Vuoden parhaat jutut

lauantai 31. joulukuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Tämä vuosi oli...tuota...mielenkiintoinen. Polvilleen heittävä, ovia avaava, innostava, opettava.

Elämään kuului kaikkea tonttien ostamisesta ja myymisestä yrittäjyyteen ja mielenterveyden kiemuroihin. Kerrataan tätä kaikkea vaikka ensi vuonna (2017 on niin meidän vuosi!), nyt haluan leikkiä datanörttiä ja katsella vähän blogin analytiikkaa.

Sillä blogissakin tapahtui paljon: takana on ensimmäinen kokonainen vuosi Suomen Blogimedian leivissä ja sitä kautta myös ansaintaa tuova vuosi*; liityin PING Helsingin ambassadorien joukkoon ja vielä vuoden loppuun ehti tämä kummallinen podcast-avaus.

Blogin lukijamäärät ovat tänä vuonna kasvaneet tasaisesti, mistä on sanottava iso kiitos teille. Ihan mahtavaa että olette mukana, ilman lukijoita kommentteineen tämä olisi oikeasti ihan yhtä tyhjän kanssa koko homma! Tack, thanks, danke, dziękuję, kiittihei!

Blogin analytiikkaa 2016 

Valeäidissä on käynyt tämän vuoden aikana lähes 116.000 eri ihmistä lataamassa melkein 350.000 kertaa jotain sivua. Apuva miten iso joukko tuo olisi livenä ja miten paljon se latailisi. Vakkarikävijöitä on ehkä se rapea 11.000 eri kävijää kuussa, eli tuohon joukkoon mahtuu paljon yhden illan vieraita. Ne ovat tulleet parista vähän viraalimmaksi lähteneestä tekstistä, jotka keräsivät uutta massaa (joka ei kiinnostunut muusta ja lähti ikuisiksi ajoiksi pois, eh).

Tämä teksti on vuoden 201. julkitullut postaus. Näiden lisäksi laitoin Instaan 555 kuvaa ja päivittelin elämäni hurjia käänteitä Facebookiin tosi monen statuksen voimin, arvioisin jotain puolen tuhannen luokkaa. Snapista ei ole lukuja, mutta mutu sanoo että alkuvuodesta puhuvaa päätä oli hitosti liikaa ja loppuvuonna unohdin sen kokonaan.

Mitä te sitten lopulta luitte? Alla vuoden kohokohtia, sekä tilastojen että fiilisten mukaan.

Luetuimmat tekstit 2016 

Otin listalta pois selkeät ikisuosikit ja selkeästi vahingossa hyvin hakukoneoptimoidut "Unikouluohjeet" ja "Kantoreppuvertailu Manduca vs. Tula".








1. Ujo lapsi on fiksu. Hupsista keikkaa, siellä taisi olla pari muutakin vähän vähemmän ekstrovertin lapsen vanhempaa. Teksti keräsi muutamassa päivässä enemmän lukijoita kun toiseksi suosituin, neljä vuotta vanha Unikoulu-teksti. Tämä osui ja upposi, ja auttoi minuakin - oli ihana kuulla muiden kokemuksia varautuneista lapsista.

2. Fanikirje yhdeltä Robinilta toiselle. Ei niin yllättäen vähän viraalimmaksi lähtenyt teksti, sillä itse Robin jakoi tämän Twitterissään. Näin päätyi parissa päivässä blogiin tuhansia pahaa-aavistamattomia teinejä. Mahtoivat nauttia muista sisällöistä kovasti..

3. Mitä jätin kertomatta. Kun mutsilla oikeasti "meni hermot" ja menin lataamoon. Ahdistukset, paniikkikohtaukset, masennus, mitä näitä nyt on. Ei ohimennyttä elämää, mutta onneksi akuutti hätä kaukana.

4. Tonttipäiväkirja. Tämä yllätti! Lapsipuoli, jonka aina vähän unohdan, saakin kiinnostusta osakseen! Jatkan.

5. Hirviö sisälläni.  Eli mitä tapahtuu kun vanhemmilla menee kuppi nurin. Raivokkaan rehellinen, suoraan sydämestä lähtevä kama tuntuu teitä kiinnostavan. Se on tosi, tosi mahtava juttu, koska nämä tekstit on aina oikeasti hemmetin pelottavia. Uskallanko avata itseni näin muille? Yleensä uskallan.

6. Lumoava aavekylä - Kristiinankaupunki. Tekstin on lukenut 3046 ihmistä. Kristiinankaupungissa asuu 6738 ihmistä.

7. Hyvästit tontille. Kappas, saagamme todella kiinnostaa. Hyvä niin, koska tonttiunelma elää nyt vahvemmin kuin koskaan ja tästä kuulette varmasti paljon lisää ensi vuonna. Tai hetkinen - Ugi, oletko sinä tehnyt kaikki nämä lukukerrat tänne?

8. Odotahan vain..kohta tulee jotain mahtavaa! Vanhemmuuden positiivisetkin puolet on aina pop.

9. Pysyisitkö sinä raskauden aikana timminä? Minä en, eikä näköjään moni muukaan, ja sekös toisiamme lohduttaa.

10. Yksi metatyö vähemmän - valmiit ruokakassit kotiovelle. Lapsiperheen arkiruokailun järjestäminen tai siinä sluibailu saa aina paljon huokailuja, kannanottoja ja helpotuksen tunteita. Tämä jos jokin on yhteinen tuska, kaikkien on pakko ruokkia lapsensa. Useasti. Paatunutta kaupallista bloggaajaa ilahduttaa erityisesti se, että tämä teksti oli yhteistyön tulos.

Tykätyimmät Insta-kuvat 2016 

Mitä tähän lisäämään. Täitä, tukkaa, Helsinkiä, kaaosta, valeäiteilyä, ja pari kuumaa selfietä, joista ei voi olla ihan varma onko vaatteet päällä vai ei. (toisessa ollaan ikävän ilmiön äärellä, en kerro kummassa). 


Omat lempparini

Minulle rakkaimpia tekstejä ovat heittämällä ne, jotka ovat oikeasti auttaneet setvimään oman pään sotkuja. Lemppariksi yltää myös tekstit, jotka tallentavat meidän elämäämme päiväkirjamaisesti. Se on ollut alusta asti blogin päätarkoitus, ja niistä nautitaan vuosikaudet. Mun lempparit ovat monesti samoja kuin teidän suosikit, mutta lisään listaan vielä pari, joita ei tuohon TOP10 teidän silmissänne yltänyt.






Rikas, rakas, raskas elämä - teksti, jota kirjoittaessa tajusin miksi mua väsyttää välillä (usein) tämä elämämme. Sen jälkeen on ollut helpompaa antaa itselle armoa sen väsymyksen suhteen ja on voinut sanoa lapsille välillä "antakaa mun hetki olla rauhassa".

Ilta lempparityypin kanssa - en muistanut tätä tekstiä ollenkaan. Minä ja Ykkönen omaa aikaa viettämässä, parasta. Löysin sen tätä kirjoitusta tehdessäni ja välittömästi tuli hyvä fiilis. Olen tosi iloinen, että tämmöisiä pieniä arki-iloja on kirjoitettu talteen.

