#omakehumaanantai

maanantai 30. tammikuuta 2017 Valeäiti 19 Kommenttia

Ykkösen eskarissa on aloitettu tunnekerho. Siellä harjoitellaan ymmärtämään niitä omia tunteita, vahvistetaan itsetuntoja ja valmistellaan lapsia koulun hulinaan isossa ryhmässä. Pienet tunnesmoothiemme rakastaa tuota kerhoa: se syöksyy innoissaan erilaisiin tehtäviin, joita kotiin annetaan. Nämä läksyt tehdään aina samana iltana ja niiden tuloksena syntyy liikuttavia, ihania asioita kuten viime viikolla saamani paras kiitos kasvatushommista. 

Viimeisimmässä tehtävässä piti yhdessä vanhemman listata paperille hyviä, kauniita ja hassuja ominaisuuksia lapsessa. Muistuttaa lasta siitä, kuinka ainutlaatuinen ja arvokas hän on.

Saimme yhdessä kerättyä paperin ihan täyteen, ja jokainen uusi kehu näkyi Ykkösen silmissä ilona, ylpeytenä ja uutena hehkuna. Oikein näin, kuinka itsetunto vahvistui ihan vain siinä hetkessä.

Harjoituksen tavoitteena oli varmaankin vahvistaa pieniä murkkujamme itsetunnon saralla niin paljon, ettei toisi tarvitse kiusata oman aseman varmistamiseksi. Sitä tavallista ihmisten välistä taikaa: jos et arvosta itsesi, et ole ryhmässäkään ihan paras mahdollinen laumanjäsen.

Miksi näitä tehtäviä ei anneta aikuisille? Ei tarvitsi sitten meidänkään purkaa niitä omia tuntojamme vihapuheeseen ja toimistokyräilyyn. Pientä vahvistusta tarvitsisi varmasti itse kukin. Aion siksi heittää teille nyt haasteen.


Tämä on #omakehumaanantai, jossa kehutaan itseään. Vähän niin kuin Kalenterikarjun #keskiviikkokehu, jonka ajatuksena oli yhtenä viikonpäivänä jakaa hyvää palautetta, fiilistä ja kommentteja toisille Twitter-käyttäjille.

Nyt kehutaan itsejämme, jotta jaksetaan kehua myös muita.

Keksi itsestäsi vähintään kolme, mieluiten viisi hienoa asiaa. Onko sulla joku hauska tapa? Oletko erityisen hyvä jossain? Teetkö maailman parasta pullaa tai kuunteletko murheita paremmin kuin kukaan muu? Sana on vapaa ja mikään kehu ei ole liian pieni.

Minä aloitan.

#omakehumaanantai: 
1. Mulla on hienot, paksut hiukset
2. Olen tosi kekseliäs lasten kanssa; saan nopeasti asiat käännettyä hauskaksi
3. Olen hyvä kuuntelemaan toisten murheita ja tarjoamaan niihin uusia näkökulmia
4. Opin uusia asioita nopeasti
5. Olen saanut itseni käännettyä melkein kokonaan kasvisyöjäksi

Ei muuten ollut helppoa. Moneen mieleen tulleen asian perään teki mieli laittaa "mutta" tai eteen "aika". Siinä ne nyt kuitenkin ovat. Ensi maanantaiksi pitäisi keksiä uusia.

Nyt on sinun vuorosi. Kommenttiboksi odottaa kauniita sanoja ja oivaltavia huomioita. Miksi olette niin mahtavia?


Ykkösen eskarissa on aloitettu tunnekerho. Siellä harjoitellaan ymmärtämään niitä omia tunteita, vahvistetaan itsetuntoja ja valmistellaan l...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

19 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Avoimien ovien vankilat

sunnuntai 29. tammikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Vietin taannoin kokonaisen vuorokauden yksin kotona. Insinööri oli mökillä poikien reissulla, lapset Mukkilassa Amerikan tuliaisia ihmettelemässä. Tilanne aiheutti minussa vilpitöntä onnea ja muissa pientä kateutta:

IHANAA! Ennen aina mietin, että mitä kaikkee tekisin jos voittaisin lotossa, nykyään kuvittelen mitä tekisin jos saisin olla vuorokauden yksin himassa.  Kommentti Valeäidin FB-sivulla.

Kävin miettimään. Olihan mulla aikaa ajatella siellä yhden naisen dinnerillä, lenkillä ja leffakeikalla. Hokasin, että lottovoitossa ja vuorokaudessa yksin ruuhkavuosien keskellä on jotain yhteistä.

Kumpikin edustaa täydellistä vapautta. Vapautta muiden ihmisten odotuksista ja tarpeista.

Lottovoittaja voi vaikka lopettaa työnsä jos haluaa, tehdä ajallaan mitä huvittaa vailla velvollisuuksia työnantajalle. Hän voi matkustaa Australiaan ja nukkua maanantainakin pitkään. Itsensä kanssa treffeille könyävä ruuhkamutsi voi tehdä mitä haluaa, syödä mitä tekee mieli välittämättä muiden toiveista ja ostaa vaikka kilon karkkia seurakseen leffaan.

Ei ole velvollisuuksia, eikä velvotteita muita kohtaan.

Kummassakin skenaariossa kylvemme terveessä itsekkyydessä. Ihanaa, kun voin kerrankin ihan itse päättää mitä teen!

Kuva Töölönlahdelta, Suomen Manhattanilta. Siellä niitä ajatuksia pyörii paljon.
Seurasi toinen ajatus. (Kyllä on niin tehokasta latautumista tämä kun pelkkiä ajatuksia pukkaa!)

Tarvitaanko tähän tosiaan lottovoitto tai perheen lähettäminen ympäri Suomea? Vai onko tässä taas kyse sellaisesta asiasta, jonka voisi saada omaan arkeensa ilman mitään ulkopuolista voimaa tai sattumaa?

Ehkä jos vain asettaisimme itsellemme oikeita tavoitteita ja suunnittelisimme elämämme uudella tavalla, voisimme päästä haave-elämään kiinni.

Lottovoiton sijaan voi keskittyä etsimään itselleen sellaisen uran, jota tekisi palkattakin. Ilman arpaonneakin voi pitkäjänteisesti säästämällä olla rahaa lähteä Australiaan. Mutsi voisi olla kantamatta oletettuja vaatimuksia harteillaan, ja miettiä enemmän mitä haluaa tehdä. Vuorokauden yksinolon pystyy yleensä jakamaan myös arkeenkin pala kerrallaan. Mennä tiistaina yksin Umeshuun sushi-illalliselle tai käväistä joku lauantaipäivä yksin leffassa.

Jos vain kehtaisi. Jos ei ajattelisi että se on joltain muulta pois. Olisi terveellä tavalla itsekäs.

