Yhdellä kädellä lääkäriin

maanantai 27. helmikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Lääkärikeskus Mehiläinen.

Muistan jostain syystä jo lapsuudesta käsitteen "Ruusula". Se kuulosti jotenkin maagiselta, ja kuitenkin vähän pelottavalta paikalta.

Ruusula (joka on ollut Mehiläinen nimeltään jo 13 vuotta) kuulosti olevan todella kovan luokan paikka. Ajattelin. että sinne mentiin vain pitkäaikaisten, vakavien sairausten kanssa. Pienten vaivojen käytiin silloin ja myöhemmin omienkin lasten kanssa toisessa keskuksessa, se kun oli vielä niin lähellä ensimmäistä perheasuntoamme.

Sitten Ykkösellä epäiltiin maitoallergiaa.

Lääkäriasema mehiläinen lapsille

Lääkäriasema mehiläinen lapsille
Lääkäriasema mehiläinen lapsille

Jostain syystä suuntasin saman tien Mehiläiseen. Sieltä jos jostain saisi apua tähän. Maitoallergia siellä sitten todettiinkin. Sama tehtiin sitten kakkosella pari vuotta myöhemmin. Kummatkin käynnit jäivät mieleen mukavina ja hyvinä, vaikka asemalla jouduttiinkin melkein koko päivä viettämään. Pienten vauvojen kanssa aika kului kuitenkin ihan hyvin monessa eri leikkihuoneessa pyörien.

Neljä vuotta allergiatesteistä muutimme tismalleen vakkariasemamme ja Mehiläisen puoliväliin. Alkoi suuri taistelu, kumpaan laariin mittavat flunssarahamme kaadetaan? Vastauksena näyttäisi olevan kumpaankin: Insinööri menee edelleen mielellään lasten kanssa vanhaan paikkaan, sillä siellä on tutut lääkärit ja, no se on tapoihinsa kangistunut.

Minä vien lapset aina Mehiläiseen. Se on henkisesti lähempänä (kivempi reitti), siellä on tosi iso ja siisti leikkitila lapsille ja siellä on aina rauhallinen tunnelma. Kaiken kaikkiaan jotenkin vaivaton ja mukava. Ja se on kuitenkin edelleen minulle The Lastenlääkäriasema. Sielläkin alkaa sitä paitsi olla tutut lääkärit, kiitos hyvien tautikierteiden.

Sain lisäpontta valintaani kun eräässä viime syksyn kierteessä varasin uutta aikaa. Otin kännykän käteen, kirjoitin selaimeen Mehiläinen ja minulle aukesi suoraan sivu jossa luki "seuraavat vapaat lastenlääkäriajat". Koko varaus oli tehty alle puolessa minuutissa. Hihkaisin Insinöörille ääneen että nyt on sellaista digitaalista palvelua, jota tässä (nörtti)perheessä osataan arvostaa!

Nyt ei olla (kop kop) muutamaan kuukauteen tarvittu lasten lääkäriä lainkaan, joten kävin ihan varta vasten katsomassa, miltä Mehiläisen digitaaliset palvelut nyt näyttää. Palvelumuotoilija minussa nyökkäsi hyväksyvästi kun näin tämän, nykyisen etusivun:

Lääkäriasema mehiläinen lapsille

Padam. Siinä niin. Ei turhia venkuroita vaan suoraan juuri siihen asiaan, mitä asiakas todennäköisesti haluaa. 10 pistettä. Samoin uusi mobiilisovellus saa multa kriittisen ammattilaisen kiitoksen: käyttöönotto oli alle viidessä minuutissa hoidettu ja kas - lasten Kelakortit saa tänne suoraan Digiklinikkakäyntejä varten.

Lisäsin lasten tiedot palveluun ja sain samantien koko tautihistoriamme näkyviin. Lasten rokotukset, lääkärikäynnit, reseptit ja lausunnot. Myös se löytyi, että olen näköjään itse käynyt selkävaivojeni kanssa siellä vuonna 2006. Vähän masentavaa.

Yksittäisen käynnin historiatiedoista voi suoraan varata samalle lääkärille ajan. Plussaa myös siitä että lääkärin kuva on mukana. Siitä on hyvä lapsellekin näyttää että muistatkos, tämmöinen kiva lääkäri se oli. Tämä kaikki helpottaa muuten oikeasti aika paljon kun kantelet kipeää lasta toisessa kädessä...

Lääkäriasema mehiläinen lapsille
Näkymä mobiilisovelluksesta. 


Nyt sitten kun manasin tällä tekstillä meille seuraavan taudin ihan heti vaikka huomiselle, niin onpa muuten helppo mennä lääkäriin. Tuossahan se on, kännykässä.

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ : Lääkärikeskus Mehiläinen. Muistan jostain syystä jo lapsuudesta käsitteen "Ruusula". Se kuulosti jotenk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa

sunnuntai 26. helmikuuta 2017 Valeäiti 18 Kommenttia

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti hetki sitten aikovansa lähteä kahdestaan esikoisensa kanssa reissuun ja kyseli vinkkejä hyviksi hotelleiksi. Hain heti popparikulhoni. Mikään ei ole varmempi arvostelumagneetti kuin maininta siitä, että aikoo jättää pienen (toim. huom.: 17kk. Ykkösestä tuli siinä kohtaa isosisko) lapsen yksin eli isänsä tai vaikkapa mumminsa hoitoon. 

Sieltähän se sitten tuli: 

Mua ei suinkaan ahdista sun puolesta, vaan nimenomaan sun lapsen puolesta, hei. Se, että sanot et asia on pienelle lapselle yhdentekevä, oletko paikalla vai et, kertoo jotakin sun suhteesta häneen. Eikä kovin moni äiti voi katsoa sitä kauheen hyvällä. Se et sun miehes on matkoilla koko kevään, on vähintäänkin yhtä arveluttavaa, mutta hän ei kirjoittele siitä kuitenkaan blogia, joten on mun mielestä vähän kuin tän keissin ulkopuolella. Vai haluaako hän et isänkin elämää aletaan täällä ruotimaan, vaikkei hän blogia pidäkään. Tottakai arvostelu kohdistuu siksi sinuun.
Hetkinen nyt saatana. "Eikä kovin moni äiti voi katsoa sitä kauhean hyvällä"? "Tottakai arvostelu kohdistuu siksi sinuun"? Kertoisiko joku vielä minulle, miksi Satun valintoja pitää ylipäänsä arvostella? Ja hei, jos et voi katsoa hyvällä, katso muualle. 

Taas mietin, kuinka äiti on äidille susi. Pahimmat arvostelijat vanhemmuuteen löytyy aina sieltä samasta epätoivon lätäköstä, jossa me kaikki uimme. 

Vanhemmuus on välillä ihan törkeän vaikeaa. Kaikille meille annetaan sama epäkiitollinen tehtävä selvittää kryptisen mytyn käyttöohjeet ja sietää sitä että se silti huutaa, vaikka parhaasi teet. Teet mitä teet, tunnut tekevän väärin.

Huomaa puutteet: Lapselle tarjotaan sokeria, hanskat puuttuu ja lapsi on netissä ilman lupaa. 
Matkan varrella teemme satoja valintoja: Miten puen lapsen, mitä syötän sille, missä se nukkuu ja miten se viettää aikansa hereillä. Suurin osa valinnoista menee oikein, osa ei ehkä toimi. Jokainen valinta on kritiikin paikka. 

