Mistä sen voi tietää?

lauantai 30. huhtikuuta 2016 Valeäiti 13 Kommenttia

Makuuasentoon meneminen, kyljen kääntäminen. Sängystä ylös nouseminen, kahvikupin kurottaminen toiselta puolelta pöytää. Tiskikoneen tyhjennys, pöydän pyyhkiminen. Liian raskaan oven avaaminen, turhan suuret hypyt lätäköiden poikki. Levariin hyppääminen, palloon kumartuminen. Kumartuminen ylipäänsä. Housujen pukeminen, kenkien sitominen. Istuminen. Kuperkeikat, tramppahypyt, tanssimuuvit ja akrobaattiset kröhöm asennot. Joskus jopa halaaminen.

Siinähän se näkyy.
Aivastaminen, pelästyminen, liukastuminen, tippuvan tavaran nappaaminen. Pitkät ajomatkat, toimistolla istuminen ja ahtaat välit.

Leikkauksen arvoisia vai ei? Lääkäri tuijotti magneettikuvassa näkyvää välilevyn pullistumaa ja oli sitä mieltä että kyllä varmaan pitää leikata (ylläri).

Se painaa hermojuurta. Ja kyllähän se haittaa sun elämää, sähän et voi kumartua. 

No en voi tehdä muutamaa muutakaan asiaa, mutta niin se on ollut jo aika monta vuotta. Minulla on kuitenkin keinoni: pahoina päivinä joku muu voi avata oven ja tyhjentää tiskikoneen. Syliin voi hypätä tai kammeta polven kautta, naaman voi pestä lavuaarista kiinni pitäen, tavarat voi noukkia kyykkäämällä tai varpailla nostamalla (jos on hyvä päivä). Kaatuneen lapsen voi pyytää itse nousemaan tai napata haalarin niskapalasta kiinni. Koriksen pelaamiseen en kyllä ole vielä löytänyt oikotietä.

Mistä tietää, auttaako leikkaus? Mistä tietää onko pullistuma kahden kuukauden takaa vai vuosia lymyillyt? Mistä tietää, tuleeko se uudestaan? Ja mistä, oi mistä, saisin jonkun takuuvarman lääkkeen jolla tää madafakin homma saadaan oikeasti loppumaan? Menen vaikka vesijumppaan jos joku osaa kertoa että se sen oikeasti ratkaisee ja mun paska selkä poistuisi meidän perheen vakiojäsenistöstä.

Annetaan ajatusten ja selän levätä vielä pari viikkoa, sitten "neuvotellaan" ortopedin kanssa.

Sillä välin hauskaa vappua kaikille!

Makuuasentoon meneminen, kyljen kääntäminen. Sängystä ylös nouseminen, kahvikupin kurottaminen toiselta puolelta pöytää. Tiskikoneen tyhjenn...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Muina tyylibloggaajina tässä näin

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle!
Te olette jo varmasti kuulleet ihan kyllästymiseen asti hirvittävän glamorööseistä blogigaaloista. Olette uskoakseni jo korvianne myöten täynnä kertomuksia siitä, miten kaupungin virtuaalikerma valui liian pienissä hepenissään Helsingin Suvilahteen ja söi liian pieniä annoksia raakaa lihaa.

Minun(kin) iltani oli glamoröösi ja mahtava. Tapahtumien kulun voi kerrata ja parsia yhteen lukemalla pötköön esimerkiksi kanssani hillitysti krebailleiden Lähiömutsin, Mamma Rimpuilee:n, Periaatteen Naisen, Leluteekin (filosofille sopivaan tyyliin pohdiskelevan), Mehukekkereiden ja Nakit ja Mutsin versiot illasta. Ehkä oikeellisimman kuvan illan tapahtumista ja mammabloggareiden salatusta sielunmaisemasta antaa kuitenkin Tämän kylän homopoika Eino, joka kuvailee paitansa veroisella värikkyydellä koko porukan yhdessä kokemia #homohommia.

Vaikka voisi kuulostaa siltä, että illassa parasta oli nämä mahtavat kollegat, uudet ja vanhat tuttavuudet, se ei pidä laisinkaan paikkansa. Parasta eivät olleet edes ne paljon puhutut drinkit, joita tahmaisista laseista kiskoimme kaksin tahmaisin käsin. Heittämällä parasta koko illassa oli se, että minua luultiin tyylibloggariksi!*. No jos totta puhutaan, tämä tyylimaailman ihminen lähestyi koko seuruettamme, mutta haluan ajatella että minä olin lähestymisen syy enkä vain lähin, jolle puhua.

Siinä me muina mammoina seisoimme, kun Hän lähestyi. Hän sanoi "anteeksi, mutta meillä on tuolla alkamassa tyylibloggareille sellainen haaste. Kyseessä on TV-sarjan casting".

Me sanoimme: "----". Hän tuijotti. Me änkytimme "tota, me ei olla tyylibloggareita". Hän ilahtui, "ai, mitäs bloggareita te sitten olette?". Me kohotimme lastemme venyttämät rintamme ja sanoimme ylpeinä "me ollaan tässä perheskenessä". Hän punastui ja lähti kiireesti peruuttamaan pois, samalla mutisten "ai jaha, eh, ai te ootte siinä perheskenessä no heh kivaa iltaa vaan teille".

Pienestä rivienvälistä luettavasta loukkauksesta huolimatta me tyylikkäät mammabloggaajat hehkuimme loppuillan onnesta, sellaisesta jonka saa vain siitä kun joku kysyy sinulta Alkossa paperit tai gaalassa TV-castingiin. Ai että. Harmi ettei Hän tavannut minua viime vuonna, olisi tiennyt heti kärkeen kuinka mahdottoman photogeeninen olen.

*onkohan tämä edes oikea termi?

Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle ! Te olette jo varmasti kuulleet ihan kyllästymiseen asti hirvittävän glamorööseistä ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

It gets better - äitiversio

tiistai 26. huhtikuuta 2016 Valeäiti 35 Kommenttia


Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teksti kuvaa täydellisesti sitä, miten vanhemmuus on pahimmillaan pohjatonta riittämättömyyttä, taistelua kiellettyjä ajatuksia sekä epäonnistumisen tunteita vastaan. Kaksi lasta ei todellakaan mene siinä kuin yksi. Tuon ärsyttävän lauseen sanominen pahaa-aavistamattomalle yhden lapsen äidille on kuin sanoisi synnytyksestä että hui hai, se vain vähän nipistää. Vitut se mitään nipistä. Kumpikin homma on aivan järkyttävä puristus, jonka aikana epätoivo, raivo, suru ja tulevaisuudesta haaveilu jylläävät siinä itsesyyllistämisen rinnalla. Miksi en osaa tätä paremmin? 

Lähiömutsi-Hanne kirjoittaa:
Olen lukinnut itseni vessaan saadakseni hengittää, vaikka lapset ovat itkeneet hätääntyneenä ulkopuolella. Mutta parempi se kuin ne hirvittävät mustaliejuiset ajatukset, jotka välillä kiemurtelivat mieleen. Teki mieli repiä ja löydä. Mistä helvetistä sellainen punaisena polttava viha ja epätoivo voi tulla?


Ja ei kuitenkaan niin kauan sitten, minä toinen Hanne täällä kirjoitin:

Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään.
Nyt haluan kirjoittaa meille kummallekin Hannelle, ja toivottavasti monelle muulle saman repivän tunteen kanssa painivalle vähän lohtua. Haluan kertoa teille (meille) että juuri niin kuin Lähiömutsikin on jo päässyt huomaamaan, it gets better. Sillä tänään, melkein päivälleen neljä vuotta tuon hirviö-tekstini jälkeen huomaan että jotain on muuttunut. Minä oikeasti uskon juuri nyt, juuri tänään, että kaksi lasta on minulle parempi kuin yksi. Nähdäkseni tämän on mahdollistanut kaksi asiaa.

1. Olen hyväksynyt hirviöni. Kyllä, se edelleen harmittaa, pelottaa ja tuskastuttaa kun tunteet lyövät yli. Ja sitä todellakin tapahtuu edelleen, vaikkakin eri muodossa. Ylilyönnin teot muuttuvat ja tuovat tullessaan uudenlaisia syyllistymisen mahiksia. Nyt voi olla paskana vaikkapa siitä, että huusi kurkku säristen "olkaa nyt hiljaa!" tai kuittasi hämmentyneelle lapselleen riidan päätteeksi sarkastisen vahingoniloisena, juuri niin kuin Lapsellista-blogin Annakin jokin aika sitten kirjoitti. Mutta. Nyt olen suhteellisen ok asian kanssa. Olen oikeasti uskonut, että tämä nyt on tätä vähän kaikilla, ja että minulla on oikeus välillä väsyä siihen kärsivällisen kasvattajan rooliin. Ehkä syytäkin välillä väsyä siihen, näyttää lapsillekin inhimillisyyden toinen puoli. Hyväksyntä on helpottanut ihan selvästi. Jos ääneen lausutut pahat tunteet vaimenevat, hyväksytyt pahat tunteet ne vasta vaimenevatkin. 

