Lapset olivat tosiaan vain hetken pieniä

torstai 30. kesäkuuta 2016 Valeäiti 24 Kommenttia


"Kohta sulla on jo ikävä näitä aikoja", joku sanoi lempeästi kerran, kun kahta lasta lahkeestani irroitin. "Lapset ovat pieniä vain hetken", se ja ne kaikki muutkin vakuutteli kun kiristelin hampaitani yhteisissä vessahetkissä. Mutta ne vuodet olivat oikeasti aika pitkiä. Aina oli joku vaatimassa, pyytämässä, vinkumassa. Vaikka olisikin ollut halimassa, kikattamassa ja sylittelemässä, aina kuitenkin siinä. Lähellä.

Katkeamaton fyysinen läheisyys, joka alkaa vastasyntyneen jatkuvalla ihon tarpeella ja eskaloituu kävelytykseen taaperon kanssa, korvautui äkkiä jatkuvalla henkisellä läheisyydellä. "Äiti kato tätä matoa, äiti mistä madot tulee, äiti tuu leikkii, äiti mitä me syödään tänään..". Tahtomattaan sitä aika usein ajatteli, että antakaa mun olla edes hetki rauhassa.

Ja niin vain yhtäkkiä, eräänä kauniina päivänä uima-altaan reunalla tajuat, että se aika on nyt ohi. Lapset eivät enää ole pieniä, vaikka ihan minejä vielä ovatkin. Neljä vuotta ja kolme kuukautta toisen rakkaan lapseni syntymästä ollaan tilanteessa, jossa minä olen statisti. Lapset tekevät pääosin asiat omatoimisesti ja leikittävät toinen toisiaan tunnista toiseen, vaikka kokonaisen päivän läpi. Minä luen kirjaa, ensin onnellisena siitä kuuluisasta omasta ajasta. Ja yhtäkkiä tajuan, etten ehkä halua näin paljon omaa aikaa.

"Tulisko joku vaikka välillä syliin?"

Ei me nyt äiti keretä. Ettekä muuten kerenneet koko päivänä ja minä unohdin ottaa.

Pyytämättä ja yllättäen ollaan tilanteessa, jossa mulla on välillä omia lapsiani ikävä, vaikka ollaan fyysisesti samassa huoneessa. Tajuan, että tästä tämä vain entisestään pahenee. Saan omaa elämääni takaisin äkillisesti ihan liikaa. Mitä minä teen tällä kaikella tilalla? Tulkaa takaisin sieltä, palatkaa lahkeeseen!

Millä niistä saisi taas sylivauvoja, edes hetkeksi?

"Kohta sulla on jo ikävä näitä aikoja", joku sanoi lempeästi kerran, kun kahta lasta lahkeestani irroitin. "Lapset ovat pi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kahdeksan päivän saldo

tiistai 28. kesäkuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia

















Kameralle tallentui 255 kuvaa, tietokonetta en avannut kertaakaan.

Tulin yhden kirjan kanssa ja lähdin kahden puoliväliin luetun kirjan kanssa.

Ykkönen oppi uimaan, ihan ilman kellukkeita ja ilman apua. Iso tyttö! 

Se oppi myös pyytämään palvelua radiopuhelimella. 

Vatsatauti taisi saada vain kaksi uhria yhdestätoista, huh. 

Silti, pelkkä tieto sen mahdollisuudesta tai jokin oikea versio siitä sai moneksi päiväksi vähintään kyseenalaisen etovan olon itsellekin. 

Minulla kiristää kaikki vaatteet. 

Ei saatana luin juuri noi kaksi edellistä peräkkäin. Huomenna apteekin kautta. 

Kakkonen on erivärinen kuin ennen.

Ykkösellä on nyt ikiomat turkoosit neppikset.

Lapset uivat yhteensä pari vuorokautta.

Minä löysin maailman parhaimman kesähameen outletista ja uuden kassin viimeisellä kolmella minuutilla.

Me syötiin Insinöörin kanssa kahtena peräkkäisenä iltana melkein kaksi kiloa lihaa. 

Juotiin myös yhdellä lasilla puolet eräästä viinipullosta. 

Aloitettiin tuon liha- ja viinisyöpön kanssa 11. yhteinen vuosi. 


Toscana oli ihana.

Kameralle tallentui 255 kuvaa, tietokonetta en avannut kertaakaan. Tulin yhden kirjan...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Media tekee kuplat, vaikka voisi ne myös puhkaista

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016 Valeäiti 19 Kommenttia

Nyt on taas sarjassamme niin vaikeita aiheita, etten tiedä kannattaisiko suutaan edes avata. Kokeillaan. Aiheena suvakki, joka on haluamattaan ennakkoluuloinen. Minä taidan olla sellainen, ja veikkaan että moni muukin.

Ostin uusimman Imagen. Se on ihana, kaikinpuolin. Ihan yhtä hyvä tai huono kuin Image aina, mutta tällä kertaa lähes läpikotaisesti sellaisten suomalaisten tekemä, jota osa suomalaista vihaa ihan lähtökohtaisesti, tai ainakin pelkää. Tiedättehän, ei-kantasuomalaisia. Erinimisiä, -värisiä ja -taustaisia ihmisiä kuin peruspentti.