Sitä kritiikkiä saadaankin sitten ihan pyytämättä ja yllättäen. Jos ei anopilta kuulu riitasointuja, niin kyllä internet sen sinulle tarjoaa. Kokeile vaikka kysyä jossakin FB:n mammaryhmässä, mikä purkkiruoka on parhaan makuinen. Lupaan, että saat alle viidessä minuutissa vastauksen "mikset tekisi itse niitä soseita?". Kommentti, jossa ei vastata kysymykseen vaan ujutetaan kritiikkiä kysyjää kohtaan ei ole avulias ehdotus vaan vain ja ainoastaan paskamainen kommentti.

No kyllä muakin vaan ahdistaa nämä "viikoksi anopille hoitoon" jutut. En voisi kuvitellakaan jättäväni omaa samanikäistä noin pitkäksi aikaa, tai edes muutamaksi päiväksi, kun itse lähtisin reissuun aurinkoa ottamaan. Noin pienellä lapsella on aivan erilainen aikakäsitys kuin edes vähän isommalla. Jo pelkkä hoitopäivä on pienelle tosi pitkä siivu. 
Ääh, ööh, noh, huh, juuh, siis ottaa välillä koville lukea sun blogiasi :D koska tuntuisi itse pahalta olla viikko erossa pienimmästä, tai isommastakaan. En pystyisi olemaan erossa puolitoistavuotiaasta viikkoa.

Hormonihuuruisten äitien päässä tuntuu riehuvan "hyökkäys on paras puolustus" -ajattelu. Jos yhden vanhemman valinta oli eri kuin jonkun muun, on parempi haukkua sen toisen valinta. Silloin oma muuttuu oikeammaksi.

Joskus tarkoituksena lienee aidosti auttaminen. Että voi, tuo raukka on valinnut väärin ja nyt sen lapsi kärsii. Minun tehtäväni on se pelastaa. Kerronpa tälle äidille, miten väärin hän toimii. Annan vain hieman palautetta!

Palautetta ei ola aina pakko antaa. Haluaisin muistuttaa: jos sulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.

Ai elämää ei voi optimoida hyvinvoiva, hyvin toimeentuleva keski-ikäinen nainen, joka suunnittelee tässä tapauksessa aurinkoreissua omaan auringonottohaluunsa vedoten. Mielestäni tässä tapauksessa elämäänsä voi optimoida juurikin niin, että siirtää joko matkaa tai ottaa oman pienen lapsensa mukaan.
Olisipa kyseessä edes vain vanhemmuus. Samaan paskaan törmää kuitenkin netissä ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Lemmikkien omistaminen, yrittäjyys, kulutusvalinnat ja matkustelu - ihan kaikkea voi ja pitää arvostella. 

Maailmamme on rikki. Liian moni tuntuu ajattelevan että Internetissä on joku väärässä ja minun on hänet korjattava. Ei muuten ole. Voit ihan hyvin olla vain hiljaa. 

Juuri tästä puhumme Lauran kanssa Valeäidin Nauhoitusten kaikkien aikojen ensimmäisessä jaksossa. Mietimme, miksi siellä netissä oikein roikutaan muita arvostelemassa ja miten sen voisi lopettaa. Kannattaa kuunnella, sillä meillä on tarjota ratkaisut parempaan nettimeininkiin! Apuna meillä on Ykkösen eskarista saama ongelmanratkaisuapulainen. Voitto!


Lainatut lauseet Satun blogikirjoituksen kommenteista anonyymeiltä käyttäjiltä.

Valeäidin Nauhoitusten 1. jakso julkaistaan tiistaina 28.2. Kaikki jaksot löydät täältä blogin puolelta Valeäidin Nauhoitusten omilta sivuilta, podcastia tuottavan WeCastin sivuilta tai suoraan Soundcloudista (linkki tulossa ti!).

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti hetki sitten aikovansa lähteä kahdestaan esikoisensa kanssa reissuun ja kyseli vinkkejä hyviksi hotel...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vitsi, joka ei vanhene

torstai 23. helmikuuta 2017 Valeäiti 2 Kommenttia

Oppiminen on siistiä. Lukemaan oppiminen on ekstrasiistiä, siinä aukeaa maailma ihan uudella tavalla.

Kakkonen saa nyt päivittäin iloita kun se osaa lukea pidempiä ja pidempiä pätkiä. Ensimmäiset luetut sanat 4v10kk iässä olivat pieniä: "isi", "moi" jne. Aika paljon se vielä arvaili ja keksi jos ei ihan jaksanut ratkaista kaikkia kirjaimia. 

Nyt 1,5kk myöhemmin siltä sujuu jo ihan heittämällä pidemmät sanat appelsiinista ongintaan. Se kertoo mulle kännykän ruudulta kuka soittaa ja lukee jo pienetkin kirjaimet. 

Joka päivä sen naamalla on sellainen ilahtunut virne kun se huomaa lukeneensa jotain ihan oikein. 

Eräänä päivänä homma eskaloitui ihan uudelle tasolle. Saavutettiin sellainen onnistumisen ja oivaltamisen ilo, ettei toista. En tule ikinä unohtamaan sitä ilmettä, kun pieni herra luki ihan itse Viivi & Wagnerin - mukista sarjakuvan puhekuplat: 

"Oho"...

"Pä..pää...sss...ii..Pääsi!"

"Pp...iii.....ppiiii...pirue?

"Piru..."

"PIERU!!"

"Hhahahhhhah siinä luki OHO PÄÄSI PIERU!!!!" Äiti kuulitko?!

Ei hitto, kyllä se pieru aina vaan naurattaa. Näitäkin.

Nevö föget. 



Oppiminen on siistiä. Lukemaan oppiminen on ekstrasiistiä, siinä aukeaa maailma ihan uudella tavalla. Kakkonen saa nyt päivittäin iloita...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Joku sydän Freska

keskiviikko 22. helmikuuta 2017 Valeäiti 2 Kommenttia

YHTEISTYÖ: Minä kirjoitan ja Freska siivoaa.

Olen oppinut vihdoinkin laiskottelemaan priorisoimaan.

Puolen vuoden yrittäjyyden ja ajoittaisen kotitoimiston jälkeen olen lopulta oikeasti siinä tilanteessa, ettei kotona töiden tekeminen tarkoita siivoamista. Aina ennen kotipäivä oli yhtä kuin siivoamista. Että nyt kun on kerran aikaa niin hoidanpa nämä. No nyt en. En enää edes järjestele tavaroita, saati siivoa (=puhdista).



Aiemmin olisi pyykkikone laulanut, tiskikone hurissut ja nainen säntäillyt. Olisin käyttänyt monet tunnit kotona tehdyistä töistä kotitöihin. Vuosien opettelun jälkeen osaan nyt tehdä kotonakin sitä mitä siellä haluan tehdä (blogia, töitä, selkäjumppaa), ja jättää turhuudet (siivouksen) tekemättä.

Ajattelen kai, että näitä siivousjuttuja tehdään sitten illalla, yhdessä. Aika terve ajatus! Ja naiivi.

Lopputuloksena elämässämme on merkittävästi onnellisempi nainen, mutta myös merkittävästi saastaisempi koti. Koska kyllähän te tiedätte, mitä sille aiotulle yhteissiivoukselle iltaisin tapahtuu.

Lastenhuoneesta on tullut kaatopaikka, jonne viedään kaikki puhtaat pyykit keskelle lattiaa odottamaan että Joku viikkaa ne kaappiin. Samoin sinne roudataan kaikki olohuoneeseen päätyneet lasten lelut ja roinat, ilman aiettakaan laittaa niitä paikoilleen. Kunhan ovat lastenhuoneessa, niin että työpöydän ääreen mahtuu. Vessan peilit menevät päivä kerrallaan pahempaan suhmuun ja lavuaarin reunoille kertyy kamaa. Keittiössä astianpesukoneen päälle kerään kasaan tyhjiä mukeja ja lautasia yhtä ahkerasti kuin missäkin toimistossa konsanaan, samalla kun tyhjennän puhtaita astioita kahvitauko ja -muki kerrallaan koneesta.

