Miten kehua maailman kauneimpia lapsia?

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016 Valeäiti 23 Kommenttia

Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten olen jo täydellinen): miten paljon ja erityisesti miten lasta pitäisi kehua?

Multa tulisi luonnollisesti suustani ulos jatkuvaa aurinkoa lapsille. Oi miten taitava olet, onpa hieno viiva paperissa, kylläpä näytät söpöltä, olitpa kiltti, kyllä osasit hienosti! jne. Jossain kohtaa tajusin, etten halua olla kuitenkaan Idols-äiti. Tiedättekö, sellainen, jonka lapsi menee 16-vuotiaana nolaamaan itsensä rääkkymällä miljoonayleisön edessä, sillä "Äiti on aina sanonut että laulan tosi kauniisti".

Samoin tajusin heti alussa, etten voi tehdä Ykköselle kiltti tyttö - ansaa, jossa sille jatkuvasti vahvistetaan kiltin, fiksun ja hyvin käyttäytyvän tytön asemaa, jota on sitten pakko pitää yllä ja lopulta anarkisesti purkaa dokailemalla 14-vuotiaana. Ei perustu omakohtaiseen kokemukseen.

Yksi vaikea asia on suorituskeskeisyys ja kehittyminen, jota pohti Gravid - Raskaana Lydaksen kirjoittama hyvä teksti kaksi vuotta sitten. Mulla alkoi ajatukset pyöriä ihan kehää. Pitääkö lasta kehua ulkonäöstä, luonteesta, yrittämisestä, suoriutumisesta vai ei mistään?

Suorituskeskeisyys on monimutkainen ansa, jota pahempi on ehkä vain kauneus. Erityisesti tyttöjen kauneus ja siitä puhuminen. Aihetta pyöritellään tietysti valtavasti mediassa, mm näissä sinänsä ihan hyvissä artikkeleissa: How to talk to little girls, The Best Way to Compliment Little Girls, Little Girls Don't Need To Be Told They're Beautiful.  Poikiin liittyvät artikkelit huutavat vähemmistössään.

Ohjeita, neuvoja ja sääntöjä tuntuu olevan joka suuntaan. Helpommastakin menee pää sekaisin. Lähes päivittäin tekisi mieleni hihkua Ykköselle "oletpa kaunis" ja Kakkoselle "oletpa hauska". Ja sata muutakin juttua. Melkein jokaisen mielessäni kuplivan kehun kohdalla mietin: luonko nyt jotain paineita, ennakko-oletuksia, vääristynyttä minäkuvaa, pakonomaista täydellisyyden tavoittelua? Vai vahvistanko vain itsetuntoa, ihan niin kuin pitää?


Haluan kehua, tukea ja kannustaa paljon, siitä olen varma. Samoin olen melkein varma siitä, etten halua kehua ulkoista olemusta liikaa, enkä ainakaan sitoa kauniiksi kehumista vaatteisiin tai hiusten muotoon. Laittautumiseen. Kauneuden pitäisi olla jokin sisäinen voima, joka meissä kaikissa on aina, riippumatta ulkoisista tekijöistä. Haluaisin, että lapset oppisivat pitämään itseään kauniina myös suoraan sängystä nousseena, nakuna ja kipeinä.

Kaiken tämän pyörittelyn jälkeen olen kallistumassa "määrä korvaa laadun" kannalle, jossa kehun aina kun siltä tuntuu ja sille on aihetta. En aiheettomasti, en yksipuolisesti, en suorituskeskeisesti enkä ulkoisiin tekijöihin liittyen ("olisit niin paljon nätimpi tukka harjattuna"). Olen myös ottanut alusta asti tavoitteekseni, etten koskaan lasten kuullen hauku itseäni. Alla oleva Maaret Kallion teksti kertoo laveasti, miksi:


Kuvakaappaus ja (c) Maaret Kallion Lujasti lempeä e-kirjasta

Lapsi siis ajattelee itsestään juuri niin hyvin tai huonosti kuin aikuinen itsestään lapsen silmin.