Tämän huikean ajattelutyön päätteeksi luin vielä vapaalla ajallani Anna Perhon kirjaa Työ + Perhe = Superarkea². Sieltä löytyi tämän tiivistävä lause:

Älä jää istumaan vankilaan, jonka ovi on auki. 

Ei muuta kuin ovia availemaan.

Vietin taannoin kokonaisen vuorokauden yksin kotona. Insinööri oli mökillä poikien reissulla, lapset Mukkilassa Amerikan tuliaisia ihmettele...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Parempi selkä ajattelemalla

torstai 26. tammikuuta 2017 Valeäiti 10 Kommenttia

Onko sullakin "aina ollut selkä kipeä" ja kaikki fyssarista naprapaattiin ja välilevyn pullistumaan on koettu? Tuntuuko ettet vain osaa korjata omaa selkääsi? Lue tämä teksti.

Olen ollut yli 15 vuotta identiteetiltä ja ruumiiltani selkäkipuinen. Olen nähnyt kaikki ammattilaiset fysiatrista ja fysioterapeutista osteopaattiin, naprapaattiin, kiropraktikkoon ja ortopediin. Kuunnellut hyvää tarkoittavia mutta minulle vääriä neuvoja juoksemisesta, joogasta / pilateksesta, vääränlaisista housuista, psykoterapiasta ja avantouinnista.


Yhteistyössä: Marja Putkisto ja Gummerus Kustannus

Method Putkisto

Minun taivaltani vastaava kokemus oli Marja Putkistolla, joka tilanteeseensa kyllästyneenä päätti kehittää itselleen toimivat lääkkeet 30 vuotta sitten. Osana ratkaisua oli mielen kääntäminen oikeaan suuntaan, itselle sopiviin keinoihin:

Päätin ettei mussa ole mitään vikaa. Mun rakenne nyt vain on tälläinen ja sen ympärille pitää rakentaa. Pitää löytää ne asennot, joissa minä voin kroppaani huoltaa. En minä voinut taipua pilates-asentoihin. Pilates onkin oikeastaan monelle melko vaativaa - jo alkuasento voi olla vaikea saavuttaa. Marja puhelinkeskustelussamme, vapaasti lainattuna. 
Marjan ajatuksista ja omista kehon tutkimuksista syntyi lempeämpi, lihastasapainoa tavoitteleva Method Putkisto, joka on menestyksekkäästi luonut terveempiä ihmisiä ympäri maailmaa jo vuosikymmeniä. Marja uskoo, että meistä jokainen voi oppia tuntemaan oman kehonsa linjat ja pisteet ymmärtääkseen kuinka sitä pitää hoitaa, huoltaa tai vahvistaa. Niin ettei kenenkään selän tarvitse enää olla kipeä.

Tässä meitä auttaakseen Marja on kirjoittanut kirjan Body Up, jonka vaatimattomana missiona on poistaa Suomesta selkäkivut, tuoda ryhti ja liikkumisen vapaus meille jokaiselle ja lisäksi vielä vähän "lisää va-va-vuumia elämään".

Sanoinko jo, että Marja on puhelujemme perusteella aika mahtava nainen? Se sama loistava energia on kirjassakin.

Body Up on lempeä mutta tarkka



Body Upin sivuilla kuuluu Marjan ääni, joka kertoo, ettei meidän konttorirottien vaivojen tarvitsisi olla ollenkaan niin pahoja, ja että terveempään elämään pääseminen ei vaadi ankaraa, suorittavaa harjoittelua. 

Method Putkisto tavoittelee yksilöllistä optimia, ei täydellisen oikeaa asentoa. BODY UP, Marja Putkisto 2017.
Terve, vahva ja vapaasti liikkuva keho vaatii muutaman asian ymmärtämistä, ja näiden asioiden aktiivista ajattelua. Mielen suuntaamista oikein ja omien linjojen löytämistä, selkeiden ohjeiden avulla. Body Up -metodissa käytetään palloja, pisteitä ja linjoja. Ei "lantionpohjaa" tai "selkäsi viides nikama"-kehoituksia, vaan ohjeita, jotka jokainen ymmärtää kuvana päässään, ja joiden avulla saa kehon hermotettua uuteen uskoon.

Tuo häpyluu ja häntäluu yhteen. Tämän ymmärrät. Mutta jos sanon että aktivoi lantionpohjanlihakset, et ehkä osaa. Täytyy antaa suuntia, linjauksia. Marja puhelinkeskustelussamme, vapaasti lainattuna. 
Kirjan avulla minäkin alan ymmärtää millin tarkkuudella, miten teen itsestäni akuutisti terveen, juuri minun linjoihini sopivilla harjoitteilla. Oikeastaan, se tieto on jo aivoissani. Minun täytyy vain löytää avaimet siihen tietoon, suuntaamalla ajatukset ja sitä kautta lihakset sekä niitä ohjaavat hermot oikein.




Body Up onkin kuin meille jokaiselle räätälöity käyttöohje itsestämme. Se auttaa löytämään jokaiselle optimaaliset kehon linjat sekä ohjaamaan ne oikein, jotta vapaa, kaunis ja terve liike on mahdollista. 

Ajattelemalla terveeksi? Huuhaata!

Olen yleensä äärimmäisen skeptinen kaikkeen, josta puhutaan "metodina", ja jossa puhutaan mielen vaikutuksesta fysiikkaan (jos vielä joku sanoo, että selkäni on kipeä koska stressaan, pajautan sitä upouudella tukivyölläni. Olkoonkin, että se on osittain totta). Mutta tällä kertaa skeptikko sai kädestä pitäen kokea, kuinka mieli toimii. Kävin Viikin Method Putkisto - studiossa ihana Taijan tunnilla ja tunnistin nopeasti, että joka ikinen Body Upin liikkeistä ampuu juuri niihin kohtiin, joista fysioterapeuttiklaanini on yrittänyt minulle lääketieteellisen termein kertoa.

Tämä tuntuu nyt siltä kuuluisalta hopealuodilta, joka tulee ratkaisemaan lopullisesti vaivani. Siirtämään minut elämän mittaisesta "no se selkä nyt vain on aina kipeä" asenteesta elämän mittaiseen oman kehoni oppimiseen. Ja vielä niin lempeästi! Vähänkin riittää, sanoo kirjakin. Ja minä asetan itse omalle keholleni tavoitteet. Siihen pilates-ohjaajan täydelliseen esimerkkiin ei ole enää pakko pyrkiä. Miten lohduttava ajatus.



Uskallan sanoa, että olen Marjan sanojen mukaisesti lopettanut toivomisen ja aloittanut toimimisen. Jos sinäkin haluat, osta tämä kirja. 

