Kuinka lukutoukka murskataan

lauantai 7. toukokuuta 2016 Valeäiti 10 Kommenttia


Olen aina (ennen) ollut hullu lukutoukka, avauduin siitä jo tammikuussa laajemmin haasteen myötä. Nyt en todellakaan enää ole, keskittymiskykyni on kuihtunut keskimäärin tviitin kokoiseksi. Vaikka tuon aikaisemmin kirjoittamani teksti meinasi saada mut taas innostumaan, mitään muutosta ei tapahtunut. Kuvissa näkyvät kirjat on edelleen lukematta samalla pöydällä.

Tänään sain kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa oikein vanhan kunnon lukuflown päälle. Insinööri lähti lasten kanssa metsäretkelle yön yli (siitä ihan varmasti lisää myöhemmin, jahka sieltä hengissä palaavat), joten meikä nappasi kirjan ja pyyhkeen kassiin, heitin Spotifyn korviin ja istahdin puiston ensimmäiseen tuulettoman tuntuiseen ruohikkoon. Kotoa olin ottanut mukaan sen Leena Lehtolaisen kirjan "Jonakin onnellisena päivänä", jonka jouduin lopettamaan joululomalla kesken. Kirjassa kuvattiin aika karua lapsuutta, enkä jaksanut kovin montaa kertaa lukea kuvauksia lasten pahoinpitelystä.

Nyt ajattelin, että ehkä mä kestän. Eihän se ole kuin kirja. Kävikin tuuri! Kirjassa oli selkeästi seesteisempi vaihe ja niin vain surautin Marjukan tarinan mukana pari tuntia putkeen. Ihan niin kuin hyvinä vanhoina aikoina. Ihan mieletön tunne kaiken kaikkiaan. Istua paikallaan ketään näkemättä ja kuulematta, uppoutua tarinaan ja vaihtaa vain välillä asentoa selän vihlaistessa rumasti. Vetelin minipussin Hyvää makumaasta ja aina välillä havahduin iloitsemaan tästä uudesti löytyneestä vanhasta lukutaidostani, josko sen saisi takaisin elämään?

Sitten kirjassa tapettiin vauva. Noin vaan, yhtäkkiä, puolikkaan sivun aikana.


Heitin kirjan kirjaimellisesti pois käsistäni, suoraan kalliota vasten. Revin kuulokkeet pois korvilta ja yritin tasata sykettä. Teki mieli oksentaa, koko karkkipussi kerralla pois. Paluu todellisuuteen ei millään meinannut tapahtua. Elin edelleen siellä perkeleen Outokummussa, ahdistavassa tarinassa ja sen lohduttomassa käänteessä. Toistelin mielessäni että se on vain tarina, eikä niistä vauvoista ollut edes mitään hahmoja vielä tullut. Yritin tunnustella jalkojen pohjassa ruohoa ja tuulta käsivarsilla. Ei apua. Vasta tämän tekstin naputtaminen tuntuu palauttavan mielen kirjain kerrallaan takaisin todellisuuteen.

Kirjallisuuden paras ja pahin puoli on se, miten lähelle siinä pääsee toisten elämää. Se opettaa empatiaa. Mitä hyötyä on oppia se, miltä tuntuu kun oma lapsi tapetaan? Mun empatiakyky on muutenkin lasten myötä aivan turhan kärkäs, se laittaa minunkin sääreni kihelmöimään kun lapsi kaatuu, se saa ihan sekaisin surusta kun Facebookissa kerrotaan tuntemattoman kuusivuotiaan kiusaamisesta leikkipuistossa. Se ei kestä vauvantappoja.

Että kiitti vitusti Leena Lehtolainen. Siinä meni sekin lukuilo.

Olen aina (ennen) ollut hullu lukutoukka, avauduin siitä jo tammikuussa laajemmin haasteen myötä. Nyt en todellakaan enää ole, keskittym...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

  1. Moikka. Itse suosin (rakastan) etenkin kesällä kun pitää nollata, noita ihania Nora Raobertsin romaaneja, niitä jotka saavat itkemään (sillai hyvällä tavalla) ja nauramaan. Ne pari itsellesi varaamaa (varastamaa) tuntia kuluvat siivillä.. ja mä en myöskään kestä vauvatappoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon jotenkin luokitellut ne tosi harlekiiniksi mutta onko ne siis myös hyvin kirjoitettuja? ;) ja kuka muka kestää vauvatappoja, yök.

      Poista
  2. ei ei ei!!! älä anna lehtolaisen pilata lukuiloasi! lukeminen on ihanaa <3 kokeile jotain muuta vaikkapa Jojo Moyesia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Täytyy katsoa, jos löytyisi taas se ilo...

      Poista
  3. Niin tuttua, joudun valttamaan monia kirjoja/tv sarjoja/elokuvia nykyaan. Sitten vituttaa kun jossain Nalkapeli kirjoissakin vaan noin vaan yhtakkia murhataan joukko ihan fiktiivisia lapsia. Missa varoitus!?!?! Luen ja katson nykyaan vaan lahinna komediaa (Tina Feyn ja Amy Pohlerin elamankerrat) tai sitten jotain fantasiaa/scifia (esim. Game of Thrones) jossa on niin absurdia vakivaltaa etta ei pysty samaistumaan. Silti aina kirpaisee kun lapsia kuolee, mutta sentaan ne ei kummittele niin paljon. Oikeen arsyttaa kun en voi enaa lukea ja katsoa mita vaan, kiitti vitusti yiempaattiset aitiaivot, grrr!!

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä!!! Mitä tässä uskaltaa lukea saatana??? GOTia mäkin mietin. En oo kattonu sitä koskaan, ehkä pitäis?

      Poista
  4. Kiitos spoilerista! Tiedänpä jättää lehtolaiset hyllyyn. Luen paljon, mutta on ollut pakko siirtyä kohti kevyempää kamaa koska äitiaivot. Valtaistuinpelejä aloin lukea, mutta siinäpä yritettiin tarkoituksella ottaa heti alussa hengiltä juuri oman poikani ikäinen poika. Iltaöinen lukukokemus päättyi muksun sängyn vierellä istumiseen, mietteet voinette arvata.
    Turvallista luettavaa on esim Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -sarja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, lisää näitä turvallisia luettavia, kiitos! hitto vie, tämähän tosiaan oli spoileri, pitäisikö varoittaa? Toisaalta kirjassa on aika paljon potentiaalisesti tapettavia vauvoja et ehkä se ei pilaa luku"nautintoa" :)

      Poista
  5. Minä luin taannoin lähijunassa muina naisina kirjaa, jossa yhdellä sivunkäännöksellä tapettiin lapsi. Sain ilmeisesti sen verran pelottavan itkukohtauksen, että vastapäätä istunut mies jo huolestuneena kyseli tarvitsenko apua. Kiva siinä oli selittää, että ei mulla mitään hätää ole muuten kuin, että eläydyn vähän liikaa lukemiini kirjoihin.

    Tosin siinähän se kai osa lukemisen taiasta onkin. Pääset lainaamaan jonkun toisen maailmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Lainaamaan jonkun toisen maailmaa"!!! Miten loistavasti sanottu, juuri tota lukeminen on! Mahtavaa, kiitos :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.