Aallon viemänä

sunnuntai 17. tammikuuta 2016 Valeäiti 16 Kommenttia

Yksi typerä kuppi kahvia. Se sen teki. Takana alkoholin takia huonosti nukuttu yö. Pienen pieni huoli taloprojektin kustannuksista ja maailmantaloudesta. Sitten se yksi iltapäivänen kuppi kahvia ja homma levisi käteen.

Herään anoppilassa päiväunilta virittyneessä tilassa, joka laukeaa lopulta vasta 150 kilometrin päässä, kotioven oikealla puolella, epämukavat talvivaatteet riisuttuina. Istun lattialla ja silitän syliin tunkeneita lapsia, ja sitten pyydän heitä nousemaan.

Olen kiitollinen ja loputtoman surullinen siitä, että pieni tyttäreni ymmärtää. "Sä haluat äiti varmaan olla hetken yksin".

Minä en ymmärrä. Kuinka voi aikuiselle ihmiselle yhden hanskan ottaminen pois lapsen kädestä olla ylivoimainen, lannistava suoritus, joka vie voimia maratonin verran? Tekisi mieli huutaa ääneen niin kuin sen hanskakäden omistaja "En pytty!". Yrittämättäkin tiedän, että puhuminen on nyt liian vaikea suoritus, miten voisin muka kertoa miehelleni mistä on kyse (en tiedä) ja samalla vielä auttaa lapsen yli väsyneen itkun? 

Kaksi asiaa helpottaa: romahtamisen hyväksyminen ja mielikuvakirjoittaminen. Tajuan yhtäkkiä mistä on kyse, ja olo helpottuu. Aivan, tämä on tämä outo kemiallinen reaktio, joka mulla nykyään on, en olekaan (täysin) hullu. Muistutan itselleni että tämä on fysiologiaa, eikä tilanne oikeastaan ikinä johdu mistään "oikeasta" ongelmasta. Sanat ja niistä muodostuvat lauseet pulpahtelevat tajuntaani. Alan kuvitella kuinka kirjottaisin tästä ja sitä tehdessäni, kyynelten valuessa, aalto laimenee.

Kuvittelen kirjoittavani, etteivät paniikkikohtaukset kokonaan pois ole menneet, vaikka niitä ei oikeastaan ole syyskuun jälkeen nähty. Ne ovat kuin näkymätön verkko ohutta seittiä, joka kuroo itseään kasaan sisälläni. Jos annan sille rakennusmateriaalia, verkko saattaa yhtäkkiä tehdä pylvään kohti tajuntaani, kohti hormonejani ja primitiivisiä reaktiotani. Aina yhtä mitättömästä syystä.

Tämä päivä oli hyvä muistutus. Ainakin siitä kahvista (vähentäminen jatkukoon), unen tärkeydestä ja armollisuudesta. On vain hyväksyttävä se, että tämän arjen pyöritys ärsykkeineen on minulle välillä liikaa. On ihan oikeasti huomattava, milloin vedän hampaat jo tiukasti yhteen lukittuina, milloin pitää lopettaa mitätön askare kesken ja huilata. Kyllä, ostoksilla käynti voi olla liikaa. Kyllä, paljon kantamuksia ja vähän kiristävä huppari voi olla liikaa. Ja se on ihan ok. Yleensä ne ei ole, ja jonain päivänä ne ei ehkä milloinkaan enää ole liikaa, ja vaikka olisikin, mitä sitten? Sitten romahdetaan, ei sen kummempaa. Siitähän sitten on helppo nousta ylös. Vaikeampaa on sen romahtamisen estäminen, tasapainoilu liukkaan aallonharjan päällä. Kuin pidättäisi oksennusta vatsataudissa. Paljon fiksumpaa olisi surffata rohkeasti ahdistuksen aallon mukana ja antaa tunteiden tulla. Haaveilen jo ei ehkä niin kaukaisesta päivästä, jolloin voin vain nauraa itselleni aallonharjalla. Että noni, nyt tää akka meni taas hulluksi, pieni hetki olkaa hyvä. 

