Mukkilan taikaa

lauantai 2. huhtikuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia


Kun sydän alkaa käydä taas vähän liian monilla kierroksilla, univaje tekee puheesta puuroa ja pienet takaiskut laittavat silmät vettymään, on aika vetäytyä rauhaan. Toisille se on joogaretriitti, toisille oma mökki. Minulle melkein paras kaikista on Mukkila.

Mukkila on Insinöörin vanhempien oma koti. Vanha lato ja navetta järven rannalla, lähiön sydämessä. Mukkilaan ajaa meiltä kotoa vain vähän reilun tunnin ja periltä löytyy upeasti restauroitu vanha hirsitalo, jonka sisällä on aina leppoista, kiireetöntä ja iisiä. Luksuspaikka. Kuin mökki, mutta sellainen jossa kaikki mukavuudet jo on ja jossa tilan väki hoitaa kaiken pyytämättä. Paikka, jossa ei voi muuta kuin tylsistyä, eli rauhoittua.

Lapset ovat Mukkilassa onnesta soikeina vaikka viikon kerrallaan, vaikka tekemistä ei liiaksi ole. Mummun ja Ukin seura, olkkarin riippumatto sekä eteisen keinu, vanhan navetan ihmettely ja kukkien kastelu verannalla on kuitenkin niin siistejä juttuja, että kitinää ei paljon tule. Liekö vähän ehkä osansa sillä, että pullaa tulee sitäkin enemmän. Jotain jekkua kuitenkin aina keksitään. Joskus tehdään lumilinna, joskus paistetaan makkaraa nuotiolla kinosten keskellä ja joskus haetaan porkkanoita kasvimaalta. Iltaisin katotaan vähän telkkaria yhdessä, kunnes joku tai kaikki nukahtaa ruudun eteen. Aamulla lapset hipsivät sängyistään Mummun ja Ukin luo, oikein toivoen etten minä herää häiritsemään. Enkä muuten herääkään, vaan posotan pitkälle jonnekin aamukymmeneen lähes poikkeuksetta. Päivisin syödään, ollaan, syödään, ollaan, tuossa järjestyksessä ja vaatimustasossa.








Minulle Mukkila edustaa kai jotakin totaalisen vastuutonta olemista. Saan heittäytyä ihan lapseksi olematta kuitenkaan kenenkään paikalla olevan lapsi, eli en taannu teiniaikojen väittelyihin ja asenteisiin. Täällä kukaan ei ihan oikeasti vaadi multa mitään, jos niin haluan. Voin nukkua päikkärit, kirjoittaa blogia, lukea kirjaa tai käydä lenkillä. Tai keskittyä lasten kanssa touhuamiseen, kun kotitöitä ei ole. Insinööri vaihtaa kuulumisia ja miettii talojuttuja arkkitehtiäitinsä kanssa, lapset penkoo samoja vanhoja kaappeja kuin aina ennenkin ja Vanhempi Insinööri puuhastelee milloin mitäkin. Ruoka tulee kuin varkain pöytään, aina ennen kuin ehdin edes kysyä "voisiko auttaa". Lenkkipolut alkaa heti talon vierestä ja järven rannalla voi käydä ihmettelemässä vuodenaikojen vaihtumista.

Ei pyykkejä, ei puusavottaa, ei kaupassa käymistä, ei duuneja, ei sosiaalisia mahdollisuuksia - ei mitään. Ja silti ihan kaikki. Jonkinlainen ikuinen joululoma, jonka välipäivät venyttää pinnaa ja verkkarinnauhaa. Kotiin palataan aina mahat överitäynnä, akut ladattuna ja kasseista vähintään kolme vaatetta jonnekin Mukkilan syövereihin hävinneinä. Ja taas jaksaa painaa.

Kun sydän alkaa käydä taas vähän liian monilla kierroksilla, univaje tekee puheesta puuroa ja pienet takaiskut laittavat silmät vettymään...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

  1. Vastaukset
    1. Nyt on kryptistä, joudun ottamaan kaikki emojitaitoni käyttöön. Tulkitsen positiiviseksi :)

      Poista
  2. Ihana että sulla on noin ihanat appivanhemmat ja tommonen rauhottumispaikka niiden luona! Ja toi olisi voinut olla suoraan mun kynästä, ilman navettaa ja järveä tosin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ihan mieletön lahja, tosi kiitollinen olen näin hyvästä tilanteesta!

      Poista
  3. Kuulostaa ihan huikean mahtavan mukavalta!!!

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.