Just hyvä synttärisankari - tärkeä teksti ja havainnointi itsestäni keskellä pahimpia kuohuja, joita oikeasti tuonakin päivänä yritin kovasti ratkoa. Tämä päivä ja teksti olivat pala pelasturengasta, lohtua, jolla hain itselleni uuttaa suuntaa. Ja löysinkin.

Lapset olivat tosiaan vain hetken pieniä - voi miten isoja ne jo on. Se on ihanaa ja haikeaa. Aiheesta kirjoittaminen on saanut muistamaan vähän herkemmin sen, että sylihetket ovat yhä harvenevaa herkkua.

Optimistin oppitunti - Papan saari - Suvun lähihistoriaa on kiva kirjoittaa talteen, ja on hyvä muistaa miten loistotyyppejä sieltä omasta geenialtaasta löytyy.

Älä turhaan vuokseni vaivaudu - Ei hemmetti miten tärkeä oivallus. Sanoisin että suurin osa elämäni ongelmista johtuu siitä, että yritän aavistaa ja ennakoida mitä muut haluaisivat. Tämän voisin ensiv uonna karsia.

Vinkkejä parempaan työelämään - Tärkeää kamaa, jota harjoittelen edelleen.

Kirje kuusivuotiaalleni - Ihana, ihana 6v Ykkönen <3

Neljä vuotta meininkiä - Ihana, ihana 4v Kakkonen <3


Siinä ne! Toivottavasti jotain uutta tai vanhaa kivaa luettavaa löytyi jokaiselle. Mulla meni tämän tekemiseen aika monta tuntia (päivää), kun jäin lukemaan vanhoja juttuja ja kaivelemaan vanhoja kuvia. Niitä kuvia on tässä kuvituksena randomisti valittuna. Hetkiä vuoden varrelta, jokaiselta kuukaudelta jotain. Kuvia katsellessa tulee väkisin huomattua aurinko. Se lymyilee monessa kuvassa suoraan kuvassa, puiden takana, ihmisten kasvoilla, iloisissa silmissä. Vuosi taisi olla sittenkin kaiken kaikkiaan tosi hyvä, ja vain parempaa on luvassa.

Ihanaa uutta vuotta kaikille! Älkää luvatko tai päättäkö mitään, olkaa just siinä missä ootte just nyt, hyviä ja läsnä. 2017 on meidän vuosi.


*Kun kerran niistä blogimainonnnan touhutonneista olen vaahdonnut, niin voisin tähän liittyen avoimesti kertoa että keskimääräiseksi kuukausiansioksi blogihommista jäi noin 625€. Että ei tässä vielä ihan kaikkea muuta työtä lopeteta, mutta toisaalta olen toki kiitollinen että jotain yrittäjän palkkaa tältäkin puolelta tulee.

Tämä vuosi oli...tuota...mielenkiintoinen. Polvilleen heittävä, ovia avaava, innostava, opettava. Elämään kuului kaikkea tonttien ostamis...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Podcastia pukkaa - mistä puhuisin?

torstai 29. joulukuuta 2016 Valeäiti 7 Kommenttia

Tammikuu lähestyy hurjaa vauhtia. Vuoden vaihtuessa sitä ylitetään jokin näkymätön maaliviiva, jonka äärellä aloitetaan ihan uudet skabat. Tänä vuonna nukun paremmin, syön terveellisemmin, urheilen, aloitan uusia harrastuksia, olen läsnä ja kasvan ihmisenä! Bring it on!

En aio tänäkään vuonna tehdä tai edes luvata noista mitään. Tämänkin vuoden pääteemana on pysyä järjissään.

Paitsi että sitä järjissään pysymistä varten mulla on hihassa yksi kikka, se uusi harrastus. Jos ällöttävän pelottavaa tyhjyyteen puhumista harrastuksena voi pitää. Tarkoituksena, pyhänä aikomuksena, on äänittää ja julkaista tammikuusta alkaen omaa podcastia, Ihanat Ipanat - podcastin kyljessä.


Ihanat Ipanat perustuu tulevien kuulijoiden lähettämiin pulmiin ja kysymyksiin (niitä saa edelleen täältä lähetellä, kiitos kaikille jo lähettäneille!). Miksei siis oma podcastini perustuisi samaan?

Siispä perustan tähän nyt oman kysymysloodan. Laita kommentteihin älähdys, jos suinkin jaksat, seuraavalla asialla: Jos olisit kiinnostunut tämmöistä läpänheittoa podcastin muodossa kuulemaan, mistä haluaisit minun ja vieraiden puhuvan? Sana on vapaa!

Jaksot tulevat kaikella todennäköisyydellä olemaan melkoista vapaalaskettelua, mutta rakennan jokaiseen jonkin rungon tietyn teeman tai aiheen ympärille. Lähes jokaisessa jaksossa on myös vieras, jotta kaikki angsti ei tule multa yksin.

Toistaiseksi olen ajatellut seuraavia teemoja, ei välttämättä tässä järjestyksessä:

1. Pitääkö vauvoista tykätä? - ajatuksia pikkulapsiajasta ja siitä selviytymisestä, sekaan mahtunee synnytyksen jälkeistä masennusta, astioiden heittelyä ja sitä rataa.

2. Sisarusrakkaus ja -viha - miten voivatkaan olla niin hyvä pari ja niin ärsyttäviä yhdessä?

3. Kotini on roskikseni - arjen (oravan)pyörittäminen; kaaostuska ja pahimmat ällötykset.

4. Pahinta vanhemmuudessa on muut vanhemmat? Vauva.fi AV palstasta ja muista kammottavuuksista, miksi me ollaan toisillemme välillä niin kurjia?

5. Pienet ilot - huvittavimmat hetket mukuloiden kanssa (ja ilman).

6. Kun hermot menee - pakollinen hirviöjakso. Vanhemmuuden negatiiviset tunteet ja niiden käsittely

7. Työ ja lapsiperhe - match made in heaven

8. Makaronimartta - Lapsiperheen ruokahuollon parhaimmat menestystarinat ja pahimmat mokat

9. Matkailu lapsiperheenä - miksi mutsille pitää olla varavaatteita ja muita koottuja niksejä.

10. Lukijoiden parhaat - kommentteja Valeäidin historian varrelta osoittaakseeni itselleni ja muille että emme ole yksin.

11. Joku kakka-aiheinen asia. Mikä vain. Paluu juurille. 

12. Valeäidistä äidiksi ja taas ihmiseksi - kuinka sitä itse kasvaa, muuttuu ja muokkaantuu matkan varrella. Ja mitä se kaikki tekee ystävyydelle, parisuhteelle ja omalle mielelle. 

Kiinnosteleeko? Mikä erityisesti? Mikä ei ollenkaan? Mikä puuttuu? 

Ja mikä tämän kaiken nimenä pitäisi olla? Nyt saatte osallistua kuulkaa koko rahalla. 

Vielä yksi tärkeä huomio: tämä harrastus on siitä erilainen itsensä ilmaisun muoto, että sen tekeminen maksaa. Siitä touhutonnista puhuminen menee ihan eri sfääreihin kun kaiken sisällön tuottamisen takia joutuu latomaan kahisevaa pöytään. Niinpä sanon jo nyt: Tässä blogimuodossa tulee olemaan alusta asti kaupallista yhteistyötä selkeästi merkattuna mainospaikkana. I hope. Sanon myös sen, että pääsponsorin paikka on vapaana. 