Tänään tämä akka meni taas hetkeksi vähän hulluksi, nyt se on taas vähän viisaampi, ja lempeämpi. 

Ja menee muuten ajoissa nukkumaan. 

*** 

Tammihaaste sai tänään taas kuin itsestään kohteensa, selkeän rakkauden tunnustuksen. Kiitos, rakas Insinööri, että ymmärrät. Annat tilaa ja hyväksyt. Olet älyttömän tärkeä tuki minulle tässä oudossa viidakossani. 

Näiden hullujen päivien lisäksi olet normaalipäivänä hauska, älykäs, luova, lempeä, kärsivällinen ja just sopivan omituinen. Just sopiva mulle. (Hyvät lihakset on kiva kaupanpäällinen). Rakastan. 

Yksi typerä kuppi kahvia. Se sen teki. Takana alkoholin takia huonosti nukuttu yö. Pienen pieni huoli taloprojektin kustannuksista ja maailm...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

  1. Mä niiiiin tiedän, mistä sä kirjoitat. Mulla on tosin pitkään (2v?) ollut vaihe, kun oon pysynyt kasassa ja mieli on pysynyt oikeilla raiteilla. (Kun alkaa vinksottaa, näen päässäni meneväni väärille raiteille. Välillä on vaikea pysäyttää, vaikka tietää just, ettei oikeesti oo mitää hätää tai ongelmaa. Että luulen vain. Kahvista tulee muuten herkkänä päivänä sellainen tila. Kahvivinksotus.) Tuli tässä lukiessa niin elävästi tunteet mieleen, kuvaat niin hyvin fiilistä. Mutta: Ihan samanlaisia tilanteita kohtaan nyt, kuin silloin ennenkin. Ihan samalla lailla reagoin niihin tyhmästi. Mutta pääsen jaloilleni. En jää vellomaan, enkä uppoa pinnan alle. Saatan mennä väärille raiteille, mutta tiedän (ja mies tietää) tapoja, joilla löydän sujuvasti liittymän oikealle radalle. On järkevä, ja selviävä olo. Ja sellainen, että jos kaupassa iskee maailmantuska vierastarjottavien kanssa, niin sitten tullaan kotiin ilman ostoksia kiljumaan, miten mistään ei tuu mitään. Ja mies lupaa huolehtia tarjottavat. Eikä siinä sen kummempaa. Ei tarvi edes analysoida enää kaikkia vinksotuksia erikseen. Ja siinä vinksotuksen hetkessä on nykyään puolet huumoria. Tai ehkä 75% huumoria ja loput 25% ahdistusta.

    Eli kyllä se siitä. Ymmärtämällä itseään ja muutaman tuollaisen ikävän kokemuksen keräämällä oppii varmasti selviytymään tilanteista tulevaisuudessa joka kerta vähän paremmin. Tai jos ei, niin toivottavasti oppii hyväksymään sen, että aina ei joka hetkestä selviä ihan kympin arvoisesti, mutta mitä sitten. :)

    Tsemppiä! Toivotaan, että sullakin jokainen vinksahdus olisi edellistä vähän iisimpi! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai vitsi, ihana kuulla! Siis ei se että sulla vinskahtelee vaan se että siinä on selkeä kehityskaari parempaan. Just jotenkin noin mäkin näen tämän menevän - että niitä varmasti vielä tulee, mutta opin koko ajan paremmin niiden kanssa olemaan. Kiitos!