2. Välillä, yhä useammin, kaksi on helpompaa kuin yksi. En meinaa itsekään uskoa tuota äsken kirjoittamaani. Tämä, jos jokin, on se "it gets better" -kohta. Heti kun Kakkonen alkoi olla järkevän ihmisen rajamailla, puhui ja toimi itsenäisesti, homma alkoi vaikuttaa lupaavalta. Vaaka kallistui enemmän ja enemmän plussan puolelle kun lapset viihdyttivät toisiaan ja pitivät jopa vähän toisistaan huolta. Nyt kun elämme poikkeuksellisen uhmattomassa vaiheessa, tämä kaksikko on ihan parasta mitä voisi olla ja vajaan puolentoista vuoden ikäero näyttää parhaita puoliaan. Sisarukset touhuavat kaikkialla keskenään ja ottavat uudessa tilanteessa toisiaan kädestä kiinni. Vaikka toki meilläkin yhden lapsen kanssa kahdestaan retkeily on ihan eri juttu ja sinänsä rentouttavaa, minä huomaan saavani eniten itseäni takaisin silloin kun nuo kaksi ovat yhdessä. Silloin he ovat keskenään lasten maailmassa, ja minä saan olla rauhassa aikuinen. 

Tänä päivänä tulee enää aniharvoin niitä hetkiä, kun pohdin kotiin tullessa, että mitä jos vain kävelisin oven ohi, enkä menisikään kotiin? En enää jatkuvasti haaveile kokopäiväisestä au pairista, aurinkomatkasta (yksin) tai sisäänrakennetuista korvatulpista ja valium-tipasta. Rautatieasema ei enää edusta pakoa arjesta, vaan mahdollisuutta lasten kanssa tehtyyn seikkailuun. Enkä nyt halua kuulostaa ylimielisen suurelta ihmiseltä, jonkinlaiselta äitijeesukselta, vaan sanon vain että pohjimmiltaan elämä on ihan oikeasti helpottanut. Merkittävästi. Lasten kanssa pärjääminen ei enää vaadi yli-ihmisen voimia, joiden loputtua rojahdetaan itkuisena sänkyyn. Lasten kanssa ei enää tarvitse niin kamalan paljon pärjätä, ne ovat oikeastaan suurimman osan ajasta aika..helppoja. Ja kivoja.

Ja vaikka kurjia vaiheita ja uusia ongelmia tulee edelleen vastaan kiusaamisesta teini-ikään (ei ajatella sitä vielä), samalla tuntuu että omat taitoni, voimavarani ja unipankkini kasvavat ja vahvistuvat, tehden jokaisesta haasteesta edellistä helpomman hoitaa.

Jukka-pojan sanon siis sinulle, tätä lukeva väsynyt äiti: Jaksa vielä hetken aikaa. It gets better.

Jos ette vielä bonganneet, Lähiömutsi-Hanne kirjoitti eilen tekstin, joka pitäisi jakaa neuvolassa kaikille odottaville perheille. Teks...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

35 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kallisarvoiset päiväunet

lauantai 23. huhtikuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

Unohduksiin jäänyt "Projekti Ranka" sai eilen vähän lisäpontta kun sain vihdoin lähetteen kautta pääsyn magneettikuvaan. Hurraa, vihdoin (ehkä) oikea ymmärrys siitä, mikä siellä selässä mulle kettuilee! 

Silti vähän jännitti. Mulla on joskus pientä taipumusta klaustrofobisuuteen ja puoli tuntia humisevan koneen sisällä täysin liikkumatta tuntui vähän pitkältä ajalta. Sisään mennessä piti riisua kaikki metallia sisältävä pois (ne kaarituet, niitä me tissittömätkin käytetään) ja heittää sairaalan kaapu siihen päälle. Ja ottaa yksi nopea ruma selfie. 

"Äiti miksi sä näytät niin väsyneeltä?" "Koska tämä oli _ennen_ päikkäreitä, rakkaani"

Itse huoneesta löytyi sitten se valtava talouspaperirulla, jonka sisään oli meneminen. Etsin mahdollisimman mukavan asennon kylmältä laverilta ja sain käteen jonkinlaisen mollukan. Sen nimeksi annettiin "kutsunappi, jos tarvitset jotain tai on kysyttävää", mutta kun kyseessä oli puolen tunnin (ja tonnin) kuvaus, jonka aikana ei saanut liikkua y h t ä ä n, olen aika varma että napin oikea nimi oli "paniikkinappi, jonka painamiseksi saa liikuttaa sormea jos meinaat muuten pimahtaa".  

En koskaan painanut nappia, enkä kai liikkunut. Mutta muuten tein yhden ihan väärän valinnan. Hoitaja kysyi, minkä radiokanavan haluaisin vastamelukuulokkeisiin pauhaamaan. Hirveä tilanne! En minä tiedä! Meinasin sanoa että YleX, mutta sitten muistin että sieltä tulee joskus heviä. Puoli tuntia liikkumatta, heviä väkisin korviin? Ei ei ei. 

No jos vaikka radio Helsinki, sanoin ja pian olinkin jo tukevasti talouspaperirullan sisällä. Kuuntelin valtavan koneen aloittelevia ääniä ja (huonoja) radiojuontajia. Yhtäkkiä muistin että pikkareissani saattaa olla pieni metallilaatta. Ihan just siinä kohdassa mitä tässä nimenomaan kuvattiin. Työntääkseni alkavaa huolta vähän kauemmas keskityin kuuntelemaan radiota. 

"TANG TANG TANG TANG" sanoi los magneettoskone ja "niin meillä on tänään siis sun toiveilta ja sähän olet ysärilapsia?" sanoi juontaja. Nyt heräsi ihan uusi huoli. Aiheesta.

Sillä voi miten voikaan ihmisellä olla rehellistä heviä ikävä. Kun Eiffel 65:n "Blue" vihdoin, liikkumatta ilmaistujen "voi luoja vaihtakaa kanavaa" loppui ja sen perään tuli DJ boboa, aloin suunnitella selviytymisstrategiaa. Kelasin, etten ehkä kehtaa painaa kutsunappia tämän takia. Olisi ehkä vähän noloa valittaa itse valitusta musasta näillä minuuttihinnoilla. Tein siis sen, mitä aina tiukassa tilanteessa. Aloin kirjoittaa aiheesta jo etukäteen blogikirjoitusta. Mietin, että teen listan kaikista niistä kamalista biiseistä mitä tässä ehtii tulla. Laskin, että joku TOP 5 listaus saattaa ehtiä syntyä. Vaikka masiina piti aika kovaa ääntä, nämä timantit eivä jää minulta huomaamatta, kerron kaiken maailmalle! 

Yhtäkkiä juontajat lauloivat viimeisiä sanoja biisin mukana. Mistä hitosta "Maija-hii!" nyt tänne luureihin tuli? Musiikki loppui. "Se oli siinä!", kertoi hoitaja iloisesti ja minä vedin raksin seinään. Entinen päiväuniin kykenemätön tyyppi on nyt siis nukahtanut pelottavassa tilanteessa raksameteliin, ysärijytke korvissa, ajatukset puolivälissä. 

Ihan hyvät viidensadan euron torkut oli. Ja kuvat on musta aika onnistuneita, tsekatkaa mikä kuuma kissa! 

Does my bum look big in this?


Unohduksiin jäänyt "Projekti Ranka" sai eilen vähän lisäpontta kun sain vihdoin lähetteen kautta pääsyn magneettikuvaan. Hurraa, v...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ei tunnu missään

perjantai 22. huhtikuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia

Luulen synnyttäneeni yhden sosiopaatin. Kakkoselta puuttuu kaikki syyllisyydentunto. Se on ihan käsittämätön. Vaikka kuinka tiukasti sille sanoo että nyt teit kyllä tosi, tosi tuhmasti, se katsoo takaisin silmät pyöreänä ja sitten se alkaa ilmeillä. Jäähylle se menee heiluttelemaan jalkoja. Anteeksi se sanoo kikattaen. Ja anteeksihan se aina lopulta kuitenkin saa kun on pirulainen kuitenkin niin söpö*.

Tämä oli kevään viimeisiä jääpaloja. Arvaatteko, kuka astui sen rikki? Nauraen?

Eilen illalla se "meni nukkumaan", oli hiljaa. Ykkösen valvova silmä oli jo lurpsahtanut kiinni ja veli perhana pääsi pahoille teille. Siellä hiljaa sängyssä "nukahtaessaan" se piirsi tussilla itselleen ääriviivat. Ja lakanoille, ja sängylle. Mitä edes mietitte, tottakai mustalla ja tottakai permanent kamalla (mistä se sai sen? Saamarin nuorisorikollinen!). Tällä kertaa pidettiin puhuttelu aika pitkän kaavan mukaan. Selitin, en vain tylyttänyt. Kerroin, mitä se tarkoittaa että sänky on nyt pilalla myyntiä ajatellen, eikä voida siis mennä vaikka matkalle sinä vuonna kun teille pitääkin ostaa uusi sänky. Luonnollisesti valehdeltiin ja liioiteltiin niin paljon kuin voidaan, tiedättehän, dramaattisen vaikutuksen varalta.