Saa vinkata jos haluaa päästä halvalla mukaan natiivimainontaan. Lukuisat yhteydenotot osoitteeseen valeaidin (at) gmail.com kiitos! 

Tammikuu lähestyy hurjaa vauhtia. Vuoden vaihtuessa sitä ylitetään jokin näkymätön maaliviiva, jonka äärellä aloitetaan ihan uudet skabat. T...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vaikeinta on päättää

keskiviikko 28. joulukuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

Päätösten tekeminen on ihmiselle raskasta. Törkeän raskasta.

Olen tosi analyyttinen ihminen. Päätösten tekeminen on minulle helppoa: osaan ratkoa mitkä kohdat vaihtoehdoista ovat sellaisia, mitä voi muuttaa, mitkä sellaisia joiden yli ei ehkä voi päästä ja mitkä asioita, joilla ei ole mitään tekemistä päätöksen kanssa.

Siis muiden ihmisten päätösten tekeminen on helppoa. Jos ne raukat menee kysymään neuvoa.

2016 on ollut minulle ja meille päätösten vuosi. Isoja, rankkoja päätöksiä yksi toisensa perään. Jokainen luonteeltaan sellainen päätös, jota ei voi pelkillä +/- listoilla ja järjellä ratkaista. Isot päätökset tehdäänkin sydämellä, mutta yleensä sellaisena aikana, jolloin se sydän on ihan eksyksissä, raukka.

Oman elämän kohdalla päätösten tekeminen on pirun vaikeaa, ellei mahdotonta. Ne asiat, joilla on vähiten tekemistä päätöksen kanssa sekoittavat sydämen ja saavat aivotkin perustelemaan ihan vinoutuneilla argumenteilla. Lopulta päätös perustuu muka intuitioon, mutta ihan harhaan johtavaan sellaiseen.

Vaikkapa silloin keväällä, kun erään irtisanoutumista pohtivan sydän muka sanoi: "Jään nyt kuitenkin tähän työhön, sitä minä haluan." Ja oikeasti se sanoi: "Jään kuitenkin tähän työhön, koska muut odottavat sitä minulta, enkä halua pettää heitä".

Ei toi ole mikään oikea syy, sanoisin kaverille, jos tekisin päätöstä jonkun muun puolesta. Mieti, mitä itse haluat. No perkele, mistäs sen tietää?

Sadan, tuhannen, miljoonan euron kysymys: mitä sinä haluat?

Valintojen äärellä. (Tämä Farmester-Myssy tuntuu olevan kaikissa päätöksistä kertovissa jutuissa päässä.
Ehkä se on mun mietintämyssy.) 

Meidän koko vuosi on mennyt päätösten keskellä, tonteista taloon ja töihin. Mitkään listat eivät tuo tämän kokoluokan asioihin ratkaisua, eikä koskaan voi oikeastaan edes tietää onko päätökset lopulta oikeita vai eivät.

Sen tiedän että päätöksiä on pakko tehdä. Keskeneräiset päätökset ovat henkisesti tosi vaikeita. Keväiset ahdistukset taisivatkin isosti johtua keskeneräisistä prosesseista, sillä heti kun päätökset oli tehty, helpotti.

Isoimmat päätökset työstävät itse itseään, pyytämättä ja herkeämättä. Vievät kaistaa kaikelta muulta. Muhivat penteleet siellä aivojen takaosissa, vaikka luulet keskittyväsi lasten kanssa pelaamiseen. Saavat huokailemaan ilman syytä ja tekevät pienistäkin päätöksistä vaikeita: mekko vai housut? En minä tiedä!

Aina silloin tällöin värikkään juupaseipäs-mössön sisältä pintaan pulpahtaa vahva sanaton tunne, päätös.

Keskellä tiskaamisen sitä saattaa jäädä tuijottamaan vaahtoa. Että kyllä, se se mun päätös on. Sillä siunaaman hetkellä kun päätös nousee tietoisuuteen sieltä mielen syövereistä, se torjutaan. Pudistetaan päätä vihaisena, päästetään pysähtynyt tiskiharja taas liikkeelle ja annetaan pään sisäisen tennismatsin jatkua.

Yleensä päätösten tekemiseen auttaa aika. Jonain päivänä sitä vain huomaa, että päätökseni on tehty. Jonain päivänä sitä tietää mitä haluaa.

Sitä odotellessa voi vain käydä lukemattomilla lenkeillä, laulaa ahdistusta pois ja puhua mahdollisimman monen kanssa.

Ja tehdä päätöksiä, mitä tahansa päätöksiä. Älä mieti, miten muut suhtautuvat päätökseesi, tai miten hankalaa päätöksen toteen vieminen käytännössä olisi. Tee vain se päätös. Aloita kirjoittaa kirjettä, jossa kerrot päätöksestä. Saatat vahingossa samalla tehdä sen.

Parasta päätöksen teossa on, että aina voi tehdä uuden päätöksen. Mutta jostain se on aloitettava - tee edes yksi päätös, nyt.

Päätösten tekeminen on ihmiselle raskasta. Törkeän raskasta. Olen tosi analyyttinen ihminen. Päätösten tekeminen on minulle helppoa: osaan...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kotini on roskikseni

perjantai 23. joulukuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

Joulu on täällä, ihan just! Huomenna kaikki on ihanaa ja mistään ei saa valittaa. Hoidetaan se siis alta pois nyt.

Olen kuullut, että jotkut tekevät joulusiivouksen. Minä en. Teen arkiraivauksia, olosuhteiden pakosta. Eräänäkin hetkenä kodistamme löytyi niiden normaalien lojuvien vaatteiden ja tiskien lisäksi seuraavaa:





Suihkussa on puolikas joulukuusi. 

Siivouskomeron edestä löytyy ylimääräinen kylmälaukku ja sen alta yksi (1) säärystin. 

Lastenhuoneen lattialla on noin neljä (4) A4-paperia. Palasina. 

Eri huoneiden lattialta löytyy yhteensä seitsemän (7) sukkaa, viittä (5) eri paria. 

Kaikki sohvatyynyt ovat lattialla. 

Keittiön lattialla on yksi (1) paperilennokki, lastenhuoneen lattialla kaksi (2) ja pöydällä ehkä kaksitoista (12). 

Kaunis sisustuselementtimme, valokuvataulu, on uudelleen sisustettu. Siihen on teipattu kymmenen (10) A4 mustavalkoprinttiä muista valokuvista. Pääasiassa Kakkosen kuvista. 

Makuuhuoneemme parioviin on teipattu ex-naapureiden joulukorttien lisäksi kymmenisen (10ish) lasten "taideteosta". Noin metrin korkeudelle. 

Lego-joulukalenteriden osia löytyy arvioni mukaan seitsemänkymmentäkolme (helvetisti) erinäisistä paikoista, kuten työpöydältäni, sohvatyynyn välistä ja kumihanskasta suihkukopin lattialla. 

Siis suihkukopin lattialla on kumihanskoja. Sen puolikkaan joulukuusen alla.