Vaikeaa tämä silti on. Ihmisen omakuvaan liittyy vahvasti sekä sisäiset että ulkoiset ominaisuudet ja niiden arvostaminen. Olemme visuaalisesti ohjautuvia eläimiä, joille toisten ulkomuoto on oleellinen asia: päättelemme siitä turvaa, tuttuutta ja suvunjatkamisen mahdollisuuksia. Kauneutta ei siis voi elämästä vain sivuuttaa. Mutta sen ei pitäisi myöskään olla kaiken keskellä, eikä sitä voi muut määrittää. Kauneus todella on katsojan silmässä, ja minä haluan harjaannuttaa meidän lapsille ihan todella hyvät silmät.



Tämän hetkinen lopputulos meidän perheessämme on se, että Ykkönen pukeutuu ihan mihin vaatteisiin haluaa, ja on niissä aina tyytyväinen. Pieniä enkelinhiuksia ei saa juuri koskaan laittaa mitenkään, hän tykkää niistä auki ja sekaisin*. Mulle se huomauttaa että silmänaluset pitäisi peittää kun ovat liian siniset. Kakkosta ei juurikaan kiinnosta mikään meidän kehu, sillä hän huomauttaa ihan itse kaikille, että näetkö miten tässä laulan ja ota musta kuva. Kumpikin uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä myös sosiaalisen paineen alla, mutta ottaa toisaalta hirveät herneet nenään epäonnistuessaan jossain ja on muiden tekeleistä joskus kateellinen. Ihan normaaleja kai, jutut ja lapset. Lopulliset tulokset nähtäneen sitten 10-15 vuoden päästä, joko psykologin sohvalla tai onnellisessa arjessa.

Sillä aikaa pyrin noudattamaan jotain kultaista keskitietä (esimerkiksi näitä MLL:n hyviä neuvoja) ja yritän kuunnella korva tarkkana lasteni itsetunnon kehittymistä. Kuuntelen myös korva tarkkana muiden näkemyksiä ja mielipiteitä, koska tämä pohdinta ei varmaan koskaan tule "valmiiksi". Miten teillä kehutaan?

*Paitsi juuri eilen kuljimme yhdessä kauppaan, ja opin että tyttäreni on mielestään ruma, koska hänen hiuksensa on rumemmat kuin muilla. Voi kyynel, miten tämä vääryys korjataan heti? 


Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

23 kommenttia :

  1. No onneksi mulla on sulle vastaus tähän :) *

    Oon jakanut tämän kehu-jutun kolmeen osaan.

    Ensimmäiseksi, lasta kannattaa kehua yrittämisestä osaamisen sijaan. Laita googleen "fixed and growth mindset" ja löydät hyviä artikkeleita, jotka oli mulle maailmaa avartavia. Lyhyesti kyse on siitä, että ihminen voi uskoa oman osaamisensa olevan joko opittua eli harjoittelun tulosta tai synnynnäistä eli sellaista, jota ei myöskään voi kehittää. Jos lapsi (tai aikuinen, tän voi oppia myöhäänkin) oppii, että hän onnistuu, koska on lahjakas, hän ei opi a) yrittämään eikä b) epäonnistumaan.

    Fixed mindsetin lapsi kuvittelee, että kohdatessaan vaikeuksia vaikeudet johtuvat siitä, ettei hän osaa (eikä voi oppia). Silloin hän luovuttaa ennen kuin on edes yrittänyt. Growth mindsetin lapsi ajattelee, että vaikeudet johtuvat siitä, ettei hän ole vielä oppinut jotakin. Harjoittelu auttaa tähän.

    Mä yritänkin toosi kovasti kehua omia lapsiani yrittämisestä. Kun he toteavat, että eivät osaa jotain tai joku asia ei onnistu, kerron, että ei se haittaa, he vain tarvitsevat lisää treeniä. Kun he onnistuvat jossain, kehun, että oletpa oppinut taitavaksi, kun olet harjoitellut niin paljon. Tämä ajattelutapa kuuluu jo lasten omissakin puheissa, kun he kehuvat itseään tai kannustavat toisiaan.

    Toiseksi, kauneudesta kehuminen ja suhtautuminen ulkonäköön on mielestäni enemmän kiinni siitä, miten vanhempi itse suhtautuu omaan ja muiden ulkonäköön. Siksi mä en ikinä arvostele omaa tai muiden ulkonäköä, en huokaile puntarin äärellä enkä ikinä pohdi suuhun laittamaani ruokaa sen suhteen, lihottaako se tai tuleeko siitä finnejä. En valita bad hair dayta enkä edes niitä tummia silmänalusia. Jos mulla on maailman isoin finni leuassa (kuten nyt), annan senkin olla ilman kommentteja.

