It gets better - äitiversio

tiistai 26. huhtikuuta 2016 Valeäiti 35 Kommenttia


Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, miten vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä, taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä kuin yksi. Tuon ärsyttävän lauseen sanominen pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille on kuin sanoisi synnytyksestä että hui hai, se vain vähän nipistää. Vitut se mitään nipistä. Kumpikin homma on aivan järkyttävä puristus, jonka aikana epätoivo, raivo, suru ja tulevaisuudesta haaveilu jylläävät siinä itsesyyllistämisen rinnalla. Miksi en osaa tätä paremmin? 

Lähiömutsi-Hanne kirjoittaa:
Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla?


Ja ei kuitenkaan niin kauan sitten, minä toinen Hanne täällä kirjoitin:

Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.
Nyt haluan kirjoittaa meille kummallekin Hannelle, ja toivottavasti monelle muulle saman repivän tunteen kanssa painivalle vähän lohtua. Haluan kertoa teille (meille) että juuri niin kuin Lähiömutsikin on jo päässyt huomaamaan, it gets better. Sillä tänään, melkein päivälleen neljä vuotta tuon hirviö-tekstini jälkeen huomaan että jotain on muuttunut. Minä oikeasti uskon juuri nyt, juuri tänään, että kaksi lasta on minulle parempi kuin yksi. Nähdäkseni tämän on mahdollistanut kaksi asiaa.

1. Olen hyväksynyt hirviöni. Kyllä, se edelleen harmittaa, pelottaa ja tuskastuttaa kun tunteet lyövät yli. Ja sitä todellakin tapahtuu edelleen, vaikkakin eri muodossa. Ylilyönnin teot muuttuvat ja tuovat tullessaan uudenlaisia syyllistymisen mahiksia. Nyt voi olla paskana vaikkapa siitä, että huusi kurkku säristen "olkaa nyt hiljaa!" tai kuittasi hämmentyneelle lapselleen riidan päätteeksi sarkastisen vahingoniloisena, juuri niin kuin Lapsellista-blogin Annakin jokin aika sitten kirjoitti. Mutta. Nyt olen suhteellisen ok asian kanssa. Olen oikeasti uskonut, että tämä nyt on tätä vähän kaikilla, ja että minulla on oikeus välillä väsyä siihen kärsivällisen kasvattajan rooliin. Ehkä syytäkin välillä väsyä siihen, näyttää lapsillekin inhimillisyyden toinen puoli. Hyväksyntä on helpottanut ihan selvästi. Jos ääneen lausutut pahat tunteet vaimenevat, hyväksytyt pahat tunteet ne vasta vaimenevatkin. 

2. Välillä, yhä useammin, kaksi on helpompaa kuin yksi. En meinaa itsekään uskoa tuota äsken kirjoittamaani. Tämä, jos jokin, on se "it gets better" -kohta. Heti kun Kakkonen alkoi olla järkevän ihmisen rajamailla, puhui ja toimi itsenäisesti, homma alkoi vaikuttaa lupaavalta. Vaaka kallistui enemmän ja enemmän plussan puolelle kun lapset viihdyttivät toisiaan ja pitivät jopa vähän toisistaan huolta. Nyt kun elämme poikkeuksellisen uhmattomassa vaiheessa, tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni. Vaikka toki meilläkin yhden lapsen kanssa kahdestaan retkeily on ihan eri juttu ja sinänsä rentouttavaa, minä huomaan saavani eniten itseäni takaisin silloin kun nuo kaksi ovat yhdessä. Silloin he ovat keskenään lasten maailmassa, ja minä saan olla rauhassa aikuinen. 

Tänä päivänä tulee enää aniharvoin niitä hetkiä, kun pohdin kotiin tullessa, että mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin? En enää jatkuvasti haaveile kokopäiväisestä au pairista, aurinkomatkasta (yksin) tai sisäänrakennetuista korvatulpista ja valium-tipasta. Rautatieasema ei enää edusta pakoa arjesta, vaan mahdollisuutta lasten kanssa tehtyyn seikkailuun. Enkä nyt halua kuulostaa ylimielisen suurelta ihmiseltä, jonkinlaiselta äitijeesukselta, vaan sanon vain että pohjimmiltaan elämä on ihan oikeasti helpottanut. Merkittävästi. Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Lasten kanssa ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ne ovat oikeastaan suurimman osan ajasta aika..helppoja. Ja kivoja.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee edelleen vastaan kiusaamisesta teini-ikään (ei ajatella sitä vielä), samalla tuntuu että omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, tätä lukeva väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa. It gets better.

Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teks...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

35 kommenttia :

  1. No nyt mua vähän itkettää. Kiitos kaima. Olet ihana ja fiksu nainen sekä mutsi. On muuten kumma, miten jo ihan niinkin yksinkertainen asia kuin nukkuminen vähentää niitä mutaliejuisia ajatuksia noin 95 prosentilla. Että kyllä, kyllä se tästä. Mä tiedän sen nyt jo ihan varmasti. Mulla on perheenä supersetti, toisiaan täydentävä nelikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se kyllä on just niin, univelka tekee kaikesta vaan niin paljon paskempaa. Kamalaa kuraa. Ja ihan ihana olet itse, oikeasti tosi rohkea teksti kun tietää miten monenlaisia kommentteja siihen voi tulla. Ja paljon suoremmin osasit sanoa kuin minä aikanaan :)

      Onnea on kyllä supernelikot, kantavat nykyään näiden kaikkien muiden murheiden yli!

      Poista
  2. Sanat joita just nyt tarvitsin vitun kipeesti. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ole hyvä, tämä teki mullekin paremman mielen! Ihanaa jos pystyn vähän jeesaa.

      Poista
  3. Olen tätä samaa ilosanomaa yrittänyt blogissani jakaa säännöllisin väliajoin. :D Nykyään tosiaan kaksi menee siinä missä yksi.

    Mutta mun mielestä Suomessa ei puhuta riittävästi siitä, että sisarusten ikäeroa kannattaa tosissaan miettiä, jos siihen on mahdollisuus. Neljä vuotta on ihan eri asia kuin kaksi vuotta. Ja kyllä ne leikkii keskenään jos on leikkiäkseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No KYLLÄ, siinäkin taas sun kanssa ihan samaa mieltä. Mä ehkä salaa haaveilen sellaisesta ison ikäeron eheyttävästä iltatähtiajasta :D sitten kaiken täytyy olla paremmin!

      Poista
    2. Älä helvetissä, kolme ei tosiaan mee siinä missä kaksi... Isommat 7 ja 4,5, pienin puoli vuotta. Mä en todellakaan muistanut, että tää vauvahomma on näin rankkaa! Ja noi isommat voisin lahjoittaa jonnekin pitkälle vähäksi aikaa... Ne tappelee ihan koko ajan. KAIKESTA! Voisin vaan halia tätä pientä. Kun onhan se nyt niin liikkis, mutta kun se ei nuku päiväunia. Tietenkään. Muuta kun sylissä.

      Luin tän kirjoituksen muuten autossa parkkipaikalla. Ei huvittanut mennä sisään, kun pienin kerrankin sattui nukahtamaan autoon ja oli niin ihanan hiljaista. Vähän kuin olisi ollut yksin, kerrankin! ;) Mutta kyllähän mä tiedän, että tääkin helpottaa. Siitä saatiin jo maistiaisia ennen kuin päätettiin hullaantua ja tahtoa iltatähti. :D

      Poista
    3. Voi, Noora, nyt muistan, että jotain tuollaisia fiiliksiä SAATTOI olla mullakin kun kuopus oli ihan vauva. On mahdollista, että olen kanssa lymyillyt nukkuvan pienokaisen kanssa milloin missäkin nakkisuojassa... ;-)

      Mutta hei, pari vuotta ja kolmikko on hioutunut mahtavaksi tiimiksi, usko mua.

