Viidennen vuosikerran uhma

torstai 3. joulukuuta 2015 Valeäiti 21 Kommenttia

Tunneaaltojen vietävänä.

Kahlasin juuri läpi blogiarkistoa, enkä voi uskoa silmiäni. En ole kirjoittanut juuri lainkaan Kakkosen jäätävästä, ravisuttavasta, perinpohjaisesta uhmasta, joka tuntui kestävän noin 13 kuukautta. Voipi olla, että se uhma oli sellaista tasoa, ettei elämässä paljon aikaa ja jaksamista kirjoittelulle jäänyt. Tiedä häntä. Sanotaan nyt kuitenkin että hohhoh. Tarhatäditkin oli neuvottomia, jos se auttaa ymmärtämään tilannetta. Mutta kas! Oikeasti kyseessä taisi olla vain taas yksi vaihe muiden joukossa, sillä eräänä aamuna se loppui. Enkä huijaa. Yksi aamu se heräsi ja ei vastustellut, vaan ilmoitti iloisesti "joo" johonkin ehdotukseeni, sanoi toisessa kohdassa neuvottelujen jälkeen "no okei" ja ei ollut moksiskaan vaikka väärän värinen muro tippui väärän väriseen kulhoon väärässä järjestyksessä. Kirjasin Facebookiin sarkastisesti että hei nyt sillä loppui uhma, mutta jotenkin edelleen näyttää siltä että (tämän kertainen) uhma todella loppui.

Ja elämämme jatkui niin onnellisena!

Tiedätte varmaan jo, mitä on tulossa. Se toinen lapsi. Viidennen vuoden uhma, joka on kuulemma pahin.

En osaa sanoa onko pahin, mutta friikein ainakin. Tilanteet on sellaisia, ettei kukaan meistä tajua mitä juuri tapahtui. Ja nämä tilanteet ei muuten menekään ihan hetkessä ohi, näissä jauhetaan pitkään. Toissapäivänä maailman sai raiteiltaan ymmärrys siitä, että mentiin jo sen ison risteyksen ohi. Seuraavana päivänä se, että korjasin väärin menneen numeron lukemisen. Tänään se, että joutui siirtymään pois ikkunapaikalta. Seurauksena näistä hirveistä rikkeistä minun rakas herkkä lapseni muuttuu slummin aggrekakaraksi, joka murisee ja näyttää hampaitaan (oikeasti), ärjyy, huutaa, lyö, potkii, tönii, heittelee tavaroita ja kaiken tämän välissä mököttää. Ja sen äiti ei muuten käyttäydy asiaan suhteen mitenkään kovin hyvin, vaan se kyselee aina välillä vihaisesti "mikä sulla oikein on?", koska se vaan ei oikeasti tajua mikä helvetti sillä on.

Kunnes yhtenä päivänä sain siltä vastauksen tuohon typerään kysymykseeni. Hampaiden välistä se slummipommi tiuskaisi puoliksi huutaen "en minä tiedä". Ahaaaa! Nyt puhuttiin samaa kieltä, kyllä yksi synnyttänyt hormonikimppu tuon ymmärtää! Että joskus voi vituttaa vaan se että vituttaa vaikkei tiedä mikä vituttaa.

Vyyhti alkaa ehkä aueta. Edelleenkään en riemuiten ota vastaan näitä tämän päiväisen kaltaisia episodeja, joissa se ikkunpaikka aiheutti totaalisen sulamisen keskelle katua ja kantaen suoritettua kotimatkaa siivitti ainakin sata ikkunapaikalllleeeeee -huutoa räkä poskella valuen. Mutta tänään ymmärsin ajatella, ettei se itsekään ymmärrä tilannetta, ja sen fiiliksen voimakkuus on sillekin rankkaa. Niinpä sain aikaiseksi sen, mitä en koskaan olisi uskonut itselleni voinut tapahtuvan.