Lattioilta löytyy tavanomaisen askartelusilpun ja ruoantähteiden lisäksi joulukalenterin luukkuja, koska ne pitää kuulemma kaikki säästää. 

Myös legokalenterin jokaisen luukun pussit pitää säästää. 

Talon siistein kohta on kaappi, jossa on viiniä ja laseja. Rakastan sitä kaappia, monestakin syystä. 


Mutta nyt, nyt olemme anoppilassa. Kaikki omat sotkut on jo unohdettu, ja on taas aika tehdä muille ihan uusia sotkuja.

Ja palata tiistaina järkyttävän sotkun ja entistä pahemman tavaraähkyn keskelle. Ihanaa.

HYVÄÄ JOULUA KAIKKI KANSSARÄMPIJÄT! 

Joulu on täällä, ihan just! Huomenna kaikki on ihanaa ja mistään ei saa valittaa. Hoidetaan se siis alta pois nyt. Olen kuullut, että jotk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Jos sanon sen ääneen, ehkä siitä tulee totta

keskiviikko 21. joulukuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

Muistatte ehkä, että olen intopiukeillut viime aikoina jostain uudesta, jostain jännittävästä, jostain "kerron kohta lisää" ärsyttävästä teaserista? Ehkä ette, väliäkös tuolla, tässä se tulee:

Näyttää vakavasti siltä, että aloitan oman podcastini.

Holy shit, oikeesti, apua! ..ja sarja muita paniikkireaktioita tuohon lauseeseen.

En tiedä vielä mistään mitään eikä mikään ole varmaa, mutta tilaisuus olisi tuossa. Mahdollisuuden ovi auki ja fiilisbuutsit jalassa. Enää puuttuu kaikki yksityiskohdat ja sisällöt ja uskallus tehdä.

Pelottaa, jännittää, arveluttaa. Osaanko sellaista muka, ehdinkö mitenkään, voinko oikeasti, kuuntelisiko kukaan? Ilmassa on toisin sanoen kaikki tunnusmerkit erinomaisen hyvään seikkailuun ja loistavaan päätökseen. Juuri tältä on tuntunut ennen kaikkia muitakin hyviä ja pelottavia päätöksiä.

Kerron teille vähän mistä on kyse, koska parhaat ideat kerrotaan aikaisin ja niistä saadaan heti palaute. Voitte sitten heti ampua alas tämän ilmapallon, joka vie mua leijailemaan haavepilviin. Tai puhaltaa siihen lisää ilmaa, katsotaan.

Heiltä tulee oikeat vastaukset. Minulta väärät kysymykset. Tai jotain sinne päin. Kuva: Ihanat Ipanat
Kaikki alkoi erittäin kunnianhimoisen naisen tapaamisesta. Hän kertoi tuovansa Suomen podcast-markkinalle vahvan tulokkaan, Ihanat Ipanat.

Ihanat Ipanat on tammikuussa alkava vanhemmuuteen keskittyvä podcast. Siinä se sama mahtava karismaattinen Hanna, josta aiemmin kerroin, pohtii Väestöliiton asiantuntijoiden avulla vastauksia vanhemmuuden vaikeisiin kysymyksiin: Miksi lapseni ei syö, onko tämä uhma normaalia, milloin sisaruskateus on ylimitoitettua jne.

Jokaisen jakson aiheet määräytyvät podcastin kuulijoiden mukaan, sillä kysymykset tulevat suoraan teiltä, toivoni mukaan tulevalta yleisöltä. Pari jaksoa on jo purkissa, mutta seuraavia varten voitte käydä jättämässä täällä anonyymisti uusia kyssäreitä ja arjessanne askarruttavia asioita asiantuntijoiden ruodittavaksi.

Hanna on lupaillut lempeää mutta suorasanaista vastailua: Jos lapsesi uhma on oikeasti överiä, Raisa Cacciatori ja Minna Oulasmaa kyllä tulevat sanomaan lähetyksessä että nyt olisi syytä mennä ammattilaisen luo.

Eikö ole lohduttavaa - ne oikeat vastaukset on vihdoin tulossa! Arpominen loppuu!

Sitten se minun osuuteni. Kaikkea muuta kuin oikeita vastauksia.

Jos joka toinen tiistai julkaistava Ihanat Ipanat kertoo keskustellen, mutta faktapohjaisesti, miten vanhemmuuden vaikeimpia kiviä voi kääntää, minä ajattelin tapani mukaan kertoa sen toisen puolen. Oikeita tarinoita, aitoja tunteita ja hassuja sattumuksia. Niitä ei-ihan-oppikirjan mukaan menneitä hässäköitä.

Tarkoituksena olisi tasapainottaa sitä matkaa, jossa kaikki Ihanat Ipanat -asiantuntijoiden ansiosta kyllä tietävät, miten pitäisi toimia, mutta saavat samalla vertaistukea siitä, että vielä toistaiseksi hommat menee pääsääntöisesti enemmän niin kuin...no meillä ns. valeäideillä.

Koska minunkaan perheestä ei ihan jokaiseen asiaan riitä tarinoita (julkaisukelpoisia), otan mukaan muitakin. Ajattelin ottaa jokaiseen jaksoon jonkun vieraan. Joskus jonkun tunnetumman, ehkä kanssabloggaajan (kaksi jo lupautunut mukaan!) mutta joskus ehkä jonkun teistä, lukijoista. Koska teiltä ne viisaimmat jutut on yleensä tulleet. Jos kukaan ei uskalla aalloille, otan ohjelmaan mukaan ääneen luettuja kommentteja Valeäidin arkistoista, anonyymisti tietysti.

Kamalan mietityltä tämä jo kuulostaa. Kaikki -isi päätteet puuttuu. Vaikka oikeasti mun piti olla jo ihan "ei ei ei en mä mitenkään voi" -moodissa.

Mitä sanotte - uskaltaisiko? Kuuntelisitko? Tiedätkö edes mitä on podcast? Opin itse sen ehkä puoli vuotta sitten ja tässä sitä haaveillaan omasta.

Toisaalta, niin se sai tämäkin blogi alkunsa lähes viisi vuotta sitten. Siinä taas yksi hyvä merkki.

(apua.)

Muistatte ehkä, että olen intopiukeillut viime aikoina jostain uudesta, jostain jännittävästä, jostain "kerron kohta lisää" ärsytt...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Joulun ihmettä odotellessa

sunnuntai 18. joulukuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Ma olla niin död. 

Lokakuussa alkanut, marraskuussa vaiheillut ja itsenäisyyspäivänä uutta nousua tehnyt miesflunssani on vaihteeksi vaiheessa "kuume". Kivaa vaihtelua tähän pelkkään nasaaliääneen ja kurkkukipuun. 

Seuraavaksi laitan jonkun vitamiinitipan käteen. 

Onneksi viikonloppu oli varsin rentouttava. Oltiin kahdestaan Insinöörin kanssa melkein kaksi vuorokautta. 

Aluksi olin yhtä hymyä. 


Ehdittiin käydä syömässä, leffassa Rivierassa (oikein lämmin suositus!), niistää yhdessä yksi Nessupaketti tyhjäksi,  ostaa _kaikki_ listalta löytyneet joululahjat (ei lämmintä suositusta) ja käydä sitä rahakeskustelua (vailla järkevää tulosta vieläkään). 