Kirjassa esitellään Marjan tarinan ja ajatusten lisäksi Body Up -metodin perusteet ja kuvataan, miten ja miksi harjoitteet toimivat. Lopussa esitellään 90 Body Up -harjoitusta hyvin kuvitettuna ja tarkasti selitettynä.

10% Alennuskoodi Body Up -kirjaan


Kirja on tullut tänään myyntiin Suomessa, ja sinä saat sen nyt -10% hintaan tilattua Adlibriksestä, tämän linkin takaa. Maksettavaksi jää postikuluineen reilu 25€. Mielestäni se on aika pieni hinta elämän mittaisesta opista, joka vapauttaa tekemään kaikkea sitä mitä selkäsi ennen esti.

Kirjan lisäksi suosittelen ehdottomasti tunteja, jotta saat nopeasti kiinni siitä mistä on kyse. 60 minuutin yksityistunti Viikissä maksaa 60€, täältä voit lukea niistä ja ryhmätunneista lisää.

Tuntien ja kirjan välillä tapahtuu sitten se aito taika: alat miettiä kesken päivittäisten askareiden, onko se pallean piste nyt linjassa navan pisteen kanssa? Seisonko kaikkien neljän pisteen varassa tasaisesti?

Pienillä ajatuksilla ja lempeillä liikkeillä on mahdollisuus saavuttaa vapaa liikkuminen. Voi aamen sentään, tätä on kaivattu.

Onko sullakin "aina ollut selkä kipeä" ja kaikki fyssarista naprapaattiin ja välilevyn pullistumaan on koettu? Tuntuuko ettet vai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaikuja

keskiviikko 25. tammikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Vuodenajat vaihtelevina säineen tuo minulle usein muistoja mieleen vahvoina kaikuina.

Joka ikinen tammikuu tulee ne kovat pakkaset, jotka vievät mieleni heti meidän vanhan kämpän pihalle. Siellä seisoin, yksin narisevan lumen päällä ja odotin taksia. Pakkasta oli 26 astetta, mutta kylmä ei ollut. Olin vain huolissani - tuleeko se taksi pian, moneltakohan olen perillä Lastenklinikalla, mitä on tapahtunut niiden tuntien aikana kun olin poissa keuhkokuumeisen Ykkösen luota?

Lokakuussa, ensimmäisten pakkasten kohmettaessa leikkipuistoja muistelen lääkärin tuomiota Kakkosen murtuneesta jalasta. Mietin, olisiko sitä tapahtunut jos kädessä ei olisi ollut se puolikas banaani.

Toisaalta samassa kuussa lehtien taittuessa keltaiseen Mäkelänkadulla muistan, kuinka vääntelin supistuksissani etupenkillä. Ykkösen synnytys oli vihdoin kunnolla käynnissä ja odotus lähellä loppua. Olin kivun keskellä innoissani ja onnellinen.

Helmikuisessa auringonpaisteessa mietin, miten melkein viisi vuotta sitten sama lämmittävä aurinko sai minut ajattelemaan kuinka kohta kevät on täällä, ja ihan pian Kakkonenkin on täällä.

Tähän muistojen kaikukuoppaan on harmillisesti viime vuosina liittynyt paljon mustaa. Ahdistusta, masennusta, vaikeita päätöksiä. Nyt osaan onneksi jo muistuttaa itseäni, että näitäkin muistoja voi muuttaa.






Nuuksio on meille rakas paikka, mutta siihen liittyy minulla myös paljon huonoja muistoja. Ensimmäinen kantoliinakokeilu, joka päättyi silloin jo selkeästi synnytyksen jälkeisessä masennuksessa hirveään raivariin lumikasan päällä; kaksiviikkoisen Ykkösen kanssa maastomeiningeissä huolesta pullollaan, reipasta esittäen; kummankin lapsen kanssa yksinäni metsäretkellä joka päättyi voimakkaaseen paniikkikohtaukseen.

Vaikka sydämessäni tuntuu joka kerta ahtaalta kun ajamme Haukkalammelle johtavaa tietä, osaan jo ajatella että perillä nuotion äärellä kaikki on hyvin. Oven avaaminen parkkipaikalla johtaa aina helpotukseen: vihdoin saan happea keuhkot täyteen ja sydämen rauhoittumaan.

Ihmisen kroppa on ihmeellinen laitos. Miten se voikaan toimia muistojen lähettinä, kaikukuoppana vanhoille tunteille, jotka tulevat yhä uudestaan takaisin. Vaimeampina, mutta tuoreina. Tässä olen ollut ennekin.



Viime viikonloppuna Nuuksio täyttyi naurusta, peppuliukumäen ilosta, lihiksistä ja termarikahvista. Sydämeen kaivettiin taas vähän erilaista muistouraa.

Mieli on siitä ihmeellinen, että se osaa myös kirjoittaa vanhojen muistojen päälle. Luoda hyvää vanhan sumean ylle.


Ahdistaako suakin joskus? Lue myös nämä: 
Mitä jätin kertomatta
Paniikkikohtaus you suck
Hirviö sisälläni

Vuodenajat vaihtelevina säineen tuo minulle usein muistoja mieleen vahvoina kaikuina. Joka ikinen tammikuu tulee ne kovat pakkaset, jotka ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Paras kiitos koskaan

maanantai 23. tammikuuta 2017 Valeäiti 14 Kommenttia

Elämä eskarilaisen kanssa on välillä aika vaativaa. Kuusivuotiaan sisällä pyörii hurja tunnetornado, joka saa sen välillä ihan solmuun. On päiviä, jolloin kaikki on tosi ihanaa ja hyvin, sitten on päiviä kun kaikki menee alusta asti vaan jotenkin väärin.

Talossa on välillä minikokoinen teini. Se murisee (korkeintaan), sille ei saa puhua ja se raivostuu kaikelle ympärillä olevalleen. Jos siltä kysyy mikä vaivaa, se huutaa takaisin "no kun mä en tiedä!".

Ymmärtäähän sen, on varmaan aika raivostuttavaa olla kiukkuinen ilman että edes itse tietää miksi. Pystyn samaistumaan. Ja sitähän minä teen päivästä toiseen, samaistun. Kerron, minkä tunteen uskon siellä sisällä tällä kertaa olevan, selitän että mullekin käy joskus noin, pohdin ääneen keinoja, jolla siitä tunteesta voisi päästä yli.

Verhon taakse piiloutunut eskarilainen vastaa näihin edelleen huutamalla "ÄÄÄ!" ja minä koen onnistuneeni koska sain sentään lähestyä tätä kyyristelevää tiikeriä.

