Nyhtöhermokäristys

maanantai 12. joulukuuta 2016 Valeäiti 21 Kommenttia

Suosikki raivomutsinne täällä taas moi. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi päässyt sellaisia klassisia hirviöhetkiä raportoimaan. Nyt on taas aika!

Kuten edeltäjänsä aikaisemminkin, tämäkin tuli melko puskista ja yllätti äidin siinä missä lapsetkin. Samoin tässäkään ei oikeastaan mitään kovin vakavaa tapahtunut, mitä nyt äidin mieli ikuisesti järkkyi taas tästä yllättävästä monsterista, joka lupaa pyytämättä ottaa otteensa kuin mikäkin helvetin manaaja.

Oli niin kiva päiväkin. Toki oltiin kumpikin Kakkosen kanssa kipeitä, mutta meillä oli oikein leppoisa kotitoimisto. Haettiin Ykkönenkin aikaisin eskarista kotiin ja mentiin rauhassa tekemään ruokaa.

Hyvä äiti oli nähkääs ostanut oikein nyhtökauraa ja ajatteli porottoman käristyksen vääntää.

Oikein saatana perunat kuorin. Porkkanat kans. Eikä edes sormesta lähtenyt palaa. Juuresten keiton ajan askartelin lumihiutaleita, niin kuin kunnon äidit tekee. Lapset toki katsoivat videoita sen aikaa.

Ruoka valmistui, juuri sopivasti Ykkösen valittaessa nälkää. Tulkaa syömään kultsipuppelit, kutsuin hunajaisimmalla äänelläni. Silittelin ihanien päätä kun he istuivat alas vastakattamaani kasvisruokapöytään.

Kyllä minä hetken jaksoin kauniisti maanitella. Että älkääs nyt, maistakaa ensin. No syökää se muusi, sehän on ihan tosi hyvää. Olin aktiivisesti näkemättä Ykkösen hienosti kyllä peitellyn inhonväristyksen.

Mutta sitten kun se farkkurotsinen pikku-Robin vaan otti ja lähti kävelemään pois, haarukka edelleen katetulla paikallaan, ilmoittaen että äiti tää on liian pahaa, mä meen katsomaan telkkaria, se matalamahainen mätä toukka sisälläni heräsi ja huusi kovaan ääneen:

Nyt istut takaisin siihen tuolille syömään, ei ollut lupa poistua pöydästä! 

Ja sehän meni. Vinkaisi pienesti pelästyksestään, eikä edes itkenyt. Tajusi ettei olisi auttanut itku käristyksillä. Söivät, hiljaa. Vissiin kolme haarukallista kumpikin, jotka sentään osasin olla pakkosyöttämättä. Se olisi ollut jo ihan törkeän kamalaa.

Mutta kamalaa oli sekin, miten ne kumpikin suorastaan nujertui tahtooni. Löysivätkö ne rajat vai pelästyikö ne? Se on aina se pahin, mikä mua itseäni pysähdyttää. Että lapseni ehkä hetkellisesti pelkäsi minua.

Ihan hirveä ajatus. En enää ikinä ja niin edelleen.

Vielä illallakin perinteisessä "mikä oli päivän tylsin juttu ja mikä oli päivän kivoin juttu" -tilityksessä nousi Kakkoselle mieleen tylsimpänä se että äiti puhui mulle niin rumasti. Niin se nousi äidillekin, vaikka monet kerrat olin jo ehtinyt pyytää ja saada anteeksi.

Jos resepti alkoi kaikesta huolimatta kiinnostelemaan, ohjeet löytyy PS. Olen Vegaanin kanavalta. Homma oli oikeasti helppo!

...

Tarvitset vain liian korkeat odotukset ja kaksi pakettia nyhtöhermoja.


Suosikki raivomutsinne täällä taas moi. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi päässyt sellaisia klassisia hirviöhetkiä raportoimaan. Nyt on t...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

  1. Haha, ihan loisto! Pitäisi ehkä kokeilla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huutamista vai ruokaa? :D Kumpaakaan en ihan täydellä sydämellä suosittele lapsiperheeseen ;)

      Poista
  2. Kannattaako kokeilla reseptiä? Oliko se oikeasti paha?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kannattaa! "perinteisempi" tapa on tehdä tämä Härkiksestä mutta mä kyllä tykkäsin Nyhtiksestäkin ihan. Puolukka meiltä puuttui, mikä oli aika iso miinus.

