Isoista lapsista on helpompi tykätä

tiistai 3. tammikuuta 2017 Valeäiti 24 Kommenttia

Mulla on pyörinyt jo monta vuotta päässä yksi sellainen "epäsuosittu mielipide", jonka kanssa en kyllä tietääkseni ole yksin, mutta joka on silti hyvin vaikea pukea sanoiksi ilman että se kuulostaa aika kamalalta. Yritetään.

Rakastan lapsiani paljon enemmän nyt kun ne ovat lapsia verrattuna siihen kun he olivat vauvoja ja taaperoita.

Nää tyypit <3
Disclaimer, disclaimer, disclaimer: Olenhan minä toki niitä ihan aina ihan kamalasti rakastanut. Mutta sellaista "se on niin ihana että voisin vain tuijotella sitä koko ajan ja haluan rutistaa sitä lähemmäksi itseäni" -rakkautta en oikein tuntenut vauva-aikana. Nyt vasta rakastan sillä kreisihullulla mätykkäänsustaniinettähalkeen -tavalla.

Muistan kyllä muiden äitien siitä vauvamuskareissa puhuneen. Ja muistan sen piston sydämessäni kun en aina ihan pystynyt samaistumaan. 99-prosenttisesti, mutta en ihan.

Vaikka varmaan synnäriltä asti olisin ollut kilpenä hypoteettisen luodin edessä, ja kaikkeni tein ja annoin lasten vuoksi, ja rakastin niin kovaa etten mitään muuta olisi elämääni halunnut, se älytön ihastumisen tyyppinen hullaantuminen on löytynyt vasta viime vuosina.

Etenkin viimeiset muutamat kuukaudet nää tyypit on vaan ollu niin siistejä, että useinkin huomaan yhtäkkiä vain tuijottavani niitä, hölmö hymy kasvoilla. Toistelen varmaan neljä kertaa päivässä että te ootte niin sairaan ihania tyyppejä, ikävöin niitä aktiivisesti jos ollaan erossa, ja kaiken kaikkiaan preferoin niiden kanssa vietettyä aikaa ah niin ihanaan yksinäisyyteen.

Rakastan lapsiani joka päivä enemmän, mutta nyt olen lisäksi alkanut tykätä niistä. Vauvoina oli ehkä välillä kausia että rakastin toki, mutta en aina tykännyt. Eikä se vauvojen tai taaperoiden vika ollut, vaan sen kaiken muun. Pyykkien, puklun, kakan, univelan, ahdistuksen, stressin, selän, univelan ja univelan vikaa. Sanoinko jo univelan? Ei voi muistaa, univelka on vienyt aivosolut. 

Ehkä olin vain liian poikki tykätäkseni ensirakkauden tyyppisellä huumalla. Ehkä mulle ei vaan mahtunut siihen arkeen voimakasta ihastumista, sitä halkaisevan kovaa tykkäämistä.

Ehkä sitä tykkäämistä vaan oli vähemmän suhteessa kaikkeen muuhun. Ehkä olin vain syvemmässä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa kuin tiesinkään (niin, olin sellaisessa. Opin siitä vuosia myöhemmin. Tästä joskus lisää).

On tietysti myös ihan mahdollista, etten vain muista. Taisin ehkä mainitakin, että silloin ei paljoa nukuttu. Mitä pidempään tätä juttua kirjoitan, sitä enemmän muistan (ja löydän blogista!) kaikkia hetkiä, joissa olen kuitenkin ollut melkoisen sekaisin niistä pipanoista.

Sitä vaan on nykyään niin paljon enemmän, oikeastaan koko ajan, ilmassa.

No okei, nääkin tyypit <3 

Mut kyl myös hei nääkin tyypit <3
Ihan turhaanhan minä tästä edes mitään numeroa teen, ei tällä ole oikeasti mitään väliä. Meidänkin lapsia on aina rakastettu äärettömän paljon, eikä pikkulapsiajasta ole pakko tykätä. Se on vaan jännä, miten sen ääneen sanominen tuntuu tosi pelottavalta. Että nyt tulee jostain Äitimyytin virastolta muikkari tai sakot.

MOT: Vauvat on ihania, välillä, jos ne on omia. Mutta kaikista ihanampia on yli kolmevuotiaat.

