”Äiti sä tönäisit mua”

tiistai 1. marraskuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

Yhtenä iltana, kesken sisarusmannerten rakoilua, Ykkönen oli veljelleen kurja. Tiuski, ei kuunnellut, ei huomioinut, ei halunnut olla missään tekemisissä. Huomauteltiin käytöksestä Insinöörin kanssa vuorotellen, eikä kuusivuotiaan pahoinvointipilvi siitä tietenkään väistynyt. Lopulta se alkoi huutaa Kakkoselle, jostain ihan turhasta. Varmaankin taas johonkin Lego Friendsiin koskettiin luvatta ja sitä suurempaa rikostahan ei ole. Ensimmäisen huudon kohdalla todettiin Insinöörin kanssa kumpikin korotetulla vakavuudella "Hei! Nyt loppuu toi!"

Ei mitään reaktiota, joten toisen huudon kohdalla otin olkapäästä kiinni ja ohjasin tiukasti olkkariin. "Nyt me vähän jutellaan tästä sun käytöksestä", selitin rauhallisesti ja valmistauduin oikeasti hyvään keskusteluun.
Etsi kuvasta täydellinen kurp...vanhempi. 
Tunteidensa keskellä tempoileva eskarilainen mureni lohduttomaan itkuun saman tien. Näin heti, että nyt multa meni jotain ohi, jotain suurempaa tapahtui. Jätin jo aloitetun läksytyksen kesken ja otin syliin. Itkumöykky käpertyi siihen ulisemaan ja piti minusta kiinni kuin viimeistä kertaa. Itku oli aivan selvää pelästyksen ja surun välimaastoa, joten käskin ihmettelevän (ja anteeksipyyntöä odottavan) Kakkosen hetkeksi pois ja kyselin sylistä mikä hätänä, mikä teki sut näin surulliseksi? Sekö, että sua toruttiin?

"Eikun se että sä äiti tönäisit mua".

Holy shit. Tönäisinkö? Aloitin vuolaan anteeksipyyntelyn. Anteeksi, en tarkoittanut ollenkaan, yritin vain saada sun huomion. Tarkoitin vain ohjata sua. Oli se varmaankin sitten tönäisy, anteeksi rakas. Äiti teki tosi tosi väärin. En ollenkaan tarkoittanut. Voitkohan antaa anteeksi?

Toinen nyökytteli siinä ihan lohduttomana nyyhkyttäen ja liimasi itseään tiukemmin kiinni. Ohjasi kädellään minua halaamaan kovempaa, hautasi kasvojaan kainaloon. Varmisti rakkautta aikuiselta, jonka koki rikkoneen sen viimeisen turvallisuuden linnakkeen. Pyyteli sanattomasti, etten enää koskaan tekisi niin vaikka hän huonosti käyttäytyisikin.

Minä nieleskelin kyyneleitä. En varsinaisesti morkkiksessa, koska tällä kertaa en aidosti purkanut omia tunteitani liian voimakkaalla otteella. Sitäkin on tapahtunut, myönnän auliisti (täällä lisää niistä hetkistä). Mutta tällä kertaa voin käsi sydämellä sanoa, ettei tämä ollut hirviön tekemistä. Ohjasin, en tönäissyt. Tunne on kuitenkin aina totta, joten Ykkösen silmissä rikoin sen suurimman lupauksen, jonka vanhemmat lapselleen antavat: Minä en tule koskaan tekemään sinulle väärin.

Tein, olen tehnyt, tulen tekemään.

Istuttiin siinä pimenevässä huoneessa ja tajusin, etten voi luvata mitään. En voi korjata mitään, vaikka en mitään edes huomannut rikkoneeni. Voin vain olla lähellä ja koittaa rakentaa uutta siltaa rikki menneen tilalle. Silittää, pussata, rutistaa ja muistuttaa kaikissa väleissä ja tunnekuohuissa miten äärettömän tärkeä hän on.

