Hiljaa nyt mennään mut henkiin mä jään

tiistai 4. huhtikuuta 2017 Valeäiti 14 Kommenttia


Miten menee tänään? 
Huonosti. 
Miksi, mitä on tapahtunut?
[julma mulkaisu]. 
Ai niin, sori, ethän sä tiedä.
[jatkaa seinän tuijottamista]

Näin meillä tervehdittiin kotiin tulevaa vuosi sitten. Minä olin saanut juuri diagnoosin masennuksesta ja ahdistuksesta, mies yritti ymmärtää miten sellaisen vaimon kanssa eletään. Tilanne oli sentään tavallaan parempi kuin viikot ja kuukaudet ennen lääkäriin ja hoitoon pääsyä:

"...itkettää. Koko ajan. Kaikki on liian vaikeaa. Pieleen menevä kulmakarvan sutiminen on ihan katastrofi, kädestä karannut vessapaperirulla vituttaa, hieman aikataulujen paukkumisesta huomauttava asiakas jää mieleen päiviksi."
Tuli se päivä, jolloin hakeuduin itse lääkäriin. Sitä edelsivät viiltävät rintakivut, hengitysvaikeudet, pakokauhu ja lopulta sängyssä tapahtunut holtiton tärinäitku, jonka taltuttaakseni pyysin Insinööriä makaamaan päälläni koko painollaan. Ehkä, en muista kovin tarkkaan. 

Lääkäri ei montaa minuuttia kanssani tarvinnut. 

Keskivaikea masennus. Minulla? Mutta minullahan on kaikki niin hyvin. Minähän olen vahva. Keskivaikea ahdistus. Mistä muka? Ei mulla edes ole nyt niiiin paljon hommaa, toisilla on paljon rankempaa. Mulle ei vaan varmaan sovi perhe-elämä, eihän vauva-aikakaan sopinut mulle, se tuntui niin vaikealta. 

Niin, jos joku olisikin osannut silloin kertoa. Että kyllä se sullekin sopii, mutta sulla on masennus. Että ei ole normaalia itkeä ensin kaksi tuntia ja saada sitten koko rinnan peittävä ihottuma. Kaikki siksi, että vauva nukahti etkä ole varma mitä tapahtuu kun se herää. 

Minä sairastuin masennukseen jo heti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Kuulin siitä tosin vasta viisi vuotta myöhemmin, jonkun terapeutin sohvalla. Sairastuin uudelleen masennukseen vaikeiden työ- ja tonttipäätösten aalloissa. Vai olinko ollut koko ajan masentunut? 

Vaikea sanoa. Nykyään tiedän kuitenkin paremmin, miltä elämän kuuluisi tuntua. Tunnistan matalat hetket ja osaan ottaa ne vastaan. Uskon, etteivät ne enää vie minua valtaansa lopullisesti, eikä yhdestä huonosta aamusta tulekaan välttämättä huonoa viikkoa, kuukautta, kevättä. 

"Itselleni ja muille väsyneille haluan sanoa, että elämän ei kuulu tuntua hirvittävän raskaalta. Jos sinusta tuntuu, pyydä apua. Ei tarvitse olla hullu mennäkseen vaikka psykiatrin juttusille. Sitäpaitsi, ei ole hullumpaa olla vähän hullu. Me kaikki ollaan."

Minua auttoi hirvittävästi tieto siitä, että minussa on jotain ihan oikeaa vikaa. Etten ole vain epäkelpo ihminen, tunnevammainen vaimo ja aivan paska äiti. Diagnoosi laittoi selvittämään asioita, tutkiskelemaan tunteita ja puhumaan ihan hirveän paljon.

Puhumalla ääneen sain omaa vyyhtiäni purettua, ja opin etten todellakaan ole yksin. Olen ehkä jopa osannut antaa muutamalle muulle lohtua.

Kun aloin tehdä Valeäidin Nauhoitukset -podcastia, tiesin heti että haluan käsitellä myös näitä vanhemmuuden syviä vesiä. Ennen kuin ehdin edes ajatella kuinka, valtakunnan kaunein masennuksen äänitorvi Emmi otti minuun yhteyttä ja ehdotti yhden jakson aiheeksi synnytysmasennusta.


Nyt se jakso on julki, löydät sen tekstin lopusta. Siinä kuuluu yli puoli tuntia rehellistä kuvausta siitä, minkälaista on olla masentunut, ahdistunut, paskana. Hullu. Mukana on paljon valoa, iloa ja huumoria. Konkreettisia ohjeita ja neuvoja.

