Kohta ne jo muuttaa pois

perjantai 17. kesäkuuta 2016 Valeäiti 14 Kommenttia

Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienompaa kuin se, että matkalle ei tarvitse pakata rattaita tai varavaatteita pukluja varten. (Oksennukselta ei silti ehkä vältytä, sillä eräs viisivee nukkuu parhaillaan lattialla pyyhkeiden vuoraamana, ämpärin kaverina. Ei puhuta nyt siitä, liian masentavaa).

Saavuimme eräänä sadepäivänä kotiin, minä lätäkköjengiä vuoroin maanitellen ja vuoroin uhkaillen, lätäkköjengi minua iloisesti ignooraten. Kun noin kaksimetriseksi venähtänyt käteni kantoi ruokakassia ovelle ja hiukset valuivat naamalla kuin mikäkin märkä mäyräkoira, alkoi huumori niin sanotusti loppua. En keksinyt enää yhtäkään ystävällistä vastausta kysymykseen "Äiti miksei me voitais olla vielä ulkona?".

Kunnes keksin. Voittehan te. Ei mun tarvi.

"Jaksatteko avata alaoven?" "Joo." "Osaatteko leikkiä nätisti?" "Joo."

Spottaa pilkku! Hyvää!

Ja näin se tapahtui. Minä kävelin yksin ylös kotiin ja tein siellä ruokaa kuivana, lämpimänä ja onnellisena. Viisi kerrosta alempana kaksi värikästä pilkkua lotrasi vedellä. Erittäin onnellisina. Huutelin muutaman kerran "mitä kuuluu?" ja aina kaukaa alhaalta kuului takaisin kovaa "Hyvää!!". Parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan.

Lopulta sain tehdä sen, mistä olen aina haaveillut. Huusin ikkunasta "syömään!" ja jäin myhäillen odottamaan ovikellon sointia. Alhaalta kuului kuitenkin toive.

"Äiti tuu sä tänne ulos".

Okei, totesin, voin hyvin tulla vähän vastaan jos kuitenkin pelottaa. Tulen ihan kohta, huusin ja laitoin vielä vähän lautasia pöytään. "Äitiiii tuu ulos", tuli taas iloinen rallatus, kuin pyytäen mukaan leikkiin. Tulen tulen, huikkasin ja jatkoin täydellisen äidin mallia sisällä vielä maitolasien parissa. Saavuin pihalle muutaman minuutin päästä, ja löysin Ykkösen sadekaivon kimpusta laivoineen. Kakkosta ei näkynyt. Justhan se mulle huuteli, missä..?

Vihreän keskeltä huuteli iloinen väripilkku: "Täällä ylhäällä äiti, mä olen jumissa!"

Okei, ekaksi kerraksi aika hyvä suoritus. Tästä opittiin se, ettei yksin pihalla leikkiessä saa kiivetä puihin. Eikä saappaiden kanssa ehkä kannata kiivetä. Ja että ikkunasta kannattaa aina katsoa jos lapsi huutelee jotain.

Mut silti. Iso askel. Tässä mitään omakotitaloja enää tarvita.


Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienompaa kuin se, että matkalle ei tarvitse pa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. Vau, mahtavaa.

    Eli mites se nyt on, sun muksut on noin vuoden vanhempia kuin mun? Jos laitan lähtölaskennan käyntiin nyt, niin ensi kesänä meillä sama?

    :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ! Ehkä jo aikaisemmin jos olet sellainen heitteillejättäjä-mutsi ;) Riippuu oikeesti eniten sisäpihasta. Tää on suht luotettavan turvallinen tämä.

      Poista
    2. Ai niin joo, eli sit ei. Meillä nimittäin ei ole omaa pihaa lainkaan, vain yksi Helsingin vaarallisimmista tienylityksistä heti ulko-oven edessä. Eikä noi yletä ovisummeriinkaan ihan heti vielä vuodenkaan pituuskasvulla.

      Eli me siis ehkä muutetaan.

      Poista
    3. Meillä oli sama vanhassa kämpässä. Suoraan ovelta Uudenmaankadun tunnelin suuaukolle. Huh, vieläkin pelottaa.

      Poista
  2. Oijoi, ihan mahtavaa! Esikoisen uskallan jo päästää hetkeksi (rivitalo)pihalle, mutta tohon on meillä matkaa vielä monta vuotta. Sitä odotellessa.
    Mä huutelen aina, että "sujuuko?" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, hyvä huutelu :) Se ainakin kattaisi puihin jäämistapaukset!

