#mäolenmukana - mekoilla 10.000€ lapsille

lauantai 28. toukokuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia



Rimpuileva Mamma, tuo kaiken jännän alku ja juuri, haastoi minutkin mukaan Zadaan #mäolenmukana hyväntekeväisyyskampanjaan. Olen tietty mukana! Samoin on muuten aika moni muu loistavan tyylikäs bloggaajalyyli, mm. Satu, Katja, Outi ja Noora, joten jos olet joskus heidän vaatteitaan haikaillut, kannattaa nyt heti mennä App Storeen tai GooglePlay:hin ja ladata Zadaa itselleen. Koska sitten kun sulla on Zadaa kädessäsi, voit noin vaan näpytellä itsellesi vaatteita toisen vaatekaapista (täällä lisää Zadaan käyttökokemuksia). Ja muuten, kun sitten menet sinne shopauttamaan, niin käytä mun 5€ arvoista alekoodia HK3253, minäkin saan siitä sitten vitosen shoppailurahaa.

Niin mikä se hyväntekeväisyysosa olikaan? Zadaassa on aina ollut yksi mun mieltä erityisesti lämmittävä nappi. Sen yhden napin ansioista voi lahjoittaa myymänsä vaatteen tulot joko kokonaan tai osittain hyväntekeväisyyteen, Pelastakaa Lapset Ry:lle. #mäolenmukana -kampanjassa jossa minäkin olen nyt siis mukana, pyritään yhdessä keräämään 10.000€ Suomen ja muiden maiden lapsille. Ei huolta, tämä ei ole huonosti piilotettu mainoskampanja, Zadaa osallistuu itse isosti talkoisiin mukaan. Mun ja sun rahojen lisäksi myös Zadaa laittaa osan kommissiostaan Pelastakaa Lapset Ry:lle, tai koko komission jos vaatteen myyjäkin päätti laittaa kaikki tulot hyväntekeväisyyteen.

Kassaan on jo kertynyt hyvin  roposia, mutta tavoitteesta puuttuu vielä paljon. Nyt haastankin teidät mukaan. En pelkästään niin, että menkäähän ja laittakaa vanhoja rytkyjä myyntiin ja laittakaa niiden hinnasta edes osa lapsille. Vaan, pyydän että laitatte myyntiin hyviä vaatteita hyvällä hinnalla. Merkatkaa kuvaukseen isolla että kyseessä on osa kamppista jolla kerätään rahaa lapsille, ja laittakaa vaatteesta 1€, 5€, 10€ tai koko summa menemään hyvään.



Keräsin itse kaapista nyt vähän reilummalla otteella kamaa (käyttäjätunnus Hanne K), myös niitä mekkoja, joista en ehkä ihan vielä oikeasti haluaisi luopua (Mammalle huomio: Niitä EI ole kymmentä tuhatta. Ei ehkä edes tuhatta!). Suurin osa minun vaatteideni hinnoista menee kokonaan Pelastakaa Lapset Ry:lle, joten tule ja nouda itsellesi kiva mekko, hyvä mieli ja kaupan päälle saat tapaamisen Suomen siisteimmän mutsibloggaajan kanssa (minä)!

Rimpuileva Mamma , tuo kaiken jännän alku ja juuri, haastoi minutkin mukaan Zadaan #mäolenmukana hyväntekeväisyyskampanjaan. Olen tiet...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Parhaat ideat

perjantai 27. toukokuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia






Sanoisin että vuoden paras idea on ollut Löyly, tuo kahden hullun hullunrohkea hanke. Minun päiväni paras idea oli heittää päivän aiotut puuhat takaisin to do -listalle ja tulla tähän Löylyn terassille kahville.

Viikon paras idea oli mennä keskiviikkona lenkille, ja kuunnella se puolituntia keskittyneesti hyvien ajatusten podcastia.

Eilisen paras idea oli mennä koristreeneihin selästä huolimatta, pään takia. Höntsäkoris on vaan niin parasta, ja tyttöjen seura niin elvyttävää, ettei edes päähän pajahtanut pallo haitannut menoa.

Kuukauden paras idea on ollut vihdoin hellittää. Olen tajunnut, että yksi nautinnollisimmista hetkistä päivässä on yleensä juuri ennen nukahtamista, kun päivän jutut pyörii kevyen irtonaisina päässä, hyvää muistellen, tylsiä unohtaen, tarttumatta mihinkään erityisesti. Olen tajunnut, että saman saa aikaan myös päivällä kun jättää sen kännykän oman onnensa nojaan. Voi katsella kahta penkillä istuvaa naista ja miettiä, ovatko he pari-, sisar- vai äiti-tytär-suhteessa. Olivat missä tahansa, on ihana seurata miten he ovat toisilleen läsnä ja tukena, penkillä joka ei näennäisesti katso mihinkään eikä oikein edes kuulu maisemaan, mutta on siinä auringonlaskun kynnyksellä juuri oikeassa paikassa.

Kvartaalin paras idea oli suostua pitämään "inspiroiva puhe digitalisaatiosta" ystävän työpaikalla. Paras mahdollinen tapa irtautua huijarisyndroomasta on tulla rohkeasti omien ajatusten ja ammattitaidon kanssa esiin, omilla sanoilla ja sävyillä. Ja sitten huomata että se maistui myös kuulijoille.

Maanantain paras idea oli antaa Inalle kotiosoite kirjalähetystä varten. Syliin on hurahtanut jo puoliväliin huomaamattani, se on täynnä hiirenkorvia ja Insinööri on täynnä mun ääneenluettuja totuuksia äitiyden ristiriidoista. Kerron siitä lisää heti kun saan lopppuun asti.

