Rohkea sushin syö

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012 Valeäiti 10 Kommenttia

Horror-reissun lähestyessä kuulen yhä enemmän "miten te uskallatte" -kommentteja. No eihän me uskalletakaan, vaan mennään vaan. Jotenkin siitä varmaan vaan selvitään. Se on ehkä tärkein asennemuutos, jonka olen tässä neljän kuukauden ja miksei niiden edeltävän 17 kuukaudenkin aikana oppinut.

Jos elää niin kuin minä (ennen), ja miettii aina mitkä kaikki asiat voi mennä pieleen, ei juurikaan elä. Silloin istuu kotona lasten ateria-aikoihin ja aikatauluttaa kaiken muun ohjelman lapsen rutiineiden ympärille, ettei ongelmia tulisi. Silloin myös vastataan kaikkiin tapahtumakutsuihin ensisijaisesti "ei" ja vasta ahdistuksen, valmistautumisen ja pohdinnan jälkeen "ehkä".

Viimeistään silloin kun näitä ipanoita yhtäkkiä olikin jo kaksi, kävi selväksi ettei oman elämän pelkurimainen unohtaminen lasten tahtiin eläminen aina riitä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyi ihan kotonakin, ilman erityisohjelmaa. Kyllästyin myös aika pian kököttämään vain nk. helpoissa paikoissa, siltä varalta että "joku tilanne" tulee vastaan. Joten olen lähtenyt liikeelle. Menen, kun kutsu tulee, kutsun kun siltä tuntuu. Vaikka saarireissulle, tai mökille. Tai sushille kahden hereillä olevan ja nälkäisen lapsen kanssa.

Tiukasta ilmeestäni huolimatta tilanne oli varsin leppoisa.
Suussa vaan sattuu olemaan herkkusushia.
Ehkä 90% kerroista asiat sujuu paljon paremmin, kuin päänisisäisissä kauhuskenaarioissa olisin kuvitellut. Etenkin Ykkösen kanssa kaikki etukäteen pelkäämäni tilanteet on menneet aina paremmin kuin "piti". Matkustaminen on ollut suhteellisen kivutonta, lääkärikeikat nopeilla huudoilla ohi ja ohimenneet päikkärit tai keskenjääneet yöunet aiheuttaneet vain vähän harmia. Ja toistaiseksi moni tilanne kahdenkin kanssa on mennyt helposti, vaikka odotin täyttä katastrofia.

Sanoisin, että tämä (minulle) uusi asennoituminen elämään on päinvastoin tuonut aika paljon kivaa tullessaan. Ilman sitä en olisi varmasti ikinä pystyttänyt kahvilaa Ravintolapäivänä, en edes AEL (aikana ennen lapsia). Enkä varmaan olisi saanut tänä tuikitavallisena keskiviikkona herkullista sushia puolipahan itsetehdyn kalakeiton sijaan. Enkä ainakaan olisi päässyt näkemään, miten kikseissä Ykkönen oli lauttamatkasta Isoon Vasikkasaareen, tai vuohen syöttämisestä Fallkullassa. Nämä kaikki ovat asioita, joita en ajatellut uskaltavani tehdä "yksin" eli ilman Insinööriä, sitä toista näistä kahdesta vastuussa olevaa aikuista.

Yksi syö, yksi leikkii.
Toki tämä kaikki hurjuus (huomaa sarkasmi) vaatii vähän valmistatumistakin. Matkassa on ainakin aina hyvä olla rattaiden lisäksi rintareppu tms. kantoväline, johon vauvan saa köytettyä kiinni silloin kun kakka niin sanotusti osuu tuulettimeen. Ja kyllä, se osuu sinne ihan tasaisin väliajoin. Milloin huomaan olevani leikkipuistossa vaunu-uniin puetun vauvan kanssa, joka heräsikin nälkäänsä, päälläni täysin imetysepäystävälliset vaatteet päällä ja kaatosateessa; milloin löydän itseni kantamasta uhmailevaa parivuotiasta lonkalla pienemmän roikkuessa rintarepussa; milloin kyykkään vauva kädessäni itsensä telonutta taaperoa nostamaan. Ja milloin pyydän ventovierasta nostamaan Ykkösen keinuun tai auttamaan sen vaunuihin tai meidät ovesta ulos.

Rintarepun lisäksi mukana onkin oltava aina annos nöyryyttä ja järkeä* - apua on pyydettävä, eikä ihan jokaiseen tilanteeseen pidä itseään tunkea. Ainakin luonnonvesistä on syytä pysyä poissa, jos ei ole varma pystyykö hetkenä X nappaamaan lapsen pois vesistä. Ja itseasiassa sitä taaperoa ei kannattaisi nostella yhdellä (kipeällä) kädellä (ja selällä) jos 8 kilon sätkivä hiekkasäkki on samaan aikaan tyylillä Y vasemmassa kädessä. Voi myös olla terveellistä miettiä, minä päivinä itsestään löytää riittävästi seikkailuenergiaa. Sen ei tarvitse aina tapahtua sinä aamuna kun "heräät" vauvan kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen. Niinä päivinä seikkailuiksi riittää aamukahvin valmistus niin että lapset pysyy hengissä.