Ensinnäkin, tunnistin sen sisälläni tulvahtavan raivon ja annoin sen tulla - ja mennä. Menin sinne lapsen tasolla ja kuuntelin, sanoitin. Totesin kerran, että nyt äidin pitää mennä hetkeksi kauemmaksi, kun harmittaa niin paljon ettet suostu tulemaan. Otin loppumatkan kiireettä ja autoin häntä etenemään. Puhelin matkalla jatkuvasti siitä, miten ikävää onkaan kun se ikkunapaikka meni ja että on se kurja että sulla on nyt noin paha mieli. Ja kyllä, koko matkan minua vitutti. Todella, todella paljon, koska tällä selällä jokainen vastustelu tekee kipeää. Kotona otin sen syliin heti kun poistyöntäminen loppui. Annoin sille aina kolme tunnetta ja kysyin mikä niistä on nyt päällä. Saatiin selvitettyä että kyseessä oli pahemman kerran pettyminen ja siitä johtuva vihastus. Kerroin että niin käy myös mulle. Ymmärsin, että tuntuu tosi pahalta ja että voi ehkä jopa pelottaa näin vahvat tunteet. Kerroin että rakastan.

Ei tämä kaikki vieläkään auvoiseksi onneksi muuttunut, mököttävä ja kireä pieni nainen meillä edelleen oli. Mutta oleellista on se, että me ratkaistiin se pahin tilanne yhdessä. Me kumpikin kuunneltiin tilannetta ja tunteita ja annettiin itsemme olla huonoissa fiiliksissä. Me osattiin ottaa oma tilamme silloin kun sitä tarvittiin, mutta lopulta myös osattiin lohduttaa toisiamme tässä tunteiden pyörteessä. Aikamoinen suoritus tälläiseltä "räjähtävältä äidiltä!"

Kyllä mä silti toivon kovasti, että tämäkin on vaihe. Nopea sellainen, kiitos.

P.s. Olin jo niin päättänyt että kaiken tän uhma/räjähdysjutun vastapainoksi kerron teille välillä myös siitä miten ihania nämä lapset oikeasti on. Ehkä sitten viikonloppuna.

Tunneaaltojen vietävänä. Kahlasin juuri läpi blogiarkistoa, enkä voi uskoa silmiäni. En ole kirjoittanut juuri lainkaan Kakkosen jäätäv...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

  1. Voi ihana! Meillä painitaan kanssa 5v uhman kanssa. Ja se on kuin pikkuisen teini-ikäisen kanssa luovimista. Ja välillä kyllä miettii itsekin että kumpi meistä on se teini-ikäinen kun ei sitä tosiaan osaa itsekään käyttäytyä kuin aikuinen. Siinäpä hyvä joululahja toive: pitkäkestoiset hermot 👍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pukki voisi tuoda niitä vaikka vähän ylimääräistäkin :) mitenhän se teini-ikä jaksetaan kun silloin ei ole luvassa edes sitä syliä?

      Poista
  2. Vau. Hyvä sinä, hienosti hoidit!

    VastaaPoista
  3. No nyt oon kyllä vähän kade! :-D En siitä uhmasta vaan mahtavasta onnistumisesta. Well done, saat taputtaa itseäsi olalle parikin kertaa.

    VastaaPoista
  4. Nyt tuli välittömästi mieleen oma oivallukseni siitä, miten uhmaikäinen on kukkaan puhkeava eksistentialisti. Että jos filosofiasta olisi apua (yleensä ei ole).

    Mutta hienosti hoidettu! Noi iltapäivän hakutianteet on vielä erityisen haastavia (ainakin mulle), kun kaikki on vähän väsyneitä päivästä ja ärtyneitä siinä välitilassa roikkumisesta.

    Meillä muuten juuri nää herkkikset räjähtelee kauheimmin, liittyen niiden täydellisyyden tavoitteluun. Esikoisen pitäisi olla tyynessä latenssivaiheessa, mutta kerro se sille silloin kun läksyt ei onnistu heti tai kaverin synttärikorttiin tuleekin vääränlainen kukkanen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perjantai iltapäivä menee sitten kaikilla käyrillä vielä kauheammaksi. Eilen suuri onnettomuus oli se ettei me ostettu huonekasvia kukkakaupasta :D NIin totta noi sun pointit kyllä, pitää vaan muistaa kertoa kertoa ja kertoa.

      Poista
  5. Tuttu juttu täälläkin. Meillä ajoittui ajalle 4,5-5 v. Järjetöntä raivoa ja kaikenlaista kiusantekoa. Jatkuvasti. Ja herkkinä hetkinä hän sitten nyyhkii, että "kun pää on niin täynnä vihaisia ajatuksia". Meillä myös päiväkodista tuli joka päivä raporttia noista tilanteista, ja toisaalta olin onnellinen, että edes he siellä osasivat kypsästi ja rauhallisesti hoitaa raivon riepottelemaa lasta....