Ekaa kertaa ikinä jotain tuntui tapahtuvan. Pieni rikollinen kuunteli hiljaa ja vakavana. Istui siinä nakuna, mustaraitaisena. Jokin sitä tuntui vähän painavan. Ehkä se oli ajatus huomenna eli tänään koittavasta siivouksesta (ei ei ei, tietenkään sitäkään ei tapahtunut koska unohdettiin - että ollaan laiskoja paskoja). Ehkä se oli vain se että jouduttiin ihan erikseen sanomaan että kyllä me sua rakastetaan, mutta...

Vaikka tilanne oli raitoineen kaikkineen sangen vituttava ja jututtaminen vähän nihkeää, olin aika iloinen kuitenkin. Ihan kuin se alkaisi nyt vähän tajuta, tämä oppitunti taisi mennä aika tiukasti perille kerrankin!

Ja sitten. Tasan 24h myöhemmin, päiväni murmelina. Tänäänkin kymmeneltä illalla huoneesta saapuu täysin viattomasti yksi nuorukainen, pyytämään jotain ihan pientä ja vaatimatonta. Vesilasillista tai Koirien kalevalaan vielä toista kierrosta. Ja mitä sillä tulevalla cannonballilla on naamassaan? Kaunis, kahteen kertaan vahvistettu sininen spiraali.

Onneksi tällä kertaa se oli sentään jättänyt sängyn rauhaan. Koska seinää meidän ei tarvitse saada myytyä eteenpäin.

*Joo mäkin luin sen tosta nyt ihan omilla silmilläni. Mut ei se hei tästä johdu.

Luulen synnyttäneeni yhden sosiopaatin. Kakkoselta puuttuu kaikki syyllisyydentunto. Se on ihan käsittämätön. Vaikka kuinka tiukasti sille ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pinkin voimalla pystyyn

torstai 21. huhtikuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia





Ensimmäinen kuumeeton päivä viikkoon. Äänikin melkein kuuluu taas. Hitto että oli taas vaikea levätä. Vasta eilen olin ihan oikeasti-oikeasti vaaka-asennossa, telkkari päällä ja läppäri (välillä) kiinni. Ja heti seuraavana päivänä olo hyvä. Lepo auttaa, miksen opi?

Mieli alkaa kirkastua kehon mukana. Löysin taas elämään pinkin värin ja musiikin. Lakkasin kynnet ja bailasin ihan call me maybenä keittiössä tiskien keskellä. Viisi minuuttia siitä meinasin ehkä kuolla. Lepo auttaisi, miksen opi?

Pakkolomalla sitä ehtii miettiä kaikenlaista. Mitä laittaisi päälle lauantain blogigaalaan, mihin me oikein tullaan muuttamaan, valokuvaaminen on kivaa ja haluan siinä paremmaksi, video kiinnostaa ja pelottaa, kirjoittaminen on yksi elämän parhaita asioita ja voi että mä tykkään mun lapsista paljon (ja voi perse miten ärsyttäviä nämä aamut on). Valitettavasti usein päällimmäisenä: mitä sitä nyt sitten tänään tekisi kun kerran on aikaa. Vinkki tulevaisuuden minälle: ei mitään, lepää.

Torstai on toivoa täynnä. Muistivihko täynnä pois kirjoitettavia ajatuksia, yhteenkään en osaa vielä tarttua. Näkyykö jotain kiinnostavaa?

Ensimmäinen kuumeeton päivä viikkoon. Äänikin melkein kuuluu taas. Hitto että oli taas vaikea levätä. Vasta eilen olin ihan oik...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Näin näpsäkästi se käy!

tiistai 19. huhtikuuta 2016 Valeäiti 12 Kommenttia

Päivää vajaa kaksi viikkoa sitten rehvastelin teille mun uskomattomista marttataidoista, joiden ansioista lasten ulkovaatteet meni noin vain oikeisiin laatikoihin puhtaina seuraavaa talvea odottamaan. No tuota.

Oikeasti tilanne oli vielä tänä aamuna se, että (osittain) pestyt (ja osittain kertaalleen uudelleen käytetyt) kamat lojui edelleen olkkarin nurkassa. Viime viikon keskiviikkona ohjeistin siivojaa työntelemään koko laatikkoa "sillai vähän että saa imuroitua sieltä". Ihmettelin silloin ehkä hieman hänen lievästi kohoavaa vasenta kulmakarvaansa, että oliko toi nyt niin outo ohje?

Tämän aamun perusteella ymmärrän kulmakarvaa. Huolellisesti pinsetöity kasvokarvoitus yritti varmaankin viestittää minulle että mikset vain pakkaisi niitä pois? Siihen ei menisi kauaa. Tänä aamuna tottelin kulmakarvan hienovaraista vihjettä ja tein työtä käskettyä. Työhön meni noin kahdeksan minuuttia, arvatenkin suunnilleen sama aika, jonka siivooja käytti laatikon siirtelyyn keskiviikkona (kustannus: 4,42€).

Hetkessä valmista!

Hirveen nohevaa mutta vielä pari steppiä puuttuu.

Hupsistasaatana, noi "välikausikengät" olikin vielä tuolla.

Noniin, tässä on nämä kauden käyttökengät!

Siivottu eteinen. Öh, miten noi villahaalarit tuolla on..?

En nyt aio saada tästäkään asiasta huonoa omaatuntoa, sen sijaan voisin tulevia sukupolvia varten tallentaa tänne sen todellisen prosessin, mitä kauden vaihtumiseen lapsiperheessä liittyy. Ymmärrätte sitten paremmin, mihin olette ryhtymässä. Prosessi kestää kokonaisuutena noin kolme tuntia tai 16 viikkoa, seuraavasti:

Viikko 1: Sääennuste alkaa näyttää vihdoin enenevässä määrin plussaa. Panikoidaan: ei ole vaatteita seuraavaan kauteen!

Viikko 2: Panikoidaan! Vihataan muita (pääasiassa bloggaajia) jotka esittelevät ajoissa hankittuja, kauniisti sointuvia asukokonaisuuksia, jotka "vain odottavat että pääsevät käyttöön, iih!".

Viikko 3: Panikoidaan ja hikoillaan: lapset ulkoilee Kuomat jalassa, toppahaalarin alle puetaan vain kalsarikerros.

Viikko 4: Ostetaan täyteen hintaan väärän kokoisia välikausivaatteita. Ja vielä yhdet toppahanskat. Jos vaikka vielä tarvitsisi.

Viikko 5: Otetaan talvikamat pois naulakosta. Löydetään kaapin peränurkasta myös kaksi kuukautta sitten hävinneet toppahousut. Kasataan vaatteet olkkariin.

Viikko 6: Lajitellaan kasat pestäviin ja varastoitaviin, pestäviin ja myytäviin, pois heitettäviin ja siskolle annettaviin. Tässä kohtaa voidaan olla tosi marttoja ja kirjata ylös mitä tavaroita löytyy, ja sitten kertoa tästä marttailusta kaikille tuntien suurta saavutuksen tunnetta.

Viikot 7-8 : Pestään tavarat. Pestään toppahanskat kahteen kertaan, koska ne kuivuivat märän sukan hajuisiksi. Lajitellaan tavarat uudestaan, koska unohdettiin jo miten se meni.

Viikko 9: Takatalvi! Käytetään toppahaalareita vielä kerran. Ei jakseta enää pestä.

Viikot 10-11: Päiväkodin VaSu, pari flunssaa, työmatka ja kesälomista päättäminen. Kasan ympäriltä imuroidaan (siivoojan toimesta), mutta sen päälle ei lapset missään nimessä saa mennä pomppimaan koska "tulee sotku".

Viikko 12: Pakataan kamat laatikkoon. Käyttämättömiksi jääneet toppahanskat viikolta 4 menevät myytäviin. Ne tulevat olemaan seuraavalla kaudella jo liian pienet. Huomataan samalla että kesä on jo tullut ja että välikausikengät ovat kiusallinen yhdistelmä t-paidan kanssa.

Viikot 13-14: Pari flunssaa ja aurinko joka pakottaa ulos touhuamaan, eikä tekemään mitään tyhmiä sisähommia.

Viikko 15: Viedään laatikot kellariin. Löydetään takaisin asuntoon tullessa eteisestä ne välikausikengät, jotka olikin oikeastaan aika kuluneet talvikengät, jotka pitäisi viedä sittenkin myös kellariin.

Viikko 16: Ilmat viilenevät, sanoo syyskuinen säätiedote. Palataan kellariin.


Kas näin, aivan helppoa! Meillä ollaan jo viikossa 12, enää muutama jäljellä! Mites teillä?

