Mulla on ikävä sua

sunnuntai 13. joulukuuta 2015 Valeäiti 19 Kommenttia


Kirjoitan tätä tekstiä lauantaiaamupäivällä, lasten leikkiessä iloisesti taustalla. Kakkonen vetää Robin-showtaan ja Ykkönen tekee koruja. Koti on sotkuinen ja musa pauhaa. Olen aivan älyttömän onnellinen, vaikka voisin olla tällä hetkellä myös Tallinnassa kahden tärkeän ystävän kanssa. Vaikka niitä ystäviä onkin kova ikävä, jouduin valitsemaan lapset.

Koska mulla tulee nykyään lapsia ikävä. En halua lähteä Tallinnaan lauantaina, kun viikolla on ollut jo monta iltaa pois kotoa, ja illallakin lapset on menossa hoitoon.

Aina ei ollut näin. Kun palasin töihin Kakkosen ollessa vähän yli vuoden ikäinen, oli alkuun tottakai vähän vaikeaa. Olin ollut kaksi ja puoli vuotta jatkuvasti lasten kanssa symbioosissa, vaikka toki paljon myös omia hetkiä mahtui mukaan. Ensimmäiset viikot oli todella outoja. Tuskailin sen kanssa, miten voinkaan yhtäkkiä olla kahdeksan tuntia joka päivä pois lasten luota? Enhän ehdi nähdä niitä illalla enää ollenkaan, ja sekin aika tuntuu menevän iltapuuhiin. Alkuun en malttanut olla iltaisin poissa juuri ollenkaan. Ennen kaikkea ajattelin, etteivät lapset kestäisi sitä.

Joidenkin viikkojen päästä homma kuitenkin tasaantui ja taisin ottaa vähän kompensaatiotakin kuluneista vuosista. Yhtäkkiä illat täyttyi kaikenlaisella urheilulla ja menolla, ja jouduin vähän jo kyselemään lupaa olla pois kotoa. Jos olen ihan rehellinen, lasten luota pois oleminen ei tuntunut musta kovin pahalta. Enemmän laskeskelin kuinka paljon voi olla pois ilman että se kostautuu itkuisina lapsina. Kuulostaa aika kamalalta näin kirjoitettuna, mutta annan itselleni vähän armoa: siellä kotona oli kaksi tosi pientä tosi uhmaista lasta, ja takana oli paljon aika tiivistä yhdessäoloa. Lasten kanssa vietetty aika ei ollut pelkkää ihanaa aikaa, vaan mukaan mahtui tasaisin väliajoin jotain eriteshowta, kaatumisia ja riitoja. Siis ihan tavallista pikkulapsiaikaa, juuri sitä josta kaikki varoittelevat ettei sitä saa takaisin.

Luulen että "ne" vähän huijaa. Minulle se yhden ja kolmen ikävuoden välinen jatkuva uhma ei näyttäydy aikana, jota kaihoan lopun elämääni. Olihan se ihanaa paikoitellen myös, mutta kyllä se oli myös aika hemmetin kuluttavaa. Olo oli pääsääntöisesti riittämätön, palautetta tuntui tulevan aina vähintään yhden ihmisen suusta. Minulta vaadittu palveluntaso oli korkea ja tauoton: milloin piti vaihtaa vaippaa, milloin ruokkia ja milloin sopia riitoja.

Itse liputtaisin enemmän tämän nykyisen ajan puolesta, lapsiajan ihanuudesta. Ne ei enää ole pelkästään pikkulapsia, vaan aivan ihania omia ihmisiä, joiden kanssa on supersiistiä hengailla. Kiireisen arjen lomassa lasten kanssa vietetty aika on noussut ihan uuteen arvoon. Se antaa enemmän kuin ottaa. Entistä useammin valitsen mieluummin kotona vietetyn ajan kuin jossain muualla luuhaamisen. Erityisesti vaalin näitä lauantaipäiviä, näissä on edelleen jotain erityistä taikaa. 

Tunnistaakohan teistä kukaan muu tätä tunnetta? Että vasta oman väsymyksen taituttua siitä lasten kanssa vietetystä ajasta voi ihan oikeasti nauttia, ja että se on ihan ok? Onhan?

Nyt minä menen ja keskityn taas näihin kahteen huipputyyppiin. Me ollaan jo painittu ja piirretty, tansittu ja laulettu. Kohta tehdään ruokaa ja käydään hakemassa Ykköselle lisää korutarvikkeita. Ja tämän tankkauksen turvin voin mennä hyvillä mielin illlalla Insinöörin kanssa kahdestaan Vain elämää - konserttiin ja nähdä lapset taas innoissani huomenna tämän tekstin ilmestyessä, varmasti jo ikävöiden. Koska Sanni ja Anssikin sen tietää:

"Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla". 