      Poista
  3. Helou!

    Niin mikä tässä oli se kauhistus?! �� Mä oon alkanut olemaan itselleni armollinen peruskäämien palamisen suhteen. Huudan, ärähdän, suutun, murisen jne. ihan päivittäin. Ei todellakaan järkevintä pedagogisesti, mutta can't help it. Mulle on ihan perus(nyhtö)kauraa, että pöydästä karanneet lapset (3kpl)palautetaan ärjymällä paikoilleen. Eivät tasan saa höntyillä miten haluavat. �� Hyvin sulla menee, vaikka välillä vähän käristeleekin!

    Sylvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eihän se tässä kirjoitettuna pahalta näytäkään, mutta mun pään sisällä se oli paha. Sellainen "sinä kuuntelet minua koska minä olen vahvempi" tyyppinen huuto. En osaa selittää :D Mutta ei se huutaminen koskaan mitään hyvää fiilistä kyllä tuo, perusnyhtökauraa! :D

      Poista
    2. Hehee, minulla sama reaktio. Että mitä tässä piti monta kertaa pyytää anteeksi, ihan perusmeininki ruokapöydässä. :)

      Riikka

      Poista
    3. Te ette vaan tiedä miten kovaa mä osaan huutaa :D

      Poista
  4. Muistan, kun kerran lapsettomana seurasin sivusta yhden äidin manaajakohtausta ja päätin, että ei ikinä. En ikinä halua nähä tuommosta pelkoa omien lasten kohdalla. No niin, sitten meillä tuli kuvioihin oma vauva ja parin vuoden päästä toinen. Lyhyet yöunet, hormonit ja uhmat ja mitä näitä nyt on.. Ja joku ei-niin-kaunis päivä sisäisen hirviön nostaessa päätä sitä tajuaa, etten sitten onnistunut tässä(kään) tavoitteessa. Jatkan kuitenkin yrittämistä!

    Ps. Tsemppiä nirsojoilijoiden äideille! Kahden (lähes) kaikkiruokaisen lapsen mutsina usein ajattelen, että nirsoilua mun heikot hermot ei kestäis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, joo, tää on kyllä yksi kohta siinä loputtomassa tota en sitten ikinä tee-listassa :) Meillä nää ei onneksi oikeasti ole nirsoja, ehkä sen takia niin hermot menikin. Kun tiedän että ne syö myös ruokaa joka ei ole täysin suosikkia :)

      Poista
  5. Mä niin tiedän tuon tunteen ruokapöydässä. Meilläkin yritetään syödä kasvisruokaa. MUTTA lapset eivät kohta vuoden harjoittelun jälkeen koske härkikseen tai tofuuun tai quorniin... nyhtis menee jotenkin. Se on niin turhauttavaa kun kokeilet uutta kasvisreseptiä, ja pöydän toisella puolella tulee kaksi " yök en syö" kommenttia. Jauhelihasta tehty laatikko ja pasta uppoo, mutta vegeversiona syödään muutama lusikka.

    Ei luovuteta naiset! Meilläkin syödään viikonloppuna tuota porotonta käristystä vaikka vastaanotto on "yök en syö".

    Ja siitä huutamisesta, välillä saa huutaa kunhan pyytää anteeksi :)
    T:Ruuhkamutsi.

    VastaaPoista
  6. Meillä on tytön kanssa samanlainen tempperamentti. Nollasta sataan alle sokunnissa sekä hyvässä että pahassa.

    Kuudetta vuotta tässä opetellaan anteeksi pyytämistä ja antamista. Olen aika monta kertaa selittänyt, että äiti ei vaan jaksa määräänsä enempää vitkuttelua, vatkuttelua ja vatulointia.

    Samalla olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan. Se raivon jälkeen iskevä huono omatunto musertaa täälläkin. Pelkoa en lapsen silmissä tunnista pettymystä siihen, että huudetaan kylläkin. Oppii anakin että tunteita on ja niitä saa näyttää. Ilomaisen myös niitä positiivisia tunteita paljon.

    Hoidossa tehdyssä äitienpäiväkortissa luki: Äidin kanssa riidatkin selviää.