Päivää vajaa kaksi viikkoa sitten rehvastelin teille mun uskomattomista marttataidoista, joiden ansioista lasten ulkovaatteet meni noin vai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Banaanileipää ja surkutushuveja

maanantai 18. huhtikuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia




Olen ollut kuluneen viikon melko rikki henkisesti. Lopulta myös fyysisesti, kun kroppa vastasi stressin ylikeittoon kunnon nuhakuumeella. Siinä se loppuviikko sitten mukavasti menikin. Ryvin melkein koko viikonlopunkin apeissa tunnelmissani, mutta sunnuntaista tuli jonkinlainen henkinen niskalenkki olotilaan ja sain itseäni vähän pinnalle. Vietiin koko perhe museotouhuihin ja jaksoin jopa huvikseni vähän leipoa. Lohturuoan merkitystä ei käy koskaan aliarvioiminen!

Kämpältä löytyi sopivasti kolme laiskasta menostamme väsynyttä banaania, joten kävin ihan googleen kiinni ja etsin mielen syövereihin pompanneen Periaatteen naisen vanhan reseptin. Jokin minussa kuiskutteli todella voimakkaasti "Banaanileipä. PeNa". Ja PeNahan toimitti! Tein banaanileivän ihan ohjeen mukaan, mutta valitettavasti uunimme oli taas kerran liian tehokas ja vajaallakin (40min) paistoajalla leipä meni mun makuun vähän liian kypsäksi. Hyvin se kuitenkin kaikille maistui ja lohdutti väsynyttä sademieltä ihan niin kuin kaikki kanelilla maustettu tekee.

Helppo banaanileipä by Periaatteen Nainen: 
3,5dl vehnäjauhoja
1 dl fariinisokeria
0,5dl sokeria
1,5 tl leivinjauhetta
2 tl vanilliinisokeria
1 tl kanelia
3 ultraväsynyttä banaania (mitä mustempi sitä mustempi)
2 kananmunaa
reilu 1dl öljyä

Banaanit muussiksi, kuivat sekaisin, öljyt, munat ja banaanimössö sekaan ja leipävuokaan. Uuniin 180 astetta 45-60min (tarkkaile äitini vanhoin opein: kun ruoka tuoksuu, se on valmista). Tsekkaa hammastikulla kakun keskeltä onko kypsää. Sopivasti vähän raakaan leipään (jos ihan rehellisiä ollaan niin kakkuahan tämä on, mutta älkää kertoko itsellenne) jää vähän taikinaa tikkuun mukaan.

Tarjoile sellaisenaan tai vaikka vaniljajätskin kanssa. Me kostutettiin vähän vielä vaahterasiirapilla. Mähän sanoin että lohturuokaa. Vaikka leipä olikin mun mielestä turhan kypsää, oli tilanne kymmenen minuutin päästä tämä:


Näillä eväin kirjaimellisesti kohti parempaa viikkoa. Aurinko kai vielä joskus paistaa.

Olen ollut kuluneen viikon melko rikki henkisesti. Lopulta myös fyysisesti, kun kroppa vastasi stressin ylikeittoon kunnon nuhakuum...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Menovinkki: LUOMUS

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

"Tämä Luonnontieteellinen museohan on ihan mahtava! Lapset tykkää tosi paljon ja mullekin kiinnostava, täällähän me tullaan käymään usein."
- Valeäiti syksyllä 2012










Olemme asuneet viimeiset kahdeksan vuotta alle kilometrin päässä Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (tuttavallisemmin LUOMUS). Kääntäen tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että olemme saaneet itsemme museolle asti tasan kerran. Tänään oli onneksi lopulta niin sateinen keli ja minun flunssani sen verran helpottanut, että saatiin raijattua koko porukka museolle "luita ihmettelemään".

No eipä tarvinnut pelkkiä luita ihmetellä! Koko perhe nautti museon annista ihan täysin palkein. Minulle siisteintä oli ehkä jäätävän (ehe ehe) kokoiset mammutit, Insinööri ihmetteli ainakin kuudesti ison valkohain kokoa ja lapset tykkäsivät tietysti dinosaurusten luista, mutta myös oikeastaan ihan jokaisesta muustakin vastaan tulleesta asiasta. Museo on remontin jälkeen vielä entistä hienompi, mielikuvituksellisempi ja leikkisämpi. Koko paikka tuntuu olevan rakennettu lapsia ja lapsenmielisiä varten, ja lähes jokaista aistia koetellaan. Haju ja maku jäävät uupumaan, mutta se nyt ehkä on ihan hyväkin. Jokaisen eläimen ja näyttelyesineen luona voi ajautua lapsen kanssa melko merkityksellisiin keskusteluihin, etenkin kun näyttelyiden teemana oli nyt vahvasti ilmastonmuutos. Oli siinä vähän mietittävää meille kaikille. Että miksi näitä eläimiä ei enää ole ja minkälainen on sää vuonna 2100.

Museosta löytyy helposti pariksi tunniksi juoksenneltavaa, jos antaa katseensa oikeasti mennä lattiasta kattoon. Jostain löytyy aina jotakin ihmeteltävää, kuten lattialistaan maalattua hiirtä tai miksei vaikkapa museon ikiomaa myrkkyhämähäkkiä. Miinuksena huomautetaan että sinänsä ihan loistava lahjatavarakauppa (Liito-oravapehmolelu! Minikaleidoskooppi! Kuoriutuvia dinosauruksenmunia! Ihan hittikamaa tarhasynttäreille alle vitosella.) on piilotettu turhan ujosti hyvin toimivan kahvilan taakse. Kaupallisuutta kehiin rakas Suomi, kaupallisuutta!

Vahva suositus siis seuraavalle sadepäivälle. LUOMUS on suhteellisen edullinen, lapsiystävällinen, takuuviihdyttävä, opettavainen ja omaa hyvät tilat avarista naulakoista siisteihin vessoihin ja mukavan palvelun kahvilaan. Museossa voi jopa syödä omia eväitä. Tule! Mene!

LUOMUS (Pohjoinen rautatiekatu 13) on auki tiistaista sunnuntaihin (ti, ke, pe 9-16, to 9-19; la-su 10-16, ma suljettu), pääsyliput maksavat aikuisilta 13€ ja 7-17v lapsilta 6€. Alle 7v ilmaiseksi sisään, ja luvassa on paheksumaton ilmapiiri! 

"Tämä Luonnontieteellinen museohan on ihan mahtava! Lapset tykkää tosi paljon ja mullekin kiinnostava, täällähän me tullaan käymään us...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pysyisitkö sinä raskauden aikana timminä?

perjantai 15. huhtikuuta 2016 Valeäiti 21 Kommenttia

Kun aloin odottaa Ykköstä, painoin noin 67-70 kiloa. Ihan hyvä paino tälläiseen 177cm varteen. Laitokselle ajaessamme painoin jo lähemmäs 90 kiloa. Kolme kuukautta myöhemmin painoin 56 kiloa. Allergisen lapsen imetys on uusi anoreksia.

Kakkosen kohdalla lähtöpaino oli saatu hivutettua taas jonnekin vähän mukavampiin lukemiin, olisiko ollut lähtöpainona 62 ja sairaalassa 81. Ja taas kerran muutaman kuukauden päästä huitelin vitosella alkavissa luvuissa. Kahden allergisen lapsen imettäminen kermalla se vasta tehokasta onkin (toim. huom. Minulla käy näin. Kaikilla ei todellakaan).

Kelataan vielä vähän taaksepäin. Vuonna 2004 lähdin Itävaltaan opiskelijavaihtoon. Olin pohjustanut vierailuani oluen ja juuston maahan jo neljän vuoden ajan syömällä ja juomalla. Vaikka aloitin Itävallassa tilanteeseen herätessäni vihdoin taas urheilun, painoin hulppeat 83 kiloa Suomeen tullessani. Ihan ilman lapsia.

2010, muutama (7) viikko ennen poksahtamista.

2004 (?) ja tukevasti kaljassa. Kaikin puolin.

2011, ihan liian laihana läskinä (ei lihaksia, vain nahkaa ja selluliittia).

2012, 2kk Kakkosen syntymästä. 

2009, häämatkalla just hyvässä normipainossa.
Painoni on heitellyt siis melkein noin kolmellakymmenellä kilolla aikuisiän aikana, eri syistä. Yhteistä näille kaikille luvuille on se, että jokaisen kohdalla minun mieleni oli musta. Syytin itseäni milloin liiallisesta laihtumisesta, milloin liiallisesta lihomisesta. Aina oli väärin, ja aina oli joku muu kertomassa minulle että oli väärin. Arvaatteko, mikä oli ratkaisu tuohon Itävallan jälkeiseen laihtumiseen, kun ei ollut vauvoja imemässä kuiviin? Rakastuminen. Tavattiin Insinöörin kanssa 2006 ja puolessa vuodessa tipahti 16 kiloa pois.

