Rikas, rakas, raskas elämä

perjantai 1. tammikuuta 2016 Valeäiti 20 Kommenttia

Ei niin palauttavaa kuin luulisi.
Syyskuisen romahduksen jälkeen olen miettinyt tosi paljon omaa jaksamista. Tai lähinnä sitä, miksi sitä ei ole. Saara painiskeli samojen tuskien kanssa omalla tontillaan ja kirjoitti lähes sanasta sanaan samaa mitä minäkin joskus:

"Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin."

Niin, niinhän meillä kaikilla. Siis olosuhteet, jotka eivät näytä päällisin puolin rankalta, mutta ovat. Sitä myötä niille omille rankoille tunteille ei oikein tunnu löytyvän tilaa, kun "eihän mulle edes niin..." ja tilanne eskaloituu. Vituttaa että vituttaa, ahdistaa että ahdistaa ja itkettää kun tuntuu ettei suunta muutu millään parempaan.

Meillä oli eilen kylässä Ykkösen kummitäti. Meininki oli todella seesteinen, oltiinhan me lomailtu jo päiväkausia. Minä olin melko levollinen, koti siisti ja lapset touhusi omiaan. Siksi ehkä vähän jopa yllätyin havahtuessani ystäväni viiltävään tilanneanalyysiin: "Vitsi mä aina unohdan tämän ärsyketulvan, joka lapsista tulee". Mikä ahaa-elämys! Niinhän se on! Unohdan aina, että olen itsekin aika herkkä vahvoille ärsykkeille, erityisesti äänten kakofonialle.

Ja uskon että juuri siksi tämä ihan peruselämäkin on (mulle) rankkaa. Lasten kanssa elämä on ihanan rikasta, ja samalla äärettömän kuluttavaa. Ihan koko ajan on huomio jossain. Aluksi pääsääntöisesti vaivalloisissa asioissa: vauva ähisee, tarvitsee ruokaa, vaippa pitää vaihtaa, uhmaikäinen meinaa mennä palasiksi raivostaan, pissahätä purkautuu kohta lattialle, kukaan ei nuku. Nyt kun lapset on isommat, metelin laatu on muuttunut positiivisemmaksi: on laulavaa taiteilijaa, käkättävää temppuilijaa ja innostunutta "kato äiti tätä!" huutoa talo täynnä. Mutta yhtäkaikki, huutoa. Ääntä, meininkiä, menoa ja sata tapahtumaa tunnissa.

Tämä lienee ainakin itselleni yksi tämän syksyn suurista opetuksista. Ei se väsyminen tule siitä, että elämässä on paljon säätöä, tekemistä ja vaivaa. Se tulee siitä, että elämää on paljon. Hyvää ja vaikeampaa, mutta paljon silti. Juuri nyt elämä täyttää kaikki aistilokerot ja elimet aivoista selkälihaksiin, naurun kyynelistä murheen ryppyihin. Luppoaikaa ärsykkeistä, tunteista ja ajatuksista ei ole.

Siksi tämmöinen parin viikon kotiloma oli ehkä parasta, mitä olen koskaan puolivahingossa tehnyt. Vaikka välillä päässä käväisi "miksei mekin sitten lähdetty vaikka aurinkoon kun näitä lomapäiviä näin paljon tulikin?", tajusin pian syyn: koska säätö ja elämän täyttö. Tämä leppoisa oleminen, eläminen ja hengailu on ollut aivan äärettömän rentouttavaa. Ensimmäistä kertaa sitten kotiäitiaikojen pyykinpesu on ihan mukavaa touhuamista, ruoanlaitto suurta luksusta ja värityskirjojen värittäminen ihanaa meditaatiota.

Elämästä vapautui tällä lomalla 8-10 tuntia työn tuomia ärsykkeitä, enkä onnekseni täyttänyt sitä matkalaukuilla, siirtymillä, auringolla ja uusilla tuoksuilla. En täyttänyt sitä oikeastaan ollenkaan, ja lopputuloksena fiilis on täydempi kuin pitkään aikaan.

Otetaan itsellemme armoa ja aikalisää tähän juuri alkaneeseen vuoteen. Ei hidasteta, meditoida tai uhriuduta, vaan vähennetään. Tehdään tilaa. Ja jos se ei ole mahdollista, koitetaan sinnitellä toistemme turvin. Otetaan apua vastaan, valitetaan, itketään ja murehditaan ihan rauhassa. Se on ymmärrettävää, sallittua ja sopivaa. Kas näin, annan teille (ja itselleni) luvan. Olkaa hyvä.