Iltapäivän parhaaksi ideaksi ajattelin jättää yllätyskortin. Otan ystävän matkaan ja haen ehkä lapset tarhasta monta tuntia varastaen. Ehkä mennään Lintsille, ehkä Suokkiin, ehkä ei mihinkään. Mutta ollaan ihan oikeassa paikassa. Penkkinä auringonlaskua varten.

Luulen että tänään ennen nukkumaanmenoa mielessä pyörii lähinnä onnellisia asioita. Tässä elämässä, ihmisissä ja kesässä on jotain magiikkaa.


Sanoisin että vuoden paras idea on ollut Löyly , tuo kahden hullun hullunrohkea hanke. Minun päiväni paras idea oli heittää ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Äitijumalalle jauhot suuhun

tiistai 24. toukokuuta 2016 Valeäiti 31 Kommenttia


Yhteistyössä Saarioinen ja Suomen Blogimedia














"Moi, mä olen Maija ja mullakin on maksalaatikkomenneisyys". Kuuntelin muiden mukana naureskellen, kun yksi toisensa jälkeen meistä tunnusti yhteistyöpalaverissa syövänsä eineksiä. Silloin tällöin, tietysti, ja vain vähän. Suoritin itse vuorollani saman koreografian, selittelin että osaan kyllä ihan ok laittaa ruokaa mutta kyllä meilläkin ne einekset on isossa roolissa. Siis ihan vain silloin tällöin. Jos on Insinöörin kokkausvuoro.

Heti suuni sulkeuduttua ylleni laskeutui outo fiilis. Tuli vähän sannimainen olo. Että mitähän...? Että miten safkan tekemättä jättäminen päätyi olemaan mulle joku tunnustus? Kenen luvalla ruoanlaitto on joku elämisen ylemmän tason muoto, johon jokaisen pitäisi pyrkiä? Otin samantien ruoanlaiton osaksi viime aikoina muutenkin myllännyttä itsetutkiskeluani, jonka aikana olen pyrkinyt löytämään asiat, joista nautin ja asiat, joita haluan välttää. Ja kas, löysin sieltä totuuden, jonka tiesin, mutta jota en ole hyväksynyt: 

En nauti ruoanlaitosta. 

En ole siinä hyvä, en ole siinä järkevä, en ole siinä nopea. En tee sikahyvää ruokaa, enkä toivo elämään lisää tunteja, jotta saisin "kokkailtua kivasti viikonloppuna". Viikonlopun aterioista noin 80% syödään meillä muualla kuin kotona. Koska voidaan. Miksi siis arkenakaan yrittäisin nostaa kutreilleni jonkun ihmeellisen marttakruunun? Olen kai perustellut itselleni, että itse tehty ruoka on terveellisempää, monipuolisempaa, halvempaa ja kaikin puolin kunnioitettavampaa lapsiperheelle. Nyt värähtää isosti bullshit-mittari. Kun minä teen ruokaa, siinä käytetään pääsääntöisesti neljää raaka-ainetta: Jauhelihaa, pastaa, kanaa, riisiä. Siinä on todennäköisesti aina liikaa suolaa, koska en osaa maustaa. Siinä ei todellakaan ole tarpeeksi kasviksia, eikä meillä syödä marjoja missään muussa muodossa kuin hillossa. Ruoka jäähdytetään usein huonosti ja muistetaan laittaa jääkaappiin vasta sitten joskus. Päälle syödään karkkia, tuota ruoka-ainesten valioyksilöä.

Kaikki järkisyyt sanoo, että mun pitäisi riemuiten täydentää (tai parantaa?) meidän perheen ruokavaliota toisten äitien tekemällä ruualla. Mikä helvetti siinä sitten on, että se tuntuu jotenkin väärältä? Osaatteko te kertoa? Toistaiseksi ainoa mitä olen keksinyt on se, että itse ruokaa laittamalla opettaa myös lapsilleen ruoanlaiton kulttuurin. Mutta en mä opeta niille siivoamistakaan (hallelujah siivoojalle!), en auton pesemistä enkä hiusten itse värjäämistä. Ruoan osalta taidan vain opettaa niille, että ruoanlaitto on se elämämme Suuri Johtaja, jonka ympärille kaikki arjen tunnit suunnitellaan. Olisikohan kenties parempi opettaa relaamaan ja ottamaan tarjottu apu vastaan, oli se sitten lastenhoitoa, siivoojaa tai valmiiksi tehty kala-annos? 

Otin tätä kirjoitusta varten kuvia ruokailuistamme viikon varrelta. Pari huomiota: 

1. Ruoka on parasta seurassa 
2. Ruokiin ilmestyi heti taloudessamme harvinainen näky, salaatti, kun tiesin että joku katsoo näitä. Miksi? Keneltä kaipaan pisteitä?
3. Ainakin kaksi kuvissa näkyvistä annoksista on valmisruokaa. Arvaatko mikä? 

Meikä menee muuten huomenna nauraen kauppaan. Haen sieltä koko rahalla eineksiä, koska kukaan ei ole tänäkään viikonloppuna tehnyt ruokaa tai käynyt kaupassa. Erona edelliseen viikkoon on vain se, että nyt mua ei enää kiinnosta pääni sisäinen äitijumala, joka väittää ruoanlaiton tekevän autuaaksi. Sillä rakas äitijumala, minulla on sinulle huonoja uutisia: olet tässäkin väärässä. 