    Me käytiin jopa perheneuvolassa. Se kuunteli meitä ja kertoi, että monesti eskari-ikäisillä iskee just tollanen vaihe. Ajattelu ja sisäinen maailma kehittyy, tulee suuria kysymyksiä ja pelkoja. Kasvaa isoksi. Ja yhtäkkiä sainkin ylpeilyn aiheen: Meidän neljävuotias käy jo läpi eskarikriisiä. ;D

    Nyt se on 5,5v, iloinen ja hyvin käyttäytyvä. Temperamenttinen toki yhä, mutta hermot menee vain ymmärrettävissä tilanteissa. Itse jo näen, että noissa syvissä vesissä rämpiminen on opettanut siitä viisaan, tarkkanäköisen ja ajattelevan lapsen. Joka huomaa (valitettavasti) myös äidin ja vauvankin kaikki tunnereaktiot ja haluaa auttaa.. Ja tsemppaa itseään ylittämään pelkonsa tilanteissa, jotka ennen yltyi raivariksi (kuten peleissä häviäminen tai parturissa käynti).

    Ja sitten tuli vuoroon se seuraavan lapsen järjetön kolmeveeraivarivaohe. Kauhun tasapaino pysyy. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kans mietin että voisihan sitä huvikseen käydä neuvolassa juttelemassa. Työkaveri oli kuulemma viety "uhmatoimistoon" eli psykologille :D Se oli sitten heti auttanut kun sai jonkun aikuisen keskittymään omiin huoliin. Tämä meidän herkkä kukkanen vaan on niin kovin tarkka kaikesta että pitää vielä meidän kaikkien harjoitella löytääksemme oikea tapa helpottaa tuskaa.

      Poista
  6. Wau, hienosti toimittu.
    On helpompi olla räjähtämättä kun tajuaa että toinen on todella hukassa niiden v-maisten olojen kanssa joista ei ymmärrä mitä sen p**** olo on. Että miksi mä raivoan väärään kohtaan laitettua ketsuppia tai ikkunapaikkaa.
    Tää oli hyvää vertaistukea!! Kiitos tästä mahdollisuudesta saada hieman armollisuutta omaan paskamutsi-fiilikseen. Meillä 6v kanssa just vkloppuna huusin epätoivoisena et mikä ihme sua vaivaa ja lapsi kyynelehtii; äiti mä en tiedä. Miten voi elää 40 v ja olla ihmistyön ammattilainen ja näin tyhmä oman lapsen suhteen.
    Ihanaa että Valeäiti -blogi on olemassa, arjen jari sinkkonen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitos samoin, ihana (tavallaan) aina kuulla näiden muidenkin juttuja. On se hankalaa! Ihana toi arjen Jari Sinkkonen :D :D

      Poista
  7. Onko se vain minun puhelimeni jossa on vaikeuksia päästä tänne sivuille? Jos yrittää päästä etusivulle Googlesta tai osoitteella niin tulee vain sellainen hyppivä neliö/kolmio. Tähän juttuun pääsi fb.n kautta suoraan, muita kautta ei onnistu. Edes Fb.stä klikkaamalla etusivun linkkiä ei onnistu..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun sanoit, täytyy tutkia! Mulla ongelmia ei ole ollut, mutta on se kyllä hidas. Just se pomppiva kolmioneliö on merkki lataamisesta, yritän tutkia illalla jos suinkin osaan että mikä vialla. on tämä mobiilissa just nyt muutenkin huono ja mitkään linkit ei näy jne..

      Poista
    2. Mulla sama homma! Ei ole tullut luettua muutoksen jälkeen ennen kuin nyt, kun on harvinainen mahdollisuus istua hetki koneella ilman töitä! (Mulla on tietysti myös tosi vanha puhelin, mutta muiden blogien kanssa ongelmaa ei ole.)

      Poista
  8. Hyvä sinä! Mullakin on viime aikoina ollut muutama tosi hyvä kirkas hetki käsitellä näitä järjettömyyksiä. Toki muutama räjähdys joukossa...