Iltaisin on sitten sellainen fiilis että mikähän tämä paikka on, josta itseni tänään löysin? Että aika pahalta täällä haiseekin, eikö tätä toimistoa kukaan siivoa?



Onneksi on Freska, joka kyseli uuden vuoden kunniaksi tehtäisiinkö taas vähän yhteistyötä. Todellakin tehdään. Minä naputan edelleen verkkareissani duuneja, blogitekstejä (kuten tämän) ja sähköposteja, ja ihana Saara tulee meille kylään kerran kuussa. Saaran tekemä kotisiivous hoitaa ne meidän nurkkiin piilotetut pölykoirat ja lavuaarien möhnät.

Edeltävänä päivänä me tsempataan koko perhe ja laitetaan pyykit kaappiin ja astiat paikalleen. Saara varmaan luuleekin että me ollaan kohtuullisen siistejä. (Luuli.)

Seuraavaa käyntiä odotellessa me pelataan ruuhkavuosien rulettia: ketä ärsyttää ekana niin paljon että on pakko siivota? Usein ei ketään, vaan päädytään vain siirtelemään kasoja paikasta toiseen ja pyyhkäisemään välillä naaman mentävä aukko peiliin.

Melko usein lasketaan ääneen "Milloin se Saara olikaan seuraavan kerran tulossa..?" ja päätetään sen mukaan kestetäänkö vielä vai pyydetäänkö se Joku hommiin.

Joku on kyllä tosi usein tosi laiska. Se tietää että ainakin kerran kuussa kotona on aivan käsittämättömän siistiä ja puhdasta, joten miksi turhaan liikaa vaivautua.

EDIT: Siltä varalta että teilläkin asuu Joku, joka ei halua siivota... Freska halusi jeesata: nyt saa koodilla valeäiti20 - 20€ alennus kertasiivouksesta ja koodilla valeäiti50 - 50% alennus ensimmäisestä tilauskerrasta säännöllisen siivouksen tilaajalle. Molemmat koodit ovat voimassa 22.5 asti.

PS. Äiti jos tämä oli sinulle ihan liikaa niin olet tosi tervetullut siivoamaan! Ihan milloin vain!

YHTEISTYÖ : Minä kirjoitan ja Freska siivoaa. Olen oppinut vihdoinkin laiskottelemaan priorisoimaan. Puolen vuoden yrittäjyyden ja ajoi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Idässä kaikki sedät kiroilee

tiistai 21. helmikuuta 2017 Valeäiti 10 Kommenttia

Nyt vahvistui: tämä perhe muuttaa ihan kohta. Saatiin napattua meille sopiva ja oikealla sijainnilla (=Ykkösen tulevan koulun lähellä) oleva vuokrakämppä, joka on siis tosi jee. Vähän buu on se että joudutaan muuttamaan jo maaliskuun lopulla. Edessä on siis kolme kuukautta lasten kuskausta Itäväylän yli Punavuoreen.

Siis hetkinen. Itäväylä. Itä-Helsinki.

Me (minä) kun ollaan tällaisia rauhallisia espoolaisia tai kultivoituneita paljasjalkaisia (lapset), meitä (mua) vähän kauhistuttaa se pahamaineinen ghetto.

Mielikuvien Itä-Helsinki. Kuvituskuva.



Otettiin Ykkösen kanssa vähän tuntumaa tuleviin kovan elämän tunnelmiin ja matkattiin poikkeuksellisesti metrolla hammaslääkärireissun jälkeen. Olikin aikamoinen elämys sitten se.

Rullaportaissa kolmen kymmenvuotiaan pojan joukkio leikki Katuvarpusia ja vitut lenteli kun ne skuutit heiluen mietti pitääkö mennä pummilla vai ei. Perillä Kampissa tavattiin nk. kanta-asukkaat, joku perus Pertsa ja Mara, jotka kaverillisesti sanaili toisilleen. Tiedättehän vittu mä ammun sut saatana, hä, anna nyt ne röökit tänne jumalauta. 

Ohjasin Ykkösen pois todeten, että antaa noiden nyt rähistä siinä vaan keskenään, hölmön hommaa. Pieni viisas tyttäreni mietti hetken ja totesi sitten:
Helsingissä on aika paljon kiroilevia setiä. Onneksi meidän isi ei ole semmoinen kiroileva setä. 
Niin, eihän se vielä olekaan. Mutta me muutamme rakkaani kohta Itä-Helsinkiin. Sitä ei tiedä minkälaiseksi siellä pitää muuttua.


Ps. Oikeastihan siitä alueesta kuuluu pelkkää onnellisten ihmisten myhäilyä, mutta silti: sinne mennään Itäväylää eli ghetto.

Nyt vahvistui: tämä perhe muuttaa ihan kohta. Saatiin napattua meille sopiva ja oikealla sijainnilla (=Ykkösen tulevan koulun lähellä) oleva...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

KikaKikaRiehuuPoks vei sosedieetille

maanantai 20. helmikuuta 2017 Valeäiti 10 Kommenttia

Neljä vuotta sitten kreasin soundtrackin lapsiperheen elämään. Siellä oli mm. klassikot "Voisitsä nalk nalk", "Tiskikonetango" ja edelleen ajankohtainen "KikaKikaRiehuuPoks".

KikaKikaRiehuuPoks kertoo niistä illan viimeisistä minuuteista ennen kuin rakkaat pienet talipäät saadaan tainnutettua unten maille. Talipäät siksi että ne vikat minuutit on pelkkää ääliötä alusta loppuun. Silloin riehutaan koko päivän edestä.

Juostaan taloa ympäri, painitaan siskon kanssa, leikitään hevosta. Kyllä te tiedätte.

Niinä minuutteina on arvioni mukaan 361% todennäköisempää sattua jokin tapaturma. Ensin on niin hiton hauskaa ja meno on kuin Lintsillä neljän hattaran jälkeen ja sitten pamahtaa. Veri lentää, lapset huutaa, aikuiset soittaa terveysneuvontaan, jokin esine menee rikki.

Kika, kika, riehuu, POKS.

Kokemukseni mukaan tapaturman riski nousee vielä 113 prosenttiyksikköä korkeammaksi aikuisten sängyn lähellä. Sängynpäätyyn on eräänkin pojan otsan nahat jätetty, ja nyt Ykkösen hampaat.

Oli ilta Mukkilassa, oli kotiinlähdön aika. Oli ensin neljä kertaa kika kika nyt lopetatte ton riehumisen ja lähdetään kotiin ja sitten viidennen leikin kohdalla tuli kika kika riehuu poks.

Ykkösen suu kohtasi sängynpäädyn puisen riman. Parinkymmenen minuutin veren sylkemisen jälkeen saatiin turvonnut leuka omistajineen autoon särkylääkkeen kanssa nukkumaan. Mihinkään ei kuulemma sattunut paljon, mutta puhua se ei halunnut ja yksi hammas tuntui oudolta.

Perillä kotona kannettiin nukkuva lapsi sängylle ja katsottiin kunnolla suuhun. Muistatteko ne varoituskyltit ala-asteelta, joissa näytettiin miten jo yksi lyönti kasvoille voi tehdä vahinkoa? Siltä se sen suu näytti alarivistään.

Puettiinkin nukkuva neiti sitten samantien takaisin ulkovaatteisiin Lastenklinikkareissua varten.