Ei niin palauttavaa kuin luulisi. Syyskuisen romahduksen jälkeen olen miettinyt tosi paljon omaa jaksamista. Tai lähinnä sitä, miksi si...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

20 kommenttia :

  1. Kiitos!Näinhän se juuri on ollut,täyttä ja tulvivaa, elämää.Vaikka pikkulapsivuodet onkin jo ohi, tämä 2xteini ja kohtakolmaskin samanmoinen -elämä tuntuu sekin aika sirkukselta. Pikkuhiljaa on oppinut hiljentämään tietoisesti, vähemmän on todella enemmän, ja myös minusta on siten enemmäksi, kaikille! Elämän opettelua jatketaan, tänäkin vuonna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä muistutuksesta - ei tämä taida tosiaan ihan pikkulapsiaikaan päättyä :)

      Poista
    2. Mä sanoisin kanssa, että kun lapset tulee kouluikään, niin harrastusten ja kaikenlaisen säädön määrä vaan lisääntyy. Tavallaan et enää itse päätä siitä, mitä perheenä teette ja minne perheenne eri osaset sinkoilevat - mutta silti sua tarvitaan vähän joka suunnalle mahdollistajaksi. On hulinaa! Pakko rauhoittaa tietoisesti aina vähän sieltä, mistä voi.

      Elämä on jatkuvaa harjoittelua, mutta kun tässä harkkarina sormi suussa pyörii, niin eipähän pääse ainakaan luulemaan liikoja itsestään ja omasta erinomaisuudestaan. :-)

      Poista
    3. Ei ei ei älkää kertoko mulle näitä juttuja! Ja jos hallintakin vielä lähtee, en kestä!!

      Poista
  2. Olipa hyvin koottu ajatuksia täydestä elämästä ja väsymisestä. :)

    Oikein hyvää uutta vuotta, voimia, terveyttä, rohkeutta ja viisautta ottaa vastaan tuleva vuosi haaateineen. <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos näistä ajatuksista, tuli pieni ahaa-elämys tuosta ärsyketulvasta!

    Mulla on vasta yksi alle 2-vuotias lapsi, enkä ole töitäkään vielä aloittanut täysteholla, mutta voi hitsi että ihminen voi välillä olla kuollut. Koko tämä tähän astinen lapsiperheaika on ollut melkoista kipuilua meillä, mulla erityisesti. Tuo ärsyketulva on varmasti yksi vaikuttava tekijä, koska tunnistan itsessäni paljon erityisherkän piirteitä. Toinen suuri tekijä on varmasti ollut se, että olen introvertti, joka kyllä viihtyy ihmisten parissa - tiettyyn pisteeseen asti. Mutta mun täytyy saada välillä latautua ihan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, ja kun lapsi on koko ajan kiinni, vie se mehuja. Ja kun ei ole, niin pitäisi huomioida miestä. Että sitä omaa ympyrää on paljon vähemmän kuin ennen lasta, melko uuvuttavaa.

    -Elisaini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onpa mainiota jos sait tästä jotain ahaa:ta! :) Näinhän se kyllä on, se oma (luppo)aika on kaikista vaikein saada. On jotenkin helpompi varastaa itselle "omaa aikaa" kavereita näkemällä tai urheilemalla, mutta se ei ole ihan riittävää. Sekin on osin suorittamista ja jollekin antamista. Ennemmin pitäisi saada lisää sitä lötväilyaikaa, jolloin ei ihan oikeasti tee mitään. Haastan sut ja mut tänä vuonna ottamaan sitä enemmän, puolisoille myös, syyllistymättä! :)

      Poista
    2. Mä olen tässä vuosien varrella löytänyt yhden sellaisen selviytymiskeinon, että järjestän itselleni hetkiä yksin kotona. Sekoaisin juurikin tähän jatkuvaan sirkukseen ja vaatimusten ja tarpeiden ja asioiden ja ärsykkeiden tulvaan, jos en saisi olla välillä yksin hiljaisessa kodissa. Sillä joo, aina voi (yrittää) paeta lenkille tai salille tai kavereiden kanssa lasillisille tai viikonloppumatkalle Berliiniin. Tai töihin! Mutta ainakin mun akkuja lataa kaikkein eniten rauhallinen oleskelu kotona.

      Onneksi on joustava työ. Välillä otan itselleni aikaa aamuisin himassa, kun muut ovat jo lähteneet. Joskus tulen kotiin iltapäivällä ennen muita. Etäpäiviä pidän pari kertaa kuussa, ja jos mulla on saldovapaita, niin aina välillä pidän vapaapäivänikin tarkoituksella niin, että muu perhe on koulussa, päiväkodissa, töissä ja harrastuksissa. Ah, ne hetket ovat henkireikiä!

      Tavallaan myös siinä, että lapset kasvavat ja alkavat harrastaa, avautuu mahdollisuus! Meillä on jo toisinaan arki-iltaisin sellaisia tuokioita, että kaikki lapset ovat treeneissään tai kavereillaan, mies kuskaamassa tai kaupassa - ja minä yksin kotona. Merkillinen tunne!

      Poista
    3. Toi on niiiiiin tärkeää. MEidän tän vuoden tavoitteena on oppia ton tekemiseen enemmän ja enemmän. Ihan parasta.

