En taida voida hyvin

perjantai 10. helmikuuta 2017 Valeäiti 16 Kommenttia

Lempeän herättelyjoogan ohjaaja pyytää sulkemaan silmät. Olen juossut paikalle viime tingassa, mutta olen rauhallinen. On perjantai ja edessä tosi kiva päivä. Kiireinen mutta kiva.

Nyt ohjaaja pyytää hengittämään. Rinnassa tuntuu syke. Mutta johan se juokseminen loppui, mitäs tämä?

Ohjaaja pyytää keksittymään omaan hengitykseen, tekemään sitä ihan omassa rytmissä.

Minun sydämeni rytmini uhkaa karata käsistä. Alkaa vähän huipatakin. Ei helvetti, paniikkikohtausko tosiaan?

Hengitän sisään, hengitän ulos. Huulissa kihelmöi tunnottomuus.

Ohjaaja pyytää keksittymään nenän päähän ja huomauttaa, että pysähtyminen kiireisen päivän keskellä voi olla vaikeaa.

Joudun lähinnä keskittymään täysillä etten itkisi.

Ympärilläni on joukko seesteisiä ihmisiä hengittelemässä, minä pidän itseäni kasassa kaikin voimin. Hypistelen lepäävillä käsilläni hameen helmaa ja yritän hengittää, yritän niin kovasti.

Vasta kun ohjaaja johtaa meidät isompiin liikkeisiin, helpottaa. Nyt saa liikkua, saa tehdä jotain. Saisinpa jo kirjoittaa nämä ajatukset pois.

Keskityn ryhtiin, pyrin aktivoimaan method putkiston pisteet. Mietin onko syvät lihakset liian kireällä, ei aktivoituna ollenkaan tai väärässä asennossa. Joku ottaa kuvia ja minua pelottaa että näytän vihaiselta. Rentoutan kasvoni ja yritän olla vaan tosi zen. Selkä kramppaa.

Suoritan rentoutumista, täysillä.

Jatkamme hengittelyä. Voi paska, ajattelen minä. Juuri kun oli helpompaa.

Syke nousee taas, kurkussa polttaa.

Päähän puskee ajatus joka ei suostu poistumaan: en taida voida kovin hyvin, jos silmien sulkeminen ja itseensä keskittyminen saa itkemään.

Jälkikäteen heitän tapahtuneesta mustaa huumoria ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hän vastaa että peiliin katsominen on ihan yhtä kamalaa kuin silmien sulkeminen. Hyvinhän meillä menee, heh heh. Nauran, mutta oikeasti tekee mieli sanoa "auttakaa nyt joku meitä".



Mun täytyy tehdä tälle jotain. Mun täytyy oppia olla tekemättä mitään. Haluan osata olla itseni kanssa. En halua pysyä kasassa kuin jäätynyt meri, jossa pienten palasten jatkuva liike pitää pinnan kasassa vaikka alla kuohuu. Pala toinen toista vasten tukeutuen. En halua jaksaa vain toisten auttamisella. Suorituksilla.

Mä haluan osata hengittää ihan itse. Pysyä pinnalla omana itsenäisenä palana.

Onko tämä nyt se hetki ihmisen elämässä kun on sittenkin pakko aloittaa meditointi? Fuck.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys tässä muutosten ajassa, viime kevätkin huomioon ottaen. Mutta nyt osaan tunnistaa merkit ennen kuin seinä iskee vastaan. On siis aika tehdä jotain. Akuuttina lääkkeenä paljon kävelyä ja laulamista. Se vie jo pitkälle.