Silti saatan seuraavassa hetkessä taas rikkoa jonkun lupauksen, jota en tiennyt tehneeni.

Voi hemmetti sentään. Tämä vanhemmuuden alamäki on kyllä jyrkkä ja kivinen. Todella toivon, etten joudu kovin montaa kertaa siellä enää kompuroimaan. Polvet on jo vähän ruvella.

Yhtenä iltana, kesken sisarusmannerten rakoilua, Ykkönen oli veljelleen kurja. Tiuski, ei kuunnellut, ei huomioinut, ei halunnut olla missä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

  1. Voi pientä! Ymmärrän, että tilanne joutuu vielä toiseen sfääriin, kun miettii, miten se pienemmälle näyttäytyy..

    ..mutta siis yhtään tilannettanne väheksymättä..meillä on nelivuotiaan kanssa välillä uskoamattomia perheväkivaltaisia tilanteita, joissa VOIN VANNOA, että otan eteisessä varovasti hihasta kiinni, että Tuus ny, nyt mennään! ja toinen parahtaa huutamaan ja maahan itkemään, että Äiti miksää satutit mua, mua sattuu käteen...

    Myös kaupassa saattaa pienestä "olkapääohjauksesta", ihan hellästäkin, tulla hullu huuto ja ihmiset katsovat, kuka siellä nyt noin kovin ottein nykii lastaan. ENKÄ EES KOSKENU! Välillä oon saanu kyyneleiset silmät kiinni pienestä tuikkeesta, että heh hehe, esitin vaan ja tyyppi myöntää, ettei oikeestaan sattunutkaan. Kunhan huusin, noustaan ylös ja jatketaan vaan maitohyllyille.

    Mutta välillä koko show/tilanne menee ihan niin aidosti loppuun asti ja kuitenkin vakava tilanne ja hänen totuus on varmaan se, että nyt tartuttiin ja ahistaa, että ei mun auta, kun pyytää anteeksi ja skarpata.

    Ja toki olen kannustanutkin, että jos joku tönii tai repii, niin sitten sanotaan jämäkästi, että mua ei saa töniä tai repiä!

    On vaikeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on vaikeaa! Miksei kukaan pakottanut ajamaan jotain vanhemmuuden ajokorttia silloin aikanaan, olisi heti nähnyt ettei musta ole tähän :D

      Kai sitä tässä luovitaan suunnilleen plussan puolella pääsääntöisesti. Meilläkin nelivuotias on _melko_ dramaattinen ja mm. tikunpoisto kesällä oli oikeasti sellainen keikka että pelkäsin poliisiin soittavan kohta ovikelloa. Jos siis ovikellon olisi siltä huudolta kuullut. Mutta tämä likka on kyllä sellainen moraalimittari - se pärähtää näin itkemään vain silloin kun oikeasti häntä on kohdeltu epäreilusti. Siksi varmaan mullekin teki niin syvän haavan.

      Tänään paremmin!

      Poista
  2. Sepä se, kun tunne on aina totta. Sen vuoksi me vanhemmat ollaankin tässä niin hemmetin paljon vartijoina. Täytyisi osata toimia aina niin, ettei lapselle synny "väärä tunne väärästä syystä".

    Eihän sellainen ole oikeasti mahdollista. Lasten tunteiden ja kokemusten syntymekanismit ovat välillä tosi monimutkaisia. Kun lapsella on vaikka itsellä ärtynyt ja kiukkuinen olo, eikä hän löydä tietä ulos siitä tunnetilastaan, niin lapsen mieli voi hyvin kääntää lempeänkin olkapäästä ohjaamisen "tönäisyksi", jolloin tunnetilan suunta ikään kuin kääntyy ja paha mieli pääsee virtaamaan itkuna pois. Meillä on ollut näitä tämän kaltaisia tilanteita nimenomaan eskari-ikäisten kanssa. Ja nyt taas teinin.