      Poista
  2. Paniikkikohtaukset... I so feel you! Se olo on aivan jotain käsittämättömän hirveää, jota ei voi käsittää ellei ole itse sitä kokenut. Itselläni paniikkihäiriö alkoi opiskeluaikana ja yhä edelleen muistan sen joulukuun, jolloin istuin melkein koko kuukauden yksiössäni kun paniikkikohtaukset tulivat ja menivät monta kertaa päivässä. Harmittaa edelleen niin paljon että kesti silloin se kuukausi hakea apua. En enää ikinä halua sitä oloa päälle. Nykyään ovatkin jo aika hyvin hallinnassa, mutta edelleen välillä vyöryvät päälle. Liika alkoholi, kofeiini, epäsäännöllinen unirytmi ja stressi ovat varmimmat laukaisijat. Vähän hassua kyllä myös liiallinen toimeettomuus, esim. lomalla. Eipä siinä muu auta kuin hyväksyä, että hiton epämukava optio kohtauksille kulkee mukana, mutta yrittää vain mennä eteenpäin niistä huolimatta. Aikaa myöten ne helpottavat (ainakin itselläni), oikeastaan varmaan sen takia että niihin oppii suhtautumaan vähän lempeämmin ja toisaalta puoliso ymmärtää tilanteen.

    Hurjasti tsemppiä sinulle, nuku riittävästi ja ole armollinen itsellesi! :) joskus on parempi vain ottaa ja jättää päivän duunit kesken ja mennä nukkumaan, kun jäädä keittiön lattialle itkemään ja huutamaan "MÄ EN OSAA MÄ EN PYSTY TÄHÄN". Vielä parempi vaihtoehto on puoliso joka vie sinne nukkumaan, hoitaa loput asiat kuntoon ja tulee silittämään ja kertomaan että kaikki järjestyy. Tulipa pitkä teksti, mutta tämä kirjoituksesi herätti paljon tunteita ja ajatuksia. Kiitos! :) t. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura, nämä muiden kokemukset aina ihan tosi paljon auttaa omaa oloa. Hyvä jos olet saanut itsellesi vähän ymmärrystä siitä mistä noi aiheutuu, se on varmasti ensimmäinen tapa niiden helpottamiseen! Tsemppiä sinnekin :)

      Poista
  3. Tuttu tunne... se kun ote elästä kirpoaa ihan käsittämättömässä kohdassa. Siihen tosiaan auttaa säännöllisyys, hyvät unet ja liian alkoholin välttäminen. Liika sterssi ja väsymys on mulle ihan takuuvarmoja laukaisijoita.

    Kohtauksia tulee nykyään tosi, tosi harvoin ja silloinkin sitä tajuaa että just sillä hetkellä asioitten mittasuhteen on vääristyneet. Silloin kun lapset oli pienempiä, niitä tuli enemmän ja useammin. Mulle apu on löytynyt säännöllisen elämän lisäksi ahdistuslääkityksestä, sellaisesta joka ei tee elämästä tasapaksua ja latteaa, mutta helpottaa pahinta ahdistuneisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja se Fredde. Se jolta voi aina hädän hetkellä kysäistä onko mun ajatukset jotenkin suhteettomia ja saada rehellisen vastauksen; "Joo, on ne vähän..."

      Poista
    2. Heh, ihana Fredde! :) Mä yleensä kyllä tajuan täysin jo siinä hetkessä että ajatukset on pielessä, mutta se fyysinen reaktio on vaan niin voimakas. Rytmihäiriöt ja hengitysvaikeudet ajaa sellaiseen pakoreaktioon ettei halua edes selittää kellekään vaan haluaisi vaan pois - ja just se harvoin lasten kanssa on mahdollista. Pala kerrallaan eteenpäin, mullakin helpottaa selkeästi koko ajan!