Tästä aiheesta jatkan muuten lähikuukausina sitten siellä podcastin puolella, rakkaan kollegani Katjan kanssa, joka on ainakin joskus sanonut ettei muiden vauvoista ole pakko tykätä. Aion kysyä, tykkäsikö se omistaan. Uskoisin, että juttutuokiosta tulee mehukas.

Mulla on pyörinyt jo monta vuotta päässä yksi sellainen "epäsuosittu mielipide", jonka kanssa en kyllä tietääkseni ole yksin, mutt...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

  1. Epämiellyttävä totuus3. tammikuuta 2017 klo 22.14

    Vielä epäsuositumpi mielipide (samoilla disclaimereilla): meidän lapsista oli paljon helpompi pitää söpöinä vauvoina. Sekä muiden että minun. Nukkuivat, hymyilivät, itkivät harvoin. Esikoisen 1,5-vuotiaana alkaneen (sittemmin päättymättömäksi pelkäämäni) uhmaiän alettua on välillä ollut liian raskasta. Jatkuva huutaminen, kiukuttelu, sisarusten välinen kiivas riitely ja inttäminen, arjen toiminnoissa vastaan haraaminen ja viivyttely ja näistä seuraava oma jankuttaminen ("laita housut jalkaan" x 50), hermostuminen, huutaminen, raivostuminen. Paradoksaalista kyllä, sen tajuaminen, ettei lapsiperhe-elämä ole normaalisti näin vaikeaa, on hieman auttanut. Vika ei ole (vain) minussa, meillä vain on tällaiset lapset. Rakkaat ja älykkäät, mutta rasittavat. Joiden kanssa vietetyn loman jälkeen palaan mielelläni töihin, ja annan toisten aikuisten käydä edes osan päivän taisteluista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, totta! jos lapsi nukkuu ja syö ja hymyilee niin vauva-aikahan voi olla ihan superseesteistä. Uhmaiät taas on tuskin kenellekään kovin seesteisiä.

      Poista
  2. Ma ymmarran taman erittain hyvin, ihan ilman disclaimeriakin! Meidan kaksoset tayttivat juuri 4v, ja kivaa aikaa on nyt ollut noin puolitoista vuotta. Ekat kaksi vuotta oli vaan tyota, sitten pikkuhiljaa aloin nauttia lapsistani, ja 3v jalkeen on lasten kanssa usein oikein hauskaa. Eika kyse ole rakastamisesta, kuten itsekin kirjoitit. Eras ystavani, myoskin kaksosten aiti, tuumasi etta me vaan ei olla 'vauvojen aiteja' - taman hoksaaminen ja hyvaksyminen auttoi minua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuumaus, tämän uskon monen voivan allekirjoittaa!

      Poista
  3. Mä oon tästä kirjoittanutkin, niin monta kertaa, kuinka lapset paranee vanhetessaan ja kuinka ne omatKIN vauvat oli sen verran kamalia että ajatuskin tuo vilunväreet... Kuus ja kuus ja kahdeksan on just jees, ja käytännössä olen huomannut että mitä enemmän, sitä parempi ;)

    http://tahdonasiat.blogspot.com/2016/11/kuin-viini-vanhetessaan.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "...eivät päihitä kooltaan sitä aikaa kun katsoin kellosta koska Fredde tulee kotiin ja olen selviytynyt taas yhdestä päivästä" AAMEN.

      Poista
  4. Sori mutta huutonauroin otsikolle. Haluaisko joku pikkulasten äiti lainata 14-vuotiasta poikaa, joka valvoo ja samalla valvottaa yöt, puhuu murahtelemalla, tyhjentää öisin jääkaapin, jättää kaikki valot palamaan kun käy yöllä missä tahansa muussa huoneessa, tuottaa kasoittain pyykkiä jne. Nää pienet on niin easygoing... toisaalta mä en tuota synnyttämääni MIESTÄ lainaa kyl kellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, niinpä, vaiheita kauniita kaikki! En haluaisi! :D

      Poista
  5. Aioin laittaa kommenttia podcast-kirjoitukseen, mutta en osannut järkevästi ilmaista itseäni. Tämä nimittäin liittyy myös syyllisyys-teemaan. Mitäpä sitten, kun se maailma ei keikahtanutkaan, kun oman vauvan sai ensimmäisen kerran syliin? Minulla oli ainakin ihmetyksen tunne. Ai hei! Kuka sinä olet? Millainenkohan olet? Ei mitään negatiivista tunnetta, mutta jotain muuta kuin olin kuvitellut ja odottanut. Jotain mistä aina puhutaan, kuinka maailma ei ole enää sama.