Voi että miten siistiä sitä lehteä oli lukea. Tuli jotenkin sellainen olo, että miksei tästä maailmasta ole kerrottu mulle mitään? Enkä tarkoita mitään Maailma kylässä -maailmaa, sillä lehdessä puhutaan ihan siitä samasta Suomesta, jossa minäkin elän ja josta luen. Tarkoitan sellaista maailmaa, jossa meillä on lukematon määrä lahjakkaita ei-valkoisia toimittajia, valokuvaajia ja kolumnisteja, jotka voisivat hyvin kirjoittaa vaikka kaikki maailman Imaget. Miksi sitten kaikki tekstit on yleensä kirjoittanut joku Reetta tai Sampo?

Maryan Abdulkarimin päätoimittama Image oli kaikin puolin virkistävä. Jokaisen artikkelin kohdalla tuli jotenkin häkeltynyt olo. Ihan kuin olisi yllättynyt että kappas, tämänkin on kirjoittanut joku muu kuin Jenni. Jokaisen artikkelin kohdalla olin onnellisempi että tämä lehti on tehty. Tämä Image on vahva, taitava, hauska, viihdyttävä ja ihan itsestäänselvä. Ei siinä ole mitään muuta erikoista kuin että nimet ovat keskimäärin vaikeampia lausua ja että siinä kerrotaan uudesta näkökulmasta Suomesta, sen eri kulttuureista ja rodullistamisesta.

Kuva Image / A-lehdet
Jos et ole vielä lukenut, suosittelen. Erityisesti Jani Toivolan haastattelu oli todella ajatuksia herättävä. Siitäpä se sitten heräsi se yksi vaivaannuttavakin ajatus. Haastattelussa toimittaja (Maryam) mainitsee olevansa huivia käyttävä musta nainen. Hetkeä myöhemmin hän hakee Toivolalta vastausta vähän kiivaammin, on ehkä hivenen päällepuskeva. Minun ensimmäinen, täysin tahdosta riippumaton mielikuvani oli se, että Maryam huutaa tai ainakin puhuu kovalla äänellä. Samalla hetkellä tajuan että "reetta-mielikuvani" olisi älykkään utelias, hiljaisella äänellä kysytty pohdinta.

Että mitähän vittua? Pysähdyin tähän pidemmäksi aikaa, kunnes tajusin etten ole koskaan itse keskustellut huivipäisen, mustan naisen kanssa (harmikseni). Tässä minun pienessä Ruoholahti-Punavuori-Töölö-kuplassani huiveja ei edes (harmikseni) juuri näy. Joten minun mielikuvani huivipäisen naisen puheesta on se, jonka saan täysin satunnaisesti kadulla kävellessäni. Ohi pelmahtaa usein kaksi naista, kaunista, laittautunutta - ja kovaäänistä. Jälkeen jää voimakas, makea tuoksu ja ihailen vielä mennessäni toisen kädessä keikkunutta laukkua. Positiivista huomiota, kaikin puolin. Mutta jälkeen jää myös ennakkoluulo, jonka itselleni ruokin. "Mustat huivipäiset naiset puhuvat kovaäänisesti kielellä, jota en tunne ja joka kuulosti korvaani vihaiselta". Aargh. Nolottaa hulluna myöntää, mutta siinä se nyt on: ennakkoluulo.

Ennakkoluulot eivät aina tarkoita pahaa, mutta ne ovat ennakkoluuloja silti. Niistä pääsee helposti eroon, jos mieli on avoin ja on mahdollisuus tutustua siihen vähän tuntemattomaksi jääneeseen asiaan. Mutta miten siihen voi tutustua, jos se oma kupla Jämsässä tai Töölössä ei tuota siihen järkeviä mahdollisuuksia? Mediassa, rakkaat ystäväni. Jos meidän mediamme olisi täynnä kaikennäköisiä ja -nimisiä ihmisiä, syntyperään ja rotuun katsomatta, aktiivisina tekijöinä, jokaisen olisi helpompi olla ihan rehellinen suvakki. Tai oikeastaan, ehkä suvakki ei tarkoitakaan sitä, että ei saisi olla ennakkoluuloinen. Ehkä se tarkoittaa sitä, että luuloistaan huolimatta kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti ja muuttaa mielipiteitään sitä mukaa kun saa totuuden tuomaa vahvistusta.

Näiden 90 sivun aikana yksi lehti onnistui tekemään ulkomaalaistaustaisesta Suomesta normaalia, tavallista, toivottavaa ja täysin suomalaista. Jos en pääsekään kuplastani aina fyysisesti pois, voin aina tarttua tähän lehteen uudestaan ja toivoa että näitä tulisi lisää. Naiivisti haluan uskoa, että Suomen mediamaisema olisi menossa enemmän tähän suuntaan, eikä Facebookin kupla-algoritmi pääsisi sekoittamaan ihan jokaista päätä. 

Nyt on taas sarjassamme niin vaikeita aiheita, etten tiedä kannattaisiko suutaan edes avata. Kokeillaan. Aiheena suvakki, joka on haluamatta...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

19 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Rakas lapsemme Kissi

maanantai 20. kesäkuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

Perheeseemme saapui tänään uusi jäsen. Olemme pohtineet jo pari vuotta, uskaltaisimmeko. Miettineet onko hänelle paikkaa, mahtuuko hän. Saatuamme monta hyvää kokemusta vastaavista lapsiperheistä, päätimme lopulta taipua toiveidemme edessä. Kyllä hänet on saatava perheeseemme, kyllä me pärjätään sen kanssa!

Niin kuin usein käy, aika lapsen toivomisesta lapsen saamiseen voi olla pitkä. Odotusaika on aina pidempi kuin ajattelisi ja saattaa mennä jopa yliaikaiseksi. Lopulta kuitenkin suurin osa lapsista löytää tiensä maailmaan, perheisiinsä.

