Paras kiitos koskaan

maanantai 23. tammikuuta 2017 Valeäiti 14 Kommenttia

Elämä eskarilaisen kanssa on välillä aika vaativaa. Kuusivuotiaan sisällä pyörii hurja tunnetornado, joka saa sen välillä ihan solmuun. On päiviä, jolloin kaikki on tosi ihanaa ja hyvin, sitten on päiviä kun kaikki menee alusta asti vaan jotenkin väärin.

Talossa on välillä minikokoinen teini. Se murisee (korkeintaan), sille ei saa puhua ja se raivostuu kaikelle ympärillä olevalleen. Jos siltä kysyy mikä vaivaa, se huutaa takaisin "no kun mä en tiedä!".

Ymmärtäähän sen, on varmaan aika raivostuttavaa olla kiukkuinen ilman että edes itse tietää miksi. Pystyn samaistumaan. Ja sitähän minä teen päivästä toiseen, samaistun. Kerron, minkä tunteen uskon siellä sisällä tällä kertaa olevan, selitän että mullekin käy joskus noin, pohdin ääneen keinoja, jolla siitä tunteesta voisi päästä yli.

Verhon taakse piiloutunut eskarilainen vastaa näihin edelleen huutamalla "ÄÄÄ!" ja minä koen onnistuneeni koska sain sentään lähestyä tätä kyyristelevää tiikeriä.

Valehtelisin, jos väittäisin että homma on hallussa. Useimpina päivinä mietin, missä helvetissä se vanhemmuuden opas olikaan, voisiko joku kertoa miten tätä pitäisi tehdä? Tietämättä mikä on oikein minä kuuntelen, sanoitan, rajoitan, otan syliin ja ymmärrän. Kerron että on mun tehtävä auttaa selviytymään tästä myrskystä, mutta että tarvitsen siihen toisenkin apua.

Joinain päivinä tuntuu että teen kaiken väärin, tai jos en teekään, en jaksa tätä enää montaa päivää. Enkä jaksakaan. Silloin minäkin menen verhon taakse piiloon ja huudan "ÄÄÄ!". Pyöritän silmiä ja nalkutan sarkastisesti takaisin.

Aika usein täällä pyydellään puolin ja toisin anteeksi.

Sitten tulee sellaisia hetkiä kuin tämä lauantainen aamu. Kahden erossa vietetyn illan jälkeen pieni iso eskarilainen kapuaa hymy korvissa sänkyyn ja ilmoittaa että on ollut kova ikävä. Halitaan pitkään.

Samalla kuulen tarhassa jaetusta kotitehtävästä. Siinä pyydettiin ottamaan kuva kotoa "sellaisesta paikasta, missä tunnet itsesi turvalliseksi, mukavaksi ja hyväksi eli kuvaa lempipaikkasi kotona".

Tiedättekö mitä tuo tunnesmoothie oli valinnut paikakseen?
"Äidin syli. Se on semmoinen paikka, että sinne voi myös kuvitella itsensä jos on jossain muualla pahassa paikassa." 



Myönnän, itkin. Onnesta. On tässä kuitenkin jotain tehty oikein.

Elämä eskarilaisen kanssa on välillä aika vaativaa. Kuusivuotiaan sisällä pyörii hurja tunnetornado, joka saa sen välillä ihan solmuun. On p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. Voi niin tuttua ekaluokkalaisen kanssa! Onneksi välillä myös tuo lopussa kuvattu tilanne. Aika usein jo mietin että mitenköhän pitkään enää saan nauttia syliin kömpivän lapsen lämmöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysyin kerran Ykköseltä milloin se on sitten niin vanha ettei halua enää syliin ja kuulemma "ei koskaan!". Jännä nähdä miten kolmekymppinen taipuu syliin.

      Poista
  2. Kiitos, tämä tuli kuin tilauksesta! Täällä on koettu vaikein eskariaamu ikinä, joten vertaistuki on paikallaan. Tunnesmoothie -ei osuvampaa termiä eskari-ikäisestä. 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Semmonen se on! Erikoinen sekamelska, josta ei enää jälkikäteen voi tietää mitä kaikkea on laitettu sekaan :D

      Poista
  3. Ja ihan pieni kyynel nousi mullakin silmään täällä toimistolla <3

    VastaaPoista
  4. Ihana, äitiyden palkkapäivä <3

    Ja kun syli on parasta mitä jälkipolvi tietää niin kyllä ne syliin kapuavat. Tänä aamuna sain syliini aamu-unisen 13-vuotiaani, vaikka pituusero meillä alkaa koitua minun tappiokseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, ihanaa! Ehkä meilläkin on vielä toivoa :)

      Poista
  5. Lasten rakkaudentunnustukset on jotain äärimmäisen liikuttavaa ♥

    Mutta tuttua on tuo pienen eskarilaisen tunnevuoristorata. Välillä ei meinaa vanhemmat pysyä kyydissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on, varsinkin kun niitä ei sanallisesti tältä tytsyltä mitenkään ihan satelemalla tule :)

      Poista
  6. Voi ihanat! Meillä oli tasaisella ja rauhallisella esikoisella tosi haastava eskari-ikä. Tarpeellinen vaihehan se oli, mutta pisti kyllä aika koville, sekä lapsen että vanhemmat.

    Nyt sama lapsi on tullut murrosikään, ja saan taas kokea suuria tunteita hänen kanssaan. Murrosvaiheet koettelevat, mutta on tämä rakkauskin niiden aikana aika pakahduttavaa. Kun lapsi etääntyy ja piirtää omia rajojaan, sitä tulee väkisin katsoneeksi uudella tavalla, etäämpää kuin ennen.

    En muista, milloin olisin kokenut yhtä suuria hellyydentunteita tuota tytärtä kohtaan kuin viimeisen, melko myrskyisän vuoden aikana. <3 Tilannetta auttaa todella paljon sekin, että myös mun oma murrosikä oli aikoinaan aika voimallinen. Todellakin samaistun ja tunnen empatiaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Että siellä teini-iässäkin on sitten hyvääkin :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.