    Nyt kun omat ovat 7,5 ja 2 niin oi ihanuutta <3. Mutta arvatkaa mitä epäonnistumista äidit kokevat synnärillä, jos se tunne ei olekaan sitä mitä kaikki hehkuttaa. Masentuu sitä vähemmästäkin, kun en osaa edes omaa vauvaani rakasta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ihan sama täällä. Ihan kiva mutta ei mun maailma räjähtänyt. Moneen päivään, ellei peräti viikkoon. Mut nyt oh ja ih!

      Poista
  6. Minulla ei ole edes omia lapsia (vielä, ehkä), mutta olen silti samaa mieltä. Lapset ovat parhaimmillaan juurikin LAPSINA. Siis taaperoajan ohittaneina, ennen teini-ikää. Sisarukseni lapsi on ollut mielestäni maailman rakastettavin tyyppi n. viisivuotiaasta saakka. Nyt, seitsemänvuotiaana, haluaisin vain rutistaa häntä joka hetki, kun hän on näköpiirissäni, niin hauska ja suloinen ja fiksu hän on!

    Vauvoissa on hohtonsa, elämän alku on ihmeellinen vaihe. Taaperoiden kanssa maailman ihmetteleminen on ihanaa. Teinit ovat huippuja, heidän kanssaan syntyy hienoa keskustelua elämästä ja he ovat ihanan herkillä siinä lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Mutta kyllä lapset ovat aina lapsia, ja 5-10-vuotiaat ovat jengiä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi.

    P.S. Puolisoni onkin todennut, että hänelle käy lasten hankkiminen heti, jos voimme ottaa suoraan sellaisen keskivertokunnolla kasvatetun n. 6-vuotiaan ja jatkaa siitä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noni, tämä siis todella on melko yleismaailmallinen fiilis!

      Poista
  7. Epämiellyttävä totuus4. tammikuuta 2017 klo 19.22

    Kommentit valitettavasti korostaa mun pointtia: meillä kyse ei ole ohimenevästä uhmaiästä, vaan astetta haastavammista lapsista. Meidän neli- ja kuusivuotiaiden kanssa ei ole yhtään seesteistä päivää. Ei yhtään. En vähättele vauva-ajan väsymystä ja muita ongelmia, mutta kadehdin hieman teidän muiden positiiviseen suuntaan muuttunutta suhdetta lapsiinne. On ikävämpää todeta, että omien lasten seura raastaa ja väsyttää, vaikka vuosia tulee lisää. Että asiat eivät ole muuttuneet helpommiksi. Samalla huolestuttaa tulevaisuus: miten menee koulussa jne. Aihe saa surulliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, en ymmärtänyt lukea kommenttiasi niin suurella painolla. Pahoittelen! Ajattelin ehkä että kaikki lapset on eri kohdassa vaativuusjanalla, mutta toki erityistilanteet ovat...erityistilanteita.

      Toivotan kovasti tsemppiä ja voimia ja uskallusta olla tarvitseva - toivon että saatte ja otatte kaiken mahdollisen avun! <3

      Poista
    2. Hei,

      Tule lukemaan mun blogiin. Oikeesti. Ei siksi että muuttaisit mieltäsi, vaan saadaksesi vertaistukea.