Tuomio on toistaiseksi se että se verinen ienlettu repsottanee pari päivää kunnes kutistuu pois, ja että hampaiden saaman damagen näkee sitten vasta joskus. Sillä aikaa syödään pehmeitä ruokia, nostellaan ienpeittoa hampaiden pesun tieltä ja jätetään temppukoulut väliin.

...

Ensimmäinen älä nyt hei temppuile siellä sängyn luona kuultiin muuten alle tunti hammaslääkärikäynnin jälkeen. Hän yritti toistaa eilistä temppuaan, kun ei viimeksi ihan onnistunut.

Voi rakas talipääni.

Neljä vuotta sitten kreasin soundtrackin lapsiperheen elämään. Siellä oli mm. klassikot "Voisitsä nalk nalk", "Tiskikonetan...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pakokauhua ja intoa Etu-Töölössä

perjantai 17. helmikuuta 2017 Valeäiti 9 Kommenttia

Päätettiin vastikään, että podcastin eka (ja ehkä toka!) jakso julkaistaan 28.2. Päässä tällä hetkellä kaksi ajatusta:

1. "Wohoo!" 2. "Voi perkele".

Hirveä huijarisyndrooma iski. Että onkohan niistä mihinkään. Kuulostan ihan dorkalta ja kommentoin tyhmiä. Vieraat on ihania, mutta ovat raukat huonon juontajan kynsissä joka ei ole valmistellut tarpeeksi. Mitähän sitä tuli tehtyä ja miksi siitä piti niin kovin julkisesti paasata, ihan kamalaa paskaahan tästä on tulossa!

Sitten toisaalta, tänäänkin oli useita sellaisia hetkiä, joissa istun studiossa luurit korvilla ja kikatan niin paljon että meinaan tikahtua. Hetkiä, joissa tuottaja-Henkan pää nousee kuin varautuneella Mangustilla konsanaan (#mikäseoli?), koska löin vahingossa mikkiä kädelläni innostuneessa selityksessäni.

Fiilis on JUST tämä. Kuva ihanan Tiinan Muita Ihania blogista.
Puolet musta ajattelee, että jaksot ei etene tarpeeksi loogisesti ja mä kuulostan varmaan ihan hirveältä mulkulta niissä, puolet musta ajattelee miten siistiä on kun kaikki saa kohta kuulla meidän hulvattomat jutut.

Onneksi tekin pääsette kohta niitä kuulemaan ja voitte sitten olla tuomarina. Enää yksi pieni juttu puuttuu: viimeisen, 12. jakson vieras. Haluaisin siihen jonkun miehen, kiintiömiehen. Haluaisin sen olevan joku niin karismaattinen tyyppi, että mun rooli pienenee ja mä vaan vieressä hajoilen sen jutuille. Haluaisin että meillä on joku aihe, joka naurattaa ja saa ajattelemaan.

Kenet te haluaisitte? Nyt saa toivoa! Mulla on laskujeni mukaan ainakin 10 viikkoa aikaa löytää tämä ihmemies, suostutella se lähetykseen ja valmistella maailman päräyttävin päätösjakso. Bring it on siis!

Ja laita nyt sit kuitenkin kalenteriin toi 28.2. Kannattaahan sitä aina kokeilla, eikö?

Päätettiin vastikään, että podcastin eka (ja ehkä toka!) jakso julkaistaan 28.2. Päässä tällä hetkellä kaksi ajatusta: 1. "Wohoo!&quo...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Talon lopulliset suunnitelmat

keskiviikko 15. helmikuuta 2017 Valeäiti 20 Kommenttia

Viime viikot ovat menneet niin touhukkaissa tunnelmissa, etten edes ehtinyt kertoa teille tärkeintä:

Jätettiin tammikuun lopulla rakennuslupahakemus sisään! Wohoo! Kohta kaksi vuotta kaapissa odotellut Möttönen pääsee vihdoin kylmään odottamaan Sitä Päivää kun lupa tulee. Ja sehän tulee.

Taloprojekti on siis hienossa vaiheessa. Jotain tapahtuu vihdoin, ja päätöksiä on tehty paljon.

Suunnitelmat ovat nyt tosi hyvät. Puolentoista vuoden hinkkaaminen on palkittu. Moni juttu voisi olla toisinkin, mutta leikitellään ajatuksella että "sitten seuraavaan taloon" saadaan ne nyt puuttumaan jäävät asiat: ylös asti auki oleva olkkari, vanhempien makuuhuoneeseen oma kylppäri, katettua ulkotilaa, kodinhoitohuone jne. CLT seinät ja loft-henkeä. Meibi.

Tähän taloon saadaan kuitenkin pihasauna, tosi avara olkkari + keittiö, kivan kokoiset lasten huoneet ja ihan valtavasti ikkunapinta-alaa.

Jos siis rahat riittää ja lupakäsittelijä on suotuisa. Se nähdään kohta.

Nyt on aika raottaa salaisuuksien verhoa, ja näyttää teillekin mitä unelmaa lähdetään tavoittelemaan. Por favor, talomme pohjat!

Kellari, eteinen ja talousrakennus


Taloon tullaan sisään kellarikerroksesta. Vasemmalle jää autotalli ja oikealta mennään sisään toivottavasti riittävän avaran eteisen kautta. Rappusista lähdetään ylös oleskelukerroksiin ja kellarin perältä löytyy kylppäri + vierashuoneeksi taipuva pukuhuone, mutta kappas vain, ei saunaa! 

Sauna löytyy mökkimäisesti piharakennuksesta, kantovesiversiona. Piharakennuksessa on lisäksi isohko tupa, jossa myös takka; pieni ulkovarasto ja naked area eli sisäänveto, jossa istuskella löylyjen jälkeen rauhassa ilman että kukaan siihen näkee.

Päätalon ja piharakennuksen väliin jää pieni kivetty alue, joka toimii autopaikkana ja sählyareenana. Kuvittelisin.

Oleskelukerros ja yläkerta

Ensimmäisessä varsinaisessa asuinkerroksessa on meidän "esittelytilamme": noin 70 neliössä keittiö, ruokailutila ja olkkari. Perältä löytyy myös pieni työtila, joka voi toimia myös vierashuoneena. Huonekorkeus tässä kerroksessa on kolme metriä. Keskelle tulee takka tilaa jakamaan. Samoin kuin kellarissa, täälläkin on ihan vain pikkiriikkinen vessa. Ikkunaa onkin sitten noin neljän talon edestä. 

Keittiöön tulee aamuaurinko, olkkariin porottaa iltapäivällä (puoli valtakuntaa hyvistä sälekaihtimista) ja illalla ihastellaan työhuoneen suunnalta kuinka aurinko laskee alas seuraavalle kukkulalle. Olkkarista pääsee luonnonmukaiselle kalliopihalle, jossa on jotain kevyitä puuterasseja askelta helpottamaan. 

Jos alakerta oli melkein showroom, yläkerta on pelkkää perhettä. Samoissa neliöissä (70) kolme suhteellisen avaraa makuuhuonetta ja keskellä pienehkö mutta valoisa aula, jossa on ikkunat koko seinän leveydeltä. Kylppärissä on muutama neliö kodinhoitotilaa: pyykkikoneet ja tilaa likaisille pyykeille. 

Walk-in-closet jäi meiltä nyt lopulta kuitenkin pois, sekin sitten siihen seuraavaan taloon (jota ei koskaan tule). Täällä on kuitenkin kaksi lavuaaria, ranskalaiset parvekkeet makkareissa (tästä en ole vieäkään varma mutta tulipahan nyt laitettua) ja korkeat huoneet harjaan asti, ellei rakennesuunnittelija toisin päätä. 