Yhteistyössä Saarioinen ja Suomen Blogimedia "Moi, mä olen Maija ja mullakin on maksal...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

31 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaksi vanhaa hyttystä

maanantai 23. toukokuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia


kai sitä liikaa vaan stressaa, ylianaalysoi, 
pidättelee ja murehtii mitä tapahtuu vois 
mut aina pahempi ois jos ei tapahtus mitään, 
vanhana havahtuis sit ettei aikaan saanu ku ikää 
voit sanoo kaheliks mul on pitkä bucket list, 
sekota pakettis ja lähe messiin kaveriks 
tätä ei siirretä enää koht on kiire jo elää, 
levitä siivet ja ala lentää 

me ollaan kaksi hyttystä tuulessa 
kaksi luotainta avaruudessa 
ooo, ooo 
me lennetään ja kadotaan 
ja jos et tajuu niin anna mä suomennan 
elämä on nyt eikä huomenna 
ooo, ooo 
tänään tähtiin pudotaan


Kävin mun hyttysen kanssa lauantaina vähän fiilistelemässä Elaa ja kumppaneita. Tänään on varsinainen pääpäivä, hääpäivä. Seitsemän vuotta takana ja nyt jos joskus on muistettava aktiivisesti että "elämä on nyt eikä huomenna".

Mulla on lyhyt bucket list mutta loistava kaveri sen toteuttamiseksi. Hyvää hääpäivää Ingenöör! 

kai sitä liikaa vaan stressaa, ylianaalysoi,  pidättelee ja murehtii mitä tapahtuu vois  mut aina pahempi ois jos ei tapahtus mitää...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

K I I T O S

sunnuntai 22. toukokuuta 2016 Valeäiti 14 Kommenttia


Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain perjantaisen tekstini jälkeen. Olen tosi onnellinen päätöksestäni painaa “julkaise”, ja äärettömän kiitollinen teidän kaikkien kauniista sanoista ja ajatuksista. Kiitos, kiitos, kiitos. Palautteen ja lukijoiden määrä tähän tekstiin kertoo myös siitä, että aiheesta onkin syytä puhua. Mitä ilmeisemmin me kannamme kansana yhteistä salaisuutta, pahaa josta kukaan ei puhu ja jota kaikki pelkäävät. Turhaan, sanoisin nyt. Mitä enemmän olen tästä puhunut, julkisesti netissä tai varovasti kaverille kuiskaten, sitä enemmän löydän kanssakulkijoita. Masennus, ahdistus, raivokohtaukset, syömishäiriöt - näitä kaikkia tuntuu olevan ihan joka nurkan takana kun vähän kaivaa. 

Niin uskomattoman monta tarinaa kuultuani alan oikeasti uskoa, että mielen särkyminen ei ole ihmisen mitta tai merkki heikkoudesta, se on paskaa tuuria siinä missä influenssakin. Paitsi että masennusta vastaan ei ole rokotusta. Olisi kyllä mahtavaa, jos me kaikki suhtautuisimme mielenterveyden ongelmiin juuri sellaisina kuin ne ovat, terveysongelmina. Ruumiin vieraina aineina, joihin on lääkkeitä. Ehkä silloin olisi helpompaa todeta, että kas, mulla näyttäisi olevan ongelmia mielenterveyden kanssa, haenpa hoitoa. Hoitoa saisi ajoissa, tarpeeksi ja oikein. Eikä vasta sitten kun mielen syöpä on ehtinyt levitä identiteettiin asti ja on jo vaikea nähdä mikä on minua ja mikä tautia.


Mulla on asiat juuri nyt tosi hyvin. Olen hakenut apua ja saanut sitä. Olen puhunut loputtomiin sekä ammattilaisten että läheisten kanssa, purkanut omaa elämään palasiin ja miettinyt mikä kohta kuormittaa. Olen minä niitä lääkkeitäkin syönyt, vaikken vielä kaikkia tarjottuja. Olen vähentänyt kuormittavia tekijöitä, sekä positiivisia että negatiivisia. Löytänyt rakenteellisia ongelmia ja pienempiä oireita. Mulla on vielä matkaa samanlaiseen itseni hoitamiseen, jonka Mustaa valkoisella -blogin Limppu on hienosti löytänyt, mutta olen hyvin liikkeellä. Haasteena on tämän hengen ylläpitäminen, ettei sorru siihen onnen tunteeseen että jes, nyt on kaikki takana ja voi taas painaa täysiä kaasua. Oleellista lienee ymmärtää, ettei mun enää koskaan pidä painaa kaasua. Lekottelen mieluummin just siinä vauhdissa, joka itsestään tulee.

Vaikka vertaistuki on ihan mahtavaa, tästä ei ole tulossa masennusblogi. Valeäiti on minulle iso terapian väline. Joskus tänne on parasta purkaa tunteet syvällisesti, joskus tarvitsen tänne itseäni varten iloisia kuvia ja huonoa läppää. Kaikkea tätä on edelleen luvassa, joten hypätkää kyytiin ja kertokaa jatkossakin myös omat ajatuksenne, se on tässä hommassa ihan parasta!

Yhden jutun haluan vielä sanoa tähän maratontekstiin. Tavatkaa ystäviänne kasvotusten, kysykää mitä niille kuuluu ja kuunnelkaa tarkkaan. Kertokaa myös rehellisesti, miten teillä menee. Luodaan ilmapiiri, jossa on ok sanoa että itseasiassa juuri nyt olen kyllä tosi väsynyt. Yleensä se toinen vastaa että niin minäkin.

No en minä!

Voi hyvänen aika. En tiedä, miten kiittäisin siitä kaikesta tuesta ja palautteiden vyörystä, mitä teiltä sain perjantaisen tekstini jä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä jätin kertomatta

perjantai 20. toukokuuta 2016 Valeäiti 61 Kommenttia

Tätä tekstiä en edes aio koskaan julkaista. Kirjoitan sen itselleni, itseäni varten, itseäni parantamaan. "Psykiatri sitten vielä vahvistaa tämän, mutta kyllä kaikki oireet kuulostaa siltä, että kyseessä on lievä tai keskivaikea masennus", sanoi lääkäri ja yritti suostutella mielialalääkkeisiin. Minä en halua. Mutta kun itkettää. Koko ajan. Kaikki on liian vaikeaa. Pieleen menevä kulmakarvan sutiminen on ihan katastrofi, kädestä karannut vessapaperirulla vituttaa, hieman aikataulujen paukkumisesta huomauttava asiakas jää mieleen päiviksi.