Valehtelisin, jos väittäisin että homma on hallussa. Useimpina päivinä mietin, missä helvetissä se vanhemmuuden opas olikaan, voisiko joku kertoa miten tätä pitäisi tehdä? Tietämättä mikä on oikein minä kuuntelen, sanoitan, rajoitan, otan syliin ja ymmärrän. Kerron että on mun tehtävä auttaa selviytymään tästä myrskystä, mutta että tarvitsen siihen toisenkin apua.

Joinain päivinä tuntuu että teen kaiken väärin, tai jos en teekään, en jaksa tätä enää montaa päivää. Enkä jaksakaan. Silloin minäkin menen verhon taakse piiloon ja huudan "ÄÄÄ!". Pyöritän silmiä ja nalkutan sarkastisesti takaisin.

Aika usein täällä pyydellään puolin ja toisin anteeksi.

Sitten tulee sellaisia hetkiä kuin tämä lauantainen aamu. Kahden erossa vietetyn illan jälkeen pieni iso eskarilainen kapuaa hymy korvissa sänkyyn ja ilmoittaa että on ollut kova ikävä. Halitaan pitkään.

Samalla kuulen tarhassa jaetusta kotitehtävästä. Siinä pyydettiin ottamaan kuva kotoa "sellaisesta paikasta, missä tunnet itsesi turvalliseksi, mukavaksi ja hyväksi eli kuvaa lempipaikkasi kotona".

Tiedättekö mitä tuo tunnesmoothie oli valinnut paikakseen?
"Äidin syli. Se on semmoinen paikka, että sinne voi myös kuvitella itsensä jos on jossain muualla pahassa paikassa." 



Myönnän, itkin. Onnesta. On tässä kuitenkin jotain tehty oikein.

Elämä eskarilaisen kanssa on välillä aika vaativaa. Kuusivuotiaan sisällä pyörii hurja tunnetornado, joka saa sen välillä ihan solmuun. On p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Yökylässä

sunnuntai 22. tammikuuta 2017 Valeäiti 0 Kommenttia

Olemme saavuttaneet taas muutamia virstanpylväitä lasten kasvamisessa:

1. Ykkönen oppi tekemään itselleen ponnarin.
2. Kakkonen kiinnostui pikkulegoista (ja lasten on jopa nähty rakentavan niitä yhdessä, sovussa!)
3. Ykkönen kävi yökylässä kaverinsa luona.

Tämä viimeinen oli todella jännä tapahtuma. Siitä on puhuttu jo varmaankin kuukausien ajan; suunniteltu kuka menisi kenen luo, mitä siellä tehtäisiin ja minä päivänä se onnistuisi.

Tuli sata asiaa lykkäävää tautia ja monta unohdusta, kunnes vihdoin erään keskiviikkona kysyin ex-tempore Ykkösen parhaan tarhakaverin äidiltä kävisikö huominen. Sehän kävi.

Sitä innon määrää kun pieni iso tyttö pakkasi itselleen yökyläreppua! Mukaan lähti itse valitut yöppärit, päivävaatteet seuraavalle päivälle, hammasharja, unilelu, lukulamppu ja uusin Aku ankan taskari. Mihinkään ei tarvinnut puuttua, ihan oikein oli kaikki valittu.


Ykkönen nukkui reppunsa vieressä, tietysti. Aamulla oli maha kipeä. Opimme siis samalla, miltä tuntuu kun perhoset lepattavat vatsassa. Sopimalla että aina saa soittaa kotiin saatiin kuitenkin perhoset lennätettyä jonkun toisen mahaan.

Hyvinhän niillä meni. Päivälliseksi oli itsetehtyjä hodareita, kaverin äiti lahjoi pienillä herkuilla ja pehmoleluilla, ja tytöt valvoi yhteentoista asti pippelijuttuja kikatellen. Aamiaiseksi oli kuulemma ollut maailman parasta ruisleipää ja voita eikä yhtään väsyttänyt vaikka "herättiin varmaan tuntia aikasemmin kuin me kotona!"

Puhelin ei soinut eikä ketään pitänyt noutaa keskellä yötä kotiin. Täysi onnistuminen siis!

Paitsi Ykkösen kaverin mielestä. Aamulla hän kertoi tarhassa, että oikeastaan kaikki meni pieleen:
"Me ei kerrottu kummitusjuttuja, ei saatu karkkisäilöä varastettua eikä edes jaksettu valvoa koko yötä."
Vitsi noi pienet on kyllä ihania.

Olemme saavuttaneet taas muutamia virstanpylväitä lasten kasvamisessa: 1. Ykkönen oppi tekemään itselleen ponnarin. 2. Kakkonen kiinnostu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Oppivatko tytöt ja pojat eri tavalla?

torstai 19. tammikuuta 2017 Valeäiti 16 Kommenttia

Meillä on kaksi hyvin eriluonteista lasta, se on tullut ajan mittaan selväksi.

Kärjistettynä voisi sanoa, että riittävällä äänenpainolla Ykkösen voi käskeä tekemään mitä vain, ja toisaalta mitä jämäkämpi käsky sitä vähemmän Kakkonen tekee yhtään mitään. Kakkosen saa tekemään haluttuja asioita pukemisesta mukana kävelemiseen melkein ainoastaan positiivisen kannusteen avulla.

Ykkösellä onkin iso riski ajautua kiltin tytön syndroomaan, kun me vanhemmatkin raukkaa huomaamattamme sinne pusketaan. Iloitaan siitä, että se on "niin helppo". Onhan se helpomman tuntuista, käskeä toinen tekemään jotain kun olet ensin tunnin keksinyt toiselle motivaatiotekijöitä.

Kumpi lapsista oppii vaatimaan itselleen oikeaa motivaatiota ja kumpi ajautuu tekemään sitä mitä käsketään?

Mietin tätä dilemmaa joka kerta kun näen jossain maininnan, että koulu on tytöille poikia helpompaa erilaisten oppimistapojen takia. Että tytöille sopii kirjan tankkaaminen ja opetuksen kuuntelu siinä missä poikien täytyy saada itse kokea ja tutkia (huomaa kärjistys).

Tästä on enää pieni askel siihen että sanotaan poikien olevan poikia ja ne tytöt on aina niin kilttejä ja helppoja.

Kuvituskuva. Ku vitutus - kuva.
Musta tuntuu että tämä kaikki on ihan paskapuhetta.

Onko todella niin että kaksi ihmislajin edustajaa poikkeavat evoluution tärkeimmässä ominaisuudessa, kyvyssä oppia, vain sukupuolen takia?

Vai voisiko olla niin, että jokainen ihminen tarvitsee sisäisen motivaation tehdäkseen hommia? Minä uskon että olemme kaikki uteliaita ja haluamme itse tutkia.