Näin iloisesti kävi meillekin ja lopulta viikkojen odotus palkittiin. Nyt hän on täällä: odotettu, rakastettu, kallis(arvoinen) ja taatusti pitkäikäinen rakkautemme. Saanko esitellä, Kissi Vähäveivari!






Kissi on rodultaan Christiania Bikes, ja luonteeltaan avuliaan reipas. Kasvattajana toimii kunniakas Classic Bike Mechelinkadulta, joka on tunnetusti tuonut kymmeniä muitakin laatuyksilöitä suoraan kuninkaallisesta Tanskasta meidän tavallisten pulliaisten saataville. Me saimme oman pyörämme pientä alennusta vastaan, vastineeksi kuvista blogissa. Mutta voi kuulkaa, taitaa saada Classic Bike vähän enemmän kuin ajatteli. Tästä rakkaasta lapsesta tullaan kertomaan vielä monta tarinaa. 

Jos törmäät Helsingin kaduilla ensin pieneen suhinaan ja sitä seuraavaan mielipuoliseen nauruun, se olen vain minä. Olen juuri antanut Kissille vähän lisää vauhtia sähkömoottorista ja nauranut koko ylämäen verran. 


Perheeseemme saapui tänään uusi jäsen. Olemme pohtineet jo pari vuotta, uskaltaisimmeko. Miettineet onko hänelle paikkaa, mahtuuko hän. Saat...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kohta ne jo muuttaa pois

perjantai 17. kesäkuuta 2016 Valeäiti 14 Kommenttia

Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienompaa kuin se, että matkalle ei tarvitse pakata rattaita tai varavaatteita pukluja varten. (Oksennukselta ei silti ehkä vältytä, sillä eräs viisivee nukkuu parhaillaan lattialla pyyhkeiden vuoraamana, ämpärin kaverina. Ei puhuta nyt siitä, liian masentavaa).

Saavuimme eräänä sadepäivänä kotiin, minä lätäkköjengiä vuoroin maanitellen ja vuoroin uhkaillen, lätäkköjengi minua iloisesti ignooraten. Kun noin kaksimetriseksi venähtänyt käteni kantoi ruokakassia ovelle ja hiukset valuivat naamalla kuin mikäkin märkä mäyräkoira, alkoi huumori niin sanotusti loppua. En keksinyt enää yhtäkään ystävällistä vastausta kysymykseen "Äiti miksei me voitais olla vielä ulkona?".

Kunnes keksin. Voittehan te. Ei mun tarvi.

"Jaksatteko avata alaoven?" "Joo." "Osaatteko leikkiä nätisti?" "Joo."

Spottaa pilkku! Hyvää!

Ja näin se tapahtui. Minä kävelin yksin ylös kotiin ja tein siellä ruokaa kuivana, lämpimänä ja onnellisena. Viisi kerrosta alempana kaksi värikästä pilkkua lotrasi vedellä. Erittäin onnellisina. Huutelin muutaman kerran "mitä kuuluu?" ja aina kaukaa alhaalta kuului takaisin kovaa "Hyvää!!". Parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan.

Lopulta sain tehdä sen, mistä olen aina haaveillut. Huusin ikkunasta "syömään!" ja jäin myhäillen odottamaan ovikellon sointia. Alhaalta kuului kuitenkin toive.

"Äiti tuu sä tänne ulos".

Okei, totesin, voin hyvin tulla vähän vastaan jos kuitenkin pelottaa. Tulen ihan kohta, huusin ja laitoin vielä vähän lautasia pöytään. "Äitiiii tuu ulos", tuli taas iloinen rallatus, kuin pyytäen mukaan leikkiin. Tulen tulen, huikkasin ja jatkoin täydellisen äidin mallia sisällä vielä maitolasien parissa. Saavuin pihalle muutaman minuutin päästä, ja löysin Ykkösen sadekaivon kimpusta laivoineen. Kakkosta ei näkynyt. Justhan se mulle huuteli, missä..?

Vihreän keskeltä huuteli iloinen väripilkku: "Täällä ylhäällä äiti, mä olen jumissa!"

Okei, ekaksi kerraksi aika hyvä suoritus. Tästä opittiin se, ettei yksin pihalla leikkiessä saa kiivetä puihin. Eikä saappaiden kanssa ehkä kannata kiivetä. Ja että ikkunasta kannattaa aina katsoa jos lapsi huutelee jotain.

Mut silti. Iso askel. Tässä mitään omakotitaloja enää tarvita.


Nyt on niin että meidän elämämme sai juuri aivan mielettömän käänteen. Tapahtui jotain vielä hienompaa kuin se, että matkalle ei tarvitse pa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miten kehua maailman kauneimpia lapsia?

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016 Valeäiti 23 Kommenttia

Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten olen jo täydellinen): miten paljon ja erityisesti miten lasta pitäisi kehua?

Multa tulisi luonnollisesti suustani ulos jatkuvaa aurinkoa lapsille. Oi miten taitava olet, onpa hieno viiva paperissa, kylläpä näytät söpöltä, olitpa kiltti, kyllä osasit hienosti! jne. Jossain kohtaa tajusin, etten halua olla kuitenkaan Idols-äiti. Tiedättekö, sellainen, jonka lapsi menee 16-vuotiaana nolaamaan itsensä rääkkymällä miljoonayleisön edessä, sillä "Äiti on aina sanonut että laulan tosi kauniisti".

Samoin tajusin heti alussa, etten voi tehdä Ykköselle kiltti tyttö - ansaa, jossa sille jatkuvasti vahvistetaan kiltin, fiksun ja hyvin käyttäytyvän tytön asemaa, jota on sitten pakko pitää yllä ja lopulta anarkisesti purkaa dokailemalla 14-vuotiaana. Ei perustu omakohtaiseen kokemukseen.