Aivan, ei se ehkä ollutkaan kovin rentouttavaa. Lauantain kääntyessä iltaan nojailin jo Verkkokauppa.comin käytävillä milloin mitäkin kallista tietokonetta vasten ja haaveilin fiksummasta menneisyyden minästä, joka olisi hoitanut tämän kaiken jo viisi viikkoa sitten oikeasti verkkokaupasta. 

Selkä sekä flunssa huusivat kipulääkkeitä ja pää viiniä. Eikä sitäkään enää saanut. 

Pukinkonttiin saatiin kuitenkin kaikenlaista, hyvin paljon myös sellaista jota kukaan ei toivonut ja jota kukaan ei varmaan haluaa.

Mutta minkäs teet perhana, jos ostat lahjat viikkoa ennen niin kyllä on kuulkaa joka helvetin kaupasta SE Lego Friends lentokone sekä huvipuisto loppu eikä SITÄ "autoilevaa hamsteria" myöskään ihan noin vain löydy. 

Kakkosen lista olisi ollut helpompi toteuttaa mutta siinä oli muita puutteita, ks alla ote sukulaisille lähteneestä kirjeestä: 

1.Pikkumikrofoni (eli hands free keikkamikki) - oliko ehkä amerikan joulupukilta tulossa?

2. Mikrofonipysytin jossa on selfietikku

3. Karaokemikki

4. Mikä tahansa mikki josta myös ääni vahvistuu (toim. huom. ei välttämättä äidin ja isin toive)


No mutta nyt sit on kuulkaa, talo täynnä joulun ihmettä. 

Yksi ihme voisi olla vaikka se että tämä ikuinen miesflunssa ottaisi ja häipyisi. Keksisin minäkin jotain muuta kirjotettavaa. 

Snif, niisk ja wää-wää-wää.  


Ma olla niin död.  Lokakuussa alkanut, marraskuussa vaiheillut ja itsenäisyyspäivänä uutta nousua tehnyt miesflunssani on vaihteeksi vaihees...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sattumaa ja kovaa työtä

lauantai 17. joulukuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

Uskon sattuman ja kovan työn yhteisvoimaan. Uskon, että suurin osa meille tapahtuvista asioista on sattumien summaa, mutta toisaalta uskon että oman kohtalon voi ottaa käsiinsä kovalla työllä. Niitä sattumiakin voi ikään kuin pedata itselleen.

Oli sattumaa, että tavattiin Insinöörin kanssa yhteisen ystävän mökillä. On todellakin maailman suurinta ja kauneinta sattumaa, että sen seurauksena maailmassa on kaksi siistiä minityyppiä.

Siitä puheen ollen, veikkaan, että oma syntymänikin on osaltaan sattumaa - kolmas lapsi yrittäjäperheeseen keskelle rakennusprojekteja? Just sayin'.

Satuin hakemaan englanninkieliseen lukioon, mutta tein kovaa työtä päästäkseni sinne sisään ja ulos järkevin arvosanoin.

Setäni sattui soittamaan minulle yrityksensä aulahenkilöä etsien ja päädyimme puhumaan graduni aiheesta. Oli tosi kovaa työtä kääntää tuo lounaalla sattumalta saatu työpaikka melkein kymmenen vuoden uraksi.

Oli sattumaa, että uuden yrityksemme ensimmäinen projekti löytyi ystävän Tinder-treffien keskusteluista, mutta tosi kovaa työtä saada projekti myytyä.

Satuin menemään kahville tapaamaan tuttavan tuttua, jotta voisin kertoa heidän hankkeestaan blogissa. Satuin innostumaan aiheesta vähän liikaa, ja tulee olemaan ihan hemmetin kovaa työtä, jos siihen oikeasti hurahdan.

***

Ja niin edelleen. Menneistä vuosista löytyy paljon hyviä (ja huonojakin) hetkiä, jotka menevät mitä oudoimpien sattumien piikkiin.

Erityisesti blogin myötä sattumien merkitys on kasvanut elämässäni. Olen tavannut kymmeniä ihmisiä, joita en varmaankaan olisi tavannut muissa merkeissä: nuoria muotitaikureita, sisustamisen ammattilaisia, taksikeskuksen pyörittäjän,  lääkealan ammattialisen, ompelijan, opettajan ja ihan aidon turkulaisen kirjanpitäjänkin.

Arvostan sattumaa ihan uudella tavalla, ja annan sille ison tilan arjestani. Nähdäkseni sattuma vähentää sen kovan työn määrää.

Elämää ei pidä toki jättää sattuman varaan, mutta sitä sattumaa voi hyvin ruokkia. Mennä kahville jos joku pyytää, jutella ventovieraan kanssa, kysyä ja kuunnella enemmän kaverin työtilanteesta, puhua ideoistaan ääneen. Miettiä vähemmän sitä onko tästä minulle nyt hyötyä ja olla vähän enemmän miksei.

Kannattaa olla kiinnostunut muista, olla kiinnostava itse. 

Sillon voi käydä niin kuin rakas ystäväni aina sanoo: "Kun sydän on puhdas, ja jotain haluaa ihan todella, todella paljon, ihmeitä voi tapahtua". Tällä asenteella tämä tyyppi on saanut mm. poliisiveneeltä kyydin juhannusjuhliinsa kun viimeinen lautta ehti mennä nenän edestä. Aikamoista sattumaa.

Mitä hyviä asioita teidän elämässä on sattuman kautta?

Hyvää lauantaita kaikille, pysykää uteliaina ja pitäkää sydän puhtaana!



Uskon sattuman ja kovan työn yhteisvoimaan. Uskon, että suurin osa meille tapahtuvista asioista on sattumien summaa, mutta toisaalta uskon e...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Nyhtöhermokäristys

maanantai 12. joulukuuta 2016 Valeäiti 21 Kommenttia

Suosikki raivomutsinne täällä taas moi. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi päässyt sellaisia klassisia hirviöhetkiä raportoimaan. Nyt on taas aika!

Kuten edeltäjänsä aikaisemminkin, tämäkin tuli melko puskista ja yllätti äidin siinä missä lapsetkin. Samoin tässäkään ei oikeastaan mitään kovin vakavaa tapahtunut, mitä nyt äidin mieli ikuisesti järkkyi taas tästä yllättävästä monsterista, joka lupaa pyytämättä ottaa otteensa kuin mikäkin helvetin manaaja.

Oli niin kiva päiväkin. Toki oltiin kumpikin Kakkosen kanssa kipeitä, mutta meillä oli oikein leppoisa kotitoimisto. Haettiin Ykkönenkin aikaisin eskarista kotiin ja mentiin rauhassa tekemään ruokaa.

Hyvä äiti oli nähkääs ostanut oikein nyhtökauraa ja ajatteli porottoman käristyksen vääntää.

Oikein saatana perunat kuorin. Porkkanat kans. Eikä edes sormesta lähtenyt palaa. Juuresten keiton ajan askartelin lumihiutaleita, niin kuin kunnon äidit tekee. Lapset toki katsoivat videoita sen aikaa.

Ruoka valmistui, juuri sopivasti Ykkösen valittaessa nälkää. Tulkaa syömään kultsipuppelit, kutsuin hunajaisimmalla äänelläni. Silittelin ihanien päätä kun he istuivat alas vastakattamaani kasvisruokapöytään.