***

Tuo olin minä, muutama viikko sitten. Keskellä elämäni pahinta mustaa. Istuin Stockan Espresso Housessa, kirjoitin ylläolevaa ja itkin täysin avoimesti, baristojen kysyvistä katseista kiinnostumatta. Eihän mua mikään muukaan kiinnostanut. Työt, vaatteet, lasten leikit ja retket Nuuksioon oli joko kaikki samaa tahmeaa moskaa tai ahdistavaa, hengen vievää uhkaa. En kyennyt lähtemään kauppaan ja unohdin kavereiden lasten synttärit. Sain hillittömiä itkukohtauksia pitkin päivää ja napsin lääkkeitä jo tutuksi käyneisiin sydämen tykytyksiin. Olin kaikin puolin ihan v***n sekaisin. Ei mikään ihme, että suosittelivat lääkkeitä, nyt jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt heti ekasta kehoituksesta suostua. Onneksi olosuhteiden muuttuminen ja tosiasioiden myöntäminen ovat auttaneet niin roimasti, että paraneminen on lähtenyt käyntiin muutenkin.

Miltä se sitten tuntuu? Se iso M-sana? Ihan helvetin kamalalta. Vaikka olen masennusta lähipiirissä aiemminkin nähnyt, sen omakohtainen kokeminen oli kammottava pieleen mennyt trippi. Nyt ymmärrän oikeasti kun sanotaan, ettei masennus ole asenteesta, olosuhteesta tai ajattelumallista kiinni. Se on fyysinen, näkymätön voima, joka vie kaiken. Se vie ilon kaikesta normaalista ja tylsistyttää huippuhetkien huiput. Se vie pois ruokahalun, unen, haaveilun, tulevasta iloitsemisen ja lähimuistin. Se eristyttää, vieraannuttaa ja tyhjentää. Sen kusipään ollessa paikalla tekee mieli mennä yksin hiljaa nurkkaan itkemään, pois muiden mielestä ja tieltä.

Minä olin (ja olen vieläkin välillä) ihan pohjattoman väsynyt. Oli selkäkipuja, oli uhmaa, oli tonttia, oli töitä ja oli kaikkea. Veikkaan että mun musta tarina alkoi jo aika pitkä aika sitten, ja pääsi kasaantumaan koska työnsin sen aina pois mielestä. Suljin sen mahdollisuuden yksinkertaisesti pois. Mullahan on kaikki niin hyvin, pitäisi olla vain kiitollinen. No ei pitäisi, pitäisi olla rehellinen, itselleen.

Sanotaan se nyt siis ääneen. Tänä keväänä minulla on diagnosoitu välilevyn pullistuma, keskivaikea masennus ja keskivaikea ahdistus. Kaikki on löydetty, tutkittu ja hoito on päällä. Olen reippaasti matkalla parempaan. Eikä mun vieläkään tee tästä mieli kirjoittaa, mutta haluan. Haluan antaa ehkä jollekin toiselle rohkeuden puhua, tai pyytää apua. Ylellä on nyt menossa nuorten mielenterveyttä tukeva kampanja ja sarja #sekasin247 , jonka puitteissa @minnihei kertoi Snapissa omista kokemuksistaan. Siitä minäkin sitten rohkaistuin, ainakin näin luonnostasolla kirjoittamaan tämän tekstin.

Itselleni ja muille väsyneille haluan sanoa, että elämän ei kuulu tuntua hirvittävän raskaalta. Jos sinusta tuntuu, pyydä apua. Ei tarvitse olla hullu mennäkseen vaikka psykiatrin juttusille. Sitäpaitsi, ei ole hullumpaa olla vähän hullu. Me kaikki ollaan. Siinä sitä vasta itseensä tutustuukin kun pää heittää volttia ja kaikki on ihan oudosti. Kun sitten saa ammattilaisten avulla otteen jostain, joka on oikein, voi pyörimistä pikku hiljaa hidastaa ja löytää taas reitin todellisuuteen. Parempaan, rehellisempään todellisuuteen.

Tämä hetki oli tärkeä. Huomasin olevani onnellinen. Otin heti kuvan muistoksi.
Minä hymyilen taas aidosti, oikeasti ja rehellisesti. Kiitollisena, väsyneenä ja pelästyneenä. Taistelua jatkaen ja seuraavaan notkahdukseen valmiina. Jos tunnistat itsesi jostain tämän tekstin kohdasta, ja se aito hymy ei oikein luonnistu, hae apua. Jos et jaksa hakea apua, soita hälytyskelloja vielä kovempaa ja pyydä jotain läheistä viemään sinut avun piiriin. Se ei ole noloa, luovuttamista tai heikkoutta. Heikkouden myöntäminen on suurinta voimaa mitä voi ihmisenä käyttää.

Ja nyt yritän olla vahva ja kerätä rohkeutta painaakseni tuota "julkaise" nappia.

Tätä tekstiä en edes aio koskaan julkaista. Kirjoitan sen itselleni, itseäni varten, itseäni parantamaan. "Psykiatri sitten vielä vahvi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

61 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kuva-arvoitus

keskiviikko 18. toukokuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

...arvaatteko, mikä leffa me ollaan käyty katsomassa?

...


...

...






Sulat Tigeristä, hyvät ideat äidinmaidosta, oma-aloitteisuus ja kekseliäisyys isän geeneistä, inspiraatio Roviolta.