Yksi vaikea asia on suorituskeskeisyys ja kehittyminen, jota pohti Gravid - Raskaana Lydaksen kirjoittama hyvä teksti kaksi vuotta sitten. Mulla alkoi ajatukset pyöriä ihan kehää. Pitääkö lasta kehua ulkonäöstä, luonteesta, yrittämisestä, suoriutumisesta vai ei mistään?

Suorituskeskeisyys on monimutkainen ansa, jota pahempi on ehkä vain kauneus. Erityisesti tyttöjen kauneus ja siitä puhuminen. Aihetta pyöritellään tietysti valtavasti mediassa, mm näissä sinänsä ihan hyvissä artikkeleissa: How to talk to little girls, The Best Way to Compliment Little Girls, Little Girls Don't Need To Be Told They're Beautiful.  Poikiin liittyvät artikkelit huutavat vähemmistössään.

Ohjeita, neuvoja ja sääntöjä tuntuu olevan joka suuntaan. Helpommastakin menee pää sekaisin. Lähes päivittäin tekisi mieleni hihkua Ykköselle "oletpa kaunis" ja Kakkoselle "oletpa hauska". Ja sata muutakin juttua. Melkein jokaisen mielessäni kuplivan kehun kohdalla mietin: luonko nyt jotain paineita, ennakko-oletuksia, vääristynyttä minäkuvaa, pakonomaista täydellisyyden tavoittelua? Vai vahvistanko vain itsetuntoa, ihan niin kuin pitää?


Haluan kehua, tukea ja kannustaa paljon, siitä olen varma. Samoin olen melkein varma siitä, etten halua kehua ulkoista olemusta liikaa, enkä ainakaan sitoa kauniiksi kehumista vaatteisiin tai hiusten muotoon. Laittautumiseen. Kauneuden pitäisi olla jokin sisäinen voima, joka meissä kaikissa on aina, riippumatta ulkoisista tekijöistä. Haluaisin, että lapset oppisivat pitämään itseään kauniina myös suoraan sängystä nousseena, nakuna ja kipeinä.

Kaiken tämän pyörittelyn jälkeen olen kallistumassa "määrä korvaa laadun" kannalle, jossa kehun aina kun siltä tuntuu ja sille on aihetta. En aiheettomasti, en yksipuolisesti, en suorituskeskeisesti enkä ulkoisiin tekijöihin liittyen ("olisit niin paljon nätimpi tukka harjattuna"). Olen myös ottanut alusta asti tavoitteekseni, etten koskaan lasten kuullen hauku itseäni. Alla oleva Maaret Kallion teksti kertoo laveasti, miksi:


Kuvakaappaus ja (c) Maaret Kallion Lujasti lempeä e-kirjasta

Lapsi siis ajattelee itsestään juuri niin hyvin tai huonosti kuin aikuinen itsestään lapsen silmin.

Vaikeaa tämä silti on. Ihmisen omakuvaan liittyy vahvasti sekä sisäiset että ulkoiset ominaisuudet ja niiden arvostaminen. Olemme visuaalisesti ohjautuvia eläimiä, joille toisten ulkomuoto on oleellinen asia: päättelemme siitä turvaa, tuttuutta ja suvunjatkamisen mahdollisuuksia. Kauneutta ei siis voi elämästä vain sivuuttaa. Mutta sen ei pitäisi myöskään olla kaiken keskellä, eikä sitä voi muut määrittää. Kauneus todella on katsojan silmässä, ja minä haluan harjaannuttaa meidän lapsille ihan todella hyvät silmät.



Tämän hetkinen lopputulos meidän perheessämme on se, että Ykkönen pukeutuu ihan mihin vaatteisiin haluaa, ja on niissä aina tyytyväinen. Pieniä enkelinhiuksia ei saa juuri koskaan laittaa mitenkään, hän tykkää niistä auki ja sekaisin*. Mulle se huomauttaa että silmänaluset pitäisi peittää kun ovat liian siniset. Kakkosta ei juurikaan kiinnosta mikään meidän kehu, sillä hän huomauttaa ihan itse kaikille, että näetkö miten tässä laulan ja ota musta kuva. Kumpikin uskaltaa olla rohkeasti oma itsensä myös sosiaalisen paineen alla, mutta ottaa toisaalta hirveät herneet nenään epäonnistuessaan jossain ja on muiden tekeleistä joskus kateellinen. Ihan normaaleja kai, jutut ja lapset. Lopulliset tulokset nähtäneen sitten 10-15 vuoden päästä, joko psykologin sohvalla tai onnellisessa arjessa.

Sillä aikaa pyrin noudattamaan jotain kultaista keskitietä (esimerkiksi näitä MLL:n hyviä neuvoja) ja yritän kuunnella korva tarkkana lasteni itsetunnon kehittymistä. Kuuntelen myös korva tarkkana muiden näkemyksiä ja mielipiteitä, koska tämä pohdinta ei varmaan koskaan tule "valmiiksi". Miten teillä kehutaan?

*Paitsi juuri eilen kuljimme yhdessä kauppaan, ja opin että tyttäreni on mielestään ruma, koska hänen hiuksensa on rumemmat kuin muilla. Voi kyynel, miten tämä vääryys korjataan heti? 