    Kun tämä on kondiksessa, uskallan kehua lapsiani kauniiksi vaikka joka päivä. (Paitsi itse asiassa en tee sitä. Kerron heille, että he ovat ihania.)

    Kolmanneksi, lapselle (tai kenellekään) ei voi uskoakseni sanoa liian paljon, että rakastaa. Se, että lapsi kokee ja kuulee olevansa ihana, rakastettava, ja rakkauden arvoinen, on uskoakseni hyvän itsetunnon rakentamisessa aivan keskeistä. Mutta, tässä pitääkin olla tarkkana, ettei tarjoile rakkaudentunnustuksia ikään kuin palkinnoiksi hyvästä käytöksestä.

    Mä olen huomannut, että kaikkein kipeimmin lapsi kaipaa kuulla "mä rakastan sua", silloin, kun hän kuvittelee ettei ole sen arvoinen. Esimerkiksi silloin, kun hän on tehnyt jotain tuhmaa ja meillä on ollut riita. Silloin, kun ollaan ensin kumpikin huudettu ja itketty, on ensiarvoisen tärkeää, että muistan kertoa, että rakastan. Sanojen kuulemisen vaikutuksen näkee lapsen kropassa. Se nimittäin rentoutuu. Huh, en tehnytkään mitään peruuttamatonta pahaa. Kelpaan vielä.

    * Oikeasti tää on yksi vaikeimpia kysymyksiä mullekin, kunhan elvistelin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noni, olis heti pitänyt kysyä sulta! :D : D Mulla ei taidakaan olla oikeastaan tähän mitään lisättävää. Tää oli tässä.

      Poista
    2. What Saara said.

      Paitsi. Nyt esikoisen tullessa teini-ikään olen välillä joutunut tilanteisiin, jossa olen kataonut hyväksi ratkaisuksi kehua hänen ulkonäköään. Että hänellä on kauniit hiukset. Että hänellä on ihanat silmät. Että hänellä on upea, vahva ja pystyvä kroppa. Että jokin vaate näyttää tosi nätiltä hänen päällään. Että hän on meikannut hienosti.

      Tätä ennen olen tosi vähän ylipäänsä kommentoinut lasteni ulkonäköön liittyviä asioita. Mutta kas kummaa, viime aikoina äidinvaistoni on ohjannut minut ihastelemaan peilin edessä mietteliäänä seisovaa pikkuteiniä. Lapsi on harvinaisen vähän ulkonäkökeskeinen, joten noina hetkinä olen ihan oikeasti huomannut, että kauniit sanat äidiltä tulevat tarpeeseen.

      Noin muuten meillä ei ulkonäköasioista yleensä puhuta oikein mihinkään sävyyn. Kaikkein vähiten kielteiseen.

      Poista
    3. Tää rakkauden osoituksen kaipuu on juurikin näin! 3,5vee kysyy töntsäröityään (eli tehtyään tyhmyyksiä) välillä, että rakastatko äiti minua nyt? Ja on silminnähden helpottunut kun kerron että rakastan.
      -Kati

      Poista
    4. Karusellin Anni - kuulostaa tosi tosi fiksulta! Varmasti hyvin ajoitettuja ja oikeaa kehua.

      Anonyymi - propsit töntsäröinti -termitä, meillä se on tötöilyä :)

      Poista
  2. Hahaha, kun aloin lukea tätä, mietin että tästä aiheesta pitäisi varmaan kirjottaa ja sitten linkkasitkin mun tekstiin ja vähän paniikissa ett apua mitä mä olen oikein kirjottanut! :D

    Tää kehuminen mietityttää mua kanssa usein. Vieläkin.

    Mulla on kuitenkin fraaseja joita meillä kuulee usein: musta on ihana kuunnella kun laulat. Sä valisitkin tänään juhlavat/kesäiset/värikkäät vaatteet! Vau, sä keskityit tosi pitkään tuohon ja löysit jokaiselle palapelin palalle oman paikkansa! Hei, sä olet oppinut taas uuden taidon, jeeee!

