Pelottava pelko

lauantai 27. helmikuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia




Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan, että minua aikaisemmat vanhat parrat ovat olleet oikeassa. Yhtäkkiä ymmärrän jonkin minulle sata kertaa sanotun, aina yhtä paljon ärsyttäneen lauseen. Mikä pahinta, välillä itse “keksin” ne viisaudet kypsässä päässäni, kunnes tajuan että voi saamari, tätähän se Seija-täti aina sanoi. Joskus tosiaan tulee se aika, että tiskaaminen on meditatiivista ja kotona on ihan kiva olla välillä hiljaista.

Tänään suihkin pitkin Tahkon valkeita, pehmeitä rinteitä kipeällä selälläni ja mietin “jos nyt kaatuisin, tai edes meinaisin kaatua, selkään sattuisi ihan sikana”. Samalla sekunnille letkeä lautailuni muuttui haparoivaksi ja kantit meinasivat nappailla omin päin jäiseen maahan kiinni. Horjahdin, pieni kipu selkään välähtäen. Muistin taas, miksi näin ei pidä ajatella lautaillessa. Päähäni pulpahti uusi Elämän Totuus, jonka tajusin ihan heti kuulleeni joskus jossain Disney -leffassa:

Ainoa mitä kannattaa pelätä, on pelko itse
Pelkäävä lumilautailija lyö polvet lukkoon ja kaatuu varmasti. Aristeleva ratsastaja saa hevosenkin varuilleen ja kiltti heppa muuttuu arvaamattomaksi. Esiintymistään jännittävä vetää itsensä ramppikuumeeseen ja homma menee heti alkuun päin seinää. Oksennustaudin tarttumista pelkäävä lopettaa syömisen ja on turhaan muka pahoinvoiva sekä nälkäinen. Paniikkikohtauksen tuloa kauhulla odottava saa aikaan sen paniikkikohtauksen. Ainoa asia, mitä maailmassa kannattaa pelätä on se saamarin pelko. Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu. Tapahtuman pelkääminen ei estä sitä tapahtumasta. Pelko vain vie sitä kurjaa tapahtumaa ennen saman energian, tai jopa enemmän.




Aikaisemmin tänään katsoin miten pieni tyttäreni veti uhmakkaasti ITSE murtsikat jalkaan ja meni ensimmäiseksi työkseen rinnettä alas, koska se näytti hauskalta. Vielä pienempi poikani kiipesi kiikkerälle sohvapöydälle, koska se oli juuri täydellinen keikkapaikka. Se ei pelaa, joka pelkää.

Illan viimeiset laskut minä laskin niin kovaa kuin ruostuneilla taidoilla ja kitisevällä selälläni vain pääsin, ja olin onneni kukkuloilla. Enkä kaatunut.

Huomenna aion samalla metodilla jättää Insinöörin nuolemaan näppejään jäärallissa.

"Sinne vaan Mummu, kyllä uskallat"

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan, että minua aikaisemmat vanhat parrat ovat olleet oikeassa. Yhtäkkiä ymmärrän jonkin mi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Parasta matkaseuraa

perjantai 26. helmikuuta 2016 Valeäiti 2 Kommenttia

Terveisiä autosta! Teemme matkaa Tahkolle, monta tuntia on jo takana. The Fani on siskoineen toisessa autossa, joten meillä on ekaa kertaa ikuisuuksiin radioherruus. Siis hetki aikaa ilman Robbaria. Voidaan kuunnella (ilman kitinää) ihan mitä halutaan, mitä vain! Mitä kuunneltais?
...mm....
....ööö...
...Hevis..ei
...Hei se Lentoon...ei se on Rob..? 
Perhana. Mitä niitä on? Täysi blackout. Yhtäkään mun ja meidän lempparibiisiä ei meinaa tulla mieleen. Pää on täynnä Robinia ja Hevisaurusta. Sen kerran kun ei tarvitsisi.

Jossain Mikkelin kohdalla korkki vihdoin aukeaa. Löydetään tiemme Vain Elämän ja Paula Vesalan kautta vanhoille urille ja muistetaan RHCP, Coldplay, suomiräppi ja tietty PMMP. Californication vie suoraan takaisin flanellipaitaiselle yläasteelle ja Joutsenten kohdalla meinaan jo itkeä ilosta kun kauppakorkeamusiikki resonoi koko kropassa ja saan laulaa mukana ihan täydellisessä melodiassa.

Tuo mieletön voima, joka musiikilla onkaan, miksi sen antaa aina unohtua! Tässähän minä olen ja elän, tämmöinenhän minä olen. Tätä me olemme.

Bändejä, melodioita ja riffejä muistuu mieleen yksi kerrallaan ja yhtäkkiä jäljellä olevat 2h40 min tuntuu vähän lyhyeltä. Tässä pitää vielä ehtiä kuunnella kaikki Foot, Clyrot ja Disco Ensembletkin vielä! Kuromme kiinni omaa historiaamme biisi kerrallaan. Tässä ei tarvitse puhua, hyräillään (lauletaan niin kovaa että musiikki peittyy) vain itseksemme yhdessä.

Musiikki, olet ihan parasta.

Terveisiä autosta! Teemme matkaa Tahkolle, monta tuntia on jo takana. The Fani on siskoineen toisessa autossa, joten meillä on ekaa kertaa i...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Saksa on paska maa

maanantai 22. helmikuuta 2016 Valeäiti 6 Kommenttia

Kai te tiedätte, että jos toinen perheen vanhemmista lähtee reissuun, muu perhe hajoaa totaalisesti? 


Aina käy jotain poikkeuksellista, joka vaatisi kummankin läsnäoloa. A I N A. Make no mistake. Normaalisti silloin tulee vatsatauti. Mutta on muitakin vaihtoehtoja! Kerran Insinööri on joutunut lähtemään Lastenklinikalle Kakkosen kanssa hengittelemään, kun minä olin kaukana Saksassa huolimassa. Ensimmäistä kertaa yötä kaksistaan kahden lapsen kanssa ollessani Ykkönen heräsi ensimmäisen tunnin aikana 11 kertaa kauhukohtauksiin. Todellakin muistan ulkoa ton luvun. Ja kun minä olisin ollut (taas) vähä telkkarihommissa, vähä, Kakkosen otsaa piti lähteä liimaamaan. 

Erityispalkinnot tuntuvat tulevan Insinöörin melko harvakseltaan tapahtuvista yli yön reissuista. Näiden reissujen aikana olen kokenut mm. oman angiinan, Kakkosen murtuneen reiden ja saman jäbän taittuneen nilkan. Miksi aina tapahtuu ja miksi se on aina Saksa?!?

(Tutusti myös tähän väliin on "huonojen ajoitusten" -aasinsillalla muistutettava, että synnytin Kakkosen oksennustaudin keskellä.)

Perheemme vanhin uskalsi kuitenkin taas lähteä kahdeksi päiväksi Saksaan. Kaikista maailman paikoista. Seuraukset tähän asti, matkan kestettyä seitsemän tuntia:

1. Rekka ajoi mun päälle Mäkelänkadulla. 

2. Kakkosella jäi sormi laatikon väliin. 

3. Samalta sankarilta taittui myös nilkka (?) jota heräsi äsken kesken yöunien itkemään.

4. Ykkönen aloitti juuri kauhukohtaukset pitkästä aikaa. Taitaa rekka painaa mieltä. 

Miten odotankaan huomista ja sen mukanaan tuomaa vatsatautia / täitä / tulipaloa / jokumuumikä. 