...arvaatteko, mikä leffa me ollaan käyty katsomassa? ... ... ... Sulat Tigeristä, hyvät ideat äidinmaidosta, oma-al...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Bailal eka, bailal vika

tiistai 17. toukokuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

(c) Katarina // Rosemary's
Tiedättekö sen tunteen, että ikä on päässyt aika pahasti painamaan? Että vaikka kuinka kuvittelee siinä pirskahtelevan aloittelun ja meikkien läästimisen lomassa että tänään kyllä lähtee, niin löytää itsensä viimeistään keskiyöllä taksia heiluttelemassa?

En ole varmaan vuosiin saanu itsestäni esiin sitä bailamonsteria, joka oikeasti ihmettelee kun tanssilattialla välähtelee outo pilkunmuotoinen valo ja joka siinä hetkessä yrittää vielä tilata pari fisua, ihan vaan varmuuden vuoksi kun tässä tuntuu jo pää selvinneen. No mut sit lähti, viime perjantaina. Ja heti nyt tiistaina olen riittävän voimissani siitä kertoakseni. 

Te olette varmaan jo loputtomasti kuulleet Siitä PING Helsingistä, jossa oli upeita keynoteja, mahtia verkostoitumista ja loistava tunnelma. Blaa blaa blaa. Ette ole vielä kuulleet kuitenkaan illan valovoimaisimmasta ilmiöstä, minusta. Tanssilattialla. Ekana ja vikana, ihan kirjaimellisesti. Bailal eka bailal vika. 

Siellä meikä veti allit hyllyen, itseäni puolta nuorempien (ei kai..sentään?) muotimaailman tähtien kanssa ihan rinta rinnan villisti hytkyen. Pylly pyllyn bailaten. Tyhjällä tanssilattialla, täydellä tanssilattialla, käytävällä josta tehtiin tanssilattia ja joka hetki siinä välissä. Aina välillä yritettiin Mamman et co kanssa mennä ulos viilentymään, mut ei sitten vaan kuitenkaan voinut kun tulikin just joku mahtava biisi (kuten Gasolina. Apuva) jota vaan oli ihan pakko tanssia. Opetin nuoremmille macarenat, nautin suuresta kunnioituksesta kun vedin Boom-Kahin räppikohdat sanasta sanaan ja tverkkasin, muunvolkkasin ja ties mitä muuta niin kuin huomista ja välilevyn pullistumia ei olisikaan. 

Seuraavana päivänä olikin sitten hyvä keksiä puujalkavitsejä ja saada niinkin hyviä ideoita kuin järjestää kalaöljygeelipalamaistelu. Kyllä kuulkaa se on läskiksi vetäminen ja aito kunnon krapula ihmisen parasta aikaa. 

Katarinalle iso kiitos kuvasta mutta erityisesti loistavasta tanssilattiaseurasta. Kyllä sä vielä sen Macarenankin opit kun vaan tiukasti harjoitellaan!

(c) Katarina // Rosemary's Tiedättekö sen tunteen, että ikä on päässyt aika pahasti painamaan? Että vaikka kuinka kuvittelee siinä p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vielä yksi?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016 Valeäiti 10 Kommenttia

Meillä oli lauantai-iltana hoidossa melkein kaikki Ykkösen ja Kakkosen suomiserkut. Siis kolme ihanaa pätkää: 7v, 3v ja 9kk. Jälkiviisaana voisi ehkä sanoa, ettei ihan paras idea PING Helsingin jälkeen, mutta tulipahan tehtyä.

Aika iso osa illan hoitovuorosta meni pienimmän miehen lohdutteluun. Toisella oli vähän ikävä ehkä äitiä, ja isojen lasten pauke ja riehu ei oikein maittanut. Oltiin siinä mielessä aika samassa mielentilassa. Ilta meni meiltä silti ihan mukavasti, syliteltiin toisemme rauhalliseksi aikuisten makkarissa sillä aikaa kun neljä muuta riehui Insinöörin valvonnassa muualla.

Pakkohan sitä oli siinä sitten miettiä. Että mitä jos?

Että olisihan tämmöinen paketti aika mahtava. Vielä niin tarvitseva, oppiva ja kaikesta iloinen. Mutta olisihan tämmöinen paketti aika työläs. Vielä niin tarvitseva, opetteleva ja kaikesta itkuinen. Söpö kuin mikä mutta niin jokahetkinen työ ettei tosikaan.










Vauvat, nuo penteleen tunnesyöpöt. Vievät sekunneissa erilaisiin äärilaitoihin. Jos ensin oletkin tuskastuneen hermostunut ja stressaantunut (mikähän sillä on?) niin toisen hetken päästä nautit valtavasti onnistumisen tunteesta, läheisyydestä ja ylpeydestä kun juuri sinun sylisi kelpasi toiselle turvaksi. Ihailet pulleita sormenpäitä ja pentutukkaa. Kymmenen minuutin päästä voikin yökkäillä kilpaa toisen hoitajan kanssa kun joudut yhtäkkiä siivomaan vyötäröäsi pitkin valuvaa limapuklua. Miksei kukaan muistuttanut että näiltä tulee tälläistäkin ektoplasmaa? Miksei kukaan kertonut, ettei vauvatkaan kestä noita hulluja älämölölapsia? Miksei kukaan varoittanut, että syliin nukahtava vauva sulattaa sydämen ja saa hormonit hyrräämään?

