Pannukakkua ja särkylääkkeitä: Maarianhamina!

lauantai 23. heinäkuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Ihmisen elämässä on tietääkseni ainakin neljä sellaista hetkeä, joina tuntee elävänsä enemmän kuin koskaan: [x] viikkoa vauvan syntymän jälkeen, kun kaikki ylimääräiset vuodot on loppuneet ja olet nukkunut ensimmäisen kerran viiden tunnin pätkän; kun krapula helpottaa; kun oksennustaudin toipumispäiväkin on ohi; ja kun migreeni väistyy. Näissä hetkissä sitä on täynnä energiaa, ilo pulppuaa väkisin pintaan ja mikään askare pyykeistä porkkanakeiton siivoamiseen ei tunnu raskaalta.

Tänään elän viimeksi mainittua Nirvanaa. Hypin, juoksen, pyykkään ja hassuttelen lasten kanssa. Pää pursuaa kirjoitusaihioita ja uusia suunnitelmia. Ainoa harmaa pilvenriekale pääni sisällä on katkeruus siitä, ettei tämä tunne ollut jo toissapäivänä.

Joku kesälomademoni selkeästi yritti kaikin tavoin pilata minun ja Mamman romanttisen Maarianhamina-reissun. Myönnän, että keskiviikosta lauantaihin ajoitettu syvämigreeni oksennustarpeineen päivineen oli aika kova panos Kesälomalta, ja siihen päälle pienet vaikeudet huoneistojen varaamisessa (uskomattomasta reissuemännästä huolimatta) sekä pilvinen sää luvatun helteen sijaan olivat ihan kiitettävät lisämausteet.









Vaan eipä onnistunut tämä Kesälomademoni droppaamaan mun tunnelmaa. Maarianhaminan viba pääsi silti läpi ja iholle. Mikä ihana paikka! Vanhoja sympaattiisia puutaloja, yksi kävelykatu, ällistyttävän hyvää pannukakkua, ystävällisiä ihmisiä ja vain kaksi apteekkia, jotka hoitavat illat vuorovedoin. Pienenä olin sitä mieltä, että Ahvenanmaalla paistaa aina aurinko. Nyt olen sitä mieltä oikeasti, vaikka meterologinen sää olisikin pilviä ja sadetihkua.

Kyllä se on omanlaistaan aurinkoa, kun taksikuski iloitsee sun kanssa onnistuneesta matkalaukun säilöntäkeikasta peukut pystyssä, kun majatalon isäntä heittää kevyen fist bumpin olkapäähän varausongelmien ratkettua, tai kun yhdessä baarimikon kanssa mietitään, mitenköhän paljon maitoa sellainen puolitoistavuotias tähän pulloonsa haluaa.

Tietysti hyvässä matkassa oleellista on oikea seura. Mun seura oli tällä kertaa mitä parhainta. Seurueen toinen aikuinen, Turun Kuningatar Laura IV, jaksoi auttaa minua migreenipäissäni ja hoitaa kaiken aamiaisista lapsiin ja pallomeren metsästykseen. Se jaksoi myös juoda mun kanssa viiniä vähän liian myöhään ja jauhaa läpi kaikki elämän Suuret Kysymykset. Mukana oli tietysti myös hänen ihanat lapsensa, voi hyvänen aika. Yksi tanssilattian kuningatar, joka karkaa kaikkien tilaisuuksien tullen tekemään Jotain Suurta, ja yksi maailman kärsivällisin isoveli ja potkulautavirtuoosi, joka on mitä ilmeisemmin minun poikani kadonnut kaksoisveli. Ne näyttivät ihan samalta ja olivat niin toisiinsa liimattuja reissun ajan, ettei reissun lopussa edes heippahaleja voinut antaa kun niin oli jo ikävä. Brotha from anotha motha, tiedättehän. Seurueen kruunasi tietysti ne omat ihanat lapset, jotka auttoi äitiään tiukoissa paikoissa ja jaksoi marisematta koko raskaan turneen Turusta Ahvenanmaalle ja takaisin. Ei näiden kanssa voi kuin onnistua!

Maarianhaminasta mieleen jäi päällimmäisenä sellainen onnellinen viba, että täällä ei tapahdu mitään ja se on hyvä niin. Asiat on varmastikin hyvin, ja jollei ole, ne hoidetaan yhdessä kuntoon. Netti ei oikein toimi, jos sattuu olemaan väärä operaattori, ja apteekki on varmasti jo näin myöhään (kuudelta) kiinni, laiva saattaa kohta lähteä jo nenän edestä, mutta kyllä me jotain keksitään. Vi tar de lungt bara.



Kaksi viimeistä kuvaa kukkaruukuksi naamioitua kännykkää tuijottavista lapsista ja lapsia tuijottavasta onnellisesta särkypotilaasta nappasi Laura. 


Ihmisen elämässä on tietääkseni ainakin neljä sellaista hetkeä, joina tuntee elävänsä enemmän kuin koskaan: [x] viikkoa vauvan syntymän jälk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.