      Poista
  4. Joskus jokin kovin mitätön asia on liikaa, yks kaks ja kuppi on nurin. Hyöky tulee vaikka kuinka yritit pyristellä vastaan. Itsellä pahinta on unettomuus ja stressi, kahvi ja alkoholi. Kahdelle ensimmäiselle en tunnu juuri voivan mitään, kahta jälkimmäistä käytän erittäin harvoin ja harkitusti. Oma elimistö on vain aika ajoin (kerran kuussa ja minun tapauksessa 2-3x kuussa) vielä erityisen herkkä kaikelle ylimääräiselle. Kun asian tiedostaa niin jo se kannattelee! Jaksamista, et ole yksin tämän kanssa 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai sitä hitto vie pitää itsekin sitten tota kahvia ja alkoholia miettiä tarkemmin. Kahvi ei ole oiekastaan ongelma, muut kuin aamukahvin sain heti syyskuussa suoraan pois. Viinistä on vähän vaikeampi luopua :)

      Poista
  5. Joskus jokin kovin mitätön asia on liikaa, yks kaks ja kuppi on nurin. Hyöky tulee vaikka kuinka yritit pyristellä vastaan. Itsellä pahinta on unettomuus ja stressi, kahvi ja alkoholi. Kahdelle ensimmäiselle en tunnu juuri voivan mitään, kahta jälkimmäistä käytän erittäin harvoin ja harkitusti. Oma elimistö on vain aika ajoin (kerran kuussa ja minun tapauksessa 2-3x kuussa) vielä erityisen herkkä kaikelle ylimääräiselle. Kun asian tiedostaa niin jo se kannattelee! Jaksamista, et ole yksin tämän kanssa 💗

    VastaaPoista
  6. Mulla ei ole paniikkihäiriötä, mutta on ollut keskivaikea masennus ja silloin oli kyllä hetkiä, jolloin ei ollut voimia aina edes syödä, saati ruokkia perhettä. Nyt on ollut pari vuotta haastavaa aikaa. Teinityttären masennus (oli osastolla kuukauden) ja ensin avioeron uhka 1,5 vuotta ja sitten mies tosiaan keräsi kamansa ja lähti. Nyt olen asustellut reilut neljä kuukautta lasten kanssa maalla. Jäin siis taloomme asumaan. Valmistuin ammattiin keväällä ja pääsin kesällä töihin, luulin kaiken helpottavan. Mutta ei. Välillä tulee itkuisempia aikoja, joita nyt nimitän monsuunikausiksi. Työkaveri sanoi, ettei tämä ole pelkkä sadekausi, vaan kyllä se on monsuuni. �� Onneksi on työpaikka, jossa voi itkeä, jos itkettää. Huonolla huumorilla tästä on selvitty ja huonona päivänä ei tehdä mitään ylimääräistä. Hyvänä päivänä sitten tehdään kotitöitä. Tänään ei sitten kumpikaan auto pihassa suostunut käynnistymään, vaikka naapuri antoi virtaa traktorista. (-31 astetta)Ehkä sitten keväämmällä... Onneksi koulubussi menee vierestä. Ainut haitta on, että tulee miinusta 1,5 tuntia joka päivästä, jonka joudun bussilla kulkemaan. Täällä maalla kun kulkee se yksi bussi kouluun ja takaisin. Sitten kun elämä sujuu normaalisti, ilman isompia vastoinkäymisiä, täytyy ymmärtää nauttia siitä! Nautitaan kaikki niistä hyvistä, tavallisista päivistä ja annetaan itsellemme armoa niinä huonompina.
    T. Helmiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulle on kyllä jaettu todella raskaat kortit. Ihan ilman masennustakin tuollaisista on vaikea päästä läpi hajoamatta. Muista olla heikko sitten sen jälkeen kun olet ollut vahva, aika älytöntä että pystyt tuollaisista puskemaan läpi! kovasti ajatuksia ja armoa sulle.

      Poista
  7. Olen nyt vuorokauden miettinyt, mitä kirjoittaisin sinulle. En keksi kuin yhden sanan. Armo. Riität sellaisena kuin olet. Kiitos rehellisyydestäsi, sinä rohkea!
    -Mirka

    VastaaPoista
  8. Voimia sinulle ja muista olla armollinen itsellesi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selina, ihana kun jaksatte kommentoida :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.