Minua eivät laihduttaneet tieto, itsekuri, syyllistäminen, nalkuttaminen tai loukkaavat sanat. Niillä ei kukaan laihdu. Laihdutuslääkkeenä rakkaus, toisten tai itsensä antamana, on yksi tehokkaimpia. Rakkaus, armo, hyvinvointi, tunne siitä että joku välittää. Mieluiten sinä itse. Mulla kävi lisäksi tavallaan tsägä, kroppani toimii selkeästi aika hyvin ja reagoi nopeasti pieniinkin muutoksiin. Silti tai ehkä juuri siksi mua korpeaa todella paljon kun muut kommentoivat raskaana olevien naisten lihomista. Ensinnäkin, miksi kukaan ikinä kommentoi toisen lihomista? Tai laihtumista? En keksi yhtään syytä, ellei sen että kyseessä on hyvinvoinnin kannalta huolestuttava ilmiö, jota muuttuva ihminen ei ole itse huomannut. Toisekseen, miksi kukaan (pl. neuvolan väki**) saisi oikeuden sanoa mikä on ja ei ole ok lihomisen taso raskauden aikana? Ja miksi, oi miksi, kukaan saa oikeuden nillittää että "se on itseaiheutettua"? Voi vittu oikeesti.

Onhan se itseaiheutettua*. Kaikki ymmärtää, ettei kukaan ulkopuolinen taho tunge sinun suuhusi kaloreita. Mutta sen estäminen on myös aivan hemmetin vaikeaa. Miten siinä toinen, "vain puolestasi huolestunut kansalainen" sitten voisi auttaa? Onko syyllistäminen nyt ihan varmasti se oikea tie? Että muistutat muutenkin surkeana olevalle että sinun "kuuluisi" kyllä saada vain näin ja näin monta kiloa painoa. Että aika paskasti olet muuten tota raskausjuttua hoitanut.

Pari ajatusta mietittäväksi huolestuneille kansalaisille: 
Raskaana oleminen on osittain tai kokonaan aikamoista kuraa. Sitä väsyttää, oksettaa, vituttaa ja kyllästyttää. Tilassa ollaan siis käytännössä krapulassa, joko hetkellisesti tai koko 9,5 kk. Lopussa joka paikkaan sattuu ja liikkuminen voi olla vaikeaa. Lisäksi todennäköisesti huolestuttaa ja mietityttää mitä kaikkea voikaan tehdä. Rupesiko tekemään mieli lenkille? Tai salaattia? Mitä sinä söit viime krapulassasi?

Raskauden aikana kuuluu kertyä painoa joka tapauksessa. Vauvan, istukan ja muiden outojen uusien sisäelimien lisäksi kroppa kerää hormonien rasvaa maidontuotantoa varten, riippumatta siitä onko rasvakerros jo alun alkaenkin riittävä. Miten sinä taistelet hormoneja vastaan? Krapulassa? Entä miten erotat, mikä osa uudesta painostasi on "vauvaa" ja mikä jotain muuta? Kuinka hyvin sinä, herra Vatanen, tiedät jokaisen päivän jokaisena hetkenä mikä osa ruoasta on jäämässä vyötärölle ja mikä ei? Tiedäthän varmuudella mikä gramma on vain turvotusta ja mikä jämähtänyttä rasvaa?

Muutosta on aika vaikea nähdä. Kun leuan alta alkaa jumppapallon kokoinen möhkäle ja väärin mitoitettu suolaus voi tuoda yön aikana litran nestettä käsiin, voi olla hippasen vaikea ymmärtää minkälainen vyötärö on vauvan jälkeen löytymässä ja milloin pitää tarkkailla syömistään. Ja jos sitä tarkkailee koko ajan, seuraukset voi olla aika kurjat. Raskauden jälkeen pullea äiti on paljon pienempi ongelma kuin liian kovalle treenille joutunut vauva tai masennukseen vaipunut kantaja.

----

Sitkeä urbaanilegenda sanoo, että raskaana olevat naiset käyttävät raskautta tekosyynä syödäkseen ihan sikana. Kahden edestä. Varmasti niitäkin on. Minä epäilen kuitenkin, että tämä on pieni porukka ihmisiä, vähän niinkuin se jolle pitää erikseen sanoa ettei raskauden aikana saa dokata. Uskon myös että jos kaikkia kohdellaan kuin ongelmatapauksia, kaikkia alkaa kyrsiä. Minua ainakin kyrsi kun ensimmäiset viisi kuukautta neuvolan terkkari epäili minua syömishäiriöiseksi kun painoa ei tullut, ja loput neljä kuukautta epäili minun syövän vain eineksiä ja sipsejä kun painoa tuli yhtäkkiä liikaa (olisi voinut mieluummin epäillä vaikka sitä raskausmyrkytystä joka sitten tulikin).

Ylimääräinen lihominen on aina harmillista, koska se voi aiheuttaa terveyshaittoja. Raskauden aikana tapahtuessaan se voi aiheuttaa myös aikamoisia psyykehaittoja. Kroppasi näyttääkin yhtäkkiä tyhjenevältä lasten uima-altaalta ja vieressä itkee outo sisältäsi tullut möntti, joka pitäisi pitää hengissä. Raskaus, vauva-aika ja kaikki niiden mukana tuleva ovat sellaisia elämän nurinpäin heittäviä kriisitilanteita, että niiden mukana pitäisi tulla vauvakirjan sijaan henkilökohtainen kokki (tekee terveellisiä lohturuokia), oma PT (joka löytää sen yhden raon viikosta, jolloin saatat harkita pystyväsi liikkumaan), päivittäin tilaa seuraava lääkäri joka tietää milloin jotain on tehtävä, sekä viikottain ilmainen hotelliyö viileissä lakanoissa ja hyvässä tuuletuksessa. Raskauden tueksi ei sen sijaan tarvita ääliöitä, jotka kertovat totuuksia sinusta; kuinka mahasi on liian suuri / pieni, miten tuttusikin sai raskausdiabeteksen ja kuinka oikeasti tarvitsisit vain yhden ylimääräisen voikkarin vauvan takia.

Taas kerran haluan siis muistuttaa: Ollaan ihmisiä toisillemme, jookos.

*jos ei puhuta vaikkapa lääkkeiden aiheuttamasta turvotuksesta / lihomisesta, tai muusta sairauden aiheuttamasta painon lisääntymisestä. 
** Facebookissa käytyyn keskusteluun lisäsi eräs äitipolin henkilökunnan edustaja, että liiallinen lihominen raskauden aikana aiheuttaa paljon komplikaatioita sekä raskauteen että synnytykseen. Ymmärrän, ei hyvä. Toivon silti että nämä tapaukset hoidetaan hyvin (syyllistämättä) ja että muiden ei-ongelmatapausten ei tarvitsisi silloin syyllistyä turhaan.

Kun aloin odottaa Ykköstä, painoin noin 67-70 kiloa. Ihan hyvä paino tälläiseen 177cm varteen. Laitokselle ajaessamme painoin jo lähemmäs 90...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Neljäplus in the making

torstai 14. huhtikuuta 2016 Valeäiti 17 Kommenttia

Kävin eilen Kakkosen kanssa neuvolassa. Itse käynti oli oikein mahtava, nelivuotias kellotti 105,5cm Peppi Pitkätossun pituustaulukkoon ja selitti tohkeissaan kaiken Robinista. Sillä aikaa kun "reipas ja asiallinen Kakkonen" heitteli palloa, leikkasi paperia (vasurilla?!) ja testasi näköään huoneessa ilman äitiä, minä keskityin neuvolan loistavaan lehtitarjontaan.

Hylkäsin ensimmäisen vastaantulleen lehden, sillä kesän 2013 jutut eivät tuntuneet järin ajankohtaiselta. Tartuin Kaksplussaan, jonka muistelin olevan melko laajan aihepiirin kamaa ja siten ehkä ihan kiinnostava. En kuitenkaan ikinä avannut lehteä, koska jo pelkkä kansi sai mut aika lailla hykertelemään onnesta:


Kuinka paljon voikaan olla jo elettyä, unohtunutta elämää yhdessä kannessa? Purkkiruokailua, imetystä, taaperoita - kaikkea sitä mitä meidän elämästä on jo korvattu ruuhkavuosilla (seksiotsikkoa en kommentoi). Kummallisesti tunne oli valtavan hieno, helpottava. Että huh mitä kaikkea ollaankaan jo selätetty ja onneksi ei olla enää tässä vaiheessa. Että jos lehden mukaisia uteluita meille päin suuntautuu, uskallan tässä nyt sanoa että Kolmosta ei ole tulossa. (Tosin syömissäni pillereissä on jostain syystä italiaksi viikonpäivien lyhenteet, joten ilman kielikurssia voi käydä hassustikin. Ai niin paitsi se sek...)

