K I I T O S

sunnuntai 22. toukokuuta 2016 Valeäiti 14 Kommenttia


Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain perjantaisen tekstini jälkeen. Olen tosi onnellinen päätöksestäni painaa “julkaise”, ja äärettömän kiitollinen teidän kaikkien kauniista sanoista ja ajatuksista. Kiitos, kiitos, kiitos. Palautteen ja lukijoiden määrä tähän tekstiin kertoo myös siitä, että aiheesta onkin syytä puhua. Mitä ilmeisemmin me kannamme kansana yhteistä salaisuutta, pahaa josta kukaan ei puhu ja jota kaikki pelkäävät. Turhaan, sanoisin nyt. Mitä enemmän olen tästä puhunut, julkisesti netissä tai varovasti kaverille kuiskaten, sitä enemmän löydän kanssakulkijoita. Masennus, ahdistus, raivokohtaukset, syömishäiriöt - näitä kaikkia tuntuu olevan ihan joka nurkan takana kun vähän kaivaa. 

Niin uskomattoman monta tarinaa kuultuani alan oikeasti uskoa, että mielen särkyminen ei ole ihmisen mitta tai merkki heikkoudesta, se on paskaa tuuria siinä missä influenssakin. Paitsi että masennusta vastaan ei ole rokotusta. Olisi kyllä mahtavaa, jos me kaikki suhtautuisimme mielenterveyden ongelmiin juuri sellaisina kuin ne ovat, terveysongelmina. Ruumiin vieraina aineina, joihin on lääkkeitä. Ehkä silloin olisi helpompaa todeta, että kas, mulla näyttäisi olevan ongelmia mielenterveyden kanssa, haenpa hoitoa. Hoitoa saisi ajoissa, tarpeeksi ja oikein. Eikä vasta sitten kun mielen syöpä on ehtinyt levitä identiteettiin asti ja on jo vaikea nähdä mikä on minua ja mikä tautia.


Mulla on asiat juuri nyt tosi hyvin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Olen puhunut loputtomiin sekä ammattilaisten että läheisten kanssa, purkanut omaa elämään palasiin ja miettinyt mikä kohta kuormittaa. Olen minä niitä lääkkeitäkin syönyt, vaikken vielä kaikkia tarjottuja. Olen vähentänyt kuormittavia tekijöitä, sekä positiivisia että negatiivisia. Löytänyt rakenteellisia ongelmia ja pienempiä oireita. Mulla on vielä matkaa samanlaiseen itseni hoitamiseen, jonka Mustaa valkoisella -blogin Limppu on hienosti löytänyt, mutta olen hyvin liikkeellä. Haasteena on tämän hengen ylläpitäminen, ettei sorru siihen onnen tunteeseen että jes, nyt on kaikki takana ja voi taas painaa täysiä kaasua. Oleellista lienee ymmärtää, ettei mun enää koskaan pidä painaa kaasua. Lekottelen mieluummin just siinä vauhdissa, joka itsestään tulee.

Vaikka vertaistuki on ihan mahtavaa, tästä ei ole tulossa masennusblogi. Valeäiti on minulle iso terapian väline. Joskus tänne on parasta purkaa tunteet syvällisesti, joskus tarvitsen tänne itseäni varten iloisia kuvia ja huonoa läppää. Kaikkea tätä on edelleen luvassa, joten hypätkää kyytiin ja kertokaa jatkossakin myös omat ajatuksenne, se on tässä hommassa ihan parasta!

Yhden jutun haluan vielä sanoa tähän maratontekstiin. Tavatkaa ystäviänne kasvotusten, kysykää mitä niille kuuluu ja kuunnelkaa tarkkaan. Kertokaa myös rehellisesti, miten teillä menee. Luodaan ilmapiiri, jossa on ok sanoa että itseasiassa juuri nyt olen kyllä tosi väsynyt. Yleensä se toinen vastaa että niin minäkin.

No en minä!

Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain perjantaisen tekstini jä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. Mulla on fiilis, että juurikin meidän ikäluokka (t) ovat ensimmäisiä, kun uskaltautuvat varovasti puhumaan kipeistä aiheista. On lohduttavaa ja armollista saada olla väsynyt ja kriisissä - ilman että joutuu peittelemään sitä. Ihminen on kova selviytymään ja itsekseen yritetään sinnitellä yleensä aivan liian pitkään.
    Se mikä on normaalia ja mikä sairautta lienee subjektiivista - pääasia että on toivo ja ilo... edes häivähdyksenä päivien reunassa.
    Ihania kesäpäiviä sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kuule Miettiny samaa. Että nyt on ensimmäinen sukupolvi jolla on perusasiat niin hyvin että saa väsyä kaikkeen. Uupuminen ei tarkoita automaattisesti kuolemaa tai työttömyyttä. Samalla meidän sukupolvi on kyllä ihan hullujen paineiden alla. Kaikki pitäisi tehdä itse ja kaikessa pitäisi onnistua. Vai olenko se vain minä? ;)

      Kiitos kommentista ja mukavaa kesää sinnekin!

      Poista
  2. No eiku kyllä me kaikki ollaan samassa veneessä. Sulavasti vielä itse rakennellaan ja ylläpidetään niitä illuusioita, että pitäs edetä raketin lailla uralla, siinä sivussa rakentaa linna ja synnyttää pari-kolme täydellistä harrastaja-lasta, pysyä hoikkana ja urheilullisena, syödä innostuneesti superterveellisesti, osallistua kaikkeen ja olla aktiivisia, kohta myös hoitaa ikääntyvät vanhemmat ja huoltaa ja pyörittää kaveri-suku-perhe-työakselia ihan kuin ei mitään.
    Sitten alkaa hengästyttää. Pakko todeta, ettei pysty.
    Pysähtyy miettimään ja toteaa, ettei oikeastaan edes halua. Uuvuttaa. Ahdistaa. Romahtaa.
    Siinä sitä nyt riittää työsarkaa, miettiä mitä oikeastaan haluaa ja kuka oikeastaan onkaan :D

    Paljon on tiedostamatonta.... mutta eiköhän se tästä. Omin ja muiden avulla. Hetkittäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli niin loistava tämä sun kommentti, osui vähän turhan tarkkaan :D mä lainasin tämän jo melkein tohon ruokajuttuun mutta joutui leikkauspöydällä pois kun jutusta tuli niin hiton pitkä..

      mutta joo, voitais me kaikki jotenkin relata. Hetkittäin.

      Poista
  3. Kun vielä työelämässäkin tämä ymmärrettäisiin. Tiedän tapauksia joissa eteneminen katkesi kun oli kerran ollut saikulla työstä uupuneena ("jaksatkohan sinä ja miten sä nyt voit"). On kamalaa miten se leimaa ikuisesti työntekijän siinä työyhteisössä. Jäi kyllä itselläkin sairasloma pitämättä vaikka lääkäri lapun kirjoitti. Tyhmää. Tiedän, mutta muistan ikuisesti miten yksi kaveri vielä oikein muistuttamalla muistutti että nää aina kaivetaan esiin ja ei kannata ja miltä se sit näyttää. Aargh! Ihanaa että sulla asiat jo paremmin. On tää sellaista vaatimusten ristiaallokoa tää pikkulapsivaiheen arki että kun joku ulkopuolinen iso kuormitustekijä iskee takavasemmalta niin herkästi sitä menee kanveesiin. Itse olen miettinyt myös sitä että oispa kiva jos vähän enemmän tsempattais lähimmäisiämme ja kerrottais että "hyvin sä vedät".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hear hear, on nähty. Ja usein käy myös niin että kaikki vanhatkin vastuut otetaan pois kun et sä varmaan jaksa. Mutta mitä sitten? Jos firma tekee niin niin sitten vaihtaa firmaa. Kyllä ne joskus oppii.