    Kuusivuotiaan lapsen mieli on jotenkin ihan omanlaisensa. Se harjoittelee käsittelemään paljon pikkulapsiaikaa moninaisempia tunteita. Ei eskari-ikää suotta kutsuta pikkumurrosiäksi. Eskarilaiset ovat myös syyllistämisen JA syyllistymisen mestareita.

    Luulen, että tavallaan se, että sä pyytelit tyttäreltä anteeksi ja olit lempeä, kompensoi hänen omassa mielessään sitä, ettei hän itse ollut pystynyt olemaan kiva ja reilu pikkuveljeä kohtaan. JOSTAIN tuli se armo ja hyvyys, jota hän ei itse ollut pystynyt itsestään pusertamaan ulos, vaikka varmasti tiesi, että nyt olisi pitänyt osata käyttäytyä toisin.

    Lapsen mieli ihan oikeasti toimii välillä niin, että vaikkapa äidiltä saatu lempeys ja armo riittää kattamaan ne omatkin ei-niin-reilut teot. Luulen, että sä tavallaan pyysit samalla anteeksi sekä lapseltasi - että lapsen puolesta niitä hänen aikaisempia tekosiaan. :-)

    Murrosikäisen mieli tuntuu toimivan joskus hyvin samalla logiikalla. Tölvimistä, tylytystä ja dissausta, koska itsellä on selittämätön paha olo... Ei vaan pysty lopettamaan, vaikka tietää, että pitäisi ja on vähän syyllinen olokin. Ja sitten jostain vanhemman sanomisesta nuori löytää astinlaudan, jolla saa käännettyä tunnetilakelkan 180 astetta; yhtäkkiä vanhempi onkin se pahis, ja ehkä pienen itkun kautta tilanne pääsee laukeamaan - jos vanhempi onnistuu itse olemaan riittävän viisas, lempeä ja rakentava.

    Näin me varmaan niitä tunnetaitoja noille lapsille opetetaan. Pikkuhiljaa, rämpien. Omituisten polkujen kautta välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli Sanni ihana kommentti alusta loppuun, kiitos. Ihan tippa linssiin tuli kun tätä luin. Ja hei, tippa meinasi tulla myös linssiin kun luin sun uusimpia tekstejä - olipahan tuttua! Käypä katsomassa vaikka tämä, jos et ole :

      http://valeaiti.blogspot.fi/2015/09/kun-on-aika-pysahtya.html

      Poista
    2. Voi kyllä, juuri tuota samaa. Tässä sitten yritän pohtia (sillä välin kun lääke pitää sydämen aisoissa), että miten saisin edes välillä sen hihan pidettyä ihan vain itselläni. Oletko sä onnistunut? Mä vielä huomaan pohtivani, että mitä kaikkea kamalaa siitä aiheutuu mulle, muille ja maailmankaikkeudelle, jos en hoida, huolla, huolehdi ja katso perään. Sekä töissä että kotona. Jos en olekaan aina käytettävissä.

      Mutta onhan sekin toisaalta aika kamalaa, jos mun sydän lakkaa lyömästä. Että ehkä on nyt vaan syytä alkaa pitää siitä huoli. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan. Tää olis ehkä jollain tavalla helpompaa, jos olisin erityisen tunnollinen (yli)suorittajatyyppi. Mutta kun en ole. Normaalista perusarjesta on paha karsia. Mutta sitä tässä nyt täytyisi tehdä.

      Kiitos kun kirjoitat kaikista näistä asioista!

      Poista
    3. No oon mä vähän kyllä saanu tilannetta paremmaksi, ottanut haltuun asioita itselleni. Nyt sitä kantaa sitten oikeasti vastuuta itsestään kun on yrittäjänä. Mutta tottakai sydän se alkaa aina läpättämään jos oikein kunnon huolissa ryvetään.

      Ei auta kuin harjoitella! Sitten ammattilaisten kautta jos ei muuta!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.