin uhmahullun- kanssa, ja älkää kuulkaa naiset pelästykö niitä mustia aukkoja tunne-elämässänne, KUULUU ASIAAN!
    Koska se on aika pelottavaa välillä mitä kauheuksia tekis mieli sille valvottavalle, rasittavalle sekopäälle tehdä. Vaikka se on maailman rakkain, tärkein ja sellainen, kenen takia olisi valmis kuolemaan. Silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihanaa että uskallat puhua tästä hiekkalaatikolla, mä en ihan ole vielä noin rohkea! Harkitsen vasta uskaltaisinko joku päivä yrittää a) aloittaa keskustelun ja b) aloittaa aiheesta joka ei liity millään lailla vaippaikäisiin. JOtenkin oudosti veikkaan että "oliko se Pink taas tulossa Suomeen keikalle" saisi samanlaisia katseita kuin raskaana oleva nainen alkossa viinasuosituksia kysellen.

      Poista
  13. Löysin vasta tämän sun blogin, ja liityin lukijaksi.

    VastaaPoista
  14. "Huomaan, että minussa on vielä monia pimeitä alueita, mutta sinnikkäällä ja rohkealla työllä ne saa pikkuhiljaa puhtaiksi." Uusi lukija täällä myös ja paljon tämän asian kanssa viime aikoina painiskellut. Meillä kovatahtoinen 3v esikoinen ja 4kk kuopus. Ja huonosti väsymystä kestävä äiti. Ja monta tilannetta mistä huono mieli ja morkkis jälkikäteen. Miten tosiaan aikuinen, koulutettu ihminen voikin vajota niin alas ja taantua lapsen tasolle, ärsyyntyä harmittomista asioista ja kouhkata itsensä ihan raivon partaalle. Siitä pidän kiinni, että anteeksipyydän (toki olen sortunut syyllistämiseen samassa yhteydessä, sen lopetan!) lapselta. Toisaalta ajattelen, että lapsenkin on hyvä nähdä kielteisiäkin tunteita, ja suuttumista ja hermostumista ja niiden tunteiden käsittelyä, mutta minun käytökseni ei aina tähän kategoriaan mahdu.. Koitan oppia ja opetella tietoisesti "kasvattamaan lempydellä ja rakkaudella" (siis kaikessa tekemisessäni koitan muistaa rakkauteni lasta kohtaan), siinä tämä kirjoituksesi auttoi. Ihailen tapaasi kirjoittaa ja analysoida asiat puhki. Siihen minäkin alan pyrkimään. Sekava kirjoitus.. Kiitos Valeäiti! ~m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa sinulekin ja kiitos kauniista sanoista :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.