Niin ihana kuin pieni serkkupoika olikin, luulen että hän toimi nyt PINGissä ideoidun Kierukkaklinikan ("Häpy hour") tavoin. Ehkä meille ei enää. Tämän pienen miehen hoitaminen oli oikeasti helppoa ja mukavaa, vaikka välillä häntä vähän itkettikin. Mutta sitä tehdessä oikein tunsin kaikuna kropassani ne meidän omat ajat, ja tiedän että oman vauvan kanssa en pääsisi näin helpolla. Oman vauvan itku meni mulla suoraan sähköiskuna johonkin alkukantaiseen äidinvaistoon ja sai ihan hulluksi. Miten hirvittävän pahalta se minusta tuntuikaan kun en tiennyt mitä tehdä. Miten kamalan paljon se vaikutti minuun ihmisenä, erityisesti puolisona, kun stressasin, säädin ja kuuntelin - herääköhän se nyt taas? Saadaanko me se enää ikinä nukahtamaan? Auta mua nyt jotenkin Insinööri, minä hukun!

Noi kaksihan menee tällä hetkellä pääsääntöisesti siinä, missä yksi. Mutta vauvaa ei voi laskea vain yhdeksi. Se on ainakin kolmen leikki-ikäisen veroinen suoritus.  Jotenkin musta tuntuu että olen suoritukseni jo tehnyt.

*jättää kysymyksen ja pohdinnan auki hän*

Meillä oli lauantai-iltana hoidossa melkein kaikki Ykkösen ja Kakkosen suomiserkut. Siis kolme ihanaa pätkää: 7v, 3v ja 9kk. Jälkiviisaana v...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Valeäiti testaa: Minisun Omega Junior

lauantai 14. toukokuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Yhteistyössä Verman ja Suomen Blogimedia

Verman lähetti tänne Valeäitilään testattavaksi paketillisen pureskeltavia Minisun Omega Junior geelipaloja. Kaikenlaisista testeistä innostuvina pyysimme kylään muutaman ystävän ja järjestimme pienen aurinkomaistelun. Halusimme tarjota yllättävän luksushetken keskelle ihan tavallista lauantaita! Mieletön idea, josta kutsututkin olivat arvatusti innoissaan! Lauantain vihdoin koittaessa laitoimme lapset ajoissa nukkumaan, ja loimme sitten keittiöön asianmukaisen testilaboratorion. Naamioimme pakkausten etiketit tunnistamattomiksi ja geelipalat järjestettiin pöydälle anonyymisti numeroituina, etteivät osallistujat voisi tehdä epäreiluja makupäätelmiä vaikkapa tuotteen nimen mukaan. Meillä kaikillahan on kuitenkin omat ennakkoasenteemme ja mieltymyksemme vitamiinilisien suhteen, eikö totta? Harmillisesti meillähän oli itseasiassa vain yhtä laatua testattavanamme, mutta luotimme sokkotestitilanteen luovan kuitenkin testaajille useampiakin makuaistimuksia.






Testitilanne oli todella jännittävä. Osallistujat saivat arvioida jokaista viittä palaa maun, tuoksun, koostumuksen ja yleisen arvion mukaan. Jokaisen oli myös nimettävä omia makunystyröitä eniten hivellyt pieni auringonpalanen. Tiukan kisan jälkeen testipaikka nro 3 nousi voittajaksi. Ihan sama sinänsä, kun samojahan ne kaikki oli.

Hieman huijattu raati kiitteli kolmannen (eli jokaisen) palan makua, joka oli lievästi keltainen, pirteä ja hedelmäinen, kalaöljyyn ujosti vivahtavalla jälkimaulla. Kolmosen koostumus oli heidän mielestään myös joukon paras, vaikka yhdenkään testipalan koostumus ei saanut täysiä pisteitä. Tämä saattoi johtua osaksi siitä että palat olivat melko vaikeita irrottaa tavallisesta A4-paperista. Ensi testeihin pitää ehdottomasti hankkia laminoidut lomakkeet. Palojen kanssa testattiin myös erilaisia juomia maidosta punaviiniin ja kuplaveteen, tavallisen hanaveden noustessa ykköseksi.

Raadin loppulauselma testin perusteella oli, että tuote voisi sopia erinomaisesti lapsille, joita tietty leikillisyys, keveä maku ja hassu koostumus varmasti puhuttelevat aikuisiakin enemmän, ja joille tuotteen sisältämät D-vitamiini ja kalaöljy ovat erityisen suotuisia. Voittekin vain arvata raadin innostuksen kun heille paljastettiin että kyseessä oli nimenomaan "junior" tuote! Myös meidän perheemme nosti kolmospalan parhaimmaksi ja otti geelipalat vakituiseen käyttöön, sillä näitä liukkaita kavereita lapset pyytävät itse syötäväksi päivittäin, eikä tarpeellinen D-vitamiini siten unohdu niin helposti. Kaikki voittavat, jopa pakkauksen herttainen pieni kalakaveri, jolla on paljon tärkeää asiaa! Voimmekin siis lämpimästi suositella tuotetta kaikille lapsiperheille.



Koska ilta oli varsin onnistunut kokemus aiomme järjestää uusia testejä jatkossakin. Seuraavaksi voisimme maistella vaikkapa lasten särkylääkkeitä tai tutteja, olen aina halunnut tietää miltä ne maistuvat!

Yhteistyössä Verman ja Suomen Blogimedia Verman lähetti tänne Valeäitilään testattavaksi paketillisen pureskeltavia Minisun Omega Junio...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

TBT: Erään tontin tarina

torstai 12. toukokuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Nyt kun yksi tonttiunelma on kuollut ja kuopattu, ja toinen ehkä varovaisesti viriää esiin, voisi olla aika tehdä jotain tuolle sivupalkissa näkyvälle "Tonttipäiväkirja" -sivulle. Ajatuksena oli, että sinne kertyisi kivasti muisto rakennusprojektin vaiheista, mutta nythän me tiedetään että siitä tuli jotain ihan muuta. Ennen kuin piilotan sivun toistaiseksi, jaan sen nyt tässä teille Throwback Thursdayn hengessä. Olihan se kuitenkin tavallaan ihan mielenkiintoinen (masentava) matka, josta voisi syntyä vaikka (takaperoinen) novelli nimeltä "JES! EI! Matkamme tontinomistajina".