      Meidän perheessä on kolme haastavaa lasta, ikää nyt 8, 6 ja 6. Haasteet on vaan mulle itselleni helpommin käsiteltäviä kuin ne vielä oli muutama vuosi sitten. Ehkä mä olen vanhempana vähitellen kasvanut siihen ettei meillä joulu- tai kesäloman alku ole autuutta vaan se aloitetaan paniikkikohtauksilla, riitelyllä ja agressiivisellakin käytöksellä. Vuosien kuluessa on löytynyt keinot ja välineet ja myös jonkinlainen sisäinen rauha sen myötä että tiedän jo että tilanne asettuu ekan viikon jälkeen. Mun seesteinen on varmasti erinäköistä kuin monen muun, ja se on syntynyt vuosien työn kautta. Jokainen meidän lapsista on käyttänyt ja käyttää laajaa repertuaaria erilaisia terapia ja mielenterveyspalveluita, jokaisella on oma erityisopetussuunnitelmansa koulussa ja jokainen on niin sanotusti erilainen.

      Poista
    3. Voin lämpimästi suositella Yksiksen ihanaa blogia: valoisa, realistinen ja täynnä lämpöä <3

      Poista
    4. Sulle epämiellyttävä totuus,
      Voin antaa muutamat tsempit, että tuommoinen käytös kuuluu monen kuusivuotiaan elämään. Siitä ei paljoa puhuta, mutta googletapa 6-vuotiaan uhma, esimurrosiäksikin sitä kai kutsutaan. Työskentelen päiväkodissa lto:na ja tapaan usein uupuneita 6-vuotiaiden vanhempia, ketkä eivät pysty ymmärtämään tämmöistä "ison lapsen"käytöstä. Tytöillä se näyttäytyy dramaattisena ja pojilla usein uhmakkaana käytöksenä.
      Eli tsempit sinulle, toivoa on vielä. "Kuudenvuodenkriisin" jälkeen koittaa lapsen koulukypsyysvaihe, yritä etsiä tietoa näistä molemmista, se voi helpottaa oloasi. Et ole yksin.
      Ja meillä esikoisella (1/3) alkoi uhma vasta 4,5 vuotiaana. Minä olin riemuissani siitä että se alkoi. Tärkeä vaihe kuitenkin elämässä. Huonompi homma olisi (lapsen tulevaisuutta ajatellen) jos näitä uhmavaiheita ei tulisi.

      Poista
    5. Tässä oli kai kuitenkin kyse jostain muusta kuin siitä perusuhmasta. Meilläkin toi 6v uhma on kyllä ollut ihan omaa luokkaansa, mutta on siellä silti paljonkin seesteisiä päiviä. Tai eh, hetkiä.

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus. Mielestäni varsin normaalia, että lapsiinsakin rakastuu ajan myötä enemmän ja enemmän, kun heidän kanssaan viettää enemmän aikaa ja oppii heidät paremmin tuntemaa. Se on inhimillistä. Eikä sen tarvitse tarkoittaa, ettei heitä olisi rakastanut vauva- ja taaperoaikanakin. Outoahan se olisi niin päin jos ajan saatossa rakastaisi heitä vähemmän, eikö?

    -Mia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, totta sekin :D Kiitos kommentista Mia!

      Poista
  9. Allekirjoitan. "Suoritin" vanhemmuutta ne ekat pari vuotta, sitten se alkoi helpottaa ja nyt oon jo ihan mielelläni kaiken muun ohella myös äiti. Kuopuksen kohdalla oli helpompaa, koska jotenkin tajusin jo, että tätä vauvavaihetta seuraa se taaperovaihe ja sitten - ah - ne kasvaa kolmivuotiaiksi ja siitä eteenpäin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, eilen just podinauhoituksissa puhuin vanhemmuuden suorittamisesta - koska sitähän se oli! Nyt se on nimeomaan se elämän rinnalla kulkeva juttu, eikä itseisarvo elämässä. 3+ on parasta!

      Poista
  10. Mullahan ei oo siis lapsia, mutta oon koko opeurani ajan ja ehkä kauemminkin ollut sillä kannalla, että voisin synnyttää lapset ja ottaa ne hoteisiini sitten teini-ikäisinä, koska nuoret on aivan huikeita tyyppejä. Tää ei varmaan vaan oikein toteudu. :D

    Onni on, että nykyisin saa hyvin apua, jos omien lasten kanssa on oikeasti ongelmia. Meillä ainakin kunnassa sosiaalityö on mahtavissa kantimissa. Tämä niille, ketkä painii vaikeiden asioiden parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kamala, teini-ikäisen synnytys :D Se tulisi ulos arvostellen sun mestoja. Ihana loppukaneetti sulla!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.