Lapset olivat tosiaan vain hetken pieniä

torstai 30. kesäkuuta 2016 Valeäiti 24 Kommenttia


"Kohta sulla on jo ikävä näitä aikoja", joku sanoi lempeästi kerran, kun kahta lasta lahkeestani irroitin. "Lapset ovat pieniä vain hetken", se ja ne kaikki muutkin vakuutteli kun kiristelin hampaitani yhteisissä vessahetkissä. Mutta ne vuodet olivat oikeasti aika pitkiä. Aina oli joku vaatimassa, pyytämässä, vinkumassa. Vaikka olisikin ollut halimassa, kikattamassa ja sylittelemässä, aina kuitenkin siinä. Lähellä.

Katkeamaton fyysinen läheisyys, joka alkaa vastasyntyneen jatkuvalla ihon tarpeella ja eskaloituu kävelytykseen taaperon kanssa, korvautui äkkiä jatkuvalla henkisellä läheisyydellä. "Äiti kato tätä matoa, äiti mistä madot tulee, äiti tuu leikkii, äiti mitä me syödään tänään..". Tahtomattaan sitä aika usein ajatteli, että antakaa mun olla edes hetki rauhassa.

Ja niin vain yhtäkkiä, eräänä kauniina päivänä uima-altaan reunalla tajuat, että se aika on nyt ohi. Lapset eivät enää ole pieniä, vaikka ihan minejä vielä ovatkin. Neljä vuotta ja kolme kuukautta toisen rakkaan lapseni syntymästä ollaan tilanteessa, jossa minä olen statisti. Lapset tekevät pääosin asiat omatoimisesti ja leikittävät toinen toisiaan tunnista toiseen, vaikka kokonaisen päivän läpi. Minä luen kirjaa, ensin onnellisena siitä kuuluisasta omasta ajasta. Ja yhtäkkiä tajuan, etten ehkä halua näin paljon omaa aikaa.

"Tulisko joku vaikka välillä syliin?"

Ei me nyt äiti keretä. Ettekä muuten kerenneet koko päivänä ja minä unohdin ottaa.

Pyytämättä ja yllättäen ollaan tilanteessa, jossa mulla on välillä omia lapsiani ikävä, vaikka ollaan fyysisesti samassa huoneessa. Tajuan, että tästä tämä vain entisestään pahenee. Saan omaa elämääni takaisin äkillisesti ihan liikaa. Mitä minä teen tällä kaikella tilalla? Tulkaa takaisin sieltä, palatkaa lahkeeseen!

Millä niistä saisi taas sylivauvoja, edes hetkeksi?

"Kohta sulla on jo ikävä näitä aikoja", joku sanoi lempeästi kerran, kun kahta lasta lahkeestani irroitin. "Lapset ovat pi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

  1. Oon miettinyt viime aikoina paljon että kuinka ihmeessä ihmisille tulee tarve/halu saada iltatähti. Näinkö se siis tapahtuu? ���� Eeva

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah apua tästä se varmaan tulee!! :D

      Poista
  2. Sieltä samasta paikasta, mistä ne ekatkin tuli - oon kuullut.

    VastaaPoista
  3. Tykkäysnappula?!? Noin se just menee, väistämättä, vähän yllättäen yks kaks...(itse vaiheessa, jossa lapsenlapset on palloja jaloissa; pelkään, että tässä kohtaa käy ihan samoin ennen kuin huomaankaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkäysnappula olis kyllä kova! Varmaan on muuten sama efekti mummohommissa eli: nauti nyt kun ovat vielä pieniä ;)

      Poista
  4. Voi, minun ajatuksiani juuri! Kuopus myös 4 v 3 kk ja leikkii koko vapaapäivän pihalla kavereiden kanssa. Vaikka vielä on vahvana mielessä se tarve saada olla edes hetken joskus ihan rauhassa, niin totuus on että nykyisin kyllä saa. Helpotus ja haikeus vuorottelevat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin - helpotus ja haikeus vuorottelevat! Ja tämä muutos tuntui tapahtuvan ihan oikeasti viikossa. Kamalaa.

      Poista
  5. Näinpä. Esikoinen jo kuusivuotias se aika vain juoksee. Tosin on tässä vielä tekemistä kun on kolmevuotias ja puolitoistavuotiaskin. Ja joskus olisi niiin kiva lähteä viikoks ja olla YKSIN. En silti koe uhrautuvani nyt enkä tätä vaihtais. Välillä on vain niin kaput. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sulla riittää tekemistä vielä hetkeksi :) mutta on noi kuusiveet (täällä melkein) kyllä jo tosi isoja!

      Poista
  6. Aaaah tämä postaus tuli niin tarpeeseen. 3v7kk ja 2v1kk täyttävät vielä niin fyysisen kuin henkisen läheisyyden äärimmilleen... Puuuhhh. Ja samalla jo aavistelen tulevaa erkaantumista. Tule jo oma aika tule tule. Mutta sopivasti vaan, ei liikaa. Jne jne. Kiitos kun puet sanoiksi tätä kaikkea, kirjoitus kerrallaan! T: kiitollinen lukija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti tuntuu olevan vähän niin ettei mitään saa kohtuudella vaan aina tulee liikaa - joko omaa aikaa tai kaiken vievää äitiyttä ;) mutta sulla on kyllä kohta edessä tosi kivat ajat, jaksa vielä hetken aikaa! :)

      Poista
  7. Ihan samoja ajatuksia täällä - lapset 8, 6 ja 5! Ja kun pieninkin on jo niin fiksu! APUA! Mihin meitä enää kohta tarvitaan :D?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä! Kun ne muistaa kaikki jututkin paremmin!