Ps. Autosta meni perä uusiksi mutta muita vahinkoja ei tullut. Ellei lasketa naishenkilön kolahtanutta sielua ja säikähtänyttä itkua. Pojan damagesta en osaa vielä sanoa. 

Kai te tiedätte, että jos toinen perheen vanhemmista lähtee reissuun, muu perhe hajoaa totaalisesti?  Aina käy jotain poikkeuksellista, joka...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Oisko satasta piffaa?

lauantai 20. helmikuuta 2016 Valeäiti 35 Kommenttia

Ystävät, tarvitsen apuanne. Taloapua. Tilanne on tässä tasan puoli vuotta tontin oston jälkeen suorastaan kliseinen. Kaikkeen on mennyt rajusti oletettua enemmän aikaa, ja budjetti on räjähtänyt aivan totaalisesti käsiin. Ollaan saatu vihdoin kaikilta naapureilta lupa rakentamiseen, joten voitaisiin jättää kuponki sisään ja aloittaa oikeat hommat noin kahden kuukauden päästä luvan kanssa, mutta.

Iso mutta. Sellainen noin sadan tonnin mutta.

Jostain pitäisi nyt löytää aivan tajuttomat kustannussäästöt tai aivan tajuttomat rahavarat.  Sen lisäksi että talosta tuli kellarin ansiosta mahdottoman suuri, yllätyksiä alkaa löytyä joka nurkasta jo suunnittelupöydällä. Noin niin kuin esimerkiksi pohjaveden korkeus on aliarvioitu parilla metrillä ja joudutaankin miettimään, miten rakennetaan talosta uima-allas; maanperustuskustannus nyt tietysti on ainakin tuplat alkuperäisestä, lupakustannuksia onkin hurjasti, naapureiden kanssa yhteinen muuri imaisee monta tonnia jne jne. Tällä hetkellä toteutuvalta näyttävä rahasumma (joka siis varmasti vielä kasvaa matkan varrella, niin kuin näillä on tapana) on ihan posketon. Joudutaan ihan aidosti laskemaan, voidaanko rakentaa koko taloa. Edessä on isoja valintoja: Kestääkö talous nyt ja huomenna tätä täysin naurettavaa budjettia vai vedetäänkö suunnitelmat isolla kädellä uusiksi?

Mitään ei voi kai oikein jättää poiskaan. Alla on muutama säästöehdotus, jotka ajattelin laittaa arkkitehdin katsottaviksi.

Hmm. Näyttäisi siltä, että pitää suunnitella koko talo uudestaan ilman kellaria (siinä menisi vierashuone, säilytystila, autotalli, kuraeteinen ja saunatupa), tehdä itse IKEAn avulla kaikki sisätilat (IIK EI) tai varautua siihen ettei seuraavaan viiteen vuoteen ainakaan matkusteta, osteta sushia tai vaihdeta sohvaa. Jos silläkään pärjättäisi.

Koska en ole kellaristani vielä valmis luopumaan, ajattelin nyt ensin listata tapoja saada mahdollisimman nopeasti lisää rahaa. Jos nyt vaikka edes viiskytätonnia alkuun. Näkisin, että seuraavaa voi tehdä:

1. Voisin ottaa iltatyöksi jonkin kovapalkkaisen taitojani vastaavan työn. Olen käsittänyt että bloggaajat saavat hurjasti rahaa?

2. Voisin ostaa kymppitonnilla ässäarpoja ja luottaa hyvään tuuriin.

3. Voisin myydä ainakin yhden munuaisen ja muita ruumiinosia. Olen elänyt ihan ok terveellistä elämää kuitenkin.

4. Voisin leikata Kakkosen kutrit ja myydä ne verkkokaupassa Japaniin.

5. No laitetaan mun ja Ykkösen hiukset sinne kans. Insinöörillä ei oikein ole mitään, millä osallistua.

6. Voisin osallistua BigBrotheriin ja voittaa. Koska mä voitan ne kilpailut, joihin osallistun. (Onko BB vielä olemassa?)

7. Voitaisiin myydä kaikki nykyinen irtaimisto. Mitähän saisi viisi vuotta vanhasta vain vähän rikkinäisestä kuivausrummusta?

8. Voisin perustaa dinosauruspuiston.

9. Voisin aloittaa rahaketjukirjeen. Ne oli kovia hittejä ysikytluvulla.

10. En ihan tiedä miten pyramidihuijaukset toimii mutta saleen osaisin. Voitanhan kaiken.

11. Tai sitten TE voisitte maksaa kellarin! Laskin että jos jokainen teistä laittaisi edes 5€ (hirmu vähän!) likoon, oltaisiin ihan hyvässä tilanteessa. Rahat voi laittaa osoitteeseen valeaidin@gmail.com tai sitten MobilePaylla. Ihan miten teille sopii.

12. Mulla on ihan hyvä kroppa vaikka tissit on jo menny. Just sayin.

Ei täs. Mennään Turkuun ja juhlistetaan kymmenvuotiasta Myssyä, ja mietitään näitä asioita vaikka sitten huomenna vähän luovemassa tilassa. Tarjoaisikohan joku mulle illan juomat...

Ystävät, tarvitsen apuanne. Taloapua. Tilanne on tässä tasan puoli vuotta tontin oston jälkeen suorastaan kliseinen. Kaikkeen on mennyt raju...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

35 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Että semmoinen päivä

keskiviikko 17. helmikuuta 2016 Valeäiti 0 Kommenttia

Heräsin eilen neljältä tappavaan päänsärkyyn. Nappasin lääkkeen ja yritin nukkua, mutta päässä soi "woooo-oaa faija skitsoo taas" ja sen johdannaisena luupilla (luupilla mun korvissa, woo-o!) ajatus siitä että työkaverille pitäisi soittaa toi eka korvamato kun sen lempinimi on Faija.

Söin kuudelta toisen lääkkeen ja heitin selän täyteen voltarenia. Insinööri löysi minut sohvalta koomaamasta kahdeksalta ja tarjosi uuden buranan. Söin sen ajattelematta. Töissä tärisin lääkehöyryissäni kuin yliväsynyt narkkiorava.

Eilisaamusta opin muuten sen verran, etten tänään yrittänyt edes esittää. Ykkösellä olisi kuitenkin ollut taas mielipide. 

Lapset ovat olleet, huominen mukaanlukien, 11 päivää pois tarhasta helmikuussa. Sen lisäksi että se alkaa näkyä yleisenä pään hajoamisena, se saattaa kai näkyä kuun tarhalaskussa. Jotain positiivista.

En ole varma kuinka montaa päivää me enää jaksetaan puoliksi tehtyjä töitä toisella silmällä samalla kuin yksi värittää sadatta sivua kirjastaan ja toinen luukuttaa Robinia.

Meillä kuunnellaan aivan liikaa Robinia. 

Kuivausrumpu meni rikki pari päivää sitten. Yritettiin korjata sitä tänään, jonka seurauksena meillä on iso jötikkä toimimatonta kuivauskeijoa keskellä vessaa ja valot sammuneina. Meni sulake kun yritettiin.

Kakkonen pannutti vessassa ovenkarmea päin, ihan suoraan keskelle sitä jo kertaalleen liimattua otsaa. Toisinpäin tällä kertaa. Sillä tavalla kivasti täydentää sitä edellistä viivaa. Tuli verta ja taisi tulla pysyvä tähtäinmerkki keskelle otsaa.

Sama ristiotsa heitti viisi minuuttia myöhemmin (hetkeä ennen kuin kylppäri pimeni) Ykköstä kalalla. Tuli kalanmuotoinen osumamerkki otsaan.