Tässä kohta kuuden vuoden äitiurani aikana yksi kasvatuksellinen kysymys on jäänyt vastaamatta lopullisesti (kyllä kyllä, vain yksi, muuten ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

23 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vuoden paras viikko lähestyy

lauantai 11. kesäkuuta 2016 Valeäiti 12 Kommenttia

Kevät on mennyt aika railakkaasti oman pään sisällä, arkielämän haasteissa selviten. En ole juuri eteenpäin asioita suunnitellut. Nyt kun se suuri pilvi on väistymässä kirkkaasti paistavan auringon tieltä, alan taas muistaa asioita. Lähimuisti on taas se oma hullu itsensä, joka muistaa kaikkien biisien sanat, rekkarit ja päivämäärät. Kalenteri on taas pään sisällä kunnossa.

Sieltä kalenterista sitten huomasin lukea, että olemme lähdössä ihan tosi pian taas maailman parhaalle reissulle. Lentokone starttiaika pitää vielä tarkistaa ihan oikeasta kalenterista, koska matkan varaus tehtiin pahimman henkisen sumun aikaan, mutta silti: Italia kutsuu! Ihan kohta!

SAISINKO SATA HURRAAVITTUJEE -HUUTOA!





Ei voisi tulla parempaan saumaan tämä. Viiniä, aurinkoa tai ainakin lämpöä, ystäviä, ruokaa, kiireettömyyttä, maisemia, Italiaa. Ah, Italiaa.

Lähdön häämöttäessä jo ihan nurkan takana, olin tosi noheva ja tein tänään pakkauslistan. Sinne tuli shortsia ja mekkoa, aurinkohattua ja kameraa, rasvoja ja yöppäreitä. Lista oli nopeasti valmis, ja tuntui omituisen tarpeettomalta. Tiedättekö miksi? Koska sillä ei ole mitään väliä. Lapset on niin isoja, ettei tarvita kokonaista elämän arsenaalia mukaan. Kunhan on jotain vaatteita ja pyykinpesuainetta niin se on siinä.

Ilahduin suunnattomasti kun uppouduin tähän ajatukseen vielä vähän lisää. Mietin, mitä kaikkea tuli mukaan sillä ensimmäisellä isolla matkalla Jenkkeihin, ja olo keveni taas muutaman kilon. Mukaanhan siis ei ole tulossa esimerkiksi vaippoja, tutteja, itkuhälyttimiä (eihän?) tai ruokalappuja. Erityisesti viimeinen mielessäni yliviivattu pakkauskohta ilahdutti mieltä: tälle reissulle ei tule mukaan minkäännäköisiä lastenkuljetusvälineitä. Ei turvakaukaloa, rattaita tai edes kantoreppua. Potkulaudoillakaan ei tee mitään mukulakivillä.

Lapseni ovat jo niin isoja, että saavat luvan kantaa ja kuljettaa itse itsensä. Miten siistiä!

Vauhdittakoot tiheät jäätelöpysähdykset heidän askeltaan, pehmentäkööt tennarit jalkapohjiensa kulumaa, levätköön hartiani, selkäni ja hermoni omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

No, saahan sitä nainen haaveilla.

Kevät on mennyt aika railakkaasti oman pään sisällä, arkielämän haasteissa selviten. En ole juuri eteenpäin asioita suunnitellut. Nyt kun se...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ulos feministikaapista

perjantai 10. kesäkuuta 2016 Valeäiti 20 Kommenttia

"Oon aina ajatellu että sä olet aika fiksu,
mutta nyt mä huomasin että sähän olet myös tosi kuuma pakkaus"

"Ai ne osti, hyvä! Mitä luulet, oliko se toi sun mekko vai noi sukkikset?"

"Tämä asiakas kyllä ehkä vähän kaipaisi sellaista naisellista
otetta, jos ymmärrät mitä tarkoitan"

"Ei sun kannata hakea sinne duuniin, ne ei palkkaa nuoria ja
hyvännäköisiä naisia kun siellä ei sitten jengi pysty keskittyy"

"Sä olisit hyvä tossa hommassa, kaivataan vähän
tietynlaista monipuolisuutta tähän porukkaan"

"Kerropas hei naisena.."

"Joo me puhuttiinkin toi jo oikeastaan saunassa."

"Eiiii tässä mikään kiire olekaan kun on niin hyvät maisemat."
[Nainen kumartuneena pöydän ylle]

"Tämähän on aika miehinen ala.."

"Olet aika pelottava joskus"
[Kun nainen on vaativa]

"Hehe, tää kuva näyttää ihan vaginalta. Joo, sellaiselta vanhalta!
Todellakin, tää on kyllä joku ihan loppuun porattu vagina"

[Sanatonta tissien / perseen / jonkunmuun tuijotusta]


Kaikki yllämainitut on todellisia, minulle ja kahdelle ystävälleni tapahtuneita tilanteita. Kaikkia en edes tähän kirjoittanut. Kertasimme tapauksia toinen toisillemme eräänä lauantaina viinilasien (pullojen) äärellä. Se alkoi vitsillä, mutta jossain vaiheessa homma meni vähän vakavaksi. Että hitto vie, meille tosiaan on sanottu aikamoinen kasa sovinistista paskaa ihan muutaman hassun vuoden työuran aikana. Ja me kun luultiin olleemme aika turvassa, hyvissä työpaikoissa joissa tasa-arvo voi ja elää vahvana.