Kröhöm, asiaan. Kannen otsikoita tavatessani mietin, että tähän meidän elämänvaiheeseen ei taida oikein minulle sopivia lehtiä olla. Meidän perhe -lehti on jotenkin...liian perhe, ja Kidd.O on ehkä vähän liian lifestyle. Miksei voisi olla vaan uutta Kaksplussaa? Se oli pitkään mun lemppareita - käytännöllinen, jokseenkin realistinen ja aina pääosin ajankohtainen. Entä jos Kaksplus tekisi mulle uuden sisarlehden Neljäplus? Tämäkin kansi voisi olla ihan erilainen, otsikoina voisi silloin olla mm:
Nämä asiat lapsi opettaa sinulle
Kun stressi meni överiksi: "Ilman lapsia en olisi romahtanut - enkä selviytynyt"
6 x ahdistavat piirustusvaatimukset - näin piirrät Elsan ja Annan
Parhaat bilevaatteet treffeille
Sekundaarinen rahattomuus - utelut toisesta autosta satuttavat
Mitä tehdä, jos kukaan ei halua koskaan seksiä?
Nyt syödään parsakaalia! 18 keinoa: näin huijaat vaihtoehtoja ranskiksille
Ja kannessa onnellinen mutsi viinilasi kädessä kesämökin laiturilla, auringosta nauttien. Ostaisin.

Toisaalta jos asiaa nyt ihan tarkkaan mietin, niin ehkä tätä lapsiperhe-elämää tulee elettyä jo ihan riittävästi oman perheen ja blogien kautta. Ehkä panostan lehtiasioissa siis jatkossakin aikuisten juttuihin. Tiedättehän, kuvia kauniista villakangastakeista, joita ei voisi ikinä tarhaan viedä; reseptejä, joita en koskaan osaisi tehdä eikä kukaan suostuisi syömään; matkoja, joihin meillä ei ole varaa; harrastuksia, joihin ei ole aikaa. Vertaistuki on niin 2013, tänä vuonna keskitytään kateellisina haaveilemaan muiden elämästä.

Kävin eilen Kakkosen kanssa neuvolassa. Itse käynti oli oikein mahtava, nelivuotias kellotti 105,5cm Peppi Pitkätossun pituustaulukkoon ja s...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Arkihack: lasten ulkovaateinventaario

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016 Valeäiti 16 Kommenttia

Nyt kyllä kuulkaas tulee teille niin yllättävä juonenkäänne: minä tein kotitaloudessa jotain fiksua, suorastaan marttamaista! Kävi nimittäin niinä keväisinä aikoina taas kerran niin, että tämä perheenäiti kaivoi ullakolta laatikon nimeltä "kevät 2016" ja yllättyi täysin. Menneisyyden minä ei ollut lähettänyt memoa tämän hetken minälle. Sieltähän löytyi priimakunnossa oleva välikausisetti Kakkoselle ja ihan uudenkarhea kevyttoppis Ykköselle. Kummatkin olin luonnollisesti ostanut talven aikana myös uusina, koska kävi perinteinen "Hei täs olis isolla alennuksella tälläinen ja nyt kato ne varmaan kyl tarvii kun eihän meillä ole niille ensi kaudeksi" -kämmi. Ei ne kyl tarvii ja oli meillä.

Nyt on sitten Kakkoselle kolmet välikausivaatteet, Ykköselle kolme eri takkia mutta ei yksiäkään (ehjiä) housuja, sormikkaita noin kymmenet joista kahdet on sopivia ja viidet rikki. Kaikki aurinkolasit on hävyksissä, mutta "hävinneet" pipot löytyi laatikosta kolme päivää uusien ostamisen jälkeen. Listaa voisi jatkaa mutta ymmärtänette.

Mietinkin tässä kuudennen lapsivuoden kohdalla, että mitä jos vaikka ensi kerralla en tötöilisi tämän asian kanssa? Otin kaiken ammattitaitoni käyttöön ja käytin digitaalisia apuja. Pesin ensin kaikki tämän kauden talvikamat (tähän ei tarvittu vielä digitaalisia apuja, vain hurjia tsemppivoimia). Sitten laitoin omaan kasaan kamat, jotka eivät meille enää tule käyttöön ensi vuonna ja siihen tyhjennettyyn "Kevät 2016" laatikkoon ensi vuonna käytettävä kamppeet suloisessa sekasovussa. Mutta! Nyt! Tässä kohtaa tulee yleensä se kämmi. Laatikkoon tunkee hirveällä raivolla kamaa, johon on jo lopen kyllästynyt. Tehtävän haluaa vain suorittaa, äkkiä pois työlistalta ja eteisen taas toimivaksi. Siinä samalla sitä pyyhkii suorastaan tietoisesti kaikki ne kolmesataa kertaa taistellut haalarit pois mielestään. Että hyi yök, silloin yhtenäkin tiistaina me tapeltiin tästä kun ne jalat meni samaan lahkeeseen. Tehokas muistintappokikka.

Kun se kevät sitten kääntyy kesäksi ja syksyksi, et muista sitä saamarin (oikeasti kivaa ja hyväkuntoista) talvihaalaria ollenkaan, tai sitten se olikin kokoa pienempi kuin luulit. Mielesi kuiskuttelee siellä alelaareilla et hei tollanen me tarvitaan...

Tällä kertaa tein toisin. Otin touhutessani kännykästä Evernoten esiin ja tein listan nimeltä "Lasten ulkoilukamat varastossa". Jaoin listan neljään osaan: Kengät, Välikausi, Talvi ja Myytäväksi / eteenpäin (koska myydä kannattaa vasta sitten kun on oikeasti se kausi päällä).



Jotenkin jokaisen tavaran kohdalla helpotti. Nyt mä oikeasti teen kyllä sellaista palvelua tulevaisuuden minälle, että huh! Nythän sillä on ihan helppo nakki kun se tietää mitä etsiä kaupoista ja mihin voi oikeasti satsata! Niinhän siinä ei ainakaan käy että "ok kuntoinen" onkin itseasiassa rähjäinen pummikuori, joka haisee nuotiosavulta eikä kestä enää vettä ja rähjäinen on varmaan luokkaa "hyvä luoja mikä tänne on talven aikana pesiytynyt". Tulevaisuuden minä ja menneisyyden minä voivat sitten riidellä siitä keskenään syyskuussa 2016.

Tarvitaan enää lastenvaatevalmistaja, joka kuittaa suoraan nämä tiedot ostoslistaan ja toimittaa mulle syksyllä valmiina pakettina kaiken tarvittavan. Kuuleeko Reima?

Onneksi tämä teksti ei ollut kenellekään millään tavalla hyödyksi, koska te olette kaikki varmaan jo tehneet tämän kuuliaisesti kuukausi sitten. Tämä oli sitäpaitsi mullekin ihan liian martta-aiheinen ja kolminkertaisesti liian pitkä teksti aiheeseensa nähden. No siinä seisoo, olkaa hyvät. 

Nyt kyllä kuulkaas tulee teille niin yllättävä juonenkäänne: minä tein kotitaloudessa jotain fiksua, suorastaan marttamaista! Kävi nimittäin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Edessä lukemattomat tarinat

maanantai 11. huhtikuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Muistan sen hetken vieläkin tosi hyvin. Tällä kertaa uskon tämän oikeasti olevan oma muistikuvani, koska valokuvaa tapahtumasta ei ole. Istuin äitini vanhassa Peugeotissa, Espoon Olarissa sijaitsevan huoltamon pihalla. Äiti varmaankin tankkasi ja minä odotin takapenkillä. Olin kääntänyt katseeni oikealle, jossa näkyi huoltsikan rakennus. Sinistä taustaa vasten luki isoilla valkoisilla kirjaimilla jotain. Mutustelin rauhassa, kirjain kerrallaan ja lausuin ääneti tavuja. P..e...pe. S...u...su. Olisko se? Innostunut huuto avonaisesta ikkunasta:

Äiti lukeeko tossa"PESU"? 

Lukihan siinä. Kirjoihin merkattiin ylpeänä että opin nelivuotiaana lukemaan.

Melkein päivälleen 30 vuotta myöhemmin olin omien lasten kanssa Ruoholahden Cittarin parkkihallissa kun ihana pieni nelivuotias tyttäreni kysyi yhtäkkiä kirkkaalla äänellä:

Äiti lukeeko tossa"PESU"? 

Voitte vain kuvitella, miten pala kurkussa olin! Tästä se alkaa, hänkin nelivuotiaana, kohta lukutoukkana! No ei siinä ihan niin käynyt. Seuraavan vuoden aikana kirjainten into säilyi, mtta Ykkönen tyytyi lähinnä lukemaan tuttuja sanoja. Omaa nimeään, veljensä nimeä ja luonnollisesti kaikki globaaleja brändejä Netflixistä alkaen. Moni sana löytyi jo, mutta melkein aina kyseessä oli jonkin asteinen arvelu. Se arvasi käyttöyhteydestä, kuvasta (tai siitä brändistä, lapsethan tunnistaa ne jo joskus kaksivuotiaan) mistä sanasta on kyse. Joskus meni häkellyttävän oikein, kunnes tajusin että se tiesi jo entuudestaan mitä siinä lukee.