Mutta jos elämään jaksaa vielä hetken suhtautua seikkailuna, saattaa edessä olla kaikkea kivaa. Vaikkapa matka Ameriikkaan. Kyllä nää seikkailut kuitenkin aina ihan kivoja lopulta on, niihin pitää vaan vähän valmistautua ja hyväksyä se tosiasia, ettei mihinkään eteen tulevaan olisi mitenkään voinut valmistautua. Joten: alan tässä pikkuhiljaa valmistelemaan to do -listaa ensi viikon perjantaita varten. Koska uskokaa tai älkää, paniikki on hiljalleen vaihtumassa matkakuumeeseen. (wish us luck).


Päivän kuvista ja niiden takana olevista mukavista päivistä suurkiitos Kauniaisten mamalle :) 


*Ja erityisen mieluusti mukavia sukulaisia, ystäviä ja ystäväperheitä, jotka auttavat tilanteessa kuin tilanteessa :)

Horror-reissun lähestyessä kuulen yhä enemmän "miten te uskallatte" -kommentteja. No eihän me uskalletakaan, vaan mennään vaan. Jo...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

  1. Hyvin se menee! :)

    -Pagis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä nimenomaan on se nykyisin pääni sisällä soiva mantra :)

      Poista
  2. Just oikea asenne jonka olen itsekin ottanut kayttoon :)Mm. oltiin telttretkella johon liittyi vajaan 5km vaellus ja mina kavelin rinkka selassa ja vauva rintarepussa. Ja 2,5-vuotias kaveli itse. Mies oli kylla mukana mutta silti en olis uskonu viela vahan aikaa sitten etta moiseen pystytaan. Ai niin ja koiratkin oli mukana. Ja kun ootte tosta mannerten valisesta lennosta selvinny niin minimatkat Euroopan sisalla tulee tuntumaan kakun syonnilta!! Itsea ei esim. ollenkaan enaa pelottais lahtea vaikka lasten kanssa yksin 3-4h lennolle :)

    En nyt varmaan kuitenkaan oo tulossa sinne LA:n suuntaan ihan heti, mutta laita jotain teidan matkakohteista vaikka spostilla niin voin haaveilla ex-tempore lahdosta :) TSEMPPIA, hyvin se menee, ja jos ei mee niin menee kuitenkin jollain lailla ja perille paasee vahemmankin taydellisella suorituksella!!!

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi telttaretkeily on jo ihan överit :D en ikinä pystyisi tohon, ilman lapsiakaan varmaan :D

      Poista
  3. Ihan varmasti menee hienosti. Ja ihailen tosissaan sun asennetta. Mä just tätä lukiessani mietin, että onhan sitä aina joskus käynyt niin, että muun muassa se kakka on osunut tuulettimen lisäksi vaikka minne, mutta jälkikäteen niistäkin tilanteista on jäänyt ihan hauskat muistot. Ts. niistä katastrofeista selviytyminen on vähän niin kuin sellainen äitiyden taisteluarpi. Sit joskus kun sille kaikelle voi jo nauraa niin onkin ihan kiva, että on jotain juttuja kerrottavana :)
    (Meillä esikoisen lempparijuttuja on Mummun lapsuusjutut, joissa lähes poikkeuksetta päähenkilö tuhosi uusia vaatekappaleitaan erinäisillä eläinten ja sisarusten eritteillä.)

    Oikein ihanaa matkaa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin mä kans nimenomaan nykyään ajattelen: onpahan ainakin sitten hyviä juttuja kerrottavana kun homma hajoaa totaalisesti käsiin :)

      Poista
  4. Toi on niin oikee asenne! Mä oon ihan superi keksimään, mitkä 156073 asiaa voi mennä pieleen ja miks kannattais olla lähtemättä muualle ku tuttuun puistoon :D Joskus tosiaan kantsii ehkä miettiä niitä mahdollisesti onnistuviakin juttuja ja go with the flow. Ja siis lapsia on vasta se 1. Lieneekö taustalla "pessimisti ei pety" -ajatusmaailma vai joku neuroottinen pakko pyrkiä täydellisyyteen, eli olla epäonnistumatta. Kun ei ees yritä, ei hommaa voi tyriä :D
    Lupaan muuttaa ajattelutapaani.

    -tintti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole itsellesi lempeä, ei se hetkessä onnistu! Toivoopi neuroottinen perfektionisti :)

      Poista
  5. Tsemiä pitkälle reissulle! Täytyi käydä toteamassa että sun "Eeppinen eritepäivä" postaus avasi mun silmät miettimään hoitolaukun sisällön uusiksi koska en ollut edes ajatellut että jotain vois mennä tuolla tavalla _pieleen_. Tän sanon ihan siis hyvällä koska varsinaisesti en "ottanu oppia" perille ennen kun kerran pirpana joutui hengaamaan monta tuntia kusisessa bodyssa ja pylly punaisena karhean paperin jäljiltä koska unohin 1. babywipesit 2. varabodyn :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa :D uskomatonta, että mun toilailut voi olla jollekin opettavaista :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.