      Poista
  4. Olen joskus sanonut, että äiti on maailman ihannin sana, mutta kun sen kuulee 17 kertaa ennen puolta kahdeksaa aamulla, niin kyllä se alkaa välillä korpeamaan. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja hyvää uutta vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, aivan totta :D oikein hyvää uutta vuotta sinnekin!

      Poista
  5. Tosi hyviä oivalluksia ja tuttuja fiiliksiä. Mä ainakin kaipaan säännöllisesti just sitä leppoisaa tekemättömyyttä (=kotitöitä, sohvalla löhöämistä ja yhdessä pelailua ilman kiireettä ).. 80% työaika on ollut mun pelastus. Sillon voi vetää yhden päivän aikana happea keuhot täyteen. Suosittelen!

    Huippua vuotta 2016!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiettä, tota mäkin olen aina välillä kyllä miettinyt. Pelkään vaan pahoin että mulla ne työt ei siitä vähene vaikka päivät vähenisikin..mutta olen kyllä tosissani harkinnu että jos yksi päivä viikossa olisikin blogipäivä :)

      Poista
  6. Hyvä oivallus!! Aistiyliherkkyys on nyt ollut muotisana, ja sitä kautta minäkin oon löytänyt itsestäni selityksen sille, miksi pää meinaa välillä räjähtää ihan normiperhearkitilanteissa. Pahimpina esim. lähdöt ja automatkat. Autossa oon ratkaissut hommat pahimpina aikoina korvatulpilla. (ärsykkeiden sietokyky vaihtelee siis vahvasti kausittain mulla.)

    Miehen kanssa meillä menee sikäli ristiin, että hermoja hellittääkseen se laittaa kakofonian päälle musaa. Stressihetkellä musiikki on mulle vain yksi ärsyttävä ärsyke lisää. Samoin kuin pesukoneen ääni. Ja liesituuletin. Ja kolmen lapsen ääntelyt, joista yritän epätoivoisesti poimia ne tärkeimmät mulle tarkoitetut viestit.

    Sitten, kun oon yksin kotona, haluan kuitenkin pitää telkkarin päällä, vaikken katsoiskaan. Outoa. Kai nautin ajatuksesta, että aivoilla on jotain PIENTÄ vastaanotettavaa? :D

    Mutta kuten sanoin, mulla ainakin tämä on kausittaista. Nyt on ollut ihmeellisen hyvä perusvire ja ärsykkeet on ärsyttäneet liikaa vain poikkeustilanteissa, joissa vaadittaisiin erityistä keskittymistä.

    Vinkkinä on siis (itsestäänselvyys, jonka oivaltamiseen itsellä meni ihmeen kauan...): Karsi kriittisillä hetkillä ylimääräiset ärsykkeet pois. Telkku, koneet, musat.. Tai peltorit päähän. Sekin auttaa. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mulla on ihan sama, siis toi telkkarin taustaääni juttu! Kummallista :) voi muuten olla myös että on kausittaista, en ole huomannut ajatella tarkemmin. ON se hienoa kun tälläisiä asioita itsestään tajuaa, elämä on helpompaa kun tietää mitä pitää varoa :D

      Poista
  7. Aamen! Juuri samaan päädyin itsekin, tosin sillä aurinkolomalla ;), johon piti ensin pakata, siivota ja stressata. Mutta yhtä kaikki, elämässä on nyt niin paljon vauhtia, että ei enää näe metsää puilta. Ja kyllä, lapsiperheissä on niin hitosti ääntä, sotkua, ja ennen kaikkea sitä kuuluisaa metatyötä, että ihmekös tuo, että "hieman" välillä kiristää...
    Tsemppiä uuteen vuoteen! Ottakaamme kaikki vähän iisimmmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en mä sano että se aurinkoloma välttämättä huono olisi :) Hienoa jos sait ahaaelämyksiä siellä!

      Poista
  8. Ärsyketulva... ja vielä sekin, että enemmän tai vähemmän vahingossa "taistelee sitä vastaan". Ajattelee, että ei sen noin pitäis olla. Pitäis olla hiljaista ja rauhallista ja harmonista ;). Ja salaa itseltäänkin urheasti toivoo/luulee, että josko tänään, tässä kahvihetkessä, tässä työmeilin keskellä ois rauhallista. No ei oo. Pitäis tai ei pitäis, actionia riittää. Jotenkin kun senkin osais oikeesti oikeesti hyväksyä, eikä olla jatkuvassa taistelutilassa, taltuttamassa sitä paljoa elämää pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Havahduin vähän samaan ajatukseen yksi päivä - mietin jotenkin että lapset ei saisi koskaan olla tottelematta mua. Sitten tajusin miten hölmöä on pitää kiinni tuollaisesta. fiksumpaa olisi hyväksyä ärsykkeet ja lasten temput!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.