Kyllä minä hetken jaksoin kauniisti maanitella. Että älkääs nyt, maistakaa ensin. No syökää se muusi, sehän on ihan tosi hyvää. Olin aktiivisesti näkemättä Ykkösen hienosti kyllä peitellyn inhonväristyksen.

Mutta sitten kun se farkkurotsinen pikku-Robin vaan otti ja lähti kävelemään pois, haarukka edelleen katetulla paikallaan, ilmoittaen että äiti tää on liian pahaa, mä meen katsomaan telkkaria, se matalamahainen mätä toukka sisälläni heräsi ja huusi kovaan ääneen:

Nyt istut takaisin siihen tuolille syömään, ei ollut lupa poistua pöydästä! 

Ja sehän meni. Vinkaisi pienesti pelästyksestään, eikä edes itkenyt. Tajusi ettei olisi auttanut itku käristyksillä. Söivät, hiljaa. Vissiin kolme haarukallista kumpikin, jotka sentään osasin olla pakkosyöttämättä. Se olisi ollut jo ihan törkeän kamalaa.

Mutta kamalaa oli sekin, miten ne kumpikin suorastaan nujertui tahtooni. Löysivätkö ne rajat vai pelästyikö ne? Se on aina se pahin, mikä mua itseäni pysähdyttää. Että lapseni ehkä hetkellisesti pelkäsi minua.

Ihan hirveä ajatus. En enää ikinä ja niin edelleen.

Vielä illallakin perinteisessä "mikä oli päivän tylsin juttu ja mikä oli päivän kivoin juttu" -tilityksessä nousi Kakkoselle mieleen tylsimpänä se että äiti puhui mulle niin rumasti. Niin se nousi äidillekin, vaikka monet kerrat olin jo ehtinyt pyytää ja saada anteeksi.

Jos resepti alkoi kaikesta huolimatta kiinnostelemaan, ohjeet löytyy PS. Olen Vegaanin kanavalta. Homma oli oikeasti helppo!

...

Tarvitset vain liian korkeat odotukset ja kaksi pakettia nyhtöhermoja.


Suosikki raivomutsinne täällä taas moi. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi päässyt sellaisia klassisia hirviöhetkiä raportoimaan. Nyt on t...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ole kiinnostunut, ole kiinnostava

perjantai 9. joulukuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Olen miettinyt viime aikoina paljon energiaa, sellaista ihmisistä lähtevää energiaa. Miksi toisten kanssa vietetty aika vie enemmän kuin antaa, miksi joidenkin seurasta poistuu täynnä uutta valoa ja iloa?

Karismaksi tai valovoimaksi sitä usein kutsutaan. Joku ihminen on kaikkien mielestä niin hienoa seuraa tai upea esiintyjä, että hänellä kaikkien mielestä "on karismaa". Karismasta on usein sellainen harhaluulo, että sitä joko on tai ei. Että heti synnytyksen jälkeen lapset upotetaan satunnaisessa järjestyksessä ekstro- ja introverttisäiliöihin ja joillekin onnekkaille sirotellaan vielä karismapölyä päälle.



Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän uskon siihen, että omaa valoaan, sitä karismaa, voi tietoisesti ohjata parempaan suuntaan. Eeva Kolukin kirjoitti hienosti Uudessa Muusassa: 

Meistä kuka tahansa voi olla valovoimainen, kunhan vain on läsnä muille ihmisille. Vanha viisaus: on tärkeämpää olla kiinnostunut kuin kiinnostava.
Minkähänlainen olen itse? Tasainen mörökölli vai lisää energiaa pumppaava valoilmiö? Varmaan jotain siltä väliltä, päivästä, univajeesta ja vaatteiden mukavuudesta riippuen. Joinain päivinä en saa itseäni millään keskusteluihin mukaan ja ajatukseni karkailevat kännykkään, kellonaikaan tai ruokakauppaan. Toisina saatan olla täyden kympin life coach, joka kuuntelee, keskittyy ja palauttaa.

Omaa energiaa on vaikea hallita, mutta ainakin voi toisen tavatessaan pyrkiä keskittymään täysillä siihen toiseen ihmiseen. Siihen riittää se, että päättää kiinnostua. Jos suhtautuu uusiin ja vanhoihinkin tuttavuuksiin ikään kuin tarinoina, selattavina kirjoina, alkaa kiinnostua ihan eri tavalla toisen asioista.

Alat kysellä ja kuunnella, tarinan seuraavaa osaa janoten: Ai, sulla on sellainen uusi idea, vau! Mistä se lähti? Mitä aiot tehdä seuraavaksi?


Tarkkana pitää kuitenkin olla, sillä vain rehellinen lähestyminen toimii. Jos kysymyksesi kumpuavat aidosta uteliaisuudesta, olet vahvoilla. Jos taas tietoisesti yrität olla karismaattinen, vaikutat lähinnä laskelmoivalta kysymystykiltä.

Tänään tapasin niin ihanan energisen ihmisen, etten varmaan kertaakaan ajatellut itseäni. Halusin vain kuulla lisää hänestä ja hänen ajatuksistaan. Kyselin, nyökyttelin ja puhuin myös päälle - koska innostuin. En missään vaiheessa ainakaan miettinyt, mitä mulla on päällä, miten kuivashampootettu tukka tänään toimii tai oliko mulla johonkin kiire tämän jälkeen (toim. huom. oli, onneksi toinen meistä sen tajusi).

Hän oli kiinnostunut minusta, joten minä olin kiinnostunut hänestä. Olin ehkä lopulta itsekin vahingossa valovoimainen.

Tapaaminen oli todella innostava. Ei vain aiheen takia (ja siitä todellakin myöhemmin lisää! Sori) vaan ihmisen takia. Välittömästi kiinnostava, vetoava ihminen, jonka energia tulee tunkemaan minkä tahansa asian menestykseen.

Aikani ihasteltuani äänettä tyypin karismaa, tajusin sanoa sen myös ääneen.

Kuule mä luulen että sä tulet onnistumaan tässä, tai missä tahansa mitä yrität. Sulla on hyvä energia, joka säteilee ympärille lisää energiaa. 
Omat sanani resonoivat päässä vahvasti: tämmöinen kuuluu yrittäjän olla. Olenko minä? 


Kuin kohtalon johdattamana, saman päivän lounaalla käteeni löytyi vuoden vanha Trendi, jossa kolme eri esiintyjää linjasi vinkkejä hyvään läsnäoloon ja sitä kautta valovoimaiseen olemukseen. Otin talteen mielestäni parhaat vinkit.

Kuinka olla parempi keskustelukumppani:

 1. Ole aito. Muista, että kaikki mikä tuntuu sinusta päälleliimatulta on päälleliimattua. Muutkin huomaavat sen. 

2. Älä räplää kännykkää tai tsekkaile kelloa. Muualle vilkuilu kertoo että keskustelu ei ole sinulle tarpeeksi kiinnostavaa.

3. "Jos haluu saada on pakko antaa": kuuntele toista, mutta anna jotain myös itsestäsi. Älä ole kysymystykki.