Jopa kolmannes äideistä sairastuu tähän paskiaiseen. Jos nyt mietit omia huonoja vibojasi, niin kyllä vain, se voit olla myös sinä. Ja se voi ihan varmasti olla se kaverisi, joka kuittaa sarkastisella vitsillä kaikki kuulumisensa. Kysy mitä hänelle oikeasti kuuluu. Kysy mitä sinulle oikeasti kuuluu.

anna minun kantaa, auttaa Anna minun, anna minun, 
anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa 
Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan 
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät 
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

Kiitos Janna meidän kaikkien hullujen teemabiisistä, kiitos Emmi yhdestä vuoden parhaista keskusteluista, kiitos Insinööri ikuisesta tuesta ja kiitos te kaikki, jotka luitte vaikeimmatkin tekstini ja nostitte taas ylös ihanilla kommenteillanne. 

Hiljaa nyt mennään mut henkiin mä jään.

Miten menee tänään?  Huonosti.  Miksi, mitä on tapahtunut? [julma mulkaisu].  Ai niin, sori, ethän sä tiedä. [jatkaa seinän...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. En ole vielä ehtinyt kuunnella podcastia, mutta haluan silti kommentoida jo tämän kirjoituksen perusteella. Masennus on äärimmäisen raskasta aikaa myös puolisolle erityisesti ennen diagnoosia. Kun ei tiedä onko ongelma parisuhteessa, perhe-elämässä, työpaikassa vai tähtien asennossa. Me oltiin käytännössä avioeron partaalla ennen kuin puoliso ohjattiin työterveyshuollon rutiinitarkastuksen jälkeen eteenpäin ja palasi kotiin masennusdiagnoosin kanssa. Sen jälkeen käytiin vielä syvissä vesissä, mutta ainakin perimmäinen syy puolison käytökselle oli tiedossa. Minä jaksoin useimmiten ymmärtää, häpeäkseni jopa enemmän kuin uhmailevia lapsia. Sen ajan minä tein kaiken, minä jaksoin, minä valvoin, minä tienasin, minä itkin ja purin hammasta enkä ollut varma riittääkö se. Haluaisin antaa puolisolle mitalin masennuksen taltuttamisesta, avun vastaanottamisesta. Sen lisäksi myöntäisin mitalin myös itselleni. Ja lapsille, jotka jo oppivat, että isiä väsyttää aina. Masennusta sairastaa koko perhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tästä puhuttiin podcastissakin :) toivon ettei tekstini nyt muulta näyttänyt mutta en missään nimessä aliarvioi puolison roolia tässä paskadssa tilanteessa, päinvastoin.

      Poista
  2. Ei, en tulkinnut tekstiäsi ollenkaan niin. Ja kuuntelin podcastinkin tänään :) Halusin vain jakaa tuntemuksia sängyn toiselta laidalta, siitä avuttomuusen tunteesta kun puolison silmistä on hävinnyt ilo ja omistakin se on raskaassa elämäntilanteessa vaarassa haipua pois. Muistan edelleen kiitollisuudella niitä kaikkia, jotka kysyivät myös minulta kuinka jaksan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, hyvä. Koska se olisi paskinta ikinä, että onnistuisin tässä kiihkoisasti kirjoittaessani myös syyllistämään puolisoa :D Masennuksen vierestä katsominen on varmaan ihan hirveää. Emmikin siinä just sitä sanoi että suunnillee toivoi puolison jättävän. Se on aika tyypillinen tuntemus masentuneelle. Että haluaisi vain poistua muiden vaivoista..

      Poista
  3. Kiitos! Miten hienoa ja rohkeaa että puhut tästä!

    VastaaPoista
  4. Voi miten oli hyvää keskustelua vaikeasta aiheesta! Hatunnosto ❤️ Just ihmisten joista ei ns.päällepäin uskoisi masennusta tai ahdistusta (tai muuta samalla akselilla) on tärkeää siitä puhua: vähenee leimaavuus ja lisää uskallusta hakea apua. Itse odotin pahenevan ahdistukseni kanssa liian kauan koska ajattelin ettei mulla nyt niin huonosti mene... kun lopulta uskalsin astua psykiatrin ovesta sisään itkin tauotta koko vastaanoton. Ja se helpotti. Seuraavalla käynnillä päästiin jo puhumaankin asioista ja nyt terapian myötä vyyhdin pää alkaa vähitellen hahmottua ��
    Kiitos siis teille ja muille jotka näyttävät mallia, näistä jutuista voi ja pitää puhua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että tykkäsit! Kiitos kommentista ja kuuntelusta, paljon parempaa oloa sulle ja ihanaa kevättä!