    Enemmän tämä on silti kasvattanut minua, luulen ma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "äiti ei vaan jaksa määräänsä enempää vitkuttelua, vatkuttelua ja vatulointia." Tämä! koska mä jotenkin aina koen siitä huonoo omatuntoa. Että ikään kuin pitäisi kestää, kun kerran lapsia on tehnyt. Mutta eihän se niin kyllä ole.

      Poista
  7. Minä oon tunnistanut itsestäni, että sokea raivo iskee yleensä silloin kun on korkeat odotukset ja hyvät suunnitelmat, mutta hommat kusee siitä huolimatta. Ehkä se johtuu perfektionistisesta luonteesta, psykoterapeutti nimittäin aikanaan kertoi, että täydellisyydentavoitteluun taipuvaisen luonteen negatiivisiin puoliin kuuluu voimakas vihan tuntemus.

    Viimeisimmässä manaaja-episodissa töpeksittiin miehen kanssa oikein urakalla. Riideltiin piilov*tuilemalla pitkin iltaa (ihan hirveän kypsää touhua...) ja kesken piparinleivonnan minulla sitten meni kuppi nurin ihan kunnolla... Seurasi itkua, hirveää morkkista, miljoona anteeksipyyntöä ja vakuutteluja, ettei vika ollut lasten vaan äidin ja isin tyhmyyden. Ja miehen kanssa sovittiin, että tämä riitelymuoto oli kyllä surkein kaikista, ei jatkoon... Muutenkin tapellaan vain ehkä kerran vuodessa väittelemällä ja mököttämällä, joten koko fiasko hävetti monta päivää. Vanhemmuus on kyllä yksi paradoksaalisimmista hommista ikinä, siinä tulee vastaan niin valtavia onnistumisen, mutta sitten myös epäonnistumisen tunteita, että heikompaa hirvittää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. vanhemmuus on kyllä sellainen pentele välillä, että...miten tätä kyytiä kaikki kestää? Eiku ei me taidetakaan kestää :D Toi on kyllä totta toi odotukset vs. todellisuus, niin mullakin usein on.

      Poista
    2. Mun kipupiste on kyllä se jos on laittanut jotain spesiaalihyvää ja terveellistä ja laadukasta (kala)ruokaa kaikenmaailman kasviksilla ja sit jää lautanen koskematta. Aijjettä! Kun kerrankin oikein yritin ja laitoin ja kokkasin. Syökää sit niitä pinaattilättyjänne prkl! :D

      Poista
    3. no NIMENOMAAN saatana :D :D siitähän se just tuleekin, kun omat odotukset ja toiveet romahtaa lattialla.

      Poista
  8. Anteeksipyytämisestä. Kannattaa varoa ettei käy niin että omassa huonossa omatunnossa laittaa lapsen kantamaan sitä omaa taakkaa jos pyytää samaa asiaa monta kertaa anteeksi. Anteeksi pyydetään ja anteeksi annetaan. Sitten kohti uusia pettymyksiä. ;) Saattaa olla lapselle hämmentävää jos vanhempi jää johonkin tilanteeseen liikaa kiinni ja ottaa sen uudestaan ja uudestaan puheeksi. Lapsen näklkulmasta vanhempi on kuitenkin se auktoriteetti ja luja kallio johon nojata. Sitähän lapsillekin opetetaan: virheitä tapahtuu ja jokainen mokaa, sitten pyydetään anteeksi ja matka jatkuu taas. Useinhan sitä on itsellä morkkis vielä jälkeenkinpäin jostain omasta ärisemisestä. Ei se siitä muuksi muutu vaikka sitä lapsen kanssa puhuisi uudestaan ja uudestaan. Todennäköisesti lapsi vain hämmentyy asiasta. Ja saattaa jopa miettiä että eikö sillä anteeksiantamisella ollutkaan mitään merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en mä niiiiiin montaa kertaa pyytänyt anteeksi - kerran pyysin anteeksi ja toisen kerran taisin mainita että jäipä paha mieli itselle :) Mutta ihan hyvä pointti kyllä!

      Poista
    2. Joo, en mä siis suoraan tähän tarkoittanutkaan vaan yleensä. Mun mielestä tää välillä unohtuu vanhemmilta. Nimim. Lapseni aikanaan pyysi kaikkea pientä kauheasti anteeksi ja osaltaan ymmärsin oman käytökseni tätä ruokkineen. Joku ammatti-ihminen kerran tän puki paremminkin sanoiksi mutta pointti toi ja itselle kyllä pieni valaistumisen paikka.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.