Erilaisista oppimisen tavoista on toki kymmeniä tutkimuksia. Tyypillisesti sanotaan että ihmisillä on erilaisia tapoja, vaikkapa niin että 40 % ihmisistä oppii lukemalla tai näkemällä, 30 % oppii kuulemalla (luokkahuonetilanne), ja jopa kolmannes tarvitsee oppiakseen tekemistä, kokeilemista, käsin kirjoittamista.

Harvassa tutkimuksessa sanotaan, että tyttöjen ja poikien välillä olisi biologisia eroja oppimisessa. Minä en löytänyt nopeasti katsottuna yhtäkään, mutta linkatkaa jos löydätte!

Ettei kuitenkin olisi niin, ettei jokaista tyttöjä oikeasti kiinnostaa kuunnella, lukea ulkoa ja kirjoittaa puhtaaksi? Voiko olla että tyttöjä motivoi näistä asioista saatu palaute ja tunne siitä, että he tekevät oikein, ovat kilttejä, pärjäävät, tulevat hyväksytyiksi?

Ei siitä ole kovin kauaa kun Suomessakin tyttöjen odotettiin tekevän jotain ihan muuta kuin harjoittelemaan matikkaa akateemista uraa varten. Tyttöjen oikeus käydä koulua on edelleen maailmanlaajuisesti harvinainen herkku ja laitan pääni pantiksi että se etuoikeus painaa vielä tämänkin päivän tyttöjen vastuuntunnolla.

On oltava kiltti tyttö ja luettava läksyt, vaikka minuakaan ei oikeasti kiinnosta. Ihan vaan ettei tule heitetyksi vaikka koulusta ulos kun tänne on kerran päästy ja täältä se ammatti saadaan.

Pojat sen sijaan, nuo tulevaisuuden all male panelin edustajamme, saavat vähän turvallisemmin riehua, älämölöidä ja "olla poikia". Kokeilla ja tehdä, mikäs tässä.

Onneksi tämä näyttäisi olevan muuttumassa. Uudet opetussuunnitelmat ilmiöoppimisineen ajavat koko luokkaa enemmän tutkivaan maailmaan, pois ulkoluvusta ja hiljaa istumisesta.

Omille lapsilleni toivon heti ensi syksystä alkaen (iik!) idearikasta, luovaa ja uudenaikaista opettajaa.

Kakkoselle toivon pikkuisen lisää kärsivällisyyttä tehdä asioita myös ns. ulkoisen motivaation kautta (koska minä sanoin niin) ja Ykköselle uskallusta heittäytyä hankalaksi jos sitä vain käskytetään.

Mukavaa, että joka aamu on mahdollisuus harjoitella.

Meillä on kaksi hyvin eriluonteista lasta, se on tullut ajan mittaan selväksi. Kärjistettynä voisi sanoa, että riittävällä äänenpainolla Y...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Robin opetti lukemaan

maanantai 16. tammikuuta 2017 Valeäiti 0 Kommenttia

Tiedättekö sen työpaikkahakemuksen, jossa hakija kertoo olevansa "motivoitunut tiimipelaaja"? Se on paitsi kliseistä, myös väärin.

Kukaan ei ole lähtökohtaisesti ja aina motivoinut. Sellaista työntekijän ominaisuutta ei ole olemassa. Että naks, laitanpa tästä motivaationi päälle ja hommat hoituu!

Motivaatio on aina sisäistä, eikä sitä voi pakottaa. Jostain pitää tulla oma sisäinen halu tehdä jotain. Motivaatio saattaa aluksi syntyä ulkoisesta lähteestä (raha, maine, pomolta taputus olalle), mutta kestävä ja asioita eteenpäin vievä motivaatio kumpuaa aina ihmisen omasta halusta tehdä jotain.

Ulkoinen motivaatio loppuu jossain kohtaa kesken. Pitkät päivät ei enää muutaman kuukauden päästä maistu, jos työ ei tunnu merkitykselliseltä, hiilareita ei jaksa vältellä jos tavoitteena on vain muiden hyväksyntä, shoppailu ei lopu jos kauniit vaatteet on oikeasti säästötiliä kiinnostavampia.

Ehdotonta, ikuista motivoitumista tärkeämpää on oppia löytämään ne itselle toimivat keinot motivoitua. Hyvin harvalle se on raha. Useimmille se on tunne siitä että tekee jotain merkityksellistä. Oppiminen, muutoksen tekeminen tai muiden auttaminen ovat yleensä aika helppoja motivoitumisen lähteitä. 

Jos siihen työpaikkailmoitukseen kannattaa jotain motivaatiosta laittaa, mainitse asiat, jotka sinua yleensä motivoivat. Silloin työnantaja osaa miettiä, löytyykö heiltä sinun motivaatiotasi tukevia tekijöitä (luova ympäristö, paljon kollegoja, merkityksellinen missio?) vai päädyttekö alkuhuuman jälkeen ikuisesti keskustelemaan roolistasi ja työtehtävistäsi.

Kaikista kiinnostavin hakija olet jos voit sanoa: "tunnistan hyvin omat motivaatiotekijäni ja osaan puskea duunit sinnikkäästi loppuun myös silloin, kun niitä ei löydy."

Tällä retkellä paluukävelu motivoitiin suklaakekseillä.
Kakkonen on elävä esimerkki motivaation tärkeydestä. Tämä jäbähän ei tee mitään vain käskemällä (ja hyvä niin*).

Vielä kuukausi, kaksi sitten Kakkonen käytti kirjoja lähinnä oman keikkalavansa tukipilareina. Nyt se on nenä kiinni kirjassa kaikki mahdolliset hetket, ja yrittää kovasti lukea enemmän kuin kolme kirjainta kerrallaan.

Sillä ne kolme kirjainta se jo osaa! Niin hyvin, että aiomme ylpeänä merkata vauvakirjaan, että Kakkonen oppi virallisesti 4v 10kk iässä lukemaan. Pieniä sanoja, mutta kuitenkin.

Mikä näin ison muutoksen saa aikaan? Kohdilleen osuva motivaatio. Keikkailevan artistin piti löytää oikeat biisit Spotifysta ja vanhempien laiska apu alkoi kyrsiä. Se alkoi siis itse tutkia sanoja ja kirjaimia tarkemmin. Ensin löytyi helpot Robin, Risto (räppääjä), Anna (puu) ja vähän jo vaikeampi Chisu.

Kun se sitten yhtäkkiä osasi itse etsiä Hectorin sekä Teflon Brothersin Lähiöunelmii, heitin sen eteen vähän perinteisempiä sanoja kuten "isi" ja "hei" ja nyökyttelimme tyytyväisenä ääneen lukijan vieressä. Niin sitä sitten opitaan kun motivaatiovipu löytyy.