      Poista
    4. Komppaan ikäerokohtaa! Meillä kahden ekan lapsen ikäero on alle 1,5v ja voin sanoa että se oli helvetillisen vaikeeta. En muista keskimmäisen vauvavuodesta juuri mitään ja kipuilin väsymystä, riittämättömyyttä, jatkuvaa iholla oloa ja yleistä ahdistusta omaan arkeen pitkään yli tuon vauvavuoden. Noh, siitäkin selvittiin ja nyt meillä on jo kolmas haaveiltu lapsi. Tätä ikäeroa mietittiin ja suunniteltiin ja se kannatti. Vauvan ikäero isosisaruksiin on 4v ja liki 3v - ja NYT mä ymmärrän miksi tuo ikäero oikeasti olisi ihmisten luonnollinen lasten saamisväli. Se ON helpompaa! Joskin tälläKIN kertaa ensimmäisten 4 kuukauden valvominen oli tuskaa ja henkkoht helvettiä, mutta sen jälkeen, tässähän on jo ihan ihminen taas itsekin, vaikka vauva on vasta (JO!!) 8kk! Isommat viihtyy keskenään mutta myös rakastavat vauvaa, ovat kivaa seuraa mullekin, kunhan ei iske isoin uhma päälle. ;)

      Poista
    5. Voi ei tää kolmannen lapsn kaukainen haave ei olekaan siis niin selvä voitto kun voisi kuvitella? :D Mä luulen että ekat puoli vuotta - vuosi on kyllä aina vaikeaa, oli ikäero mikä tahansa.

      Poista
  4. Been there, done that ja jossain vaiheessa se oikeasti helpottaa! Mutta olihan ne pari-kolme ensimmäistä vuotta kahden lapsen äitinä aivan hirveitä. Ihmettelin, että kuka tuo hullu nainen on, joka peilistä katsoo. Haaveilin, että sairastuisin ja joutuisin sairaalaan ja saisin vain maata siellä hiljaa ilman että kukaan vaatisi mitään. Mutta nyt, kun lapset ovat 6v. ja 8v., kaikki on oikeasti helpompaa ja suurimman osan aikaa kivaa. Lasten kanssa on mukavaa tehdä asioita ja kuinka tärkeitä he ovatkaan toisilleen.

    Mutta se lause... "kaksi menee siinä kuin yksi"... Aurinkokunnan suurin valhe. Siihen lankaan en sentään mennyt, että "siinä se menee kolmaskin samassa konkurssissa" :D Omien voimien sen hetkiset rajat osasin sentään tunnistaa, vaikka sekaisin taisin ollakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HAHA just toi "kuka toi nainen on" on vieläkin päällä sentään! vähän jo aukeaa se oma tyyppi peilin takaa mutta onhan tää aikamoista..

      Poista
  5. Mä just sain Facebookissa sellaisen päivitysmuiston neljän vuoden takaa: "Emilia ihmettelee rauhallisen kotona vietetyn sunnuntain jälkeen, miten olo voi olla kuin Sisyfoksella". No ei ole enää. Arki lasten kanssa on vähän väsyttävää kaiken roudaamisen ja logistiikan pohtimisen takia, mutta kotona kaikkien kolmenkin kanssa on aika leppoisaa - ne leikkii keskenään, usein ulkona. Että kyllä, kyllä se tosiaan paranee. Ja kyllä sekin auttaa, että on on itse kasvanut paremmaksi vanhemmaksi (ja paremmin hyväksymään ne huonot hetket).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. toi on varmasti tosi iso osa koko hommaa, tuo vanhemmaksi kasvaminen itse. Kaikki ikäerot on varmaan tavallaan haastavia, ja riittämättömyyden tunne on varma kun lapsia on jo yksikin (tähän väliin taas yksi "kaksoset, apua!" - hämmästely). Kaikki me kai tästä jotenkin selvitään? : )

      Poista
  6. Kyllä, kyllä! It gets better! Kahden pienen kanssa oli välillä hiton rankkaa ilman tukiverkkoja. Siltikin, vaikka ikäeroa heillä oli yli kolme vuotta. En osaa edes kuvitella, mitä se olisi ollut, jos ikäero olisi ollut pienempi.