4. Älä mieti jatkuvasti, miltä sinä näytät ja vaikutat keskustelussa. Hyvän keskustelun tunnistaa siitä, että unohdat itsesi sen aikana.

5. Aina kun päähäsi tulee toisesta jotain hyvää sanottavaa, sano se.

6. Kerro rehellisesti, minkälaisena sinut tänään kohdataan. Jos et ole nukkunut hyvin, kerro se (marmattamatta) - näin toinen saa ikään kuin ohjeet kanssasi juttelemiseen tänään.

Siitä vain toteuttamaan, rohkeasti valoa metsästämään!

Olen miettinyt viime aikoina paljon energiaa, sellaista ihmisistä lähtevää energiaa. Miksi toisten kanssa vietetty aika vie enemmän kuin an...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ilkeä kirppupeli (+ohjeet!)

keskiviikko 7. joulukuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia



Muistatteko nämä? Mä en muistanut, kunnes ne jostain ruutuvihkojen ja konseptipapereiden kätköistä puskivat tiensä aktiiviseen muistiini eräänä iltana. Ykkönen oli tehnyt meille taas muutaman (kymmenen) itse askarellun yllätyksen ja pyysi muakin yllättämään hänet jollain. 

Se olikin sitten yllätys kerrassaan, kun seuraavan vartin askartelun sijaan googletin a) mikä tämän nimi oli ja b) miten niitä tehdään. Nimi oli Kirppupeli ja ohjeet löytyi täältä, ehkä selkeämpi video täältä. Se on muuten englanniksi paper finger game, mutta eipä tullut mieleen etsiä finger gamea. Onneksi. 



Yllätys sai loistavan vastaanoton! Olimme kaikki miälettömän ylpeitä ja yllättyneitä kun äiti tälläisen osasi vääntää. Puoli tuntia myöhemmin taito oli tietysti jo siirretty tyttärelle ja nyt meillä on 50 kirppupeliä kotona. 

Seuraavana iltana meillä olikin jo jotain muuta. Sitä voisi ehkä kutsua psykologisen sodankäynnin aseeksi. Tai siltä se minusta, ensimmäisestä uhrista, saattoi tuntua. Ykkönen väkersi omassa rauhassaan itse koko homman alusta asti numeroineen ja "ennustuksineen" kaikkineen. Tuli sitten ylpeänä peluuttamaan peliä minulla! Innosta ja ylpeydestä puhkuen odotin, mitä ensimmäinen avaamani siipi kertoisi:


Minä kun vielä valitin, ettei se osaa ilmaista tunteitaan sanallisesti. Ilmeeni ja sen mukana tulleet verisen loukkaantumisen sanat saivat heti Ykkösen iloisena selventämään,  että eiiii tässä sanotaan siis sellaisia asioita, jotka eivät pidä paikkaansa! Kaikki nää on niin kuin päinvastaisia!

Muista siivistä löytyi seuraavat klassikot:

Olet tyhmä
Senkin peppu
Lällä lällä pieru
Mä en tykkää susta
Olet typerä
Olet kakka. 

Siinä kun hengittelin syvään, viimeisiä kuutta vuotta muistellen ja virheitäni kerraten, tuo rakas iloinen askartelijani kertoi lohdutellen että joukossa on myös yksi kiltti lappu! Joo, tavallaan:


Sovittiin yhdessä että sarkasmi on vaikea taitolaji, jota ei sovi esitellä esimerkiksi eskarissa. Ehkä ei tarvii kotonakaan. 

Mutta oli aika priceless myös Insinöörin ilme kun peluutin sille tämän myöhemmin samana iltana. Lol. 

Ai ja ne ohjeet? Sanot vaan kaikkea päinvastaista niin teho on kova. En aio ostaa sulle ruokaa. En peittele sua. En ota sua syliin jos itkettää. 

Sarkasmi on taitolaji.


Muistatteko nämä? Mä en muistanut, kunnes ne jostain ruutuvihkojen ja konseptipapereiden kätköistä puskivat tiensä aktiiviseen muis...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miten tulot ja menot tasataan yrittäjäperheessä?

tiistai 6. joulukuuta 2016 Valeäiti 70 Kommenttia


Meillä on aina ollut Insinöörin kanssa mielestäni mutkaton suhtautuminen rahaan osana parisuhdettamme. Avasimme yhteisen tilin seurusteltuamme kolme kuukautta. Sille annettiin nimeksi "ruokatili", koska emme halunneet vertailla kauppakuitteja ja kiistellä kumpi on raahannut ruokaa kotiin useammin. Tai kumpi syö enemmän. Otimme yhteisen tilin, joka maksoi kaiken jääkaappiimme päätyvän. Toimi, ei riitoja!

Kymmenen vuoden ajan homma on ollut aina hyvin selvä. Kummallakin on omat tilit ja rahat, mutta meillä on myös se yhteinen ruokatili, johon menee kummaltakin iso könttä joka kuussa. Sieltä maksetaan nyt maitojen lisäksi lasten toppahaalarit, yhteiset lomamatkat, uudet telkkarit ja lukuisat Pikkujätti-käynnit. Jos (ja kun) jossain kuussa menoja on yllättävän paljon, kumpikin laittaa yhtä paljon lisää tilille.

Myös äitiysloman aikana jako oli helppo: meillä oli melkein eurolleen samat palkat ja yhteinen syy tulojen menetykseen. Insinööri tilitti minulle kuukausittain sen verran rahaa, että molempien tulotasosta lähti eurolleen yhtä paljon rahaa. Äärimmäisen tasavertaista siis.

Nyt kaikki on toisin. Ekaa kertaa ikinä tulotasomme on jyrkästi erilainen. Insinööri nauttii edelleen vakaata palkkaa bonuksineen, minä saan silloin tällöin jotain, välillä en ehkä mitään. Ja tällä kertaa syynä ei ole kaksi minuuttia onnea lakanoiden välissä vaan ihan minun oma valintani ottaa ja hypätä, tavoitella jotain suurempaa.

Miten silloin jaetaan talouden rahat? Onkohan tässä edessä ongelma?


Ensimmäinen osa ongelmaa paljastui eilen, kun kävi ilmi että olimme unohtaneet käydä tästä keskustelun. Minä olin ajatellut, että voin mennä hetken vaikka palkatta, koska Insinöörillä on hyvä palkka ja voi sieltä tukea meitä. Insinööri oli ajatellut, että minä voin välillä olla palkatta, koska mulla on kohtuulliset säästöt, joita voin syödä pois.

Aika eri. Toisessa vaihtoehdossa ollaan liemessä yhdessä, toisessa minä maksan yrittäjän vapaudesta. No, rahat puoliksi taas vaan, eikö? Kyllä, mutta entäs jos päädyn viiden vuoden ankaralla työllä kasvattamaan ison yrityksen, josta saan paljon hyvää - mitä jos päädyn tulouttamaan tästä investoinnista vaikka satoja tuhansia euroja? Tilitänkö siitä sitten puolet Insinöörille? Maksaisinko sillä talolainan pois, vaikka Insinööri omistaisi siitä sitten puolet?

Tai entä jos käteen jääkin pyöreä nolla? Kuka siitä on maksanut lunnaat ja millä jakoperiaatteilla?

En tiedä.