Saatiin naapureilta allekirjoitus rakennuslupavaltakirjaan. Iso askel eteenpäin, homma etenee.

Ai niin, paitsi se talon rötjäkkeen rakentaminen on taas mennyt aika monta euroa yli budjetin. Ja tontti näyttäisi olevan jokin vedessä uiva kelluva museo. Millä, oi millä, tohon riittää rahat? Riittääkö? 

Milloin tämä Robin-mania oikein loppuu? Haluan muutakin musiikkia elämääni! Woo-oo-a!

Huomiseksi saatiin pikavaroituksella kaupallinen lapsenvahti muutamaksi tunniksi. Nyt se valittaa mulle viestissä että joutuu heräämään aikaisemmin kun päivän suunnitelmat muuttui. Voi voi.

Pakastimesta löytyi Ben&Jerrysiä. #kyltäätästä.

Heräsin eilen neljältä tappavaan päänsärkyyn. Nappasin lääkkeen ja yritin nukkua, mutta päässä soi "woooo-oaa faija skitsoo taas" ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Anonyymit Nalkuttajat Ry

tiistai 16. helmikuuta 2016 Valeäiti 17 Kommenttia

Kevään eka häikäisy. Ei nalkutettavaa.
Heli Vaaranen kertoi jo kuukausi sitten, että naiset ovat laittaneet miehet yksissä tuumin nippuun ja niistä raukoista pikku tossuista on tullut koiria alhaisempia olentoja (paitsi Turussa). Nalkutetaan ne ihan kuoliaaksi. Nalkuttaminen on kamala sana. Se kuulostaa siltä, että mäkätetään ihan mäkättämisen ilosta ja pyritään tekemään toisesta mahdollisimman nöyrä, pinoon laitettu alamainen. Sinä se et koskaan tätä ja aina sinä näin ja sinä senkin vätys. Ihan karseeta. Ja jotenkin hirveän yksipuolista. Ikään kuin kaikki parisuhteiden ongelmat johtuvat naisista, jotka eivät arvosta miehiään. Ehkä ne miehetkin toimivat kuitenkin osaltaan jollakin tavalla niin, ettei se nalkku ole onnellinen?Ja miehetkin muuten nalkuttaa, sitä ei vain kokemattomampi heti huomaa. Oli kyseessä kuka tahansa, nalkuttaminen on oire. Onnellinen ihminen ei nalkuta, sanon minä. Siinä hetkessä kun nalk nalk pääsee, on moni muukin asia pielessä kuin lattialle jääneet sukat.

Kun nainen sanoo "siis täällä on taas nää astiat pöydällä, voi elämä mikä sotku" ja mies vastaa "no en ollut vielä ehtinyt, älä jaksa nalkuttaa", puhutaan koodikieltä. Kumpikin verhoaa oman sanomansa ihan väärään muotoon. Keskustelu menee oikeasti näin:

Nalkuttaja: Mulle olisi tärkeää, että keittiö on siisti kun tulen syömään. Olen sanonut siitä sinulle aiemmin ja nyt harmittaa kun joudun eka siivoamaan. Tuntuu ettet halua huoimoida minua tällä pienellä eleellä.

Nalkutettava: Minä en huomaa astioita, koska minulle keittiön tahraton siisteys ei ole niin tärkeää. Kun sinä sanot siitä heti ensi töiksesi, tuntuu että ruoan tähteetkin ovat minua tärkeämpiä enkä minä kelpaa sinulle näin. 

Pahimmillaan tilanne taitaa kulminoitua erään bloggarin keksimään noidankehään: Oleta - pety - mökötä. Täysin kuvitteellisena esimerkkinä: minä oletan, että Insinööri muistaa minun haluavan siistin keittiöpöydän (ja että muistaa huomata ettei sitä ole nyt tulossa). Sitten petyn, jonka päätteeksi nalkutan. Koen, ettei minun toiveitani huomioida. Insinööri puolestaan kokee että minä olen liian vaativa.

Itse olen aina ajatellut, etten nalkuta. Halunnut ajatella niin. Tiedänhän minä oikeasti että nalkutan, osasinpa jopa sitä lajitella eri lajeihin. Mutta silti, en minä halua nalkuttaa. Sellaista nalkuttamisen ilosta tehtyä nalkutusta. Ulos tulee usein karmean kuuloista napinaa, kyllä. Sen takana on aina jotain muuta väsymystä, joka muuttaa alkuperäisen viestin ihan vääräksi. Hyvänä hetkenä nielaisen koko ajatuksen ja siivoan ihan onnellisena toisen jäljet, tietäen että siltä nyt vain unohtui se kun lasten kanssa oli hyvät leikit.

Mutta miten nalkutuksesta voisi päästä kokonaan eroon? Voiko?

Tiedän muutaman onnellisen perheen, joissa on erikseen sovittu nalkutusvapaasta taloudesta. Yksi perhe on sopinut ydinsääntöjä yhteiseen eloon; mikä on arjessa kummallekin tärkeää. Toisen listalla oli klassinen "sukat lattialla" ja toisella jotain muuta mitä en nyt muista (apua, mulle niin nalkutettaisiin tässä taloudessa!). Näitä muutamaa ydinsääntöä tulee ilman eri käskyä noudattaa ja muista pienistä eroista pidetään suu supussa tai vain ystävällisesti pyydetään apuun. Toisessa perheessä kaikki palaute osataan antaa niin, että sitä kutsutaan lahjaksi. Ihan loogista: palautteesta tiedät, mikä toiselle on tärkeää ja miten elämä voi sujua mallikkaammin, siis lahja. Mutta mikä on sitten nalkutuksen ja palautteen antamisen ero? Se äänensävy?

Minä en ainakaan osaa mitään lahjoja antaa. Silloin kun duunit painaa, selkä rassaa ja elämä väsyttää, ja edessä on "taas tämä sama asia", tekee mieli purkautua ulos jonain vielä pahempana kuin vain ärsyttävän nalkutuksen muodossa.

Nalkutuksen ongelmana on sen sävyn ja muodon lisäksi sen tarkoitusperä. Ehkä nalkutus onkin pahimmillaan tyhjää valitusta, jonka tavoitteena ei ole asioiden muuttaminen vaan heikkouksista huomauttaminen? En minä sitäkään kyllä halua tehdä, ei kai kukaan halua.

Pitäisi varmasti sopia ne ydinasiat, sillä en todellakaan halua jatkuvasti valittaa turhista asioista, jotka saavat toisen tuntemaan itsensä riittämättömäksi. Eikä varmasti Insinöörikään. Asiat, jotka on mulle tärkeitä, asiat, jotka on sulle tärkeitä. Nämä jos ei toteudu koen että et huomioi minua. Näistä saan sanoa. Loput asiat menee erilaisten standardien piikkiin ja se korjaa joka ehtii. Ja sillä hetkellä korkeamman standardin omannut pitää mölyt mahassaan samalla kun hoitaa tilanteen oman vaatimustasonsa korkeudelle.

Nalkutetaanko teillä? Jos ei niin kertokaa nyt hyvät ihmiset miten se tehdään.