Mutta tänään, rakkaan takkutukkani ollessa päivälleen 5v ja 5kk, minäkin merkkaan ylpeänä vauvakirjaan että nyt se kyllä osaa lukea. Sillä tämä brändi, asiayhteys ja kuva ei ole hänelle kyllä millään tavalla tuttu, ja silti, sieltä se tuli, osin käsinkirjoitetusta tekstistä poimien:

Äiti lukeeko tossa "juusto"? Ja "pekoni"? Onko toi sana "sinä"?



Kyllä, kyllä, kyllä! Voi rakkaani, meillä tulee olemaan ihana yhteinen matka kirjojen parissa!

...Tai internetin, kumpi nyt sitten susta tuntuukaan äidin jalanjäljissä kulkemiselta.

Muistan sen hetken vieläkin tosi hyvin. Tällä kertaa uskon tämän oikeasti olevan oma muistikuvani, koska valokuvaa tapahtumasta ei ole. Istu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kesä on kohta täällä! (ja kohta ohi)

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016 Valeäiti 4 Kommenttia


Olen todella voimakkaasti "kohta tapahtuu jotain kivaa" -ihminen. Suunnittelen, mietin ja ennen kaikkea haaveilen tulevaisuudesta. Ja tämä menee sitten ihan tosi pieneen detaljiin asti. Fiilistelen keskiviikkoisin torstaita, koska silloin on treenit, torstaisten koristreenien aikana mietin kohta odottavaa lämmintä suihkua, ja tietysti ihan joka päivä odotan aamiaista kuin kuuta nousevaa. Musta on oikeasti hienoa kun saa vaihtaa uuden käsisaippuapullon loppuun kuluneen tilalle. Pienen ihmisen pienet ilot.

Tavallaan olen kiitollinen siitä, että osaan iloita superpienistä jutuista. Sehän tarkoittaa että päivät ovat täynnä pieniä riemunkiljahduksia. Hei jee, uusi Deko! Hei jee, täällä oli vielä yksi jugurtti! Hei, jee Snapchat on päivittynyt! Oikeasti. No mutta, sitten ne varjopuolet. Jos pystyy ottamaan kauheat innot irti tuoreesta paketista kaurahiutaleita, saattaa olla taipuvainen melko suuriin fiilistelyihin oikeasti siistien juttujen edessä ja sitä myötä tietysti pelätä varsinaisen hetken pettymystä tai ainakin sen päättymistä.

Tänään oli se sitten se päivä vuodesta. Tunsin ensimmäistä kertaa sen suloisen piinaavan surumielisyyden.

"Kesä on kohta ohi"


Käveltiin lasten kanssa rappusia ylös kohti kotia, kello jo kahdeksan illalla ja rappukäytävä vielä ihanan kirkkaana, vain ikkunoiden valaisemana. Havahduin siihen miten pitkällä kevät on, ja miten lähellä kesä. Eli se on kohta ohi. Nyt eletään siis huhtikuun kymmenettä päivää. Jäät eivät ole vielä edes lähteneet ja tunnen jo miten vesi taas jäähtyy uimakelvottomaksi. Aurinko on ollut ehkä kahdesti ulkona niin kauan, että se on ehtinyt lämmittää poskipäitä. Olen kummallakin kerralla ollut ulkona ja miettinyt, saanko nyt varmasti tarpeeksi tästä ihanuudesta. Koska ihan kohta se on ohi. Se on, oikeasti! Enää pari mieletöntä uutta kevätpäivää, joiden jälkeen kevyt takki ja tennarit onkin taas ihan arkipäivää. Yhtäkkiä onkin juhannus jo ohi ja vielä piilottelevia hellepäiviä aletaan jännittyneesti laskea ja odottaa. Pahinta on heinäkuun 15. päivä jälkeen, kun kesä on jo ihan auttamatta elämänsä ehtoommalla puolella. Sanokaa mitä sanotte elokuun lämpimistä illoista, minä kyllä tiedän niiden tarkoittavan että ihan kohta on edessä syyskuun kylmät aamut.

Sillä vaikka kuinka kovasti asioita odotankin, syksyä ja talvea odotan kauhulla. Mulla on aina kylmä. Aina. Uskon että synnyin sisäisesti Kaliforniaan, mutta lähetyksessä meni jotain pieleen ja pohjolaan päädyin. Siispä mitäpä tässä muutakaan tekemään kuin laittamaan koko elämän onnistuminen niiden neljän viikon varaan, kun ehkä on riittävän lämmin.

No mutta. Mennään nyt sitten hengitellen taas läpi vuoden ihanimman kuukauden, toivoa täynnä olevan toukokuun. Sitäpaitsi, se on taas sunnuntai. Ihan kohta fiilistellään taas korista ja sitten taas perjantaita, uujeah!

(Ja kohta kesä loppuu.)

Olen todella voimakkaasti "kohta tapahtuu jotain kivaa" -ihminen. Suunnittelen, mietin ja ennen kaikkea haaveilen tulevaisuudes...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Zadaa pelastaa vaatekaappisi (ja vähän lapsiakin)

torstai 7. huhtikuuta 2016 Valeäiti 11 Kommenttia


(Yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Zadaa)


Seisoin viime perjantaina taas kerran vaatekaapin edessä sillä tavalla. Tiedättehän. Vaatteet raivoisasti lennellen, kulmat jatkuvassa mutrussa ja suussa "mulla ei ole mitään ..." kuplien. Pidättelin lausetta kasvatusteknisistä syistä pääni sisällä ja valitsin päälle luottomekkoni. Jämäkästä harmaasta kankaasta tehdyn duunimekkojen kuningattaren, joka ei ole ikinä rypyssä, kulahtanut, pahanhajuinen tai kyllästyttävä. Filippa K:n laatuyksilö, joka onnekseni ei sopinut ystävälleni. Ostin sen jollain aivan nimellisellä hinnalla häneltä kaveriporukkamme FB ryhmässä nimeltä "toisen huti on toisen aarre". Siellä me samantyyliset ja melkein samankokoiset kaverit ostelemme toisiltamme vähän vääränkokoisia, -värisiä tai -mallisia vaatteita. Kaikki tulevat kovin onnellisiksi: toiset saa kaappia tyhjäksi ja toiset löytää vihdoin sen täydellisen duunimekon.

Ryhmässä oli yksi ainoa pieni miinus: Meillä oli kaikilla tosiaan aika sama tyyli. Ja me oltiin tosiaan kaikki aika saman kokoisia. Meitä oli vain kymmenen. Jossain kohtaa mekot loppui. Siirryin vastahakoisesti FB:n muihin kierrätysryhmiin. Ja valtavasta AV / YV / KVG ketutuksestani huolimatta himaan on jotenkin kumman kaupalla eksynyt jakkuja, lastenvaatteita ja kameran linssejä hyvällä hinnalla. Tilanne olisi muuten ns. win-win, mutta FB:n ryhmissä on iso epärelevanttiuden ongelma. Suurin osa myyjistä ei ole juuri minun kokoisiani amazoneja kapeilla hartioilla, pitkillä käsillä ja ihan valtavilla jaloilla. Oikeasti, miksi kaikki punavuorelaiset kierrättäjät ovat vartaloltaan XS, jaloiltaan 38 ja tyyliltään “ihana”? Epäreilua! Vääränkokoisia myyjiäkin isompi ongelma on kuitenkin käyttökokemus. Kamaa on _paljon_, laatua monenlaista ja nopeita ostajia enemmän kuin hyviä tuotteita. Eniten ehkä harmittaa, että myyjät eivät juuri koskaan muista kertoa vaatteiden kokoa heti alkuun, vaan saat tietää kengän neljä numeroa liian pienen koon vasta innostuttuasi ihanista korkkareista.

Tässä kohtaa joku nerokas on ajatellut että "ta-daa" ja tehnyt asialle jotain. Hän antoi sovelluksen nimen Zadaa ja nyt ollaan kuulkaa lähellä oikeanlaista vaatekaapin vaihtomeininkiä. Sovelluksessa voi etsiä omaan makuun, kokoon, malliin ja merkkiuskollisuuteen sopivia vaatteita, eikä muihin tarvitse tuhlata aikaa. Tsägällä voi jopa löytää itselleen "kaksosen"; saman kokoisen ihmisen, jonka tyyli on sama tai parempi kuin omasi. Sitten ei kun väijymään ja ostamaan. Parasta FB:n ryhmiin verrattuna on ostoputken suoraviivaisuus. Etsit vaatteen, maksat sen ja sovitte noudosta tai postituksesta. Ei jonotteluja, "AV alkuperäisellä hinnalla" -vääntöjä, ei tinkimistä (ah!), ei käteisen maanista etsimistä h-hetkellä, ei ohareiden mahdollisuutta. Zadaa on tarkka siitä, ettei ostajia eikä myyjiä höynäytetä. Rahat menevät myyjälle vasta kun tuote on oikeasti toimitettu, ja rahat saa takaisin jos tuotteessa oli puutteita ilmoitukseen nähden. Lisäksi myyjiä arvioidaan toimintatapojensa mukaan niin kuin kaikissa arvonsa tuntevissa sovelluksissa tänä päivänä.
Ostopolun turvallisuus tuli koettua ihan omakohtaisesti, kun yhden ostamani tuotteen myyjä olikin myynyt jo tuotteensa ja unohtanut poistaa sen sovelluksesta. Kauppa ja odottava maksu oli siis peruutettava. Painoin yhtä nappia sovelluksesta ja homma eteni saman tien sutjakkaasti asiakaspalvelun kanssa. Loistoa!


