Mitä lapsille kuuluu?

torstai 8. syyskuuta 2016 Valeäiti 3 Kommenttia

En ole tosi pitkään aikaan kirjoittanut lapsista mitään. Osittain tämä johtuu siitä, että heidän luonteva roolinsa kakkajuttujen muusana on ikään kuin päättynyt ja osin siitä, että vekarat on jo niin isoja, sellaisia ihan oikeita ihmisiä, ettei niistä viitti jatkuvasti ilman oikeaa lupaa kirjoitella kaikenlaista internetiin. Tiedättehän, vaikka hyväähän minä vain, mutta ei kai sitä viitsi tallentaa ikuisiin arkistoihin että tämmöinen tämä tyyppi on, jos se ei sitten kuitenkaan ole? Toisaalta vaiheitahan nämä kaikki ja niitäkin on ehkä hauska talletella muistiin. Äh, en nyt jaksa tehdä asiasta sen vaikeampaa. Valeäiti on aina ollut ja tulee olemaan minulle oman elämän tallentamista, joten annetaan palaa.

Kakkosesta


Se ei ole ikinä, koskaan, millään tavoin hiljaa. Paitsi silloin kun se raahaa itse 230cm korkeaa Lundia-hyllyä olohuoneen poikki. Silloin se ymmärtää kyllä toimia stealth-moodissa. Mutta muuten: se höpöttelee, selostaa, kyselee, opettaa ja toistaa (OMG sitä toistamista!) ihan taukomatta. Ajatella että joskus olin huolissani sen puheesta. Pieni ote tältä illalta, hetkestä jolloin muu perhe siirteli hiljaa tavaroita kirjahyllystä toiseen.

Okei tässä on nää kaksi korttia! Hei näistä voi nyt valita kumman kortin haluaa ja mistä otetaan laulu? Kumman te otatte? [äiti: se eka vaikka] Kumman te otatte? Hei äiti kumman te otatte? Äiti kumman sä otat? [äiti: otan SEN!]. Okei! Minkä laulun sä otat? Mikä laulu? Äiti mikä...[se eka!]? Okei! Tää on sininen kultakala -laulu, se menee näin [kolme säkeistöä itse keksittyä laulua]... Andry birds day to you, angry birds day to you, hei arvatkaa millä kielellä tää laulu on? Angry birds day to you Aleksanteri! Hei vau täällä on tälläinen pallo! Hiiiiieno pallo! Tiettekste, et oikeesti pallot on pyöreitä, eikö niin? 
Ylläkuvattu monologi vei noin kolmekymmentäkaksi sekuntia aikaa. Jossain kohtaa tuon monologin aikana sanoin sille ihan vahingossa yhtäkkiä että voisitko olla välillä hiljaa. Tiedättekö mitä se teki? Se repesi nauramaan. Ihana tyyppi. Naurava, vauhdikas, innokas ja aina hauska. Paitsi silloin kun sen kanssa keskustellaan päivän seitsemättä kertaa siitä miksi äidin pyyntöjä pitää totella. Neljäjapuolivuotiaat, gimme a break. (Ja silti niin ihania).


Ykkösestä 



Se on niin fiksu, se on niin iso. Voi apua miten iso se on. Sen kanssa keskustellaan synnyttämisestä, uskonnoista, kiusaamisesta, peloista ja yrittäjäksi ryhtymisestä. Eikä ne ole enää mitään ympäripyöreitä satuhetkiä vaan täysipainoisia, vastavuoroisia keskusteluja. Se on jo niin iso että osaa pahimmat teinielkeet vastaten välillä mun toistuvaan pyyntöön äärimmäisen rasittavalla (ja huvittavalla) "jii-oo-oo jii-oo-oo" -silmienpyörittelyllä ja toisaalta jo niin taitava että sen voi jo oikeasti ottaa kauppaan mukaan avuksi. Se lukee ostoslistan, hakee oikeat tavarat ja huomauttaa lopuksi mulle että olin unohtanut listalta käsisaippuan. Siis mitä hittoa? Samalla se on kuitenkin vielä niin kamalan pieni. Tulee harva se yö meidän sänkyyn turvaa hakemaan ja kapsahtaa kaulaan kaikella pienen lapsen innolla tarhapäivän päätteeksi. Syö hiuksiaan ajatuksissaan ja alkaa hihittää kun sille kertoo rakastavansa. Hyppii innosta kun joku puhaltaa saippuakuplia ja ei tiedä mitään pomppulinnoja parempaa.

Pieni keijutukka vaan liehuu kun se juoksee, potkii, voimistelee, kirjoittaa, pähkii ja lukee sellaisella tahdilla, etten pysy perässä vaikka kuinka ylpeänä yritän seurata. Ja samalla kuitenkin melkein joka päivä joudutaan tilanteeseen, jossa yritän selvittää mikä nyt oikein hiertää ja hän vastaa tuskaisena että "kun en mä itekään tiedä!". Melkein kuusivuotiaat, gimme a break. (Ja silti niin ihania).


Kaiken kaikkiaan elämä on menossa jatkuvasti jännempään ja siistimpään suuntaan. Olisinpa oikeasti voinut tietää tämän silloin vauvavuosikymmenen pahimmissa syövereissä.

En ole tosi pitkään aikaan kirjoittanut lapsista mitään. Osittain tämä johtuu siitä, että heidän luonteva roolinsa kakkajuttujen muusana on ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

3 kommenttia :

  1. Ihana tuo kakkonen!! Mä oon lukenu tän tekstin jo monesti ja joka kerta tuo höpötys saa hymyn huulille, olis ihanaa tuntea tuo pieni mies. :-)

    Ansku (pitkäaikainen lukija joka ei saa koskaan aikaiseksi kommentoida mitään)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se ON ihana pieni mies ja hänet on ilo tuntea! :) Toivottavasti törmätään joskus livenä niin hän voi sitten itse kertoa sulle kaiken muun :)

      Poista
  2. Toivottavasti!

    Ansku

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.