Talon ulkoasu 



Puikulatalomme julkisivu on pelkistetty. Tavoitteena on musta pystypuuverhoilu, mustilla ikkunakarmeilla, mustalla katolla. Väriä taloon tulee kellarin ulko-oven sisennyksestä, joka tehdään puun värisenä, kuten myös autotallin ovi. Piharakennus on samaa ihanan synkkää mustaa ja muodoltaan vielä pelkistetympi.


Siinä se! Meille äärimmäisen sopiva ja ihana paketti. Monta juttua on ajateltu etukäteen, monta varmasti jätimme vahingossa huomiotta. Ainakin pihasaunan romanttisuus / käytännöllisyys ratkeaa ajan kanssa, ja voimakkaan kalliorinteemme lopullinen kohtalo ja pihan ilme kokonaisuudessaan selviää vasta maatöiden jälkeen kun tiedetään miten paljon oikeasti pitää louhia. 

Samoin on vielä arvoitus missä kohtaa taloa tapahtuu silittäminen, missä siivousvälineet majailee ja kuka täällä muka ikinä jaksaa siivota, mutta muuten homma on musta aika jees. 

Seuraavana edessä: löytää riittävän hullu talotoimittaja joka uskaltaa ottaa projektimme hoidettavakseen ja jolle meillä riittää rahaa maksaa. Niiin ja väliaikaisen asunnon vuokraaminen. Pikkujuttujahan nämä. 



Arkkitehtinä on toiminut puurakentamiseen erikoistunut Eve Sarapää, jota voin lämpimästi suositella kaikille! 

Viime viikot ovat menneet niin touhukkaissa tunnelmissa, etten edes ehtinyt kertoa teille tärkeintä: Jätettiin tammikuun lopulla rakennusl...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

20 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Älä koskaan hiljene

tiistai 14. helmikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Sain muutama kuukausi sitten oudon viestin Valeäidin meiliboksiin. Viesti oli oikein ystävällinen, mutta hieman outo. Lähetetty tekaistusta osoitteesta ja vähän kummallisella agendalla. Eikä se ollut ainoa laatuaan, omituisia viestejä on alkanut tulla.

Pitäisi kai pitää sitä suosion merkkinä.

Sen sijaan ne ovat laittaneet miettimään koko hommaa uusiksi. Olen aina ollut luonteeltani super avoin ja luottavainen. Syytön, kunnes toisin todistetaan, uskon kaikista. Ajaudun usein väittelyihin foliohattujen (termi, jota käytän ihmisistä, jotka mielestäni ovat ylivarovaisia) kanssa, koska elämme ihan eri maailmassa. Minä hällävälisti luottaen, vaikka hyvin tiedän että maailmassa on paljon pahaa - he jatkuvasti pahinta karttaen, vaikka mitään ei ole koskaan tapahtunut.

Ja niin haluan elää jatkossakin. Mutta kun meiliboksiin alkoi tulla kamaa, jouduin pysähtymään. Miettimään, mitä kaikkea minusta netissä lukee, mitä kaikkea olenkaan kirjoittanut.

Vaikka viestit ovat olleet todella epäpelottavia, mielessä juoksee väistämättä hölmöjä ajatuksia. Lopetan koko blogin. En ainakaan kirjoita tästä. En vastaa niille mitään. Vai siitäköhän ne sitten raivostuu?

Hetken jälkeen saan aina kerättyä itseni ja vastattua selkä suorana, asiallisesti, ilman pelkoa. Mutta kyllä se ensimmäinen lukukerta aina saa vetämään vähän syvempään henkeä. Että mitä nyt.

Netissä on se paska juttu, ettet voi arvioida kohtaamaasi ihmistä lainkaan. Et voi katsoa silmiin ja päätellä onko se vain vihainen vai oikeasti epävakaa. Et myöskään näe mitä se tekee. Etkä voi juurikaan estää sitä, että vihaiset, huonosti voivat ihmiset käyttävät sinua terapeuttinaan. Voit vain toivoa ettei niin käy juuri sinulle.

Entäs ne tyypit, jotka saa oikeasti kamalia viestejä? Kiusaamista, piikittelyä, tapppouhkauksia? Miten hemmetissä ne nukkuu yönsä, jatkaa sitä mitä tekivät uhkauksen saadakseen ja vielä kirjoittavat niistä asioista julkisesti?

Sain ilon kuulla Jessikka Aron kokemuksia oikeasta trollaamisesta PING Helsingin studiossa viime viikolla. Sitkeästi tutkivaa journalismia harjoittava mimmi on saanut osakseen oikein kunnon paskamyrskyn, kaiken henkilökohtaisten tietojen levittämisestä tappouhkauksiin. Hän kuulemma selviää saamastaan vihapuheesta rakkauspuheen avulla. Kun muut tukee pyytämättä ja lähettää tsemppaavia viestejä.



Jessikkasta tuli samantien idolini, joten noudatan hänen pyyntöään julkaisemalla tämän tekstin.

Jessikkan viesti meille kaikille oli nimittäin se, ettemme koskaan hiljenisi. Ettemme antaisi trollaavien idioottin vaientaa meitä, pelottaa meitä. Samaa sanoi tilaisuudessa puhunut Suomen Poliisin edustaja Marko. Meidän pitää nostaa meteliä, kun netissä tapahtuu vääriä asioita. Ilmoittaa Facebookille, laittaa Poliisille tänne nettivinkkiä ja tehdä rikosilmoitus matalalla kynnyksellä.

Vihapuheelle voi ja pitää tehdä jotain.

Hattu ylös kaikille, jotka kirjoittavat myös asioista joista se paskamyrsky nousee. Tarvitsemme teitä.

Tarvitsemme meitä.

Sain muutama kuukausi sitten oudon viestin Valeäidin meiliboksiin. Viesti oli oikein ystävällinen, mutta hieman outo. Lähetetty tekaistusta ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Monta hyvää viikonlopulta

sunnuntai 12. helmikuuta 2017 Valeäiti 2 Kommenttia

Hei vaan, olen hengissä. Kiitos kaikille kommenteista ja yhteydenotoista edelliseen tekstiin liittyen. Oloa helpotti jo perjantaina tosi paljon tieto siitä, että näin käy muillekin!

Muutama muukin juttu helpotti oloa.




Käytiin lauantaina heti aamusta tontilla tapaamassa vastaavaa mestaria ja arkkitehtiä (tonttiedistymisestä lisää ensi viikolla!), sumplimassa miten vedet kaatuu tontilta pois, kuka taloa voisi rakentaa ja minkälaisia aitoja pitää virittää. Tämän ajan lapset laskivat itsekseen pulkkaa jyrkässä rinteessämme ja leikkivät vielä kuusen alla kotia. Olivat onnellisesti keskenään, mikä on aina ilahduttavaa.

Hetken se leikki saattoi toki olla vähän pelottava, kun näin vain Kakkosen makaamassa löysänä pulkkansa päällä, pulkka puunrunkoon "törmänneenä". Mutta hän ei ollutkaan taittanut niskaansa vaan kuulemma leikki lepäämistä.

Sekin kokemus oli ehkä vähän huono kun lapset hävisi näkyvistä ja löysin ne muutaman metrin alempaa. Olivat kuulemma tulleet ihan peppuliukua sitä pahinta jyrkännettä alas. Hupsis.

Näiden äitiyden huippuhetkien jälkeen tontilla tapahtui jotain parempaa: tapasimme vihdoin perheen, joka muuttaa saman kadun varrelle kolmen ihanan lapsensa kanssa. Esikoisensa menee Ykkösen kanssa samaan kouluun, joten halusimme tutustuttaa lapsille leikkikaverit. Kaikki meni hienosti ja uuden kaverin perään kyseltiin jo illalla kummassakin kodissa.