    Sitten, kehumisen sijasta kiitos: kiitos että puut kengät noin nopeasti kun tiesit että meillä on kiire. Piirustus, minulle? Kiitos, olipa ihanasti ajateltu, mulle tuli hyvä mieli! Kiitos että autoit pienempää. Kiitos että teit kuten pyysin, se auttoi mua tosi paljon. Kiitos että jaksoit odottaa vaikka kesti pitkään ja sulla oli varmaan tylsää.

    Ja lapsesta itsestään: sä olet ihana! Sä olet mulle ihan superrakas! Mulla on tosi kivaa sun kanssa!

    Ja tietenkin paljon muitakin. Ja myöskin sitten niitä kehuja esimerkiksi sellaisissa hetkissä joissa on onnistunut erityisen hyvin ja on itsekin selkeästi siitä
    fiiliksissään.

    Mutta siis joo, tämä hioutuu ja muuttuu koko ajan. Ja aika pientä yksityiskohtaahan tämä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näissä fraaseissa ja kiitoksissa oli hyviä ajatuksia hyödynnettäviksi.

      Poista
    2. Hehe, hyvin sä kirjoitit ja kirjoitat tässäkin! :) Kiitos!

      Poista
  3. Hei tohon Saaran kommenttiin liittyen kuin suoraan mun suusta! Ja osittain aika samaa mitä kirjotin siinä blogitekstissä :D

    Ja ton ulkonäköjutun suhteen kanssa samaa mieltä: en kommentoi omaa ulkonäköäni, vaikka vaa'alla käydään melkein päivittäin. Lasten painosta (jos sattuvat jotain kysymään) vastaan että oikein terveellinen / sopiva paino.

    Ruoasta puhutaan terveysmielessä (mitä supervoimia parsakaali meille antaakaan).

    Ja lapset on päivittäin ihania ja rakkaita ja tärkeitä. Monta kertaa.

    Itseasiassa yksi parhaita oman vitutuksen purkamiskeinoja tilanteessa jossa meinaa mennä hermot lapseen mulla on ottaa lapsi syliin ja kertoa että rakastaa. Lapsi luultavasti sillä hetkellä tuntee olevansa maailman epärakastettavin ja ton kuuleminen katkaisee negatiivisen kierteen, vahvistaa itsetuntoa että minua rakastetaan vaikka olisin millainen ja lisäksi siinä ite saa yhteyden siihen rakkaudentunteeseen, jolla saattaa just ja just päästä sen ohi että menettää hermot ja karjaisee jotain mikä lisää vaan bensaa pahan olon liekkeihin.

    Näitä on kyllä hyvä pohdiskella! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi kierteen katkaiseminen on aivan nerokasta, sitä mäkin olen usein tehnyt. Ylipäänsä elämässä toimii usein hyvin "Kill them with kindness" - vaikeaan tilanteeseen vastaaminen empatialla.

      Poista
  4. Mä olin hämmästynyt, kun ehdotin ekaluokkalaiselle kivoja mekkoja kyläilemään lähdettäessä, ja hän ei yllättäen halunnutkaan pukea ennen niin iiihania mekkoja, koska "mua ujostuttaa, kun sitten kaikki aikuiset tulee sanomaan, miten söpö mä olen". Mieluummin neutraalisti farkut ja paita, ettei joutuisi huomion keskipisteeksi. Sain ajattelemisen aihetta, että kenenkäs fiiliksiä mä buustaan, kun puen lapseni nätteihin merkkivaatteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on sama! Ykkönen ei halua liikaa huomiota, vierailta ei ollenkaan. Siksi sen yltiöpäinen kehuminenkin on usein jopa huono juttu. hirveen vaikeaa toi kyllä on toi toisen kuunteleminen omien uskomusten sijasta. Kun olettaa että lapsi varmaan tykkää jos näin ja näin.

      Poista
  5. teineille (tai melkein teineille) käytän niin paljon kuin ikinä pystyn "minä" -viestejä.
    "Olen tosi iloinen ja ylpeä susta /sun puolesta..." taitaa olla yksi vakifraasejani.
    "mun mielestä on hienoa kun sä..."
    Kehun yrittämisestä ja työstä: "sulla on hyvä työmoraali" (esim. läksyt /kokeisiin opiskelu).