Kevään eka häikäisy. Ei nalkutettavaa. Heli Vaaranen kertoi jo kuukausi sitten, että naiset ovat laittaneet miehet yksissä tuumin nippu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Tosi siisti Freska (sis. alekoodin)

sunnuntai 14. helmikuuta 2016 Valeäiti 16 Kommenttia

Sisältöyhteistyö: siivous saatu ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan

Ei liene kenellekään yllättävää, että me emme varsinaisesti pidä siivouksesta. Vielä vähemmän yllättävää lienee se, ettei sille ole tässä elämäntilanteessa juurikaan aikaa. Joskus yhdeksän vuotta sitten, ensimmäisen yhteisen asuntomme aikaan, meillä oli maanantaisin siivouspäivä. Joka viikko siivottiin kovalla tohinalla: vietiin roskat, imuroitiin, pyyhittiin pölyt, pestiin pinnat ja hinkattiin kaakelit. Nyt koko konsepti vähän naurattaa, ikään kuin meillä ikinä siivottaisiin, saati koko kämppä kerralla, saati kerran viikossa.

Tavallaan hävettää myöntää, mutta nyt me siivotaan ehkä kerran kuussa. Lähinnä ripotellen pestään lattioita ja imuroidaan siinä välissä, ja minä saatan joskus suivaantua sotkusta riittävästi oikein pyyhkiäkseni pölyt. Toisaalta ei hävetä pätkääkään. Me olemme valinneet tämän. Me käytetään se energia ja aika joka arjesta liikenee itsemme hengissä pitämiseen ja lasten halimiseen. Tavaroita siivoan (kiukkuisena) paikalleen monta kertaa viikossa, mutta pölypallot saavat kyllä kasaantua kiinnostavampien asioiden hinnalla.

Koska oma siivoaminen on silloinkin hutaistua kun sitä harvoin tehdään, päätettiin ottaa pitkästä aikaa ammattisiivooja avuksemme kahdesti kuussa. Olemme etsineet sopivaa jo jonkin aikaa, mutta valitettavasti aina on ollut jotain moitittavaa joko hinnassa, palveluprosessissa tai siinä tärkeimmässä - työn jäljessä. Pari viimeistä kokeilukertaa ovat olleet niin katastrofaalisia että meinasin jo luovuttaa. Jos joku siivoaa minuakin huonommin ja sillä menee siihen kolme kertaa se aika mikä minulla, miksi maksaisin siitä? Sitten eteen tuli Freska, ja mahdollisuus tehdä oravannahkakauppaa, siis siivousta bloginäkyvyyttä vastaan. Hommasta sopiessamme varoittelin, että kerron kyllä rehellisesti miten meni, ja jos siivous on yhtä huonoa kuin edellisillä yrittäjillä, laitan homman kuvineen julki.

Voi olla että tämän uhkakuvan edessä meille valittiin kerma kakun päältä, mutta voi veljet, kyllä maistui. Freskan siivooja Saara oli täydellinen, oikea kultakimpale! Jos aiemmin siivouspäivien jälkeen kuljin ympäri kämppää etsien (ja löytäen) laiskasti pyyhittyjä pölyjä ja nostamatta jääneitä tuoleja, nyt hihkuin yllättyneestä onnesta kulkiessani pölyttömässä, tahrattomassa ja huolella hoidetussa kodissa. Saara oli hoitanut hommat todella mallikkaasti. Sen näki jäljestä, mutta myös siivouksen aluksi paikalla ollut Insinööri kertoi illalla hämmästyneenä, miten Saara oli ottanut jääkaapista jokaisen magneetin pois saadakseen oven kunnolla siivottua. Siinä on muuten muutama magneetti siirrettävänä. Koti oli muutenkin kuin hotelliin tulisi: täynnä pieniä yllätyksiä, ilahduttavia yksityiskohtia.




Vihdoin, oi vihdoin, täyttyi se salainen toiveeni. "Että se joku siivoaisi tunnollisemmin kuin mitä minä ikinä jaksan". Peilikaappi oli pesty sisältä, valonkatkaisimet pyyhitty ja jopa se kylppärin lattia, josta me sanoimme ettei sitä kannata hinksuttaa kun se on toivoton tapaus, kiilteli ennen näkemättömien valkoisten saumojensa kanssa. Ja sitten se pieni asia, jolla ei ole periaatteessa mitään väliä, mutta on minulle iso juttu: käytetyt välineet oli lopuksi ripustettu siististi kuivumaan rättipatterin päälle. Ne teistä, jotka ovat myös sisimmiltään frendien Monica, ymmärtävät kun sanon että kyseessä on tämä tunne.

Eipä tarvinnut kertoa blogissa kurjia uutisia, eikä siivota itse siivoojan jälkeen. Napattiin saman tien Saara meille pysyväksi onnen lähteeksi. Tästä maksan erittäin mielelläni sen 94€ kerta (5h siivous kotitalousvähennyksen jälkeen). Freskalla on palveluasenne kohdillaan, ammattitaito vahvaa ja koko homma on konseptoitu hienosti. Arvostan sitäkin pientä nyanssia, että Saaralla oli Freskan t-paita päällä meille tullessaan. Siitä tulee heti sellainen luotettava fiilis, vahva tunne siitä että tämä ihminen tuli tänne ammattilaisena töihin.


Tältä näyttää onnellinen asiakas.
Freskalle siis melkein täysi kymppi! Ainoan pienen miinuksen annan kaikkien siivousfirmojen samasta helmasynnistä: ajankäytön läpinäkyvyydestä. Tuntuu, että jokainen firma käyttää aina arvioidun maksimiajan, eikä minulla ole asiakkaana kykyä arvioida, mitä siinä ajassa tehtiin. Saarakin käytti meidän asuntoomme sen viisi tuntia, jonka Freskan verkkopalvelu antoi arviona. Vaikka jälki oli moitteetonta, enkä sinänsä ole tyytymätön ajankäyttöön, minun tekisi mieli vähän kyseenalaistaa se. Meneekö varsin askeettisesti sisustettuun kolmioon ihan oikeasti viisi tuntia? Onko tapoja saada homma tehtyä nopeammin, voimmeko vaikuttaa asiaan omilla ohjeillamme? Nyt vaihdatimme lakanat samalla, joka vie toki ylimääräistä aikaa, mutta viisi tuntia kuulostaa silti minun, hutaisevan siivoajan korviin, vähän paljolta, etenkin kuin aikaa vievin homma, tavaroiden järjestely oli jo tehty meidän toimestamme. Tässä on kyse luottamuksesta, toki. Luottamuksesta siihen, että ammattilainen tekee asiat juuri niin nopeasti kuin voi, ja lopettaa kyllä aikaisemmin jos homma on valmis. Sen luottamuksen syntyyn menee kuitenkin aikaa. Palvelumuotoilijana sanoisin, että niin Freskan kuin muidenkin kannattaa pohtia, onko olemassa tapaa osoittaa asiakkaalle mitä kaikkea arvokkaalla ajalla tehtiin. Kyllä me sitten sen ymmärrämme ja hyväksymme kun näemme esim. tämän Freskan sivuilla olevan listan (alla osittain) silmiemme edessä. Että kyllä, meneehän tuohon aikaa kun kunnolla tekee.


Meidän perhe on nyt kyllä asteen verran onnellisempi ruuhkabussinsa kyydissä. Saara tulee seuraavan kerran tulevana keskiviikkona, ja se tekee minut jo nyt onnelliseksi. Siihen asti riittää että pidämme kodin järjestyksessä ja siivotaan pahimmat ruokatahrat heti pois. Keskiviikkona Saara tulee ja hoitaa pölytilanteen ja vessat taas oikeasti kuntoon. Ah. Jos sinäkin haluat kotiin oman Saara-ihmeesi (mutta meidän Saaraa et saa, apus!), voit kokeilla Freskan palveluita nyt pienellä alennuksella: kertatestaajat saavat normaalista 34€:n tuntihinnasta 20% alennuksen koodilla VALEAITI20 ja säännölliset buukkaajat saavat ekasta siivouksesta 50% alennuksen koodilla VALEAITI50. 