Nyt tarvitsee enää keksiä, millä sen motivoisi pukemaan itsenäisesti päälle ja käymään vessassa vaikka "mä kävin jo eilen".


* Tähän ajatukseen liittyy myös paljon ajatuksia koulusta ja oppimisen tavoista siellä. Siitä "tytöt pärjää koulussa paremmin" - höpinästä. Kerään vielä hetken siitä ajatuksiani ja sitten pärähtää! 

Tiedättekö sen työpaikkahakemuksen, jossa hakija kertoo olevansa "motivoitunut tiimipelaaja"? Se on paitsi kliseistä, myös väärin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Onnellinen mökkikököttäjä

sunnuntai 15. tammikuuta 2017 Valeäiti 0 Kommenttia

Onkohan tämä vanhenemisen merkki, en tiedä. Mutta jokin siinä on, että mökkeilystä on tullut suorastaan meditatiivista.

Teininä mökillä oli kuulemma kamalaa. Meillä ei ollut omaa mökkiä, joten mökillä oli yleensä kivaa: Jonkun kaverin vieraana muutama päivä tai viikko ikuisesti aurinkoisessa kesässä heppoja moikkaillen.

Seuraavat aika monta vuotta mökkikeikka tarkoitti hillitöntä ryyppäämistä. Sitten auringonottoa. Tuli lasten aika, ja mökkikeikka tarkoitti aivan jäätävää säätöä: pakkauslistoja, autolaattaa, uusia huolenaiheita (laituri! ampiaiset!), ihan väärään aikaan tulleita vatsatauteja.

Uh. Noina vuosina mökkikeikka edellytti kyllä montaa aikuista ja varmaa aurinkoa, jos minut halusi mukaan.

Nyt jotain on kuitenkin muuttumassa. Nainen vanhenee ja mieli hiljenee.





Se että tulen vapaaehtoisesti keskellä talvea Käpälämäkeen on aika iso juttu. Vaikka meidän pieni mökkimme on jo jonkin aikaa ollut todella tärkeä, se on rajoittunut ainakin jossain määrin hyviin säihin. Vaikka viime kesänä opin nauttimaan jopa sateisesta viikosta mökillä, talvella lähteminen on ollut ihan ekstraiso vaiva: pitää lämmittää mökki, kantaa vedet joka paikkaan, jäätyä huussissa ja tiskata laskelmoiden.

Kököttää mökissä ja katsella ulos pimeään.

Ja täällä minä kuulkaa kannan niitä ämpäreitä, sytytän kamiinaa ja lämmitän lasten jalkojen villasukilla. Teen pimeässä lumilinnaa ja dippailen avantoon lasten varpaita sekä omaa ruhoa. Tiskaan sillä kantovedellä, joka on lämmitetty kamiinan päällä olevassa kattilassa. Äärimmäisen fiiliksissä kaikesta.

Kun seura on kunnossa ja varusteet kohdillaan, mökki onkin yhtäkkiä parasta mahdollista terapiaa. Pimeä Suomi ja hiljainen järvi takoo päähän rauhaa, jota kaupungin jytke on pikkuhiljaa arjen aikana syönyt. Askareet saa selän liikkumaan ja mielen tyhjäksi.









Täällä me nyt ollaan oltu, kuin maailman ainoat ihmiset.

Lämmitettiin illaksi hernaria ja huuhdottiin näpit naksuvan saunan vesissä. Nukuttiin kaikki samassa sängyssä ja pelattiin illalla Scrabblea. Unohdettiin kello ja käytiin metsässä keksiretkellä.

Kyllä se vaan on mökki ihmiselle hyvää sielunhoitoa.

Ainakin sellainen mökki jossa on hyvä wi-fi, paljon karkkia ja muutama kalja.

Onkohan tämä vanhenemisen merkki, en tiedä. Mutta jokin siinä on, että mökkeilystä on tullut suorastaan meditatiivista. Teininä mökillä ol...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hyvä boogie ja homma hoidossa

keskiviikko 11. tammikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Pakko vähän fiilistelläkin tämän kaiken talotuskan välissä (vinkki: tonttipäiväkirjassa uutta kyyneltä). 

Oltiin tuossa Turun kuningattaren kanssa studiossa tiistaiaamuna, nauhoittamassa sitä pödkästii. Jännitti aika huolella. 

Mitäs sitä nyt jännittäisi: on menossa tapaamaan lähtökohtaisesti pelottavaa räppäriä jonnekin teollisuusalueen salattuun paikkaan, jossa ei edes talon numeroa osoittava valo enää pala, nauhoittamaan tyhjiötä muistuttavassa studiossa jotain sellaista, jota ei ole koskaan tehnyt. Hädin tuskin edes kuunnellut. 



Pahinta oli ne ensimmäiset viisi sekuntia sen jälkeen kun toisesta huoneesta kerrottiin luureihin "ja nyt nauhoitetaan". Tuijotin mikkiä, Lauraa, paperia jossa oli karkea runko keskustelulle ja aloitin..jotain. En edes muista mitä. Pälisin varmaan minuutin putkeen erinäisiä asioita, joihin mahtui ainakin sata lempinimeä Lauralle, ehkä oma etunimeni, ei ainakaan ohjelman nimeä (kun sitä ei vielä ole) mutta kuitenkin klassikkoheitto "Tänään askarellaan paskarrellaan sielu". 

WHAT? Ei muuten paskarreltu. Puhuttiin. Siitä miten vanhemmat arvostelee toisiaan ja miten ylipäänsä netissä ei osata käyttäytyä. Sen lisäksi naurettiin, sekoiltiin, ratkaistiin maailman ongelmat ja vedettiin koko homma alle puolessa tunnissa kasaan. 

Se oli ihan sairaan kivaa.

Se iso pelottava räppäri oli ensinnäkin maailman mukavin tyyppi, jonka kanssa oli heti todella leppoisa ja luottavainen olo. Lopputulos kuulosti nopeasti kuunneltuna ainakin ihan hiton ammattimaiselta (eläköön tuottaja!) ja oikeasti aika hauskaltakin. 

Jätän nyt huomioimatta sen että puhuttiin suhteettoman paljon purkkiruoasta, ja että meillä taisi mennä koko ajan sekaisin..no aika monikin asia.


Ainakin meillä oli hauskaa. Ollaan Lauran kanssa jo niin siamilaisia, että jutun heitto kävi äärimmäisen helposti ja pystyttiin jatkamaan toistemme huonoja vitsejä niin että ihan aidosti repeiltiin omille jutuillemme. 

En Laurasta sitten tiedä, mutta minä jäin kerrasta koukkuun. Tää on niin kivaa! Milloin uudestaan?