      Mutta vaatimusten ristiaallokkoa, kyllä. Oi kyllä. Muiden tsemppaamista ei koskaan voi olla liikaa!

      Poista
  4. Mua häiritsee se, että jos joku julkkis kertoo masennuksestaan, tulee heti kommenttia tyyliin "no ei toi ole masennusta nähnytkään, välillä nyt vaan on vastoinkäymisiä/alakuloa/tylsää". Mietin aina, että eikö se just ole hyvä, että on herännyt asiaa hoitamaan ajoissa, ja on jo toipumassa hyvää vauhtia? Ja vielä todennäköisempää on, ettei lehtien sivuilla paljasteta kuitenkaan ihan koko kauheutta.

    Että voiko suomalainen olla kateellinen masennuksestakin, ilmeisesti voi. Kun on niin kova tarve vähätellä sitä. Tai sitten on vaan tarve nostaa jalustalle omaa jaksamistaan (täysin erilaisessa elämäntilanteessa). Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämähän se on suomalaisuutta syvimmillään. Ai sä nukuit huonosti? no mepä ei nukuttu ollenkaan. Joo mä tiedän miten rankkaa voi olla, itsehän olen yh. Tiedäthän. Tosi kurja tapa, joka liittynee vaan siihen ettei me tsempata toisiamme tarpeeksi joten kurjuuden alttarille on pakko polvistua.

      Poista
  5. Kiitos itsellesi rehellisyydestä ja rohkeudesta nostaa esiin privaatteja asioita, jotka Ovat itselle kipeitä, mutta jotka voivat olla jollekulle muulle ihan yhtä kipeitä, ja sitä kautta hyötyy vertaistuesta. Tulipas monsterilause - onneksi mun ei tarvitse miettiä onko tämä teksti vain sisällöllistä mutta myös sujuvaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, oikein sujuva teksti oli, kiitos! :) :)

      Poista
  6. Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi ja siitä, että jaoit kokemuksesi. Oon miettinyt samaa kuin Mari tuossa yllä. Melkoisia paineita ladataan onnistua ja olla tehokas kaikilla elämän osa-alueilla (tärkeillä ja sitten todellakin vähemmän tärkeillä). Haluamme (kuka haluaa?) kaiken. On projektia siellä ja tuolla ja ne kaikki pitäisi suorittaa täydellisesti, vaikka se ei taida olla mahdollista edes Harry Potterista tutun ajankääntimen avulla. Hienoa että nostit kissan pöydälle. Ei ole pakko jaksaa suorittaa kaikkea pakkotahtisesti.

    Muutenkin olen aina tykännyt sun maanläheisestä tyylistä - monet blogit ovat kaunista siloiteltua pintaa, joka toki on viihdyttävää, esteettistä ja mukavaa todellisuuspakoa. Olen vain huomannut, että kun sitä täydellisyyttä katselee blogista, lehdistä, mainoksista päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, paraskin medialukija väkisin saa osansa sen kuvatulvan alitajuisesta viestistä - "sinunkin pitäisi pyrkiä samaan", alitajunta kuiskii. Olen viime aikoina tietoisesti karsinut tuota kaunista mutta petollista kuvatulvaa. Sun blogia en karsi - kirjoitat niin elämänmakuisesti, karun rehellisesti ja toisaalta hulvattoman hauskasti. Kiitos <3

    T:Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi, ihana Kaisa, kiitos kauniista sanoista! Hassua kun niin moni sanoo tämän olleen rohkeaa, ja nyt en osaa ajatella asiaa enää yhtään niin kun kaikki palaute on niin ylitsevuotavan positiivista ja olen kuullut montaa ihanaa kommenttia siitä, että tästä on ollut jotai hyötyä. Enemmän ja enemmän tuntuu ettei tässä ole mitään rohkeaa vaan että tämä on suorastaan velvollisuus. Taas kerran, ah ihana vertaistuki!!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.