Käytiin illalla Ykkösen kanssa kahdestaan kaupungilla. Ostettiin taas kerran liian pitkiksi hujahtaneille lapsille uusia paitoja (128!) ja äidille uusi huulipuna. Lopuksi vielä kahdestaan pizzalle. Molto bene.

Kaukosäädin on ollut hävinneenä nyt kolme päivää, eikä kukaan muista etsiä sitä. Olemme eläneet ravintolaruoalla nyt kaksi päivää, eikä kukaan muista välittää siitä.

Lapset nukkuivat koko viikonlopun teltassa olohuoneen lattialla. koska ne halusi, ja koska mekin ollaan sillä tavalla lapsellisia että se kuulosti hyvältä idealta. Kakkonen ei uskaltanut ekana iltana nukahtaa telttaan mörköjen takia (hipsi sinne toki aikaisin aamulla takaisin) ja Ykkönen sai niskansa kipeäksi, mutta lopputulos vahvasti plussan puolella.







Sunnuntaina käytiin luistelemassa Ykkösen ekan parhaan kaverin kanssa loistavassa talvisäässä. Ykkönen oppi kaatumaan ja nousemaan ylös oikein, kumpikin sai naamaan jonkun mustelman. Luistimilta juostiin suoraan Tennariin lunastamaan naapureilta saatua jouluahjaa eli katsomaan hyvässä seurassa Sing! Ai että kun oli hyvä! Voi suositella sekä Jääpuistoa että leffaa kovasti.

Viikonloppu päättyi vielä ihana Taijan tuskaiseen venyttelyyn, hierontaan ja rullailuun Viikin Method Putkiston studiolla, joten kyllähän tässä kelpaa taas seuraavaa viikkoa päin puskea.

Iloa viikkoonne ystävät, mä menen huomenna ihmettelemään maailmaan mahtuvien erilaisten nahkatuotteiden määrää Tom of Finlandin kutsuvierasnäytökseen. Hyvä maanantai tulossa.

Hei vaan, olen hengissä. Kiitos kaikille kommenteista ja yhteydenotoista edelliseen tekstiin liittyen. Oloa helpotti jo perjantaina tosi pal...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

En taida voida hyvin

perjantai 10. helmikuuta 2017 Valeäiti 16 Kommenttia

Lempeän herättelyjoogan ohjaaja pyytää sulkemaan silmät. Olen juossut paikalle viime tingassa, mutta olen rauhallinen. On perjantai ja edessä tosi kiva päivä. Kiireinen mutta kiva.

Nyt ohjaaja pyytää hengittämään. Rinnassa tuntuu syke. Mutta johan se juokseminen loppui, mitäs tämä?

Ohjaaja pyytää keksittymään omaan hengitykseen, tekemään sitä ihan omassa rytmissä.

Minun sydämeni rytmini uhkaa karata käsistä. Alkaa vähän huipatakin. Ei helvetti, paniikkikohtausko tosiaan?

Hengitän sisään, hengitän ulos. Huulissa kihelmöi tunnottomuus.

Ohjaaja pyytää keksittymään nenän päähän ja huomauttaa, että pysähtyminen kiireisen päivän keskellä voi olla vaikeaa.

Joudun lähinnä keskittymään täysillä etten itkisi.

Ympärilläni on joukko seesteisiä ihmisiä hengittelemässä, minä pidän itseäni kasassa kaikin voimin. Hypistelen lepäävillä käsilläni hameen helmaa ja yritän hengittää, yritän niin kovasti.

Vasta kun ohjaaja johtaa meidät isompiin liikkeisiin, helpottaa. Nyt saa liikkua, saa tehdä jotain. Saisinpa jo kirjoittaa nämä ajatukset pois.

Keskityn ryhtiin, pyrin aktivoimaan method putkiston pisteet. Mietin onko syvät lihakset liian kireällä, ei aktivoituna ollenkaan tai väärässä asennossa. Joku ottaa kuvia ja minua pelottaa että näytän vihaiselta. Rentoutan kasvoni ja yritän olla vaan tosi zen. Selkä kramppaa.

Suoritan rentoutumista, täysillä.

Jatkamme hengittelyä. Voi paska, ajattelen minä. Juuri kun oli helpompaa.

Syke nousee taas, kurkussa polttaa.

Päähän puskee ajatus joka ei suostu poistumaan: en taida voida kovin hyvin, jos silmien sulkeminen ja itseensä keskittyminen saa itkemään.

Jälkikäteen heitän tapahtuneesta mustaa huumoria ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Hän vastaa että peiliin katsominen on ihan yhtä kamalaa kuin silmien sulkeminen. Hyvinhän meillä menee, heh heh. Nauran, mutta oikeasti tekee mieli sanoa "auttakaa nyt joku meitä".



Mun täytyy tehdä tälle jotain. Mun täytyy oppia olla tekemättä mitään. Haluan osata olla itseni kanssa. En halua pysyä kasassa kuin jäätynyt meri, jossa pienten palasten jatkuva liike pitää pinnan kasassa vaikka alla kuohuu. Pala toinen toista vasten tukeutuen. En halua jaksaa vain toisten auttamisella. Suorituksilla.

Mä haluan osata hengittää ihan itse. Pysyä pinnalla omana itsenäisenä palana.

Onko tämä nyt se hetki ihmisen elämässä kun on sittenkin pakko aloittaa meditointi? Fuck.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys tässä muutosten ajassa, viime kevätkin huomioon ottaen. Mutta nyt osaan tunnistaa merkit ennen kuin seinä iskee vastaan. On siis aika tehdä jotain. Akuuttina lääkkeenä paljon kävelyä ja laulamista. Se vie jo pitkälle.

Lue myös nämä:
Kun on aika pysähtyä
Mitä jätin kertomatta
Paniikkikohtaus, you suck

Lempeän herättelyjoogan ohjaaja pyytää sulkemaan silmät. Olen juossut paikalle viime tingassa, mutta olen rauhallinen. On perjantai ja edess...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

'Tämä on kyllä hienoin talo, jonka olen nähnyt'

torstai 9. helmikuuta 2017 Valeäiti 9 Kommenttia

Voi vitsi miten siisteihin juttuihin tämä yrittäjyys voikaan heittää.

Olen istunut puoli vuotta samassa toimistossa Lauri Ylösen uuden yrityksen Alvardagin kanssa ja seurannut vierestä kun he rakentavat neljää uutta CLT-taloa: Laurille, Elastiselle, Duudsonien Jarpille ja Aleksi Valavuorelle. Samalla tyypit ovat työstäneet koko projektista ison mittakaavan tv-produktiota, joka näkyy Maikkarilla 3.4. alkaen nimellä Laurin talot.

Siinä missä minä olen istua nakuttanut läppärini ääressä ja piirrellyt milloin kenenkin liiketoimintasuunnitelmaa ja mobiilisovellusta, ympärilläni on tohistu oikein tosissaan: toimistolla näkyy päivittäin julkisuudesta tuttuja naamoja, laattanäytteitä, Vallilan uusien kuosien malleja, kokonaisen asuinalueen suunnitelmia ja prototyyppejä älypeilistä. Melko siistiä! 

Jossain kohtaa (välillä epätoivoiselta vaikuttavaa, eh) talvea talot alkoivat valmistua ja eteen tuli markkinoinnin aloittaminen. Minähän siinä sitten satuin olemaan kätevästi vieressä. 

Pari hassua viikkoa myöhemmin seisoin Laurin tuntia aiemmin valmistuneessa talossa ja toivotin bloggareita tervetulleeksi järjestämiini tupareihin. 

Ja kyllähän siinä kelpasi toivotella! 