Siinä taitaakin olla tämän homman hankalin vaihe. Saada kalenterit mulle, vieraille ja tuottajalle sopimaan. Kai se jotenkin tästä vielä lutviutuu.

En malta odottaa, että saan tämän teille kuuluviin. Se tulee sitten ihan joka paikkaan! Tänne, Ihanat Ipanat sivuille, Spotifyihin, iTunesiin, sun kahvinkeittimeen, tyynyliinaasi...pari pientä asiaa pitää ehkä vielä selvitellä. 

Uskokaa pois, äänitiiseriä laitan heti kun sellaista saan aikaiseksi. 

Tekstimuotoisena tiiserinä kerrottakoon, että jo mukaan lupautuneita ihana vieraita on ainakin: 

Nuorgamin Emmi, jonka kanssa puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Aion nauraa tässäkin jaksossa.

Project Mama eli tuttavallisemmin Katja, joka osallistuu mun kanssa manifestiin siitä, ettei vauva-ajasta ole pakko tykätä.

Lapsiperheen matkojen Inna, jolta aion ainakin kysyä missä maassa on parasta sairastaa lapsen kanssa noro yhdessä ja missä ei ole suotavaa olla jatkuvasti alasti (lapsen siis. Aikuisten mestat jo tiedossa).

Asikaisen muija, joka ei vielä tiedä melkein mistään mitään mutta jonka revin tänne Helsinkiin vaikka mikä olisi.

Salamatkustaja-Satu, jonka kanssa pohditaan rahanmenoa lapsiperheessä ja sitä tarviiko kaikkien saada lapsilisä (ei).

Se ei enää pelottava vaan ihana räppäri Iso-Hoo, joka on luvannut paljastaa "Miesten vauvanhoito-oppaan" salat. (spoiler alert: sitä ei ole. Ne vaan hoitaa).

Homma on hallussa, boogie hyvä ja olo voittamaton! Mahtavan tuottajamme Iso Hoon kunniaksi jätän teidät tämän fiiliksen pariin:



Hoidetaan homma Hoo, ei vielkää iisii oo, otetaan haltuun radio ja televisio
..
Hoida homma Hoo, mä hoidan mä hoidan
..
Vaikket uskois ittees, ni usko mua, varo mistä unelmoit se voi toteutua
Teen töitä tän eteen, otan teoistani vastuun, ja hoidan mun hommani se on kasvuu


Epic. 

Pakko vähän fiilistelläkin tämän kaiken talotuskan välissä (vinkki: tonttipäiväkirjassa uutta kyyneltä ).  Oltiin tuossa Turun kuningat...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Asiat, jotka puolisossa ärsyttää

maanantai 9. tammikuuta 2017 Valeäiti 6 Kommenttia

Tänään löytyi somesta kahdeksan kysymyksen lista, joka pitäisi puolisolta kysyä. Tiedättehän, mihin mentäisiin lomalle, miten rahamme voi, voitko hyvin, oletko onnellinen. Jaadijaadajaada.

Ei nyt oikein jaksaisi näin maanantaita tuota. Sitä paitsi tiedän noihin kaikkiin jo vastaukset.

Paljon enemmän kiinnostelee tehdä Insinöörin kanssa lista ärsytyksen aiheista, joita olemme tässä kymmenen vuoden aikana toinen toisistamme saatu kerättyä.

Tässä siis meidän söpöt "no näistä me aina kinastellaan, mutta sillä tavalla rakastavasti" jutut. Tai sitten sellaiset, joille pyöritellään silmiä ja tuhahdellaan vielä RyhmäHaudassa.

Asioita, jotka minua ärsyttää puolisossani: 

1. Ei rutista käytettyä nenäliinaa oikeaoppisesti vaan jättää sen siistiksi taitokseksi (josta räkä näkyy selkeästi läpi ja kosketusvaara on todellinen)
2. Aivastaa liian kovaa (ja usein)
3. Lämmittää ruoan mikrossa liian kuumaksi. Mikään ei tarvitse kahta ja puolta minuuttia!
4. Puhaltelee ruokaansa lämmityksen jälkeen kovaäänisesti kylmemmäksi
5. Polttaa silti usein kielensä
6. Jättää lusikan pään tyhjään jugurttipurkkiin niin että jugurttipurkki on pöydällä vaakatasossa
7. Kopistaa karkkipussin tyhjäksi pöydälle ja etsii sieltä parhaat. Kyllä se on ne vihreät kärsittävä ennen kuin punaisiin saa edetä.
8. Korjaa mun hyvien juttujen pienet yksityiskohtien puutteet kesken sen hyvän jutun. Ihan sama oliko se paha karkki vihreä vai ei.
9. On muutenkin vähän turhan tarkka yksityiskohdista. Puuta tai CLT:tä, väliäkö sillä! Astu tänne häsläpuolelle vaan, täällä on kivaa!
.
.
.
326. Ei kuuntele kun nalkutan näistä asioista

Asioita, jotka puolisoani ärsyttää minussa:

1. Valitan 326:sta asiasta
2. Annan ymmärtää, mutta nukahdan ennen kuin voisin ymmärtää antaa.


Näillä mennään jo 11. vuoden puolalla, ja hyvin pyyhkii! Haluaisinkin tässä muistutella muitakin kestävän parisuhteen salaisuudesta:



Lue myös:
Nalkutuksen teoriaa, osa 1 
Nalkutuksen teoriaa, osa 2

Ja jos aforismit on sun juttu, muista käydä katsomassa Mamman ikimuistoiset perheaforismit. Koska toden totta, jollei se ole Noro, se on ripuli.

Tänään löytyi somesta kahdeksan kysymyksen lista, joka pitäisi puolisolta kysyä. Tiedättehän, mihin mentäisiin lomalle, miten rahamme voi, ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ei tapahtumia tänään

sunnuntai 8. tammikuuta 2017 Valeäiti 0 Kommenttia

Tämä viikonloppu tuli niin tarpeeseen.

Pitkä joululoma vei huomaamatta paljon voimia. Vaikka lasten kanssa vietetty aika oli ihan oikeasti tosi kivaa ja meni pääsääntöisesti tosi helpolla, se aamusta iltaan jatkuva töiden, harrastusten, läsnäolon ja kotitöiden yhdistelmä kyllä vähän kävi pääkoppaan.

Samalla mielessä pyöri ne hemmetin päätökset, joita ei olla vieläkään saatu tehtyä.

Salakavalasti ajatus kerrallaan hiipi mielen syöverit alaspäin, kohti tummempia sävyjä. Onneksi tämmöinen vanhempi tieteenharjoittaja osaa jo huomata varoitusmerkkinsä ja tietää myös mikä tepsii.