Ei muuta kuin siivousta varaamaan! Itse lähden nyt imuroinnin sijaan kylään, se on moro.

Sisältöyhteistyö: siivous saatu ilmaiseksi bloginäkyvyyttä vastaan Ei liene kenellekään yllättävää, että me emme varsinaisesti pidä sii...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Johtajan aamuoksetus (ei vauvauutinen)

keskiviikko 10. helmikuuta 2016 Valeäiti 18 Kommenttia

Varoitus: seuraa muutamalla eri tavalla ällöttävä teksti. Jos olet raskaana, krapulassa tai norossa, älä lue. Palkitsen loppuun asti selvinneet huumorilla!

Me hävitimme tänään purkillisen voita. Seisoin aamupöpinöissäni jääkaapin edellä ja kyselin että ei kai meiltä voi ole loppu? Ei ole, kyllä se siellä on, vastasi Insinööri kaikella Insinöörin varmuudella. Katsoin uudestaan, sillä voihan se olla että ensimmäisellä kerralla mieskatsoin. Insinöörikin tuli viereeni (mies)katsomaan. Vaan ei se ollut siellä, ei maitotölkin takana, salaattipussin alla eikä kananmunien päällä.

Seurasi parin minuutin kiivas eipäs-juupas siitä, oliko voi koskaan olemassa vai oliko se vain Insinöörin vilkkaan mielikuvituksen tuote. Jos voita ei kukaan näe, voiko se ollakaan? Voi voi.

Seurasi parin minuutin hölmistynyttä katselua ympäri keittiötä, mihin se on voinut mennä? Ei ole jäänyt pöydälle (mies), ei piilotettu patterin päälle (lapset). Kurkkasin jopa roskikseen, jos olisi mennyt jotenkin vahingossa siivoustouhuissa sinne (vaimo). Insinööri kurkkasi kaappiin, jossa säilytetään leipää.

Sitten Insinööri keksi kurkata kaappiin, jossa asuu juustohöylä ja voiveitsi (ensimmäinen ällöttävä kohta: emme pese näitä kahta jokaisen käyttökerran jälkeen):


Eijjjjumalauta. Siellä hän pötkötti. Yön jäljiltä hyvin levänneenä raikkaassa +23 asteen sisäilmassa.

Seurasi parin minuutin tiukkasävyinen syyttely, jossa yritettiin päättää kumpi meistä on ollut näin pösilö. Mun argumentit: koska Insinööri keksi katsoa laatikkoon, sen täytyy noudattaa hänen logiikkaa eli hän on sen tehnyt. Toisaalta en voi mennä takuuseen ettenkö minä olisi sitä tehnyt, sillä on melko oletettavaa että minä olen siivonnut eilisen leipätyöskentelyn jäljet. Jäljelle jäi vain yksi mahdollinen syyllinen. Nämä perhanan ruuhkavuodet. Aika, jossa tehdään niin montaa sataa eri projektia ja suoritusta, että iso osa elämästä menee automaattivaihteelle, joka silloin tällöin jumittuu unihiekasta. En siis keksi muuta selitystä kuin että ollaan tulossa hulluiksi.

Toinen ällöttävä kohta: päätin kokeilla silti. Olihan mulla kova nälkä vihdoin päättyneen vatsaoutouden jälkeen. Ja koska olen yleensä melkoinen rautavatsa, eikä mikään yleensä saa mahaani vinoon (paitsi, eh, juuri päättynyt vatsaoutous). Voitelin yhden leivän varovasti. Haistelin voita. Ei haissut pahalta.

Ällöttävin kohta. Päätin kuitenkin vielä katsella sitä voipurkkia oikein tarkkaan sillä silmällä. Tutkin voin pintaa, etsi härskiintymistä, haistelin löytyykö nenään pilalle mennyttä maitoa. Sitten silmäkulmassa jokin värähti. Jotain pientä ruskeaa liikkui purkin laidalla.



Mato.

MATO.

Siihen purkkiin oli yön aikana kasvanut, syntynyt, ETSIYTYNYT (MISTÄ?) hyisaatanamato. Mato!!!

Seurasi parin minuutin kohtaus, jossa pyörittelen silmiäni, huutelen hyi, heiluttelen käsistä pois mahdollisia matovauvoja, heitän kaiken käsiintulevan roskiin (polttouunia kaivaten) ja mietin tuleeko mulle tästä oikeasti paha olo vai ei. Sitten seurasi toki parin minuutin teeskennellyn rauhallinen selittely, jossa yritän perua Ykköselle juuri aiheutuneen, loppuelämän kammon kaikkea sitä kohtaan joka sille vielä eilen oli niin rakasta: pienet eläimet.

Vielä kerran HYI. Ynh.


Loppuun lupaamani kevennys. Seuraavaa matoa koukkuun, tiedättehän (hyi). Meille tuli tänään ihana hoitaja erään välityspalvelun kautta työnantajan piikkiin, jotta pääsisin välillä töihinkin. Hoitajan nimi oli Hanna, ja hän oli lapsille kuin uusi joululahja: sillehän sai näyttää kerralla kaikki lelut! Niinpä Kakkonen halusi myös näyttää Dustyn korjaamomies -pukunsa, jota ei muuten ole halunnut vuoteen käyttää. Hän saapui vessaan luokseni ja mitä kohteliaimmin ilmoitti, että toivoisi nyt saavansa sen puvun jostain käsiinsä, koska hän haluaa näyttää sen ihmiselle, jonka nimi ehti jo poistua päästä:

"mä haluan näyttää sen tolle, tolle, öö.., tolle uudelle johtajalle!"

Repesin. Hain puvun kaapista ja muistutin, että tämä johtaja on väliaikainen ja illalla se oikea johtaja, äiti, palaa taas kotiin.

Noniin. Josko sitä joskus taas haluaisi syödä jotain. Vaikka voita. Suoraan pakkasesta.

Varoitus: seuraa muutamalla eri tavalla ällöttävä teksti. Jos olet raskaana, krapulassa tai norossa, älä lue. Palkitsen loppuun asti selvinn...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ilta lempparityypin kanssa

maanantai 8. helmikuuta 2016 Valeäiti 5 Kommenttia




Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen tuleva sulho muotoili asian niin että hän oli pyytänyt "my favourite person to marry me", ja lause jäi jumiin mun päähän. Se oli jotenkin melko täydellisesti sanottu. Puoliso on nimenomaan lempparityyppi, se jonka kanssa tekee mieli tehdä kaikki jutut. 

Kunnes saa lapsia. Sitten niitä lempparityyppejä saattaakin olla yhtäkkiä kolme. Jutut toki vaihtelee, mitä niiden kanssa haluaisi tehdä, mutta periaatteessa melkein minä hetkenä hyvänsä (disclaimer: nyt puhutaan näistä kivoista isojen lasten vuosista, kun sanavarastossa ei ole jatkuvassa käytössä sana "ohivuoto". Okei ja disclaimer: suljemme uhmahetket pois) nämä tyypit on ihan lemppareita. Niiden kanssa on vaan supersiistiä viettää aikaa. 