    Mulla siihen liittyi jotenkin paljon sellainenkin tosiasia, että esikoinen ei todellakaan erityisemmin muuttanut mun elämää, parikymppisen opiskelijaäidin. Siinähän se keikkui mukana ja vuorotellen iskän kanssa käytiin omissa menoissamme. Herrajjestas kun toinen lapsi syntyi. Jollain tapaa vasta siitä meillä alkoi oikea perhe-elämä. Vasta sitten minusta tuli perheenäiti. Vasta sitten minun oma tilani kapeni. Vasta sitten väsyin. Ja mieskin oli koko ajan töissä. Kyllä siinä lähellä sekoamispistettä käytiin, ihan jo silkan univelan vuoksi.

    Kolmosen kanssa on ollut ihan erilaista. Isot ovat jo koululaisia. Ja itse ei toisaalta enää säpsähdä oikein mitään arjen säätöä tai rasittavuutta. Sitä on tottunut moneen, hyväksynyt paljon asioita, muuttunut jonkinlaiseksi käteväksi emännäksi, joka vie mennessään ja tuo tullessaan. Kaikki on ollut noin miljoona kertaa helpompaa.

    Ja koko triosta ja tästä vanhemmuudesta olen nyt vasta ensimmäistä kertaa oppinut oikeasti nauttimaan.

    Kunpa noista tummista tunteista ja hirviöhetkistä puhuttaisiin paljon enemmän! Suoraan ja kiertelemättä. Ja yhtälailla siitä, että vaikeiden vuosien jälkeen moni asia oikeasti helpottaa. Sitä ei välttämättä aina siellä suossa tarpoessaan osaa hahmottaa! Että väsymys väistyy. Uhmat menevät ohi. Lapsista alkaa olla toisilleen seuraa. Lapsista alkaa olla SINULLE seuraa. Ja samalla, pikkuhiljaa, saat taas omaa aikaa ja tilaa. Et kadota itseäsi mihinkään mustaan aukkoon.

    Kiitos Hannet ja kaikki muut rohkeat vanhemmat, jotka kirjoittamalla puratte vanhemmuuden myyttejä ja tabuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta ja pitkästä vastauksesta, paljon asiaa! Mä olen kans miettinyt tota että vasta kahden kohdalla olen kokenut olevani oikeasti äiti. Johan blogin nimikin kertoo, mitä mietin ensimmäisen kohdalla. Sun kommentti tuki valitettavasti tota mun ruusuista kuvaa kolmannen lapsen vauva-ajasta, täytyy katsoa ettei erehdy uskomaan siihen ;)

      Poista
  7. Lohdullisia sanoja, kiitos! Kävinkin jo kommentoimassa Lähiömutsin kirjoitusta, joten en ehkä toista itseäni enää kokonaan uudestaan. Mutta kiva kuulla, että arki helpottuu lasten kasvaessa ja joskus kaksi menee todella siinä missä yksikin! Meillä lapsilla on ikäeroa 1 v 3 kk ja nyt kuopuksen lähestyessä kahta vuotta alkaa välillä olla hetkiä, jolloin nämä molemmat menevät siinä missä yksikin. Eivät kuitenkaan aina tai läheskään kaikissa jutuissa ja tilanteissa. Ehkä sitten kouluiässä... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi teilläkin on ollut tiukka ikäero. On siinä eroa, kun vanhempaakin pitää joka paikkaan kantaa eikä puhe vielä riitä kertomaan mikä harmittaa. Vaikka eihän se 3v + "annoit mulle väärän värisen legon" - harmitus tietenkään järkevämpi ole :)

      Poista
  8. Minä jo täällä Lähiömutsin tekstin luettuani aloin miettimään peruuttamisen mahdollisuutta, en tiedä haluanko sittenkään toisen lapsen äidiksi kesäkuussa. No ei vais, meillä ikäeroa tulee aikalailla 3v9kk, eli esikoinen on jo erittäinkin omatoiminen ja helppo lapsi. Vaikkakin eihän sitä tiedä mitä kaikkea tämä toinen mullistaa meidän perheessä, nukkuuko hän sitten huonosti kun isoveljensä nukkuu hyvin? Kääk, mene ja tiedä mutta näillä eväillä nyt on vaan mentävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ei varmaan tossa vaiheessa paljon kannata palautusosoitteita kaivella ;) hyvin se menee, iso lapsi on jo niin iso että sille voi kuitenkin selitää asioita ja vaikka se ei itkua lopetakaan niin tiedät kertoneesi sille miksi huudat :D Ei vaan hyvin se menee, tsemp!