Loppiaisesta tehtiin yhtä lääkettä: urheiltiin, syötiin, nukuttiin, ulkoiltiin, kikatettiin. Kello näytti "ei tapahtumia tänään", mutta askeleita se mittasi sitäkin enemmän. Herättiin aamuisin kympiltä ja katottiin muovailuvahavideoita. Vetäydyttiin pois kaikesta menosta, mikä ei ollut pakollista (anteeksi!) ja raivattiin elämä taas kuntoon.

Perjantaina siivottiin aamusta iltaan. Kuusi pois, peitot ulos, jääkaappi puhtaaksi, lasten vanhat tavarat kiertoon ja sitä rataa.

Tiedän, minäkin olen yllättynyt.

Lauantaina tein rästityöt kuntoon samalla kun lapset ja Insinööri pulkkaili. Käytiin pitkästä aikaa koko perhe ravintolassa ja katselemassa hienoa Lux Helsinkiä.

Kello oli jo melkein kymmenen kun puksuteltiin sporalla himaan. Insinöörin sylissä nukkuvaa teeskentelevä Kakkonen (sillä saa sylikyydin kotiin) ja mun vierellä väsynyt, mutta sangen iloinen Ykkönen. Pakkohan siinä oli miettiä, että taloista viis, tällä porukalla pärjätään missä vaan.

Niin vain koitti tämä sunnuntai, kun tekee taas mieli kirjoittaa ja huomenna koittava arki tuntuu tosi hyvältä. Tulevalla viikolla tehdään ekat podcast nauhoitukset ja aloitetaan pari uutta projektia. Harrastukset lähtee taas käyntiin ja joulupukilta (itseltäni) saatu kello voi taas näyttää jotain tapahtumiakin.

Voin vihdoin toivottaa hyvää uutta vuotta - nyt se tuntuu oikeasti alkaneen.

Tämä viikonloppu tuli niin tarpeeseen. Pitkä joululoma vei huomaamatta paljon voimia. Vaikka lasten kanssa vietetty aika oli ihan oikeasti...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Isoista lapsista on helpompi tykätä

tiistai 3. tammikuuta 2017 Valeäiti 24 Kommenttia

Mulla on pyörinyt jo monta vuotta päässä yksi sellainen "epäsuosittu mielipide", jonka kanssa en kyllä tietääkseni ole yksin, mutta joka on silti hyvin vaikea pukea sanoiksi ilman että se kuulostaa aika kamalalta. Yritetään.

Rakastan lapsiani paljon enemmän nyt kun ne ovat lapsia verrattuna siihen kun he olivat vauvoja ja taaperoita.

Nää tyypit <3
Disclaimer, disclaimer, disclaimer: Olenhan minä toki niitä ihan aina ihan kamalasti rakastanut. Mutta sellaista "se on niin ihana että voisin vain tuijotella sitä koko ajan ja haluan rutistaa sitä lähemmäksi itseäni" -rakkautta en oikein tuntenut vauva-aikana. Nyt vasta rakastan sillä kreisihullulla mätykkäänsustaniinettähalkeen -tavalla.

Muistan kyllä muiden äitien siitä vauvamuskareissa puhuneen. Ja muistan sen piston sydämessäni kun en aina ihan pystynyt samaistumaan. 99-prosenttisesti, mutta en ihan.

Vaikka varmaan synnäriltä asti olisin ollut kilpenä hypoteettisen luodin edessä, ja kaikkeni tein ja annoin lasten vuoksi, ja rakastin niin kovaa etten mitään muuta olisi elämääni halunnut, se älytön ihastumisen tyyppinen hullaantuminen on löytynyt vasta viime vuosina.

Etenkin viimeiset muutamat kuukaudet nää tyypit on vaan ollu niin siistejä, että useinkin huomaan yhtäkkiä vain tuijottavani niitä, hölmö hymy kasvoilla. Toistelen varmaan neljä kertaa päivässä että te ootte niin sairaan ihania tyyppejä, ikävöin niitä aktiivisesti jos ollaan erossa, ja kaiken kaikkiaan preferoin niiden kanssa vietettyä aikaa ah niin ihanaan yksinäisyyteen.

Rakastan lapsiani joka päivä enemmän, mutta nyt olen lisäksi alkanut tykätä niistä. Vauvoina oli ehkä välillä kausia että rakastin toki, mutta en aina tykännyt. Eikä se vauvojen tai taaperoiden vika ollut, vaan sen kaiken muun. Pyykkien, puklun, kakan, univelan, ahdistuksen, stressin, selän, univelan ja univelan vikaa. Sanoinko jo univelan? Ei voi muistaa, univelka on vienyt aivosolut. 

Ehkä olin vain liian poikki tykätäkseni ensirakkauden tyyppisellä huumalla. Ehkä mulle ei vaan mahtunut siihen arkeen voimakasta ihastumista, sitä halkaisevan kovaa tykkäämistä.

Ehkä sitä tykkäämistä vaan oli vähemmän suhteessa kaikkeen muuhun. Ehkä olin vain syvemmässä synnytyksen jälkeisessä masennuksessa kuin tiesinkään (niin, olin sellaisessa. Opin siitä vuosia myöhemmin. Tästä joskus lisää).

On tietysti myös ihan mahdollista, etten vain muista. Taisin ehkä mainitakin, että silloin ei paljoa nukuttu. Mitä pidempään tätä juttua kirjoitan, sitä enemmän muistan (ja löydän blogista!) kaikkia hetkiä, joissa olen kuitenkin ollut melkoisen sekaisin niistä pipanoista.

Sitä vaan on nykyään niin paljon enemmän, oikeastaan koko ajan, ilmassa.

No okei, nääkin tyypit <3 

Mut kyl myös hei nääkin tyypit <3
Ihan turhaanhan minä tästä edes mitään numeroa teen, ei tällä ole oikeasti mitään väliä. Meidänkin lapsia on aina rakastettu äärettömän paljon, eikä pikkulapsiajasta ole pakko tykätä. Se on vaan jännä, miten sen ääneen sanominen tuntuu tosi pelottavalta. Että nyt tulee jostain Äitimyytin virastolta muikkari tai sakot.

MOT: Vauvat on ihania, välillä, jos ne on omia. Mutta kaikista ihanampia on yli kolmevuotiaat.

Tästä aiheesta jatkan muuten lähikuukausina sitten siellä podcastin puolella, rakkaan kollegani Katjan kanssa, joka on ainakin joskus sanonut ettei muiden vauvoista ole pakko tykätä. Aion kysyä, tykkäsikö se omistaan. Uskoisin, että juttutuokiosta tulee mehukas.

Mulla on pyörinyt jo monta vuotta päässä yksi sellainen "epäsuosittu mielipide", jonka kanssa en kyllä tietääkseni ole yksin, mutt...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.