Lue myös nämä:
Kun on aika pysähtyä
Mitä jätin kertomatta
Paniikkikohtaus, you suck

Lempeän herättelyjoogan ohjaaja pyytää sulkemaan silmät. Olen juossut paikalle viime tingassa, mutta olen rauhallinen. On perjantai ja edess...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

  1. Tärkeää että kerrot näistä oloista ja oireista. Kiitos vertaistuesta. Lempeää viikonloppua, ole armollinen itsellesi!

    VastaaPoista
  2. Kaikkea hyvää toipumisen aloittamiseen ja harjoitteluun. Olen itse kokeillut uupumista ja masennusta. Nyt voin hyvin, mutta lääkkeillä. Arki ja elämä toimii ok, pinnan alla kytee ajatusten aihioita joita en edes aio kirjoittaa auki, aika ei ole hyvä nyt mullistuksille. Olet rohkea nainen sekä teoissasi ja sanoissasi, ja uskallan sanoa tämän ihan vaan blogisi perusteella. Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Mä niin tunnistan tuon (mullakin juuri joogassa!) iskevän pysähdyspaniikin. Joskus reilu vuosi sitten kävin vielä psykoterapiassa ja terapeutin kanssa tuli puheeksi, miten ahdistavaa on sulkea silmät ja luopua kontrollista. Silloin sain neuvon, että sitä pitää vain sitkeästi harjoitella. Omaan tahtiin, mutta harjoitella kuitenkin. Nykyään auttaa, kun pahan olon vyöryessä yli toteaa itsekseen, että antaa tulla vaan, ihan mitä tahansa. Tunteita saa olla, eikä paniikkikaan oo maailmanloppu. Rankan työpäivän jälkeen pitää usein antaa pään vaan vyöryttää sitä hernerokkasumua ja kaikkea ketutusta niin, että hyväksyy vaan sen paskan fiiliksen eikä ees yritä sitä pakottaa pois. Sitä kestää aina aikansa, mut sitten selkenee.

    Tsemppiä! <3 Muista että melkeen kaikki käy joskus paniikin laidoilla. Se auttaa ihan hirveesti kun vakavalla naamalla uskaltaa sanoa, että välillä on vaikeeta. Ihmiset kyllä ymmärtää ja haluaa auttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli tosi lohduttava tieto, kiitos! ❤

      Poista
  4. Kun on aina juossut itseään karkuun on ihan hiton vaikeeta pysähtyä. En ole oppinut vielä itsekään vaikka yritän, yritän, yritän harjoitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. "Ihminen on laitettu liikkumaan - kiirehdi, kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan"

      Poista
  5. Hei siis eräs LÄHIPIIRIN henkilö on saanut tuon saman ahdistuskohtauksen kuunnellessaan rentoutumisohjelmaa. Heitti kuulokkeet vittuun kolmen minuutin jälkeen. Että eipä hätää, ei sussa ole mitään vikaa. Kaikille ei vaan sovi ihan samat jutut. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitokset sille "kaverillesi" tästä lohdutuksesta!

      Poista
  6. No mut toisaalta mitä sitten vaikka itkisitkin siellä joogassa? Et sä nyt kellekään ystävällesikään sanoisi että put a lid on it, rentoutumaan tänne tultiin eikä itkemään. Jos rentous vaatii itkua niin Niagaraksi vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei kai siinä mitään. Ei ole vaan sekään helppoa tälläiselle "rautahermolle".

      Poista
  7. Hmm... Ajatuksia herättävä rohkea kirjoitus, kiitos siitä! Aloin miettimään, että mulla taitaa olla päinvastainen "ongelma": Jatkuva hässäkkä, kiire, sosiaalinen kanssakäyminen ja yleinen hälinä vie mehut ja saa mut voimaan pahoin. Hermostun ja turhaudun, ja tahtoisin paeta vuorille tai kaivautua äänieristettyyn bunkkeriin. En harrasta joogaa tai muuta ohjattua meditointia, mutta mulle yksinäisyys, omiin ajatuksiin vaipuminen, mielekkäisiin puuhiin keskittyminen, rauhoittuminen ja pysähtyminen ovat elinehto, joita ilman sekoan! Pärjään hyvin pääni ja vaihtelevan mielenlaatuni kanssa, mutta opiskelevana,työssäkäyvänä kahden lapsen yh-mutsina joudun jatkuvasti rajaamaan elämästäni ylimääräisiä aikatauluja, menoja ja ärsykkeitä, jotta arkeen jää riittävästi tyhjää tilaa ja aikaa "vain olemiselle". Onx normaaliiii!?!? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis sama mulla kyllä, mutta sitten jos sitä hälyä on oman pään sisällä niin touhuaminen auttaa.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.