      Poista
  9. Oon tuumannut tän monta kertaa ennenkin, moneen eri paikkaan, mutta kaikkein rankinta äitinä oleminen oli nimenomaa kahdelle. Meidän esikoisella ja toisella on tuo 1,5v ikäeroa ja ensimmäinen puolitoista vuotta oli ihan hirveää. Nyt noita muksuja on seitsemän, ja tää on oikeastaan helppoa kuin mikä toisen vauva-aikaan verrattuna. Huolimatta siitä, että kahden nuorimmaisenkin ikäero on tuo kamala 1,5v...

    Se tosiaan käy paremmaksi, kun alkuvaikeudet on voitettu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanko tosi? Hämmentävää! tosi mielenkiintoinen kommentti ja näkökulma, kiitos!

      Poista
  10. Kaksi ei mene siinä samassa kuin yksi, onhan siinä yksi kokonainen persoona enemmän. Mutta ainakin meillä, kolmas on mennyt paljon iisimmin kuin osasin odottaa. Sitä on ottanut ite paljon rennommin eikä ole jaksanut oikein stressata mitään turhaa, tyyliin "mitähän muut ajattelee", niin kuin esikoisen kanssa.

    Kun isommat lapset ovat niin isoja, että ne leikkii pitkiä aikoja keskenään (sisällä ja ulkona), pystyy äitiydestä ja kolmannesta lapsesta nauttimaan ihan eri tavalla. Isommat lapset ovat keskenään samassa tilanteessa, ja meillä he ainakin ovat olleet ihan sinut asian kanssa, että äiti on ollut kiinni pienimmäisessä, ja touhuilleet tyytyväisinä keskenään. Heillä on todella paljon seuraa toisistaan ja kotihoidossa vieläpä kunnolla aikaa leikkiä yhdessä.

    Nythän tuo Juniorikin (2v.) pääsee jo mukaan leikkeihin ja mä saan puuhastella kotona omia juttujani ihan rauhassa. Meillä sekin keventää arkea, että kaikki 3 nukkuvat/ huilaavat edelleen samaan aikaan (30min-2h), ja mäkin saan usein otettua päiväunet.
    Mä olen ihan äärettömän onnellinen, ettei kolmas lapsi jäänyt meillä "mitä jos"-haaveilu tasolle. Olisin potenut sitä jossittelua lopun ikäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samat kokemukset. Olen tosi onnellinen. Sekä kolmesta lapsesta että juuri näistä vähän isommista ikäeroista.

      Poista
    2. ja kolmas saa kuitenkin osallistua leikkeihin? kun juuri erään perheen äiti valitteli että lasten isompi ikäero on tehnyt sen ettei kolmas oikein pääse leikkeihin mukaan ja sen kanssa pitää sitten leikkiä..

      Poista
  11. Puhukaa hyvät ihmiset neuvolassa pahasta olosta. Kaikilla on välillä huonoja päiviä, mutta jos jo kaksikin viikkoa kulkee mieli jatkuvasti mustana ja itkuisena on se masennuksen merkki. Masennus on sairaus johon voi saada apua. Puhukaa äidit neuvolassa. Eivät ne teitä lyttää. Minä puhuin, sain kiitosta rehellisyydestäni, sain apua ja nyt jaksan ja rakastan tätä elämää taas kahden lapsen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhumisen kannattavuus riippuu vähän siitäkin, kuka siellä neuvolassa on vastassa. Jos on 25-vuotias, lapseton typykkä, joka on eittämättä käyttänyt puoli tuntia baking-meikin tekoon, niin ei vaan löydy yhteistä säveltä. Myötätuntoa ei ole lausahdukset "niin, se on välillä raskasta" tai "mut hyvä että teillä on jo rutiinia valvomiseen" eikä ne edistä asioita. Mutta erinomaista, jos jossain saa apua.