    Ulkonäöstä (lähinnä vaatteet /kampaus) voin kehua vaikka että "sulla on vahva ja varma maku - vaikka en olekaan tosta vaatteesta ihan samaa mieltä"




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää oli tosi hyviä, pistänpä korvan taakse!

      Poista
    2. Ton kertominen että on ylpeä on vähän kakspiippuinen juttu. Jotkut sanoo että jos kertoo lapselle olevansa ylpeä sen suorituksista siitä tulee sellanen olo että epäonnistuessa vanhempi ei olis ylpeä (eli lapsi jotenkin erityisen hyväksytty - vai voiko nää pitää kuitenkin ihan erillään?).

      Mun äiti kertoi jatkuvasti olevansa ylpeä musta, erityisesti kun soitin tai esiinnyin tai jotenkin erityisesti onnistuin (toki kehuja ja rakkautta tuli muutenkin ihan hirveästi) enkä koska kokenut että EN olis hyväksytty vaikka epäonnistuin (tosin aloin pelätä epäonnistumista tosi paljon, en tiedä johtuuko tästä).

      Mun isä taas ei koskaan sanonut olevansa ylpeä. On myös ehkänkerran kertonut rakastavansa ja kaikenlainen rakkauden ja hyväksymisen osoitus on ollut tosi vähissä (vaikka rationaalisella tavalla ymmärrän mun kyllä olevan todella tärkeä sille). Mutta mulla on ollu aina isäni suhteen sellainen olo että ei se ole musta ylpeä enkä mä ole sen mielestä saavuttanut mun elämässä mitään tai osaa oikeastaan mitään.

      Eli tässä on ehkä menty molemmilla tavoilla vähän sivuun optimista, mutta se mutsin tapa ehdottomasti parempi :D

      Poista
    3. varmaan riippuu siitä, mistä asioista on ylpeä?
      Viimeksi juttelin teinin kanssa hänen kesävalinnoistaan (kesätyön sijaan tekee vapaaehtoishommia kesäleireillä) ja sanoin siinä yhteydessä että olen ylpeä hänen valinnoistaan ja iloinen hänen puolestaan kun pääsee tekemään sellaisia juttuja, joista tykkää.
      Tai olen ollut ylpeä siitä, miten ovat osanneet ottaa puheeksi vaikeita asioita.
      Onko ne suorituksia? Monenko terapiatunnin tarve tästä tulee?



      Poista
    4. Mulla on kans vähän toi ylpeys aihe vaikea. Se jotenkin kuulostaa mun korvaan sellaiselta että "Olen ylpeä itsestäni kun minusta tuli ulos noin hyvä lapsi"

      Poista
  6. Ciao. Meillä lapset (5 ja 7v) ovat oppineet ottamaan esim. kehuja vastaan ja vastamaan niihin "kiitos/ kiitti". Musta on hienoa, että lapset osaavat ottaa sekä kehuja että muuta positiivistä palautetta vastaan ilman, että pitää vastata "no ei musta... tai emmänyttiiä..." Jos esim. päiväkodissa tai koulussa joku kehuu sun piirustusta, voihan sen ottaa iloisesti vastaankin ja kiittää siitä. Mun mielestä sekin on hyvä opettaa heille.

    Sillä mä taas muistan omasta lapsuudestani sen, että piti jotenkin "nuukailla"/ olla eri mieltä kehujan kanssa, vaikka ois itsekin digannut esim. kyseisestä vaatteesta. Sitä ei jotenkin silloin -80 luvulla saanut sanoa ääneen, että itekin oli tyytyväinen saati ylpeä itsestään.
    Tää vaan yksi näkökulma lisää tähän ihanaan keskusteluun!

    Ihanaa matkaa teille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi onkin tärkeä pointti toi kiittäminen! Aloin heti opettaa sitä kun olin lukenut tän, kiitos siis siitä :)

      Poista
  7. Mä kerron lapsilleni usein, että he ovat minun mielestäni maailman parhaat ja ihanimmat lapset ja rakastan heitä hurjasti - muiden äidit ovat varmasti samaa mieltä omistaan :)

    Kehuminen varmasti liittyy myös ikään. Mulla on itselläni jotenkin sellainen olo, että tuollaisia reilusti alle kouluikäisiä ei normaalilla suomalaisella kehumisella saa poispilattua.