Tänään ajanviettoon tuli mitä luontevin tilaisuus. Kakkosen ikikuume alkaa nimittäin vähän käydä varsin pitkähermoisen Ykkösen hermoille. Oltuaan taas mitä esimerkillisin isosisko koko päivän hoitovietteineen kaikkineen ja oltuaan mm. hiljaa yli tunnin kun pikkuveli nukkui mun kainalossa, alkoi päivän sadantena pikkuveljen sylihetkenä vähän keittää yli. Tuli vähän naarmua pöytään, läpsyä veljen välittömään läheisyyteen ja kuulakärkeä äidin keittokirjaan. Tiukan riehumisen sijaan tajusin kerrankin mistä kiikastaa ja osasin tarjota tilanteeseen oikeaa lääkettä. Ensin syliin hetkeksi, ihan sinne paraatipaikalle pää leuan alle ja koko selkä käsien syleilyyn. Pikkuveli sai sillä kierroksella tyytyä jalkoihin. Sylissä sitten kuiskuttelin pieneksi muuttuneen ison tytön korvaan, että älä kerro Kakkoselle, mutta mentäiskö tänään kiipeilee kahdestaan? 

Niinhän me tehtiin. Käytiin ensi Subwayssa vähän syömässä, sitten shopautettiin yhdessä koko viikon ruokaostokset. Viisivuotias intopinko keräili kärryyn oikeastaan kaiken mun pyynnöstä, ja me hypittiin iloisina sammakoina läpi koko valtavan ostoslistan ennätysajassa. Sitten tavarat autoon, auto parkkiin, valjaat vuokralle ja siinä se seuraava 75 minuuttia sitten menikin. Tämä pieni prinsessahämähäkki se vaan rakastaa tota hommaa. Se kikatteli ja huuteli onnellisia "hui" huudahduksia kun kiivettiin yhdessä köysien varassa kymmeniä metrejä ylöspäin. Se kiipeili välillä itsekseen liukumäkeä ylös-alas sillä aikaa kun mutsi veti pari aikuisten bolder seinää. Se karkasi jokaisen mahdollisuuden tullen vielä ylemmäs, vielä parin otteen päähän, ilman minkäännäköisiä ongelmia (tai itsesuojeluvaistoa). Se meni vielä aikuistenkin puolella silmät kiiluen seiniä ylös ja oli lopulta kuin puuhun juuttunut kissa - vähän liian korkealla ilman hajuakaan siitä miten tulla alas. Siitä se kuitenkin reitin löysi kun minä ja pari vähän ihmeissään olevaa jannua vähän neuvottiin. 

Kolme tuntia hurahti ohi, niin kuin parhaassa seurassa käy. Ihmettelin taas kerran miten mahtavia sen jutut on, kun se muistelee parin vuoden takaisia tekemisiä tai toteaa että mainoksen setä oli vähän pullea, kun "sillä oli sellainen samanlainen maha kuin Ugilla". Tuo pieni iso ihminen on jo niin järkevä, niin taitava, niin...tasavertainen. Ihan mahtavaa karata välillä viettämään aikaa kahdestaan. 

Toisaalta, mietin myös että on sillä pikkuveljellä vankka roolinsa. Jos kaiket päivät olisin tämän kypsän yksilön kanssa, saattaisin vahingossa pitää sitä paljon todellista ikäänsä isompana. Hermostuisin jos se kiukuttelisi ja pyörittelisin silmiä kakkajutuista. Varmaan ihmettelisin kun se ei osaa hakea oikeaa ketsuppia hyllystä. Pöhkön pikkuveljen ansiosta hän saa kuitenkin valtaosan ajasta olla samanlainen hölmö pikkuinen, vasta opetteleva tyyppi, jonka pitää aina välillä päästä syliin ja saada vähän raivota. 

Itseasiassa, tuollaisia keskeneräisiä taideteoksia meidän kaikkien pitäisi saada vielä olla. 

Eräs ystäväni sai hetki sitten myöntävän vastauksen kosintaan. Facebookissa ikionnellinen tuleva sulho muotoili asian niin että h...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Illan tapahtumat meemeinä

sunnuntai 7. helmikuuta 2016 Valeäiti 14 Kommenttia

Kakkonen on sairastellut torstaista lähtien. Kovasta kuumeesta huolimatta ei olla keksitty syitä mennä lääkäriin - joko sillä on RS, johon ei lääkkeet tehoa (ja Ventolinet meillä jo on), tai sitten sillä on influenssa, johon ei lääkkeet auta.

Kun kuume kolkutteli vielä lauantainakin 39,5:ta ja sunnuntai alkoi erittäin, erittäin kiukkuisissa merkeissä, alkoi vähän mietityttää. Jonottelin vähän yli vartin terveysneuvontaan, jos ne osaisi kertoa pitääkö lääkäriin mennä. Kun ei päästy läpi, päätettiin käydä kuitenkin tsekkaamassa onko jossain jotain ilmiselvää tulehdusta, jota pitäisi sittenkin niillä pahamaineisilla antibiooteilla nujertaa. Insinööri lähti lekuriin Kakkosen kanssa kello viideksi.

Lääkäri puhui kuulemma noin kaksi lausetta.

"Oliko sitä influenssarokotusta otettu?
Ihan terve poika on, vielä huomisen voisitte pitää saikkua."
Kello 17.05 Insinööri ja terveeksi todettu lapsi siirtyivät jo kassalle. Tämän viiden minuutin ihme sai minut ajattelemaan, miten homma olisi mennyt jos minä olisin itse ollut siellä.



Eka ne olis siellä lääkärissä ollu et: 


Siihen mä olisin ollu ihan et: 


Ne olis ollu et: 


 Sit mä olisin ollu vielä kerran sillai et: 


Ja sit hetken keräiltyäni mä olisin ollu ihan et: 


Ja sit ne olis jo ollu vähän sillai väsyneemmin et:


Ja sit niitä olis jo vähän naurattanu kun ne muisteli, miten: 


Sit ne olis ollu viel loppuun et kato hei: 


Mutta kun: 


Sit kotona mä olisin vähän laskeskellu ja ollu sillai et: 



No mutta. Onneksi sillä lapsella oli taas illalla kokonaan kuumeettoman päivän jälkeen 38 astetta kuumetta. Että päästään ehkä kokeilemaan vielä toisenlaista keskustelua parin päivän päästä. Seuraavia tapahtumia odotellessa!

Kakkonen on sairastellut torstaista lähtien. Kovasta kuumeesta huolimatta ei olla keksitty syitä mennä lääkäriin - joko sillä on RS, johon e...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Näin homma etenee

lauantai 6. helmikuuta 2016 Valeäiti 7 Kommenttia


Talohommista päivää! Asiat ovat vallan yhtäkkiä edenneet ihan tosi konkreettiseen suuntaan. Tänään seistiin suloisessa lumisateessa kymmenen kirjekuorta käsissämme ja aloitettiin viidellä ovella hieman ujostellen tärkeä keskustelu:

"Tulevia naapureita, moi! Tämmösissä rakennuslupahommissa tänään liikkeellä.."

Aika jännää. Hiton jännää. Siinä sitä oli, kymmenen julkisivukuvaa, asemapiirrosta, poikkileikkausta ja naapurin lupalomaketta. Kymmenestä kuultavasta naapurista ehdittiin kiertää viisi ennen kuin lauantaisaunat alkoi painaa naapuruston päälle. Kahdessa oli just oikean ikäisiä lapsia ja supermukavia vanhempia, yhdessä erinomaisen miellyttävä rouva, joka sai Ykkösenkin hymyilemään, yhdessä vähän mietiskelemään jäänyt emäntä (mutta aika positiivisesti kuitenkin suhtautuva) ja yhdessä maailman reippain Väiski, 90v mies joka kertoili hauskoja juttuja oman talonsa ostamisen ajalta vuonna 1950. Talon myyjä oli mm. kauppojen jälkeen heittänyt avaimet kaivoon ja todennut että "en minä sinulle mitään avaimia anna". Sitä ennen samainen ihana myyjä oli poistanut kadun varrelta silloiselle kaatopaikalle vieneet kyltit, ettei roskarekat antaisi Väiskille vihiä talon pienestä kauneushaitasta. Siisti tyyppi, sekä Väiski että horror-myyjä, joka olisi nykyään lööpeissä.