Laurin kynästä irtosi upeita CLT-taloja

Laurin talo on aivan törkeän siisti. Niin ovat ne kolme muutakin, ne näette sitten myöhemmin telkkarista. Jokaista taloa yhdistää Laurin vahva suunnitteluote, jossa vahvat linjat, graafisuus, toiminnallisuus ja ekologisuus sukeltavat yhteen ihanaan kasaan. Talojen päärakennusmateriaali CLT on Suomessa uudenlainen puurakentamisen tapa, joka meilläkin oli omassa projektissa pitkään harkinnassa. Me jouduttiin luopumaan CLT:stä sen toistaiseksi vähän korkeamman hinnan vuoksi, mutta olisi se kyllä hieno ollut. Hengittävä, kaunis, ekologinen ja arkkitehtonisesti mielenkiintoinen.

Alvardagin ajatus lähtee siitä, että asuminen voi olla paljon nykyistä parempaa. Halvempaa, ekologisempaa, mukavampaa. Tätä ajatusta nähdään telkkarissa isosti keväällä, mutta myös ohjelmaa seuraavissa hankkeissa. Stay tuned sitten vain tämän osalta, jos maailman paras asumiskokemus kiinnostaa.





Pakko kertoa tarina kulissien takaa, työnimellä “pitääkö tuparit perua”:

Vielä muutama päivä ennen tupareita talo oli optimistisesti sanottuna vaiheessa. Toin cateringin katselemaan paikkoja ja nähdessäni talon vaiheen silloin nousi vähän pala kurkkuun. 

Portaat puuttuivat, sisäänkäyntiä ei ollut, eikä oltu varmoja saadaanko maanantaiksi vessoja toimimaan. Hyvä lähtökohta hienoille juhillle. 

Vielä maanantaiaamuna talo kuhisi työmiehiä, Genelecin kaiutinjärjestelmän asentajia, siivojia ja oli siellä yksi epätoivoinen goodie bagien pakkaajakin (minä). Yhtäkkiä, noin tunti ennen bloggaajien tuloa kuului virtuaalinen “puf!” ja edessämme oli kaunis, siisti, valmis talo, jossa rauhallisesti kuvattiin TV-ohjelman viimeistä jaksoa.

Isoimmat hatunnostot tästä extreme makeoverista menevät Laurille itselleen, joka sisusti edellisenä yönä koko 300 neliötä valmiiksi sekä raksaporukalle, joka veti muutamassa päivässä viikkojen hommat kasaan.

En vieläkään ihan tiedä miten se tapahtui, mutta hyvä siitä tuli. Ja olipa muuten hyvät juhlat. 

Edessä yksi onnellinen juhlanjärjestäjä, takana pari ihan sattumalta kuvaan tullutta julkimoa.
Tupareista täytyy kiittää ihania bloggajavieraitamme, joista moni on kirjoittanut oman kokemuksensa juhlista:  Valkoinen Harmaja, Modernisti Kodikas, Oma Koti Valkoinen, Talosta koti, Checklist, Täyttä elämää, Sisustus ja SepustusWhite and fresh - kiitos ihanista jutuistanne! Musta ovi, SharonWeekday Carnival ja kuvaajana kaksoisroolia vetänyt Mamma Rimpuilee saavat myös kiitokset mukana olosta, oli mahtavaa tutustua kaikkiin.

Kirjoituksen otsikko tuli loistavan cateringimme Jamesilta. SOUP cateringin safka oli niin hyvää ettei satapäinen vierasjoukko edes ymmärtänyt syövänsä vegaanista ruokaa; Lindauerille ja Koffille kiitos juhlajuomistamme, Jungle Juicelle loistavasta smoothiebaaarista ja Lauralle valokuvaamisesta. 

Ohjelmaa ja muita käänteitä odotellessa kannattaa katse kääntyä meidän Insta-tilin ja FB-sivun suuntaan. Kummankin tavoitteena on olla inspiroiva, innostava paikka uudenlaisesta asumisesta haaveiluun.

Tässä onkin muuten sitten hyvää sitä omaa pikku taloa suunnitella. Melkein riittää budjetti näihin uusiin haaveisiin. 

Kaikki kuvat paitsi viimeinen: Laura Satamo, tuo ihana rimpuileva mamma. 

PS. Koen tarpeelliseksi kertoa, että tämän tekstin kirjoittamisesta ei ole maksettu. Olen toki töissä Alvardagilla, oma lehmä ojassa vahvasti siis.

Voi vitsi miten siisteihin juttuihin tämä yrittäjyys voikaan heittää. Olen istunut puoli vuotta samassa toimistossa Lauri Ylösen uuden ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Onni omissa käsissä

tiistai 7. helmikuuta 2017 Valeäiti 12 Kommenttia

"On meille aika hyvin näissä jutuissa nyt käynyt", Insinööri heitti minulle eräänä iltana kuin joimme iltateetä keittiön pöydän ääressä ja ihmeteltiin onneamme. Olimme juuri saaneet tietää, että talotoimittaja, jonka kanssa meinasimme rakentaa, oli mennyt konkurssiin.

Aikamoinen läheltä piti -tilanne. Jos olisimme lähteneet siihen kelkkaan, olisimme istuneet tuossa teehetkessä ihan muissa mietteissä. Viimeisen vuoden aikana on muutenkin ollut monta hetkeä, joissa taaksepäin katsomalla voi todeta meille käyneen hyvin.

Edellisestä tontista luopuminen toi meille paljon paremman tontin eteemme, vaikka aluksi tilanne oli tosi tuskainen. Mun työasiatkin ovat menneet hienoon suuntaan ja yrittäjäksi lähteminen on ollut oiva valinta, vaikka irtisanoutumisen päättäminen ole vaikeaa.

Tämän kaiken osalta myhäilimme siinä tyytyväisinä, kuinka se tosiaan on totta että asiat lopulta aina järjestyvät.

Yhtäkkiä sain kaikkien aikojen ahaa-elämyksen. Ei asioissa ole käynyt hyvin. Me olemme kääntäneet kaiken hyvin. Olemme aktiivisesti tehneet töitä oman onnemme eteen.

Kuvassa parannan aktiviisesti elämääni kävelylenkillä.

Nämä vaikeat päätökset ja isot ratkaisut ovat olleet sataprosenttisesti meidän aikaan saamiamme, meidän ajatustyömme tuloksia. Hakeuduimme aktiivisesti pois huonolta tontilta. Tein aktiivisesti töitä oman firman aloittamiseksi ja irtisanouduin erittäin pitkän ajatusprosessin päätteeksi. Päätimme talotoimittajan osalta omia unelmiamme ja haaveita vastaan, sinnikkäästi hyvää ratkaisua hakien.

Ei tässä ole mitenkään "hyvin käynyt". Tässä on hyvin tehty!

Tämän tajuaminen avasi paljon ovia mielessäni. Että todellakin, minun onneni on minun käsissäni. Nyt vasta tajuan, miten konkreettista se on, kun sanotaan että pitää olla oman onnensa seppä.

Omassa elämässä ei pitäisi koskaan ajautua uhrin tai tahattoman sankarin rooliin, jolle asioita vain tapahtuu. On tärkeää tunnistaa ja tunnustaa oman tekemisen vaikutus elämän kulkuun.

Näin isojen päätösten aikakauden keskellä tämä oivallus tuntuu tosi hyvältä. Että minä tein tämän, me ohjataan tätä laivaa. Minä ja me olemme rakentaneet meille hyvän elämän.

Se antaa uskoa tulevaan. Että mitä väliä, mitä sieltä nyt sitten sattuu tulemaan. "Kaikki kyllä järjestyy", koska minä voin järjestää ne niin.