*******************
TONTTIPÄIVÄKIRJA

Tällä sivulla kootusti koko 2015 alkaneen (ja 2016 keväällä päättyneen) taloprojektin kulku. Tarkemmat tuskat ja ilot löytyvät blogiteksteistä tunnisteella "taloespoossa".

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Toukokuu 2016 
Uskomattoman yllätyskesän keskellä (melkein 20 astetta ja aurinkoa!) myymme tontin. Keskellä kuumaa iltapäivää istumme pankin hiljaisessa konttorissa ja paperille kaartuvat nimet sinetöivät homman. Espooseen ei nouse meidän taloa. Kättelemme ja onnittelemme, vellomme itse ristiriitaisissa tunteissa. Mitä me nyt tehdään?

Alle viikossa uusi toivo kuitenkin viriää, ja kevät muuttuukin pikkuhiljaa tutun tuntuiseksi: on kivien potkimista, kallion mittailua ja budjettien arpomista. Ehkä vielä kuitenkin?

Huhtikuu 2016 
Juoni sen kuin sakenee. Keskustelut ajautuvat yhä tiukempiin umpisolmuihin ja toivo hiipuu. Vastailemme tontista kiinnostuneille ostajaehdokkaille raskain sydämin, vaikka se tuntuu kamalalta. Ette te tätä saa, tämä on niin hieno! Mutta kun eihän mekään tähän saada rakennettua..Elämä on yhtä Sofian valintaa.

Huhtikuun 27. päivä hyväksymme erään ostajan tarjouksen. Se oli nyt tässä.

Maaliskuu 2016 
Homma on seis kuin pappajopo talvella. Kellariton talo on suunniteltu (ja se on loistava!), mutta se ei kelpaa naapureille. Olemme pattitilanteessa: emme voi suunnitella muuta, emme voi edetä tässä tilanteessa. Tontti on varmuuden vuoksi myynnissä jo nyt, paperien mukaista rakennuslupavaihetta suunnitellaan tilanteesta huolimatta. Omat synttärit, pääsiäinen ja kaikki vapaa-aika menee murehtiessa, eivätkä oikeat rakennusmurheet ole vielä edes alkaneet.

Helmikuu 2016 
6. helmikuuta tavataan ekaa kertaa naapureita kuulemisen merkeissä. Alku on lupaava, mutta vielä jännittää.

20. helmikuuta kaikkien naapureiden nimet paperissa, mukaan lukien oman tontin tyyppien! JES! Lupa voisi mennä sisään nyt, mutta...jostain pitäisi löytää ylimääräiset sata tonnia tai muuttaa suunnitelmia kokonaan. Sen lisäksi että talosta tuli jäätävän suuri, yllätyksiä alkaa löytyä joka nurkasta jo suunnittelupöydällä. Pohjaveden korkeus on aliarvioitu parilla metrillä ja joudutaankin miettimään, miten rakennetaan talosta uima-allas. Edessä on isoja valintoja: Kestääkö talous tätä täysin räjähtänyttä budjettia vai vedetäänkö suunnitelmat isolla kädellä uusiksi?

28. Helmikuuta: Talon uusi, kellariton suunnitelma menee draftina arkkitehdille. Ei kestä talous, kellarista taidetaan luopua. Sniff ja huh.

Tammikuu 2016 
Vuosi alkaa toiveikkaissa tunnelmissa: vaikeimmat suunnittelupähkinät alkavat rakoilla kuoristaan, kaupungin rakennuslupavalvoja antaa vaaleanvihreitä valoja tärkeisiin asioihin, naapureiden kanssa on löydetty puolitie ja rakennuslupapiirrokset saavat vihdoin edetä. Tavoitteena luvan jättö heti helmikuun alkuun!

Joulukuu 2015 
Ne viimeiset kymmenen metriä, tai siltä tuntuu. Siis suunnittelun osalta, sen jälkeen alkanee vielä seuraavat 1000 kilometriä. Mutta ensin, kohti rakennuslupaa. Talo on kuun alussa edelleen liian kallis mutta aivan sairaan hyvä, vielä entistä parempi. Tulevien naapureiden kanssa on erimielisyyksiä meidän suunnitelmista, ja välillä tuntuu ettei kompromissia voi löytyäkään.

Miten tästä ikinä päästään lupaan asti?

Marraskuu 2015 
Ensimmäinen kustannustarjous oli noin 50.000€ yli. Suunnitelmat meni osittain uusiksi, mutta toivo viriää: ei tämä hirveän kaukana ole. Myös maapohjatutkimus antoi häkellyttävän toiveikkaita tuloksia: Hiekkaa, ei vettä, ei hirveästi ainakaan kalliota. Tilanne vaikuttaa pelottavan hyvältä.

20.11. On nyt virallisesti merkkipäivä. Silloin sähköpostiin kilahti luonnokset, jotka näyttävät jo joltain sellaiselta, jota haluamme rakentaa. Ensi viikolla luvassa kaupungille esittely. Pitäkää peukkuja.





Lokakuu 2015
Arkkitehti valittu, briiffattu ja valjastettu töihin. Tontin kauppa ja hallinnanjakosopimus vihdoin maalissa! Kuun lopussa tähtäimessä maapohjatutkimus ja vanhan rakennuksen purku. Todellisuudessa talo seisoo hienosti paikallaan vielä Halloweenin tohinoissa, mutta maapohjatutkimus on tehty ja JES: se sanoo että pohja on pääosin hiekkaa tai moreenia, ei savea eikä ainakaan pääosin kalliota.