    Mikä vääryys, ettei nää vaa voi olla yhteistyökykyisiä yhtäaikaa... miten voi ollakin et vuorotellen on elämä niin vaikeaa. En tiedä mikä uhma / esimurrosikä meidän kahdsanvuotiaalla taas oli, mutta tuntuu vaan iha uusille levelille menevän nää raivarit...ja mulle luvattiin seestisiä vuosia kun lapset menee kouluun.. as if. .. ja kun kahdeksan vuotias tuli taas järkiinsä ja sai okei- moodin päälle niin mitä tekee viisivuotias kuopus.. no älkää tietenkin vääntää joka ikisestä asiasta. Huh.

    Ja hei, me tiedetään, että teillä on ihanat lapset ja ihania, mahtavia hetkiä ja päiviä. Ne on vaa niitä hetkiä, jotka pitää nauttia siinä hetkessä täysin siemauksin eikä pohtien mitä siitä kirjoittaisi meille muille luettavaksi.

    Tsemppiä ja kiitos tärkeästä vertaistuesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai apua kahdeksanvuotiaatkin on raskaita :D Hyvä että tiedätte että meillä ollaan myös ihania, niistä on vaikeampia uskottavasti kirjoittaa ;)

      Poista
  9. Mä kanssa luulin, että meillä oli jo 5-vuotiaana "eskarikriisi", kunnes rehti 6-vuoden "esimurrosikä" pamahti silmille 6,5 vuotiaana, juurikin tytölle. Kaikki asiat on semmoista vääntämistä, marinaa, kitinää, MÖKÖTTÄMISTÄ, niin niin dramaattista että huumoria todella koetellaan. Ei jaksais vääntää kaikesta heti aamusta alkaen, mutta pakkohan se vaan on. Murrosikää odotellessa, kilahdus. Tuntuu, että meidän poikien kanssa on tosi paljon helpompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ei ei älä kerro mulle tälläisiä :D :D

      Poista
  10. Mä voin kertoa, että se 6v. vasta "ihana" onkin :D On se oikeastikin ihana tosi usein, mutta on niin mieltä ylentävää mennä hakemaan sitä sieltä eskarista kun toinen on samantien naama väärinpäin, että miks sä tulit, kuka hakee pikkuveljen, mitä meillä on ruokana ja kuka nukuttaa ja jokainen vastaus oli väärä. Sitä sitten yrittää kysellä, että oliko kiva päivä ja mitä teitte ja toinen vaan mulkoilee ja potkiskelee kiviä. Välillä olen siinä kävellessä (sinne päiväkodille hakemaan pikkuveli) jutellut sitten jotain ihan puuta heinää kun en enää muutakaan tiedä mitä sanoa, kun kaikesta mitä häntä koskevaa koitan jutella, saan vaan mulkoiluita ja "no en tiiä" tiuskaisuita takaisin. Sitten kun juttelen jotain ihan mitä sattuu ("myöhästyin tänään KAHDESTA bussista" tms. yhtä mielenkiintoista 6v.:n mielestä) se katsoo kuin vajaata ja kysyy, että: "Miksi sä sitä mulle kerrot?" tekis välillä mieli huutaa, että kun en mä enää hitto vie tiedä mitä muutakaan sun kanssa jutella, mutta oon vaan sanonut, että kunhan ajattelin jotain jutella kun tässä kahdestaan kävellään. Olen myös saattanut jutella, että oliskohan hienoa jos olis oikeasti olemassa Elsa (Frozen) tai olisikohan hienoa olla itse Elsa, se sai vähän vähemmän ynseän vastaanoton, koska oli selvästi lapsen kieltä. Sitten taas oliko rankka päivä sai vastaansa murahduksen, mutta kun juttelin, että "mulla ainakin oli rankka päivä" ja "ei se mikään ihme ole kun aika pitkä päivä ollut" sai vastaansa hiljaisuuden (ei murahdusta tai tiuskaisua \o/ ). Selvästi pitää jutella lapse kieltä, mutta on se välillä niin turhauttavaa kun on kuin munankuorilla kävelisi.
    Välillä uhmakohtaukset sitten taas lähtee ihan lapasesta. Tyttö on aivan raivona, itkee ja huutaa ja kun yritetään kysellä mikä on, niin rupeaa tärisemään ja huutamaan, että: "lopettakaa! Mä tuun koko ajan vaan entistä vihaisemmaksi!" Sillon kun ottaa syliin ja antaa vain olla siinä, se hellittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kääk, toi kuulosti aivan todella pelottvan tutulta ja uskottavalta tulevaisuudenkuvalta. Just tollasta meillä on varmaan jo ihan pian. Shit shit shit..

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.