Aiemmin kotona papereita järjestellessämme olin vakaasti sitä mieltä, että tämäkin hömpötys pitäisi digitalisoida. Miten väärässä olinkaan! Henkilökohtainen visiitti naapureiden luo tekee koko asuinalueesta kertaheitolla enemmän kodin tuntuisen, jo etukäteen. Naapureille saa sanottua käsipäivää, heiltä sai sympaattisia raksatoivotuksia, ja monen monta tarinaa ehdittiin kuulla. Ykkönen katseli innostunein silmin tulevien naapuripoikien lumileikkejä, ja Kakkonen nukkui influenssaansa (siihen olen nyt päätynyt, kolmannen 39+ kuumepäivän jälkeen) pois auton turvassa, rauhallisella tiellä. Meidän kotitiellä.

Kädessä on nyt yksi naapurin suostumus. Enää yhdeksän samanlaista, sitten Se Iso Lupa kaupungilta, pari sataa päätöstä, muutama kymmenen tonnia yhtäkkistä budjetin ylitystä, hermoja raastavia rakennusvaiheita ja sitten. Sitten ollaan niin lähiötä, ja niin onnellisia. Siellä talossa ei ole kuulkaa koskaan sotkuista, siellä ei koskaan riidellä, eikä kyllä koskaan pala ruoka pohjaan.

Ja jos vielä ihan hetken maltatte, näytän kohta teillekin miltä siellä sitten näyttää. Piirretään vielä loputkin kaapit ja uunit paikalleen ja sitten on hänen julkiesiintymisensä aika. Minä rakastan sitä taloa kuulkaa.

Lapsetkin sen huomasi. Edessämme on loistava tulevaisuus.



Talohommista päivää! Asiat ovat vallan yhtäkkiä edenneet ihan tosi konkreettiseen suuntaan. Tänään seistiin suloisessa lumisateessa kymme...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Koko vuoden sairaskertomus

perjantai 5. helmikuuta 2016 Valeäiti 10 Kommenttia

Nyt kun Tammihaaste on ohi, saako vähän valittaa? Valitan silti.

22. joulukuuta, kuusi viikkoa sitten, palasin yöllä Berliinistä ja Insinööri valitti että olo tuntuu kipeältä. Sillä alkoi siitä yskä, jonka sain itse viikkoa myöhemmin. Nyt, kuusi viikkoa (6), pari antibioottia ja astmapiippua myöhemmin Insinööri yskii yhä, pahasti. Mulla on kuulemma ääni edelleen nuhainen (en enää itse sitä kuule) ja oma yskä loppui ehkä viikko sitten.

Tämän 5-6 viikon flunssan aikana lapset on olleet aika terveitä. Sitten tuli Kakkosen vatsahäpiä. Siitä viikon päästä Ykkösen vatsahäpiä. Siitä alkaen mun vatsa on ollut sellainen, että kaikki ruoka-aineet turvottaa sen noin kuudennen kuun raskausvatsaan ja olo on todella tuskainen. Eilen lopetin sitten syömisen*, ei siinä enää järkeä ole. Viikko sitten torstaina selkä jumahti jotenkin korismatsissa. Sen jälkeen en ole voinut istua meidän keittiön tuoleilla olllenkaan ja muilla noin vartin kerrallaan.

Keskiviikkona yritin vielä tahdolla poistaa selkäkivut, oudon mahan ja väsymyksen käymällä ihanassa seurassa syömässä. Ei uponnut ruoka, viini ja läpät toki. Mutta ei se nyt ihan kivaltakaan tuntunut.

Torstaina jouduin istumaan kahdeksan tuntia. Selkään sattui, maha vaivasi ja olo oli outo. Taistelin pysyäkseni hereillä. Illalla oli kuumetta. Samana yönä Kakkosen pieni lämpö muuttui 40 asteen korvennukseksi, joka jatkuu yhä.** Tänään jätin työpäivän kesken kun en enää pysynyt a) soveliaassa asennossa tai b) hereillä. Nukahdin sohvalle samalla hetkellä nukahtava Kakkonen sylissä sen kahden minuutin aikana kun Ykkönen yritti näyttää meille kummallekin jotain peliä. Oltiin hyvää seuraa.

Mua alkaa vähän kypsyttää. Me ollaan oltu siis koko vuosi kipeitä. Olen perunut niin monta menoa että päässä soi jatkuvasti "perutaan häät". Eikö me oltaisi nyt tältä erää sairasteltu jo tarpeeksi? Onko tämä kaikki kostoa siitä, että viime vuosi päästiin niin hurjan vähällä? Ollaanko me taas tälläisessa vuodessa, jossa joudutaan sairaalaan eristykseen tai kipsataan jalkoja?

En suostu. Perkele.

Tervettä teeskennelläkseni ja iltaa piristääkseni tein meille teeleipiä. Sämpyläjauhot oli loppu, korvasin ruisjauhoilla. Leivinpaperi oli loppu, korvasin foliolla. Taikina meni harmaaksi mönjäksi, jota oli vaikea saada leivinp..foliolle aseteltua. Uunista tuli vähän pahan hajuisia, folioon jämähtäneitä kikkareita. Insinööri ja Ykkönen kertoivat juuri sillä hetkellä olevansa kahvilan jonossa bageleita odottamassa. Mun maha sanoi ettei se edelleenkään ota ruokaa vastaan. Kakkonen istui viltti päällä uunin edessä, kylmää valittaen. Kuume nousussa ja ruokahalu poissa.

Nyt tuolla keittiössä tuijottaa viisi epämääräistä lämmintä kasaa, josta yhdestä on maistettu kulmaa ja todettu ettei niitä kukaan halua syödä. Sehän meni keskimäärin aika hyvin, se piristysyritys.

Huomenna ollaan siis kaikki terveitä, eikö?

*Tarkoittaa, että tänään olen syönyt desin jugurttia, pari desiä siskonmakkarasoppaa, pätkiksen sekä viidesosan bagelia. Tämä on mulle yhtä kuin ei ruokaa ollenkaan. Että ei nyt ihan tyhjillä mahoilla sentään.
** Meidän tämän hetkisestä vastustuskyvystä kertoo se, että olisin tosi iloinen jos tauti on "vain" se sairaalahoitoon vienyt RS, ei influenssa. 

Nyt kun Tammihaaste on ohi, saako vähän valittaa? Valitan silti. 22. joulukuuta, kuusi viikkoa sitten, palasin yöllä Berliinistä ja Insin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Paras tammikuu ikinä

maanantai 1. helmikuuta 2016 Valeäiti 8 Kommenttia


Tammikuu on mun mielestä vuoden kamalin kuukausi. Se on pitkä, pimeä, kylmä ja aina täynnä vatsatauteja ja flunssaa. Taudit ja kylmyys nähtiin tänäkin vuonna, mutta mielen virkeys oli keväisen maaliskuun tasolla, ja luulen tietäväni syyn. Aloitin tammikuun alussa hetken mielijohteesta haasteen. Aloin kehua päivittäin elämässäni olevia ihmisiä, yksi kerrallaan. Haaste tuntui aluksi vaikealta: osaanko kehua "oikein", riittääkö kehuttavia, miten tämä otettaisiin vastaan? Suomalaista mielenmaisemaa kuvannee se, että ihan aidosti jännitin pitävätkö ihmiset tätä päälleliimattuna amerikkahömpötyksenä.