Niin niitä kuitenkin nuorelle naiselle kertyy, vahingossa tai tietoisesti. Kommentteja, katseita, yli- ja ohikävelyitä. Asiakkailta, kollegoilta, esimiehiltä. Mikä pahinta, tajusin myös lähteneeni itse siihen mukaan. Olen taistellut erittäin miehisellä alalla omaa tietäni läpi äijäasenteella: minähän olen ihan yhtä ronski, minua ei nää jutut hetkauta. Olen hekotellut tulevani palaveriin mukaan "kiintiömekkona" ja nauranut mukana kun vanhemman miesostajan tarpeista on vitsailtu.

Aion vihdoin lopettaa mukana hekottamisen. Kerran olen jo ollut keskustelussa, joka päättyi minun jämptisti (pelottavasti?) sanomaan toteamukseen "niin olenkin feministi, ja ylpeä sellainen". Se tuntui muuten yllättävän pelottavalta, vaikkakin vapauttavalta. Että perkele, niin olenkin ja niinhän mun kuuluukin olla. Olen viimein siinä tilanteessa, jossa itse ihan oikeasti uskon olevani todella pätevä ja kokenut, vahva ammattilainen. Ei tarvitse enää arvuutella ostiko asiakas sittenkin sen mekon, tai pääsinkö projektiin huulipunan avulla, oikeassa kohdassa nauraen. Minä olen minä, ensisijaisesti pätevä, toissijaisesti jonkun ikäinen ja muotoinen. Enää ei tarvitse nauraa keskenkasvuisten, kilpailua pelkäävien miesten mukana. Voin olla ihan oma itseni ja huomauttaa, jos toiset eivät minua niin näe. Olen mielelläni vaikkapa pelottava, kunhan asiat menee oikein ja tulosta syntyy.

Jotta homma ei menisi ihan femakkoraivoksi (vaikka hmm, onko siinäkään vikaa?), jätän teille viikon parhaan vinkin: The man who has it all. Niin yksinkertainen, mutta ah niin toimiva metodi: käännä naisille sanotut asiat miehille sanotuiksi, ja tajua miten naurettavia ne ovat. Muutama suosikki viime ajoilta, olkaa hyvät:





"Oon aina ajatellu että sä olet aika fiksu, mutta nyt mä huomasin että sähän olet myös tosi kuuma pakkaus" "Ai ne osti, ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

20 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Syliin - Kirja joka meni suoraan tunteisiin

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia

Mitä jätin kertomatta - tekstini sai aikaan aikamoisen palauteryöpyn ja monta ihanaa yhteydenottoa. Yksi heistä oli Ina Westman, jonka saatatte muistaa (minä ainakin muistan!) Inahdus -kirjablogista. Inahdus muuntui kolme vuotta sitten kokonaiseksi kirjaksi, kun Inan terapeuttinen kynä kirjoitti enemmän mitä blogiin mahtui. Syntyi Syliin, Inan esikoisteos, jonka hän halusi lähettää myös minulle löydettyään riveistäni yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiinsa ja tarinoihinsa.

Voi pojat, miten tarkasti huomattu.


Syliin oli niin tuttu, että välillä tuntui melkein etten halua lukea sitä. Teki mieli laskea kirja käsistä, työntää pois ne muistot, joita olen aktiivisesti muutenkin työntänyt pois nykypäivän tunnelmista. Siinä kotiäidin pahimmassa kiirastulessa (heti neljän jälkeen iltapäivällä, tiedätte kyllä te jotka tiedätte) ei ole mitään muisteltavan arvoista; raskaudenaikaisia huolia en halua enää kantaa; ystävyyksien mutkat on jo siloiteltu. Luotaan työntävä tunne sai havahtumaan - enhän minä saa koskaan unohtaa näitä tunteita, sulkea pois tätä elämää. Niinpä jatkoin. Luin vaikeista synnytyksistä ja raskauksista, kotiäidin elämästä, keski-iän kriiseistä ja mielenterveysongelmista tarina kerrallaan, jokaiseen kertojanaiseen erikseen samaistuen. Harpoin Venlan, Miian ja Stiinan mukana hirvittävää vauhtia, elävästi jokaisen hetket tuntien, vaikkei niitä olisi koskaan minulle tapahtunut. Niin hyvin kirjoittaa Ina.

Samaistumisen ja valaistumisen määrä oli melkoinen. Kun "oma tarina" on kirjana kansien välissä, sitä vihdoin ymmärtää miten rankkoja vuosia takana onkaan. Ja toisaalta miten paljon hyvää on edessä! Ihan kuten Ina mulle silloin meilissään lupasi, kirjassa on onneksi paljon toivoa ja ennen kaikkea selviytymistarinoita. Toki sivuilta löytyy myös monta synkkää kohtaloa, mutta nekin on tarpeen lukea. Ei se äitiys aina mene ihan niin kuin itsellä tai kaverilla (tai miten luulit sen menneen).


Jos äitiys on vielä sinulle vieras käsite, lue tämä. Syliin kertoo monella eri kerroksella, miten äärimmäisen hajottavaa, venyttävää, eheyttävää, voimaannuttavaa ja kaikkia muita ällösanoja äitiys on. Lapsettomalle lukijalle, vauvan äidille, tai jo isoksi kasvaneiden lasten isälle kirja antaa kymmeniä herättelyjä. Pakottaa empatiaan. Veikkaan, että kirjan lukeneet ihmiset eivät ihan yhtä herkästi arvostele puolituttuja äitejä vääränlaisesta kasvattamisesta, pintakuvan kiillottamisesta, liian monen lapsen saamisesta tai lapsen puuttumisesta.