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja hyvä podcast. Ihanaa että asiaa tehdään julki. Moni äiti häpeää synnytyksen jälkeistä masennustaan tai myös tavallista masennustaan.
    Itse olen oman masennukseni toipumisprosessissa siinä vaiheessa, että en enää häpeä kun kerron masennuksestani. Masennuin synnytysten jälkeen ja myös työntaakan aiheuttaman burnoutin vuoksi. Nyt buroutin jälkeen vihdoin tajusin aloittaa säännöllisen psykoterapian, ja olen kovasti harmitellut miksi en aloittanut sitä aikaisemmin.

    Podcastista sen verran. Synnytyksen jälkeisen masennuksen toteamiseen on Helsingin neuvoloissa säädetty oma hoitoprosessi. Tämä prosessi ei vain tällä hetkellä kovin hyvin palvele masentuneita äitejä. Itse sain kokea sen myös kärsiessäni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Toivon että tähän hoitoprosessiin tehtäisiin järkeviä korjauksia, näin monet perheet voisivat paremmin. Sillä kun äiti voi hyvin koko perhe voi hyvin. Ruuhkamutsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hienoa että olet päässyt hyvään hoitoon! Hyvä sinä! Tuo neuvolan prosessi on varmaan aika vaikea säätää sellaiseksi että saa tarvittavat äidit kiinni, toivottavasti pääsevät parempaan pian.

      Poista
  6. Piti tulla tänne nyt kirjoittamaan, kun vasta itsekin tajusin sun postauksen ja teidän podcastin merkityksen viimeviikkojen tapahtumiin. Kuuntelin nauhoituksenne ja mielessäni juttelin kanssanne kokemuksista ja ajatuksista, jotka olivat tosi tutun kuuloisia. Olin olevinani yhtä asiantunteva ja kuvittelin nousseeni yhtä hyvin ahdistuksen niskan päälle, kuin tekin. Vähän siinä itkeskelinkin, kun mietin, mitä ootte kokeneet.

    Kunnes vasta seuraavien päivien aikana tajusin, että itsellenihän minä siinä itkeskelin. Että "vaikken mäkään mikään hullu oo", niin aika pohjassa ollaan. Eikä näköjään oo mitään hajua, miten täältä kiivetään pois. Jotenkin tiesin sen aiemminkin, mutta te viisaat, vahvat naiset saitte mut hoksaamaan, että ei mun tarvi yrittää yksin ratkaista näitä ahdistuksia ja paniikkeja. Että on olemassa ihmisiä, jotka on siinä parempia, koska tekevät sitä työkseen.

    Nyt oon käynyt lääkärillä, juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja fysioterapeutilla toteamassa kroppani täysin jumittuneeksi. Fyssarin ja hoitajan kanssa on seuraavat käynnit sovittuna ja mulla on ihanan turvallinen tunne, että olen nyt hyvissä käsissä. Että ehkä tää tästä. Kiitos potkusta persuksille ja rohkeudesta puhua tästä. Aattelin, että vaikka tämä hulluna esittäytyminen on vähän jännittävää, niin nämä teille kuuluvat kiitokset on kuitenkin päästävä kertomaan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HYVÄ HEIDI!!!! <3 <3 <3 Ai vitsi mä olen onnellinen tästä, niin iloinen että hait apua ja siitä oli hyötyä. Ihana kun tulit kertomaan, k i i t o s ja kepeämpiä päiviä! <3

      Poista
  7. KIITOS!
    Kiitos tästä tekstistä ja kiitos poscastista!
    Kun viine yönä istuin sängyllä ja itkin kuinka en halua mennä nukkumaan, en varmana selviä tästä päivästä, kuinka satavarmasti mun muutaman kuukauden ikäisen vauvan koko elämä on pilalla, kuinka oon maailman paskin äiti ja vaimo, kuinka en tunne jumalattoman rakasta ja hartaasti toivottua lastani kohtaan mitään muuta kuin pelkoa, käväisi mielessä ettei tää ehkä oo ihan normaalia. Ja nyt tiiän, että masennushan se siellä! Luojan kiitos nuppi alkoi hajoilla jo raskausaikana, mutta nyt mun on uskallettava vastata psykologin kuulumiskysymyksiin muutakin kuin surullisen kuuluisat ihan hyväät.

    Mulla ei oikein oo järkeviä sanoja, mutta tuli sellainen olo, että jotain on sanottava. Kiitos, siis niin valtavan suuri kiitos! Luin koko blogin läpi talvella, se toi paljon iloa muuten niin mustiin päiviin :) oot ihan paras!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi IHANA sinä, miten onnellinen olen että tajusit ja pääset avun piiriin! Tämä kommentti saa mut vastaavasti taas jaksamaan, tuntuu että näillä hassuilla teksteilä ja puheilla on jotain merkitystäkin. K I I T O S siis sulle <3

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.