Toisin kävi. Sain paljon todella positiivista palautetta sekä verkossa että oikeassa elämässä. Itsellenikin haaste oli vielä ajattelemaani parempi ja kuukaudesta tuli ihan mahtava. Tein matkan varrella muutamia tärkeitä havaintoja sekä itsestäni että meistä yhteisönä.


Kehuminen on mahtavaa. Heti Riitan kohdalla huomasin että jo pelkkä ajattelu saa minutkin hyvälle mielelle. Kun keskittyy toisen ihmisen positiivisiin puoliin, mieliin palautuu hänen kanssaan vietetyt hyvät hetket ja omakin mieli kohenee automaattisesti. Lisäksi syntyy kiitollisuutta; sitä tajuaa miten hienoa on että on onnistunut saamaan ihmissuhteen, josta saa itse paljon iloa. Erityisen mahtavaa oli kokea ilo vastaanottajassa. Moni, ehkä kaikki, tulivat todella iloisiksi omista kehuistaan ja sain heidän onnestaan vastaavasti itse puhdasta iloa.

Kehuminen on vaikeaa. Sekä henkisesti että teknisesti. Nk. "oikea" kehuminen kasvotusten on oikeasti vaikea juttu. Kulttuurieste, sanoisin. Huomasin, että minua nolotti jos vasta kehumani ihminen oli edessäni. Että mitähän se nyt sitten sanoo ja onkohan se kiusallista. No ei ollut. Aloin matkan varrella oppia kertomaan hyviä asioita spontaanimmin myös kasvotusten. Mutta miten kehutaan? Hyvä kehu on yksilöllinen ja yksityiskohtainen, ja tämä se vasta onkin yllättävän vaikeaa. Jokaisesta voisi sanoa "olet ihana ja minulle tärkeä", mutta mitä se tarkoittaa? Mikä piirre juuri tässä ihmisestä tekee sen, että hänen kanssaan on mukava olla? Millä tavalla juuri tämä henkilö on kaunis ja mitä hienoja asioita hän ei ehkä itsestään tiedä? Tätä kannattaa mun mielestä jokaisen harjoitella. Se auttaa keskittymään löytämään ympärillä olevista ihmisistä vahvuuksia ja auttaa siten myös niissä suhteissa, joissa kaikki ei ole mutkatonta.

Kehuminen on liian harvassa. Uskomattoman moni kertoi saaneensa minulta kauneimmat kehut itsestään koskaan. Tai ettei ollut koskaan kuullut itsestään vastaavia asioita. Osa yllättyi jostain osa-alueesta, ei ollut koskaan nähnyt itseään sitä kautta. Tämä oli yhtäaikaa hämmentävää ja surullista. Emmekö me oikeasti osaa sanoa toisillemme näitä asioita? Miksi piilottelemme näitä ajatuksia itseltämmekin? Onko tämä jokin suomalaisuuden häveliäisyyskerho, vai ajatteleeko meidän moderni Y-sukupolvemmekin vielä vanhempiemme tapaan ettei pidä liikaa kehua "tai se ylpistyy?". Pyydänkin, osallistukaa mun kanssa talkoisiin, jossa rikotaan tämä kaava. Jatkossa jos päässänne pilkahtaa pienikin hyvä ajatus toisesta, kertokaa se, sillä:

Kehuminen tarttuu. Muutamakin ystävällinen sana kohentaa koko ympäristön ilmapiiriä ja voi tehdä ihmeitä esimerkiksi työyhteisössä. Moni tulikin kertomaan ottaneensa haasteen itsekin vastaan, vähintään ajatuksen tasolla. Kristiinakin tuli oikein kasvotusten kiittämään minua, vaikka ei netissä uskaltanut ;) Kiitos siitä! Ehdottomasti parasta koko haasteessa oli kehumieni ihmisten ystävät, jotka liittyivät ylistyskuoroon omilla sanoillaan. Aivan mielettömän siistiä saada aikaan yhdelle henkilölle yhtäkkiä kehumisen kuoro, jossa monet hänelle tärkeät ihmiset kertovat, miksi hänestä tykkäävät.



Minulla on kaava. Jouduin pohtimaan hetkellisesti valitsemiani ihmisiä - olenko positiivariaddikti? Ylltättävän monen kohdalla fiilistelin sitä, miten iloisia ja energisiä ihmisiä he ovat. Tajusin, miten tärkeää minulle on ihmiset, jotka saavat muidenkin energiatason nousemaan. Heti perään pelkäsin, että hyvät fiilikseni rajoittuu näihin ilotynnyreihin. Mutta hitaammin innostuvien ihmisten kehuminen oli vain vaikeampaa. Taisin miettiä, haluavatko he sellaista huomiota osakseen (päätin että saavat silti, halusivat tai ei). Ympärilläni onkin monenlaista mahtavaa ihmistä, eritasoisilla ekstroverttiyden tasolla varustettuna, ja heistä jokainen on löytänyt tiensä sydämeeni omilla persoonillaan. Saatan jopa ehkä olla sillä tavalla onnekas, että olen oppinut löytämään hyvää kaikissa kohtaamissani ihmisissä,  niin kuin Saara arveli.

Aika loppui kesken. 25 päivää ei todellakaan ollut liikaa, vaan aika ei riittänytkään kattamaan kaikkia siistejä tyyppejä. Heitä on joka puolella. Olisin halunnut kehua jokaista vastaan tullutta ystävääni ja miksei tuntemattomiakin vastaan tulleita ihmisiä: mukavaa kaupan kassaa, oven kanssa auttanutta miestä, lapsilleni jutellutta kanssamatkustajaa bussissa. Niin amerikkalainen en vielä ole että olisin uskaltanut heistä ihan jokaiselle kehua pölpöttää, mutta hyvälle asiakaspalvelulle aloin sentään antaa enemmän suoraa palautetta. Mainitsematta jäi ainakin maailman oikeudenmukaisin siskoni, hauska ja huolehtiva veljeni, työkavereista aina valmis olkapää Tytti, huikea jäbä Perttu ja ihmisiin uskova Pasi. Ystäväpiirissäkin olisi ollut vielä vaikka keitä kehuttavia sädehtivän iloisesta Sofiasta pieneen seikkailjaan Jenniin! Bloggaajista (tai ex-sellaisista) sata inspiroivaa ja ihailtavaa naista Satusta Hanneen, Katjaan, Anuun, Liinaan ja Millaan, ja hyvänen aika, melkein koko korisjengi.

Ei auta, on opittava kehumaan livenä. Aion jatkaa tämän kehuilla kuorrutetun laskiaispullan puristamista kunnes kaikilla tulee jo melkein paha olo (ja silti ne syö vielä tänään yhden, yök). Sillä nämä kaikki mainitsematta jääneet ja varmaankin kymmenet muut ympärilläni tulevat saamaan omat kehunsa päin naamaa, blogin siirtyessä taas muihin aiheisiin. Valmistautukaa!

(Ja kiitos kaikille. Kiitos, että olette olemassa.)


Tammikuu on mun mielestä vuoden kamalin kuukausi. Se on pitkä, pimeä, kylmä ja aina täynnä vatsatauteja ja flunssaa. Taudit ja kylmyys nä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.