Kysymyksiä on sata muutakin: Mistä voisimme karsia, miten verot mahtaa mennä, kuinka paljon pitää tienata että on varaa kampaajaan, montako kuukautta näin voi mennä, onko rahaa mennä lomalle, pitäisiköhän meillä olla avioehto, milloin pitää hakea duuniin jos tämä ei toimi, mikä on mun eläke? 

Hirveän vähän vastauksia toistaiseksi. "Päivä kerrallaan" ei myöskään ole ihan oikea asenne kun tässä pitäisi kerrankin olla vähän kauemmas katsova. Onko teillä siellä valmiita vastauksia tai kokemuksia?

Meillä on aina ollut Insinöörin kanssa mielestäni mutkaton suhtautuminen rahaan osana parisuhdettamme. Avasimme yhteisen tilin seurustel...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

70 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kroppa muistaa sydäntä paremmin

lauantai 3. joulukuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia

Jokin hämärä muistikuva vielä tästä fiiliksestä. 
Tiedättekö sellaisen tunteen, kun jonkun fyysisen tapahtuman muistaa todella kirkkaasti vielä vuosienkin päästä? Se saattaa yhtäkkiä jostain palautua mieleen kropan palauttaessa jonkin hermoviestin, joka kertoo että tämä on tehty ennenkin ja aivot vie heti takaisin sinne vuosien taakse.

Tunnepuolelta mulle ei jostain syystä samaa fiilistä oikein tule. En muista kirkkaasti miltä tuntui, kun lapset syntyi. Olinko ylionnellinen, helpottunut, shokissa, järkyttynyt, rakastunut? Ei muistikuvaa.

Sen sijaan mulla on päässäni - kropassani - äärimmäisen tarkka fiilis siitä, miltä tuntui muutama päivä Kakkosen syntymän jälkeen. Oltiin kotona koko perhe, Ykkönen syöttötuolissaan sotkemassa ja Kakkonen vähän huolettomasti lattialla, niin kuin kuopukset aina.

Kumarruin nostamaan jotain Ykkösen tiputtamaa. Muistan jopa mitä mulla oli päällä: Harmaat verkkarit ja valkoinen imetyspaita. Kesken kumarrusliikkeen multa pääse riehakas yllättyneen ilon nauru - olipa vaivattoman helppoa tämä kumartuminen, miten ihanaa elämä onkaan ilman vauvamahaa!

Muisto about tätä vuosikertaa.

Toinen vastaavan vahva muistikuva on vähän nolompi. Se liittyy krapulaan. Oltiin koulukavereiden kanssa pahamaineisella Perinteinen IsoKänni (PeIsKä) risteilyllä, sen 17. tunnilla. Laiva oli saapumassa takaisin Turkuun ja mulla oli niin paha krapula etten uskonut pääseväni sieltä pois. Hätä oli aito. Todella paha olo ja aivan hirvittävän kova päänsärky. Kiemurtelin tuskissani alasängyllä ja mietin, miten saan itseni pois ilman ambulanssimiehiä.

Kesken pahimman tuskan laivan telkkarista alkoi soida Justin Timberlaken joku hyvä biisi, en ihan muista mikä (mutta tämä muisto palautuu kyllä mieleen joka kerta kun se biisi soi). Aloin laulaa mukana ja alle parissa minuutissa olin seisomakunnossa. Se helpottunut tunne siitä kun elämä voittaa, ai että!

Ehkä hilppasen kiusallista, että elämäni vahvimmat hyvät muistot liittyvät krapulaan ja spagetin nostamiseen lattialta.

Tämän valitettavasti muistan: miltä tuntui kun lääkäri kertoi reiden olevan murtunut. 

Kyllähän mä toki muistan myös miltä tuntui kun keilapallo solahti pois sisuksista ja kaikki kipu lakkasi. Synnytykset siis. Muistan myös sen vahvasti kun Ykkönen laitettiin ensimmäiseksi mahani päälle ja se tuntui ihan samalta kuin minuuttia ennen siellä vatsanahkan toisella puolella. Tuli sellainen "hei kyllähän mä sut tunnen" -olo.

Vahvimpaa kärkeä hyvissä muistoissani vie silti kumartuminen ja pystyyn pääseminen. Nämä tulee mieleen monta kertaa vuodessa, ensimmäinen joskus jopa viikottain.

Onko muilla samanlaisia vahvoja "kroppamuistoja"? Vai onko kaikilla muilla vain voimakkaat synnytysrakkausvibat ja mä olen ainoa joka tyylikkäänä fiilistelee oksentamisen tarpeen poistumista?

Jokin hämärä muistikuva vielä tästä fiiliksestä.  Tiedättekö sellaisen tunteen, kun jonkun fyysisen tapahtuman muistaa todella kirkkaast...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pussaa, muttei puhu

perjantai 2. joulukuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

Havahduin joskus tänä vuonna siihen, että kumpikin lapsistamme on täynnä rakkautta, mutta tavat osoittaa sitä ovat täysin vastakkaiset.

Kakkonen touhuilee itsekseen ja keikkailee, sanoo välillä vähän liiankin söpösti "aaaa, äiti on iii-haaa-na" ja kapsahtaa sekunniksi kaulaan. Juoksee sitten taas omiin leikkeihinsä, eikä tule syliin jos pyytää - on tässä muutakin! Sanoo paljon, muttei aina ehkä tarkoita sitä, jos tiedätte mitä tarkoitan. Silti, se söpö höpöttely on ihanaa.

Ykkönen taas sitten onkin ehkä puoliksi suomalainen mies. Ainakin näin kuusivuotiaana. Hän ei kauheasti tunteistaan puhu, mutta kyllä toisaalta pussaa. Hymyilee kauniisti kun sille sanoo rakastavansa ja vastaa halaamalla tiukasti ja kiipeää tosi usein mun syliin. Niin usein, että meillä on siihen ihan oma tapamme. Siinä sylissä saattaakin sitten vierähtää pidempikin tovi. Kokonainen aamupala, ilta tai yö. Se on ihanaa.

Kysyin kerran, milloinkohan hänestä tulee niin vanha, ettei halua enää syliin. "Ei koskaan!" oli jämäkkä vastaus.

Toinen rakastaa halaamalla, toinen sanoilla. Kumpikin ihania.

Silti, aina välillä mietin, että olisi kiva kuulla Ykkösenkin suusta sellaisia...sanoja. Ne kolme pientä sanaa vaikka. Eilen sain ne, tavallaan. Juuri sellaisella Ykköselle ominaisella tavalla, niin aitoa tunnetta täynnä että silmäkulmat kastui.

Siellä se jotain touhusi lasten huoneessa. Pyysi sitten minut paikalle, ja vain minut. Mulla on sulle äiti yks juttu, et saa sit kertoo tästä isille", se sanoi ja työnsi käteeni tämän lappusen:


Voi muru. Niin sinäkin.

Se vain hymyili kainosti kun nappasin tippa silmässä rutistukseen, onnellisena pikku tyyppinä. Kuka tässä mitään tiettyjä sanoja kaipaa, kun saa jo kaiken mitä tarvitsee.

Havahduin joskus tänä vuonna siihen, että kumpikin lapsistamme on täynnä rakkautta, mutta tavat osoittaa sitä ovat täysin vastakkaiset. Ka...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.