      Poista
  3. Toi on kiistatta yksi omakotitaloasumisen parhaita puolia, jo 1-v:n uskalsi hetkeksi (vesaassakäynnin ajaksi) jättää yksin, kun takapiha on turvallinen ja aidattu. 2-v oli pihalla sen 15-30 minsaa, mikä ruuanlaittoon tai lämmittämiseen meni. Nyt 4 ja 6 vuotiaat voi ihan huoletta jättää kahdestaan leikkimään ulos, kunhan on kuuloetäisyydellä ja välillä vaklaa ikkunasta mitä ne touhuaa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika, onneksi en ole (juuri) osannut tollasta edes kaivata! Nää melkein kuusi vuotta pakotettua mukana oloa ei nimittäin ihan aina ole napostellu ja lasten ulkoilu on ollut sitten sen mukaista eli vähäistä....

      Poista
  4. Mä oon ollut näissä asioissa aika lungi. Johtuen varmaan siitä että lasten eka piha oli koiran takia aidattu. Siellä se lapsi leikki koiran kanssa itsekseen jo alle 2-vuotiaana. Sittemmin oma piha vaihtui kerrostalon pihaan mutta siellähän tosiaan leikkivät. Ovat pääsääntöisesti olleet luottamuksen arvoisia. Ja jos on ollut kausia että eivät ole pysyneet sallittujen rajojen sisäpuolella, niin viikon jäähy yksin ulkona olemisessa on aika tehokkaasti palauttanut lapset ruotuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika luksusta! Luottamus on hieno asia jäähy vielä hienompi :D

      Poista
  5. Hauskaa, en ole asunut kerrostalossa lapsena enkä silloin kun minulla on ollut leikki-ikäisiä lapsia. (Siinä välissä toki kymmenisen vuotta.) Siksi pääsi ihan yllättämään, että tällainenkin dilemma (ja toisaalta myös ilonaihe, kuten postauksessa ilmeni) voi olla olemassa.

    Meillä on suojaisa piha, jossa isommat lapset ovat leikkineet keskenään varmaan siitä saakka kun olivat 1,5 ja 5. Ja kuopus on päässyt joukon jatkoksi myös alle 2-vuotiaana. Toki sisällä oleva vanhempi pitää porukkaa silmällä keittiön ikkunasta, joka avautuu suoraan pihamaalle. Ja kesällä ovat ovetkin yleensä auki ulos asti. Ja muutenkin aikuisen täytyy tietty olla kuulolla ja hajulla siitä, mitä pihalla tapahtuu. Mutta noin muuten tämä lasten itsenäinen ulkoilu on meillä kyllä ollut tosi helppoa ja ongelmatonta. Piha on avara, eikä vaaranpaikkoja juuri ole. Eivätkä meidän lapset ole olleet niin huimapäisiä, että olisivat esim. kiipeilleet liian pieninä liian korkealle puihin tms.

    Noin 3-vuotiaina lapsemme ovat päässeet myös isomman sisaruksen kanssa (tiukasti käsi kädessä) piipahtamaan naapuripihoille kunhan isosisarus on vannonut huolehtivansa pienemmästä - ja palauttavansa tämän myös turvallisesti kotiin. Meillä on tosi hiljainen ja rauhallinen katu, mutta ei jalkakäytäviä, joten tarkkana täytyy olla. Noin 5-vuotiaina ovat saaneet alkaa harjoitella itsenäisesti korttelin kiertämistä ja ison sisaruksen kanssa lähipuistoon kävelemistä. Ja pakkokin on harjoitella, koska koulun alku silloin jo häämöttää, ja 7-vuotiaana täytyy tietenkin kytetä kävelemään puolisen tuntia (ekaluokkalaisen tahdilla) kestävä matka, jossa on monenmoista liikennettä ja tienylitystä (eikä tietenkään yksiäkään liikennevaloja).

    Ihania etappeja nämä kyllä ovat, kun lapset alkavat pärjätä! Meillä on nyt hetken aikaa ollut sellainen onni, että koko kolmikon voi jättää tyyliin puoleksi tunniksi (toki hyvillä ohjeistuksilla) keskenään kotiin. Ja kaksi isompaa toki ovat keskenään vaikka kokonaisen päivänkin. Ja liikkuvat julkisilla itsenäisesti paikasta (ja tarvittaessa vaikka kaupungistakin) toiseen. Ja käyvät kaupassa tekemässä pienet ostokset. Ja, ja, ja... Aikamoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai hitto, kohta ne voi jättää kotiin yksin! Miten siistiä! ja käyvät kaupassa???? HELL YEAH!!!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.