      Välillä mä vaan mietin, että miksi helvetissä me suomalaiset ollaan niin yksin. Meiltäkin on klassisesti isovanhemmat lähteneet pikaisesti kahvikupposen jälkeen, "jotta tuore perhe saa olla rauhassa". What, en mä halua olla rauhassa eli yksin, kun lapsi huutaa naama punaisena!? Mutta tollasilta isovanhemmilta on turha odottaa apua siinä tilanteessa. Kai ne auttais, jos osaisivat, ja kun eivät osaa, pakenevat. Ylipäätään, ehkä suomalaiseen kulttuuriin sitten kuuluu, että autetaan omilla ehdoilla, jos se sattuu sopimaan pirtaan.

      Poista
    2. Hei tämä on ihan tosi hyvä pointti, toivottavasti moni luki tuon. Minäkin toki tajuan jälkiikäteen että olisi pitänyt puhua, ja vasta joskus vuosi sitten eräs ammattailinen huomasi että mulla on ollut synnytyksen jälkeinen masennus. Tarkoitus on siitä kirjoittaa joskus enemmän mutta ehkä tähän hetkeen sopii just tuo kehotus: puhukaa jollekin, hakekaa apua. Sen ei kuulu olla läpikamalaa.

      Poista
  12. Juuri näin! Kukaan ei jakele palkintoja että selvisitpäs ilman apua! Mustat ajatukset on ihan sallittuja ja inhimillisiä, mutta ei niiden kanssa tarvi jäädä yksin ja yrittää vaan pärjätä. Miksi odottaa että it gets better jos hyvä fiilis voisi olla jo nyt ei sitten joskus???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, niin totta. Vaikea vaan nähdä mustien ajatusten keskeltä, voi kun kaikkien tielle osuisi hyvä neuvolanhoitaja joka opastaisi!

      Poista
  13. Mulla lapset 1 ja 9 vuotta. Olen elänyt molempien lasten vauva-ajan (ja asun edelleen heidän kanssa) yksin, ja jotenkin nyt kun lapsia on kaksi, perhe tuntuu jotenkin... perheemmältä! Toisen lapsen kanssa on ollut paljon helpompaa siksi, että mulla on ollut niin monta vuotta aikaa kasvaa äidiksi. Erimielisyydet ja yhteenotot esikoisen kanssa ovat olleet monelta osin kipuilua itseni ja oman äitiyteni kanssa. Olin 20 kun esikoinen syntyi, ja silloin tuntui että piti jotenkin todistella itselleen tai muille omaa pärjäämistä, vaikka oma olo oli minkälainen tahansa.

    Sisäisen hirviö on tuttu kaveri, ja sen kanssa ollaan jo juttuväleissä, eikä tulevat takut nuoremman lapsen kanssa pelota.

    Kahdeksan vuoden ikäero ei ole ollut suunniteltu, mutta todellakin toimiva meidän perheessä! Tuossa ajassa oppii hahmottamaan myös ajankulun ja eri vaiheiden keston: yövalvomiset, eroahdistus tai uhmaikä ei kestä loputtomiin. Arjesta osaa myös nauttia aivan eri tavalla, kun elämä on muilta osin tasoittunut.

    Kiva blogi sinulla, ekaa kertaa vierailen, enkä viimeistä! Liityn lukijaksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maiju, kiva kun tulit! Pahoittelen että kesti vastata, tässä hommassa olen tosi huono....kiva kuulla että teillä asiat järjestyi hyvin. Yksin lasten kanssa asuminen vie varmasti oman veronsa joten aika jees jos iso ikäero teki kahden lapsen kombosta helpomman!

      Poista
  14. Kolmen lapsen äitinä (8, 6, 1) koen, että tämä viimeinen vauva eheytti ja teki perheestä kokonaisuuden. Äiti osaa olla rennompi ja kuopuksesta on tullut perheen maskotti. Kahden kanssa on vaikeinta, mutta kolmas menee jo vanhasta muistista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk mä en kestä näitä "kolmas vauva eheytti" juttuja kun just olen todennut ettei meille kyllä enää voi tulla :D :D

      Poista
  15. Niin se vaan tekee. Kokemus auttaa asiaan ja ehkä ne hermotkin ovat hioutuneet vuosien saatossa. Sulaa hulluuttahan se on aloittaa kaikki vielä alusta, mutta eihän meitä olisi jos tälläiset päätökset tehtäisiin pelkällä järjellä :)

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.