Jos ostaminen oli helppoa, oli myyminen vielä isompi iloinen yllätys. Vaikka keväisessä iltavalossa yhdellä kädellä ja viisivuotiaan nakupellen avustamana otetut kuvat eivät ehkä ole ihan parasta Zadaa-luokkaa (ja tekstit saattoi lähteä vähän lapasesta iltaväsymyksen pyörteissä), sovellus ohjeisti erittäin tehokkaasti kokemattomampaakin myyjää ottamaan oikeista kohdista kuvat ja kertomaan vaatteesta mm. istuvuuden ja materiaalin osalta. Tämän kaiken oikeastaan jo tiesinkin ja nyökkäilin lähinnä tyytyväisenä kun myyntikokemus oli juuri niin helppo kuin toivoinkin. Mutta sitten, se paras yllätys: Vaatteen hinnan voi myös laittaa menemään suoraan hyväntekeväisyyteen. Nyt on kova. Minulle vaatteiden jälleenmyynti on ihan liian usein suoraan Fidalle viemistä joka tapauksessa. Sinne vain ei tunnu kovin järkevältä viedä bilemekkoja. Facebookissa tai kaverilta en toisaalta ehkä kehtaa pyytää rahaa omista kamoistani, vaikka ne ovatkin hyvässä kunnossa. Mutta jos rahat voi laittaa suoraan Pelastakaa Lapset ry:lle, homma alkaa kiinnostaa.





Kliks vaan ja hyvää tein.

Harmillisesti ostaja ei ainakaan tietääkseni näe mistään, onko myyjä laittanut rahat menemään omalle vai muiden tileille. Itse lisäsin siksi tästä maininnan muutenkin outoihin kuvausteksteihini. Toinen bongaamani pieni puute on kiinnostavien ihmisten vaatteiden seuraamisen vaikeus. Seuraan itse muutamaa "kaksostani" (no okei paljon minua laihempia mutta ah mitä vaatteita eli ehkä joskus joku asuste?) ja muutamaa kaveria (koska täältä ostaminen kaverilta olisi paljon vähemmän vaivaannuttavaa), mutta heidän vaatteensa näkyvät vasta kun menen oman profiilin kautta etsimään oikeat tyypit, eivät heti palvelun etusivulla. Pari muutakin käyttökokemushassuutta vielä löytyy, mutta vaikeimmat polut ostamisesta profiilin luomiseen on kyllä ihan a-luokkaisesti toteutettu, kaikki kunnia muotoilutiimille!

Mene siis ja tutustu hyvään palveluun ja tee samalla vähän hyvää. Lataa Zadaa (iOS ja Android) ja liity iloisten vaatevaihtajien joukkoon! Pistä vaikka pari vaatetta hyväntekeväisyyteen ja anna samalla meille kaikille paljon vaihdettavaa. Toivottavasti olet pitkä ja lihakseton, sellaisilla vähän pelottavan pitkillä käsillä ja kivoilla työmekoilla.

Ja vielä yksi juttu. Ilmainen bisnesidea ja suuri suuri toive, jollei tämä jo ole kehityssuunnitelmissa: tehkää, oi tehkää joku tämä sama lasten kamoille. Näen jo nyt miten lajittelen tavaroita tänne kymmenittäin eri luokkiin: "ikuisen lokakuun vaatteet", "kengät jotka jäi heti pieneksi", "autot (kymmenen erissä)"...oi että. Kyllä kuulkaa kamera viuhuisi ja virtuaaliset hintalaput suhisisi.
EDIT: Kuten kommenttiboksissa ehdittiinkin jo vinkata, hyväntekeväisyyteen laitetut rahat näkyy sittenkin jo tuotteen kohdalla (ks. alla) ! Jee! Tämähän voisi olla osana hakukriteerejäkin? Hyvä suunta kuitenkin!



(Yhteistyössä Suomen Blogimedia ja Zadaa) Seisoin viime perjantaina taas kerran vaatekaapin edessä sillä tavalla. Tiedättehän. ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

11 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kreisibailut Itämerellä

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia






Aikakapseloituja terveisiä hytistä 8809. Vastapäätä tuhisee kaksi erittäin pinkeäksi syötyä pallomahaa ja minä nautin omasta ajasta Insinöörin ollessa kaljalla kaverin kanssa. Kävimme kellumassa Itämeren hellässä huomassa, leppoisissa tuulissa ja Harri Hylkeen leikittäminä. Reissu oli oikein mahtava. Käytiin ekaa kertaa mm. Junibackenissa, josta kuvatkin on otettu ja sehän oli aivan loistava! Vihdoin ymmärrän sen kuuluisan Skansenin lumon lapsiperheellisten näkökulmasta. Aika paljon iisimpää kuin kauppojen välillä sukkulointi tylsistyneiden lasten kanssa. Tässä versiossa kaikille riitti ihmeteltävää ja Lebensraumia. (Silti, ei mua olisi välttämättä haitannut pieni Massimo Duttin ohikävely.)

Nyt (eli kolme päivää sitten) kun tässä pimeässä, telkkarittomassa ja netittömässä 12 neliön kopissa ei ole muutakaan tekemistä kuin kuunnella naapurin hyttibileitä, tulipa mieleeni ottaa hetki arvioidakseni laivamatkustamista nyt ja A.E.L.*

*Risteilykokemus 20-vuotiaana opiskelijana*

PARASTA
- Hyttibileet!!!
- Tarkoitan siis käytäväbileet!!!
- Buffa, jos siihen riitti rahat. Viiniä otetaan kaksi lasia kerralla, blandataan joukkoon vähän limua jos on mahdottoman pahaa.
- Vankilahenki: kaikki (söpöt pojat) on täällä jumissa meidän kanssa ja kukaan ei voi lähteä liian aikaisin himaan nukkumaan.
- Käytäväbileet!!


PAHINTA
- Laivakytät. Ne perkeleet kaataa lonkerot pois ja häätää pois käytäviltä.
- Promenade. Tylsää kansaa ja kallista viinaa.
- Aikainen herätys. Siis se kun siivooja raivoaa kymmeneltä eestiksi jotain sellaista joka ilmeisesti tarkoittaa “lähe himaasi haisemaan siitä jo, laiva on satamassa”.


*Risteilykokemus 30-vuotiaana (no melkein) äitinä*

PARASTA
- Kaikki aukeaa aamuseiskalta. Hello aamuvirkut Siljaland lapset!
- Niin no se Siljaland. Suljettu HopLop jossa tarjoillaan myös viiniä, ja joku saa palkkaa siitä että se viihdyttää vekaroita. Joka toinen ohikulkija kyllä kaivaa nenäänsä ja välillä ilmastointituulessa leijuu lievä kakanhaju, mutta penkeissä löytyy. Ja viineissä.
- Buffa. Kerrankin rafla, jossa 90% asiakkaista on yhtä meluisia, vaikeasti ennustettavia ja sotkevia kuin meidän poppoo. Erityismaininta mädille, jota saa vetää kiloittain.
- Promenade. Pitkät käytävät ylipäänsä.
- Laivakytät. Joku pitää känniääliöt aisoissa.
- Vankilahenki: Lapset voi juosta, mutta oikeasti karkuun ei pääse. Pyykkejä ei kerta kaikkiaan voi pestä. Paitsi tietysti pissahousut pallomeren innostusten jäljiltä..


PAHINTA
- Hyttibileet, Käytäväbileet. Se ettei mua ole kutsuttu niihin.
- Noromeri. Viralliselta nimeltään pallomeri, mutta kaikki tietää mikä siellä oikeasti lentää.


ASIAT, jotka toimii iästä riippumatta
- Tax free. Siellä on aina joku maistiainen menossa. Bailey’s tai Toblerone, käy kaikissa elämän vaiheissa
- Drinkit joista saa loistotikut. 




Ja loppuun vielä melkein unohtunut arvonnan voittaja: Heidi Pii! Onnea Heidi, laita mulle meiliä niin saat arkiruoat kuntoon. 



*Uudemmille lukijoille tiedoksi, A.E.L: Aikana ennen lapsia

Aikakapseloituja terveisiä hytistä 8809. Vastapäätä tuhisee kaksi erittäin pinkeäksi syötyä pallomahaa ja minä nautin omasta ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.