Luulen, että itsekin aloin arvostamaan äitiyttä, omaani mukaan lukien, ihan eri tavalla. Oikeasti mietin lukiessani että vau miten upeita, vahvoja ja rohkeita naisia. Ehkä se mitä jäinkin kaipaamaan vielä, oli isän ääni. Isät ovat kirjassa passiivisia kärsijöitä tai aktiivisia väärän tekijöitä. Se on toisaalta ymmärrettävää, koska kirja on äidiltä äideille kirjoitettu. Sillä niinhän me naiset helposti isistä ajatellaan, omitaan itsellemme se kaikki elämän mullistus mitä lapsi tuo tullessaan. Kirja näyttääkin monelle isälle varmaan melko selkeästi, miksi se kotona odottava äiti on niin raivotar iltaisin..ehkä kannattaa sittenkin luetuttaa myös puolisolla.


Loppuun vielä kiitos Inalle. Ina kirjoitti minulle viestissään näin: "olen antanut kirjaa sellaisille äideille, joista ajattelen että voisivat ymmärtää mistä puhutaan tai jopa saada kirjasta lohtua". Kiitos Ina, ymmärsin, todella, ja sain lohtua. Ehkä paljon enemmän kuin sinä tai minä olisimme aavistaneetkaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, ruokaa tehdessäni ja lasten leikkiessä hiekkalaatikolla. Suljin viimeisen sivun onnellisena, ja ehkä hieman paremmin itseäni ymmärtävänä. Sitten tein vielä sen, mitä Inakin: luovutin kirjan eteenpäin ystävälleni, jonka uskoin ymmärtävän, ja ehkä saavan jopa lohtua.

Teille en voi kaikille lähettää kirjaa, vaikka haluaisinkin, mutta voin lähettää tiedon: menkää ja ostakaa, lukekaa ja ymmärtäkää. Saakaa lohtua ja antakaa armoa

Mitä jätin kertomatta - tekstini sai aikaan aikamoisen palauteryöpyn ja monta ihanaa yhteydenottoa. Yksi heistä oli Ina Westman, jonka saat...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Säätunnetuskaa

maanantai 6. kesäkuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia


En voi sille mitään, tunnemuistini on vahva tyyppi. Kävelin ihmeellisen kuumana päivänä Hietsun rannalla ja kropan läpi kulki lievä tuska. Elin yhtäkkiä sellaista heinäkuun hetkeä, jossa ulkona on oltu koko päivä vähän liian kuumassa, ilman hattua. Auringonpistos on lähellä, hiekkaa joka kolossa ja kaikilla on nälkä. Kaikkialla on kosteutta ja nihkeyttä, ja minun epämukavuusmittarini rähisee ääriasennossaan. 

Tänään seisoin bussipysäkillä auringon lämmössä. Varjon puolella puhalsi niskaan kylmä myrskytuuli, josta tunnemuistini nappasi heti kiinni: syyskuun alku. Kesä on väistämättä ohi, vaikka jotain lämpöä voi vielä oikein kovasti yrittämällä etsiä. Aamuisin kauhistellaan työpaikalla, miten tänään melkein jo laitettiin hanskatkin käteen. 

Vuodenajat määrittävät minulla sisäistä hyvinvointia ulkoisen mukavuuden kautta. Elän jatkuvassa tornadossa, jossa aurinkorasvan tuoksu nenässä vie heti tainnuttavan kuumaan Espanjaan, lipputankojen kalkatus vähän liian pelottavaan purjehduspätkään, kellon kääntämisen jälkeen koittava aamun pimeys synkän pitkään talveen. 

Vuodenajat tekevät minulle muistot. Yhtenä kuumana päivänä isoäiti kuoli, lehtien puhjetessa kauneimpaan keltaiseen Ykkönen syntyi. Tämä kevät sekoittaa pakan kesäaisteillaan ja suurilla muutoksillaan. Ihan kuin kevät mutta ihan kuin kesä. Ja päälle vielä tämä kesäkuinen syksy.

Mitähän kaikkea tämä vääräaistinen vuosi vielä tuokaan tullessaan?

En voi sille mitään, tunnemuistini on vahva tyyppi. Kävelin ihmeellisen kuumana päivänä Hietsun rannalla ja kropan läpi kulki lievä tuska. E...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Lahja menneisyydestä: oikeat arkivideot

torstai 2. kesäkuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Ei arkea, vaan hääpäivää. Päätyi Instaan.
Muistan nalkuttaneeni aika monta kertaa Insinöörille maailman oudoimmasta aiheesta. Insinöörin kuvaamista videoista, mielestäni liian pitkistä ja liian arkisista. "Sulla menee kännykkä ihan täyteen noista ja sit me ei ikinä kuitenkaan saada niitä mihkään talteen jaapa jaapa jaapa". Voi miten onnellinen olenkaan, että Insinööri on pitänyt päänsä ja kuvannut näitä arjen pätkiä! Sillä nyt kun niitä välillä katsellaan, jokainen silloin tylsältä tuntunut sekunti on kyllä ollut taltioinnin arvoinen. Videot on just sitä kamaa, jossa maitopurkit näkyy pöydällä ja pyykkikasat lattialla. Sellaisia juttuja, joita kymmenien vuosien päästä katsellaan silmät kiiluen, vanhan ajan merkkejä bongaten ("oi kato maitopurkit oli noin pieniä vielä silloin!"). Tätä matskua on meidän Insta-maailmassa tosi vähän, kun kaikki hetket vsco-siloitellaan hajuttomiksia ja rosottomiksi.

Eilen katseltiin videoita ajalta, jolloin Kakkonen on juuri ollut tulossa. Ihan pari viikkoa ennen sitä kuuluisaa oksennussynnytystä. Videoilla 1v5kk Ykkönen tekee itselleen liukumäen pahvilaatikosta, leikkii omilla jaloillaan ja seisoo suihkussa punaisena äitienpäiväkortin maaleista. Super tavallisia, super ihania hetkiä, joista en muista juuri mitään.