    Ulkonäköasioista sen verran, että mun lapsuudenkotona ei todellakaan kehuttu ulkonäköä, äiti nyt joskus sanoi, että kaikki lapset ovat kauniita. Isälle kaikki kaunistautumisjutut olivat turhaa humpuukia ja jälkeenpäin olen todennut, että mulla on vienyt todella pitkään tajuta, että mä voin olla sekä naisellinen ja tykätä kauniista vaatteista, korkokengistä jne että olla uskottava työssäni. Tyttöjen ei ole pakko olla kiinnostunut "tyttömäisistä" asioista mutta tyttö saa olla kiinnostunut ja silti toiveammattina voi olla vaikka hävittäjälentäjä :) Kerron kyllä, että hän on minusta kaunis, mutta myös että hän on fiksu / reipas / rohkea / sosiaalinen silloin kun sellaisia tilanteita on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin on hyvä pointti, ääk! Menee vain sekavammaksi koko ajan :D

      Poista
  8. Mulla on kauneuden ja itsetunnon kehittymisen yhteydestä teoria, joka tietenkin perustuu vain omakohtaiseen kokemukseeni :D

    Mä synnyin siellä missä ei ulkonäköä ei kehuttu laisinkaan, eikä musta oikeastaan tunnu, että meillä olis ulkonäköä ollutkaan. Asiaa ei tullut ajatelleeksi (maailmahan oli erilainen silloin muutenkin). Tämä siitä huolimatta, että äitini on aina laihduttanut ja inhonnut omaa ulkonäköään. On ihme, ettei se tarttunut meihin lapsiin. Suoritteistakin piti mennä kerjäämään kehuja, ja sitten sanottiin vaan, että hyvähyvä.

    No, sitten tulin teini-ikään. Yhtäkkiä aloin saada kovasti kehuja ulkonäöstäni. Lukioaikainen poikaystäväkin suorastaan jumaloi. Itsetuntoni kasvoi tietysti räjähdysmäisesti kaikkien sallittujen rajojen yli ja elin omassa beauty-kuplassani.

    Sittemmin peliin tuli realismi, johon verrattuina Nikula ja Cowell ovat leppoisia seuramiehiä - mutta itsetunto jäi! Olin saanut vahvan kokemuksen siitä, että kelpaan, ja se kantaa edelleen, lähes nelikymppisenä. Kehujahan ei sittemmin ole juurikaan tullut, mutta enpä ole niitä kaivannutkaan, koska jotenkin tuntuu, että sain jo kiintiöni täyteen teininä.

    Koska kokemus kelpaamisesta ja hyväksynnästä oli niin vahva, on se mielestäni vaikuttanut kaikkeen käytökseeni ja toimintaani, mistä tietenkin tulee kehä: kun en arastele, olen saanut lisää positiivisia kokemuksia (toki myös muuta, mutta vähemmän) ja sitä kautta itsetuntoni on lujittunut. Kun mulla on paska päivä, se on paska, mutta en ajattele, että mä olen paska/ruma/tyhmä/tms.

    Eli näin yhden ihmisen omakohtaisen kokemuksen tulkinnalla sanoisin, että itsetuntoon vaikuttaa merkittävästi herkässä iässä saadut positiiviset (ja varmaan negatiivisetkin) kokemukset. Erityisen tärkeää lienee, että kehut tulevat ns. oikeasta osoitteesta, eli mielipidevaikuttajilta tai muuten merkittäviltä tahoilta. Kaikkien pitäisi saada palvontaa teini-iässä <3

    Ps. Multa myös vahva ääni yrityksestä kehumiselle ja sinnikkyyteen kannustamiselle! Meillä on lapsi, joka luovuttaa tasan heti, kun ei onnistu. Jospa jonain päivänä päästäis raivoamisen sijaan kokeilemaan uudelleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on musta juuri oleellista : "Olin saanut vahvan kokemuksen siitä, että kelpaan". Kelpaaminen nimenomaan, ulkonäöstä riippumatta. IHmisen pitäisi tuntea olevansa hyvä just näin. MIten se tehdään, kertokaa! :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.