Kuun lopussa löydetään arkkitehdin kanssa Se Oikea Suunta ja talon oikea suunnittelu alkaa. Heti marraskuun alussa laitetaan piirustukset tarjouskierrokselle talovalmistajille. Tilanne on aika kutkuttava: Talo tuntuu muotoutuvan melko täydelliseksi ja näyttää aivan helvetin kalliilta rakentaa. Kohta nähdään mikä tilanne oikeasti on.

Syyskuu 2015
Tavataan muut minitontillemme muuttavat perheet ja huojennutaan: ne on tosi mukavia ja niilläkin on lapsia. Kaikilla on samantyyppiset talosuunnitelmat ja kiistoja ei tunnu syntyvän, vaikka edessä on pelottava hallinnanjakosopimus. Muutama viikko väännellään sopparin sanakäänteitä (mitä aitoja, minkälaisia taloja, mihin roskikset?) ja edetään kohti varsinaista tonttikauppaa.

Mietitään talon ulkoasua ja sisätiloja, haetaan arkkitehtiä ja rakkennuttajaa.

Elokuun viimeinen viikonloppu 2015


Käytyämme ehkä sadassa asuntonäytössä, potkittuamme ainakin kolmea tonttia ja turhauduttuamme totaalisesti koko epämääräiseen tilanteeseen, jossa kaikki vuokrakodista kerrostaloasuntoon ja kartanoon Kirkkonummella on auki, se tapahtuu. Oikotielle pompsahtaa tontti, joka ei tullut hakuvahteihin. Käymme heti katsomassa juuri myyntiin tullutta, Espoossa sijaitsevaa pientä plänttiä. Lenkkeilemme lähimaastossa ja tehdään samantien päätös: tämä me otetaan. Sunnuntaina tehdään tarjous, maanantaiaamuna sähköpostissa makaa meili "Hyväksymme tarjouksenne". Tästä se alkaa.

Nyt kun yksi tonttiunelma on kuollut ja kuopattu, ja toinen ehkä varovaisesti viriää esiin, voisi olla aika tehdä jotain tuolle sivupalkissa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hyviä ja huonoja uutisia

keskiviikko 11. toukokuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia

Kävin tänään ortopedillä kuulemassa toisen mielipiteen edellisen, aika tylsän mielipiteen lisäksi. Loistavia uutisia: selkää ei kuulemma "missään nimessä" kannata leikata! Jee! Lekuri näytti mulle neljä pumppaavaa liikettä, joilla selän saa sellaiseen kuntoon, jonka avulla voin tehdä hänen mukaansa taas ihan mitä vaan. Siis pelata korista, tanssia ja nostaa lapset syliin. Eivät nyt ihan tulleet tärkeysjärjestyksessä, mutta hemmetin siistiä joka tapauksessa.

Mieletön uutinen ja käynti kaiken kaikkiaan. Nopeasti ja liikaa puhuva kokeneemman koulukunnan herra selitti mulle (hermo)juurta jaksain, mitä selässä oli pielessä. Lyhyesti: nesteet loppu ja hiusverisuonet kuolleet. Välilevy räjähtänyt ja sen seurauksena kaikki syvät lihakset aivan jäätävässä krampissa. Hoito keskittyykin nyt siihen, että krampit vapautetaan ja hiussuonet kasvatetaan uudestaan pumppaamaan verta mestoille. Välilevy kuivunee siinä samassa syssyssä itsekseen, eikä se ole suurin huoli. Suurin huoli on se, että hermojuuri on pinteessä ja välilevyt painuneet, eli jalkoihin, selkään tai oikeastaan minnekään ei ole mennyt tarpeeksi happea vuosiin. Meikällä on siis kirjaimellisesti happi loppu. Lihakset oli niin pitkälle yläselkäänkin överijuntturassa, että alan epäillä aika monen muunkin asian johtuvan tästä rintakivuista rytmihäiriöihin (ja mustiin silmänalusiin?).

Sitten niihin huonoihin puoliin. Kuntoutus on ihan perkeleen hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa hommaa. Ilmankos, jos pitää uusia verisuonia kasvattaa. Homman pitäisi pelittää 6-8 kk aikana, jos olen kiltti tyttö. Siis todella, todella kiltti. Lääkäri ohjeisti kirjaimellisesti näin:

"Teet näitä neljää liikettä aina 2 x 50 toistoa, kymmenen kertaa päivässä hamaan tulevaisuuteen." 

Hetkinen, mitä? Lyhyt matikkani laski tästä yhteen 4000 toistoa per päivä. NELJÄHELVETINTUHATTA??? Olkoonkin, että ne 50 toistoa mahdutetaan 30 sekuntiin, tämä ynnää silti 40 minuuttia per päivä rytkyttämistä selällä maaten. Luulekohan se lääkäri, että meidän toimistossa on ihan normaalia heittää selälleen ja alkaa tverkkaa alle sekunnin tahdilla? Vai onko tässä tarkoitus tehdä näitä juttuja päivätyökseni?

Vetäisin tänään ekat tuhannet liikkeet ja löysin toisen pienen ongelman se ilmeisen ajanpuutteen lisäksi. Jos äiti-ihmisen laittaa tekemään sentin kokoista liikettä selällään illalla, voi käydä köpelösti. Voi ehkä vähän silmä lurpahtaa.

No, nyt olen taas hereillä ja seuraavat tuhat liikettä odottavat. Te voitte siirtyä Snäppiin ja katsoa kun ekonomi @FoxyKettunen yrittää laskea tuhansia ja sitten se nukahtaa laskemisen stressistä, ks. kuvat.






Kävin tänään ortopedillä kuulemassa toisen mielipiteen edellisen, aika tylsän mielipiteen lisäksi. Loistavia uutisia: selkää ei kuulemma &qu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.