      Poista
  8. Kääk, mun junnu on juuri 4v 2kk eli ilmeisesti täytyy nauttia tästä viimeisestä kuukaudesta ei-niin-isona ihan täpöllä. Syksyllä se on jo iso mies? Ja esikoinen aloitta koulun (justhan se synty ja kannoin yökaudet koliikkivauvaa Manducassa).
    Oon vannonut, että ei iltatähteä tänne mutta kyllä tää lasten erkaantuminen kohti omia elämiään pikkasen kirpasee kyllä...sitä on niin totaalisen Äiti monta vuotta ja sitten yht'äkkiä ja yllättäen täytyykin löytää erilainen muoto olla Äiti. Yhtä tärkeä ja rakas mutta ei vain se yksi ja ainoa johtotähti näiden pienten kasvavien elämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaista viisautta sisältää tuo viimeinen lauseesi!

      Poista
  9. Tai sitten ei. Mä en vieläkään ole huomannut itsessäni noita ajatuksia, vaan enneminkin pohjattoman kiitollisuuden siitä ettei ne enää ole niin kovin pieni, vaan onneksi kouluikäisiä jo kaikki. Se henkinen läsnäolo, keskustelut on mahtavia ja paranee vaan ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kans taipuvainen enemmän tuohon suuntaan kuin vauvakuumeeseen. Pientä haikeutta silti jatkuvasti läsnä.

      Poista
  10. Just äsken kävin täräyttämässä pienen 11kk vanhan miehen unille takaisin maitorauhasillani ja ajattelin, että muutaman viikon päästä meillä ei ole enää ikinä vauvaa! Kääk! Se on just tota: toisaalta karmeaa jatkuvaa tarvitsevuutta, mutta toisaalta niin ihanaa kun joku tarvitsee <3 nää ei saa enää kasvaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin sen serkku on neljän vuoden iässä vielä ihan vauva ;) pienin aina on!

      Poista
  11. Mä olen kasvattanut jo 2/3 lapsistani koululaisiksi, eikä kuopuskaan ole enää mikään taapero, mutta vielä kertaakaan ei ole iskenyt haikeus. Eikä sellainen "älkää kasvako niin nopeasti" -fiilis.

    Ehkä tää johtuu suht isoista ikäeroista. Ja siitä, että lapsia on kolme. Joka ikistä lapsuuden vaihetta on tahkottu huooooolella ja monta monituista vuotta. Vähintäänkin riittävästi. Ei ole jäänyt mitään ikävaihetta tai asiaa ikävä. Kahden lapsen ollessa 3-8-vuotiaita saatoin oikeasti ikävöidä vauvajuttuja. Nyt ei ole ollut enää ikävä, enkä usko, että tuleekaan.

    Luulen, että kuopus poisti vauvakuumeeni lopullisesti ja pikkulapsihaikailuni pysyvästi. Nautin hänen kanssaan joka hetkestä, aivan eri tavalla kuin kahden isomman kanssa aikoinaan. Mutta mitään haikeuden tunteita en itsestäni löydä. En noiden isompienkaan kanssa kyllä. Kouluun menot, ekat ihastukset, rintsikoiden ostot... Ainoa mitä osaan ajatella, on: ihanaa kun lapset kasvaa!

    Mutta voin kuvitella, että jos on vaikkapa kaksi lasta kovin pienillä ikäeroilla, niin jokainen ikävaihe ON oikeasti nopeasti ohi. Ja silloin voivat fiiliksetkin olla vähän erilaiset. Meillä eletään esim. murrosikää perheessä noin 15 vuotta putkeen. Luulen, että kun siitä putkesta aikanaan pullahdan pihalle, en enää kaipaa enempää. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herranjumala toi 15 vuotta putkeen sai sydämen pysähtymään hetkeksi :D :D Mutta ihan varmasti on juuri noin miten kuvailit! pienen ikäeron ansiosta meillä esim kahden vuoden uhmaikä oli kahdella lapsella yhtäkkiä noin vain ohi. Kuivaksi oppiminenkin meni jotenkin siinä vaan yhtäaikaa kummallakin ja yhtä tasaisesti edelleen unohtavat käydä vessassa :) KOlmannen lapsen kanssa salettiin osaisi ja ehtisi nauttia kaikista vaiheista ihan eri tavalla.

      Poista
  12. Meidän 4- ja 6-vuotiaat tuntuvat kyllä aika pieniltä vielä, vaikka joukon jatkona on vielä puolivuotias kuopuskin. Tokihan nuo isommat viihtyvät pitkäänkin omissa leikeissään, mutta tarvitsevat kyllä melko lailla vielä meitä vanhempiakin. Erityisesti neljävee on hyvinkin paljon äidin perään. Että en nyt kutsuisi tämän ikäisiä vielä isoiksi lapsiksi. :D Toki jokainen näkee nämä asiat omalla tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mutta toisaalta sulla on se vauva siinä antamassa sitä vauva-aikaa, jolloin kaikki huomio ja tarve lapsilta tulee kyllä ihan riittämiin :) Tässä meidän tilanteessa on just se että ihan yhtäkkiä, oikeasti tyyliin viikossa tilanne muuttui siihen ettei mun rooli enää ole niin suuri. Omituista!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.