"On meille aika hyvin näissä jutuissa nyt käynyt", Insinööri heitti minulle eräänä iltana kuin joimme iltateetä keittiön pöydän ää...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Internet paremmaksi villasukilla

perjantai 3. helmikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Minä haluan kertoa teille nyt eräästä ihan ihmeellisestä ihmisestä. Liinasta.

Liinan mies on samassa työpaikassa minun mieheni kanssa. Ne miehet siellä ehkä joskus jotain puhuvat keskenään, en tiedä. Ainakin ne näköjään toimii välillä onnen lähettiläinä.

Sain eilen Insinööriltä oudon kuvaviestin:


Pingasin heti tuota onnen jakelijaa, Liinaa, Facebookissa. Että mitä mitä sinä ihana nyt oikein? Liina vain totesi että se nyt on jotain pientä sulle.

Olin kohtuu fiiliksissä. Niin fiiliksissä että Liina joutui toppuuttelemaan. Kuulemma on nyt liian korkeat odotukset ja edessä on kova pettymys.

Mutta kun Liina ei ymmärrä. Että minä olen sellainen ihminen, joka ilahtuu kun saa ostaa uuden käsisaippuan kylppäriin. Semmoinen joka sanoi kerran ääneen "ai katos!" ilahtuneena kun taloyhtiön pihalla oli uudet roskapöntöt. Oikeasti.

Olen todella, todella pienten ilojen ihminen. Ja rrrrrrakastan yllätyksiä. Tämä oli siis tuplaihanaa! Voin kertoa, että odotukseni eivät olleet todellakaan liian korkealla. Olisin ilahtunut post-it-lapusta pussin pohjalla. Paketista löytyi kuitenkin jotain todella paljon hienompaa:








Arvostan maailmassa eniten ihmisiä, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti omaa toimintaansa. Siis sinua. Ja sä teit sen vielä julkisesti. Hats off. Arvostukseni osoituksena tein sulle sukat (...) Sukissa on alpakkaa, koska halusin sulle lämpöä, ja mallissa on selkärankaa, kuten sulla.
En. Kestä.

Siis miten ihana voi ihminen olla. Että hän on neulonut minulle omat villasukat. Käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa siihen, että on valinnut oikean mallin, miettinyt lankaa ja vielä hitto vie neulonut.

Minä rakastan yllätyksiä, ja minä rakastan villasukkia. Nyt minä myös rakastan Liinaa. 

Kaikki vain sen takia että korjasin yhden törttöilyni internetissä. Se törttöily oli sitä, että jaoin Valeäidin Facebookissa videon, joka oli mun mielestä hauska. Sitten Liina onnekseni huomautti että ei, se ei ollut hauskaa, vaan typerää toisten kustannuksella naureskelua. Poistin videon ja pahoittelin asiaa muualla. Tämä oli Liinan mielestä villasukkien arvoinen teko.

En tule enää koskaan jakamaan videota, jossa nauretaan jollekin toiselle ihmiselle toisella puolella maapalloa. Näin sitä Internepsiä muutetaan, villasukka kerrallaan.

Liina, kiitos. Olet ihana. <3

ps. ihanien yllätysten joukkoon pitää mainita myös Laura, joka oli ostanut mulle viimeksi Helsinkiin tullessaan Kismetin jossa luki "parhaalle ystävälle". Sekin ilahdutti mua ihan älyttömän paljon. Enemmän kuin ne roskapöntöt. Kiitos <3

pps. Käykää katsomassa Liinan ja Sennin ihana kässäblogi Kutimointia. Ehkä se joskus kutoo sitten teillekin.

Minä haluan kertoa teille nyt eräästä ihan ihmeellisestä ihmisestä. Liinasta . Liinan mies on samassa työpaikassa minun mieheni kanssa. Ne...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

20+1 lausetta, joita miehille ei sanota

keskiviikko 1. helmikuuta 2017 Valeäiti 37 Kommenttia

Elämme hieman epätasa-arvoisessa maailmassa, erityisesti mitä tulee vanhemmuuteen. Varmaan jokainen meistä äideistä on saanut selitellä joskus että meillä se mieskin hoitaa lapsia tai että joo, mä olen nyt baarissa vaikka mulla onkin pieniä lapsia.

Miehet ei saa ihan vastaavaa kohtelua. Miehen töihin paluuta ei kummastella, eikä matkustelusta huomautella, jos lapsi on vielä alle vuoden ikäinen.

Äideille tölväytellään kaikenlaista kummallista, ja me ollaan siihen aika tottuneita. Iso osa menee suorastaan ohi korvien. Äitien keskusteluaiheetkin on ihan eri luokkaa kuin isien. Vai kuinka moni isi kyselee toiselta, onko VK-haalarit jo ostettu?

Eikä tämä nyt oikeastaan pelkästään vanhemmuuteenkaan liity, kyllähän naiset saa ihan pelkän sukupuolensa takia kaikenlaista osakseen.

Yhteistä näillä viattomilla heitoilla tai omituisilla keskusteluaiheilla on se, että niitä ei kovin usein sanota miehille, koska..no, ne on outoja. Alla yksi setti lauseita, joita ei ihan joka päivä miehet kuule.

Lauseita, joita miehet eivät yleensä kuule




1. Siis sä tulit töihin mutta äiti jäi hoitamaan lapsia kotiin? Vautsi, onpa hieno juttu!

2. Miten sä noin pienen raaskit jo päiväkotiin laittaa?

3. Sä tuskin haluat nyt kauheasti lisää vastuuta kun lapsetkin on niin pieniä niin annettiin sun ylennys toiselle.

4. Ai sä olet niitä sellaisia uraisiä.

5. Älä ole hysteerinen.

6. Ei siitä nyt kannata hermostua, vaikka sun titteli on esinainen. Kaikki tietää kuitenkin että olet mies.

7. Meille on tulossa vahingossa all female panel - voisitko tulla mukaan tasapainoksi?

8. Olet kollegojesi mielestä vähän pelottava kun sulla on niin jyrkkiä mielipiteitä. Voisit koittaa hymyillä enemmän.

9. Uskottavuusongelmia? Koita nojata hieman eteen ja puhua matalammalla äänellä.

10. Olihan se sitä naisehdokasta pätevämpi mutta nuoren miehen palkkaamiseen nyt aina sisältyy sellainen riski, tiedäthän.

11. Miten raaskit olla vauvasi luota pois kaksi yötä? Tiedäthän, että se on yö per ikävuosi?

12. Olisi hienoa jos äitikin pääsisi joskus tänne neuvolaan mukaan.

13. Meidän Tytti haluaisi tulla kuulemma teille kylään, kävisikö maanantai?

14. Mutta jos sä olet täällä bileissä, kuka hoitaa lapsia?

15. Kuulitko että Jorma värjäsi harmaita pois? Aika pinnallista, se on kuitenkin isä nykyään.

16. Voisit olla niiiiiin paljon komeampi jos vain laihduttaisit muutaman kilon.

17. Mies! Näin puet itsesi laihemmaksi.

18. Anna nyt pliis.

19. Mitä tänään on ruoaksi?

20. Pitäisikö sun jättää toi toinen bisse juomatta. Entä jos lapset herää yöllä?

+BONUS: Sun kannattaisi vähän miettiä tota nalkuttamisen määrää. Joku päivä vaimosi lähtee vielä jonkun nuoremman ja helpomman matkaan.


Niin, mietipä sitä.

Elämme hieman epätasa-arvoisessa maailmassa, erityisesti mitä tulee vanhemmuuteen. Varmaan jokainen meistä äideistä on saanut selitellä josk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

37 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.