Oikeasti. Todella häkellyttävää tajuta, ettei nuo hetket ole ollenkaan mun aivoissa enää olemassa. Ykkösen vauvaääni tuntuu omituiselta, lyhyt tukka vieraalta. Vanha asunto on kuin jonkun muun sisustama, minulla on jäätävän pitkä (ja musta!) tukka ja joku ihmeellinen valtava maha. Kaikki uutta, outoa, tyhjää, kuin jonkun toisen elämästä. Muistanko tosta ajasta mitään?

Näytän videoilla tosi onnelliselta, rauhalliselta ja puuhakkaalta. Aktiiviselta perheenäidiltä, jolle kohta koittava synnytys ei ole mikään juttu. Napakka maha mukana killuen kyykkään ja touhuan, kädet ihanan vapaina kännykästä ja kasvoilla ihan oikea hymy.

Todellista arkea vuodelta 2016. Päätyi lattialle, ei Instaan.
Mitä mulle on tapahtunut näiden videoiden jälkeen? Vai katselenko itseasiassa juuri sitä hetkeä, jolloin olisin tarvinnut hengähdystä, mutta olenkin saanut toisen elämän vahdittavakseni ja olen puristanut hirveällä sykkeellä arjen kasaan? Se kuulostaisi jotenkin realistiselta. Että tuo hetki tuntui silloin ihan hyvältä, ja luulin jaksavani, painoin vain. Ja nyt kun on taas mahdollista hellittää, kaikkien noiden vuosien väsymys tulee kerralla takaisin.

Myöhemmillä videoilla esiintyy tietysti myös ihan uunituore Kakkonen. Köllöttelee Insinöörin sylissä ja koti on todella rauhallinen, iltatouhujen keskellä puuhaa edelleen se lungi mutsi, tällä kertaa ilman mahaa. Arvatkaa, muistanko noita hetkiä? Muistan. Pelkästä videolla nähtävästä Kakkosen pienestä tuhinasta nousee tunnemuistista vahva ahdistus, jossa pelkään että pian se alkaa taas tosissaan itkeä ja koko pakka hajoaa käsiin.

Että ei se ihan putkeen tainnut sittenkään mennä. Taisin vähän suorittaa, huomaamatta miten paljon tukea olisin kaivannut. Toistan taas kerran teille muille, olkaa viisaampia. Väsykää, sallikaa se itsellenne. Pyytäkää apua ja tunnistakaa liian raskas olo. Sillä aikaa meikä ottaa vähän lepoa tässä ihanassa rauhassa, josta neljä- ja viisivuotiaiden kanssa saa nauttia. Peace!

Ei arkea, vaan hääpäivää. Päätyi Instaan. Muistan nalkuttaneeni aika monta kertaa Insinöörille maailman oudoimmasta aiheesta. Insinöörin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Unelma elää

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016 Valeäiti 10 Kommenttia


Tällä kertaa en ole tiedon saadessani keskellä aamutouhuja, hammasharja suussa nalkuttamassa vaatteiden pukemisesta. Nyt kävelen rauhassa kohti rantaa poikkeuksellisen kuumana kesäkuun päivänä, spontaanisti keksityllä tarhapäivän jälkeisellä retkellä. Vasta kesäkuun eka, ja niin lämmin että voidaan oikeasti mennä lasten kanssa uimaan, mieletöntä! Ihanan auringon ansiosta seuraan vain vähän kärsimättömänä kun Kakkonen lompsii hitaasti Smurffi-limuaan tiukasti puristaen. Se valittaa että on kuuma ja voimat loppu.

"Ihan vähän vaan enää", kannustan, "kato Ykkönen löysi jo tuolta reitin sinne rannalle, näetkö!". Salaa olen tietenkin vähän huolissani kun Ykkönen todella painaa siellä kaukana omia menojaan, enkä näe sitä ihan joka sekunti. Tässä ison lapsen vanhempana olemisessa on vieläkin totuttelemista. Näen vilauksen Ykkösen hatusta ja pysähdyn helpottuneena taas kerran odottamaan herra voikukankerääjää. Laitan silmät kiinni, käännän kasvot kohti ihanaa aurinkoa. Taidan vähän hymyilläkin. Kännykkä piippaa, siitä ei siis olekaan vielä akku loppu.

"Onneksi olkoon, kato meilit.", vinkkaa Insinööri. Viimeisillä akkuprosenteilla singahdan meiliin sisään ja näen sen heti. Kiljahdan vahingossa ilokauhuissani ääneen, Eiran eliittiä järkyttäen. Meidän älytön tonttiarpa on vetänyt ja tarjous on hyväksytty. Meillä on uusi tontti!

Siitä on alle kuukausi, kun kirjoitin että painajainen on ohi, mutta unelma elää.  Ja tässä me nyt ollaan, seuraava unelma takataskussa, tietysti edellistä ehompi sellainen. Nyt voi hengähtää. Mihinkään ei ole kiire, mistään ei tarvitse (vielä) riidellä. Nyt on päätökset lukittu ja koulupohdinnat voi alkaa.

Tämän vuoden kesäkuu on osoittautumassa kaikkien aikojen parhaaksi kesäkuuksi.  

Tällä kertaa en ole tiedon saadessani keskellä aamutouhuja, hammasharja suussa nalkuttamassa vaatteiden pukemisesta. Nyt kävelen rauhassa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.