Kirjoitan tätä tekstiä lauantaiaamupäivällä, lasten leikkiessä iloisesti taustalla. Kakkonen vetää Robin-showtaan ja Ykkönen tekee koruja...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

19 kommenttia :

  1. No juuri näin. Kotivuodet oli hyviä, mutta kyllä mä nautin enemmän yhdessäolosta näiden kanssa nyt kun niillä on ajatuksia joita ne pystyy ilmaisemaan ja meillä voi oikeasti olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Varsinkin kaksosten kanssa se vaihe, jossa oli lähinnä hoivaa ja sanatonta uhmaa oli - no, teillä niillä on sen verran pieni ikäero, että tiedtä mistä puhun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä, tiedän :) mahtavaa että olet samaa mieltä, vähän oikeasti jännitti että onkohan tämä vain mun juttu :D

      Poista
  2. Odotan kovasti tuota aikaa. Just tänään Hoplopissa mietin, että ehkä parin vuoden päästä me voidaan alkaa touhuta näiden kans viikonloppuisin jotain järkevää. Että esimerkiksi saa sämpylät leivottua kerralla alusta loppuun. Olin eilen pari tuntia omilla menoilla, kampaajalla ja jouluostoksilla, ja olin kuin uusi ihminen. Tänään on ollut taas tätä kotiarkea, vaikkakin puolison kanssa, ja oon nyt jo kiukkuinen. Huomenna olisi taas edessä tauoton ja päiväuneton yh-päivä näiden tonttujen kanssa (4,5 kk ja 2v 11 kk). PUUUH.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä, se koittaa teille ihan..öööh...pian! Sanoisin että kun pienempi on yli 2 alkaa helpottaa rajusti, mutta jo sitä ennen teillä on varmasti sämpyläaikaakin tiedossa :)

      Poista
  3. No uskon ja ymmärrän tuon loistavasti. Mulla on nyt menossa sun vaihe nro 1, eli koko ajan kotona kahden pienen lapsen kanssa. Sitten kakkosvaiheessa, kun palaan joskus toivottavasti töihin, lienee edessä juuri tuo menetetyn takaisin otto, mene ja tiedä missä mitoissa tosin, kun nytkin se kotivankeus johtuu siitä että mies on aina töissä tai työmatkoilla, enkä iltamyöhään ysin aikaan jaksa lasten valvottamisen vuoksi enää mihinkään lähteä, ja viikonloppuna taas on pakko viettää vähän perheaikaa.

    Esikoinen täytti syyskuussa kolme ja muuttui yhtäkkiä tyypiksi, jonka kanssa on hauskaa keskustella ja jonka ottaa mielellään mukaan eri paikkoihin, koska se tykkää siitä ja osaa käyttäytyä jo riehumisen sijaan. Yhtälöä vain vaikeuttaa 1,5-vuotias eroahdistustaapero, joka on juuri siinä riemukkaimmassa vaiheessa kun on pakko heittää, kiskoa, rynkyttää ja pureskella kaikkea ja kilahtaa kieltämisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I so hear you, meillä oli toi sama kombo. En muista milloin helpotti, koska en muista siitä ajasta mitään muutenkaan. Ehe ehe. Mutta hei siihen asti: tehkää niitä retkiä aina yhden lapsen kanssa kerrallaan! Elämä menee niiiiin paljon helpommin silleen.

      Poista
  4. Kiitos! Kiitos tästä tekstistä! Onhan nämä sulosia pulloposkia, 2kk ikäinen vauva ja vajaa 2 vuotias, mut siis helkkari. Jatkuvaa huoltotyötä, uhmaa, mysteeri-itkua, jumalaton kaaos. Kiitos kun muistutit että ne ihmistyy kyllä! Ehkä. Toivottavasti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne ihmistyy :) Niistä tulee aivan sairaan siistejä tyyppejä sen lisäksi että ne on nyt ihania!

      Poista
  5. Tuttu tunne! Mun kaksoset on 3v, ja ehkä viimeisen puolen vuoden ajan olen oikeasti nauttinut lasten kanssa olemisesta. On mahtavaa huomata että mä en vain rakasta mun lapsia, vaan tykkään niistä myös! Ja nyt vasta voi myöntää itselleen sekä ääneen muille miten kamalaa se vauva-aika suurimmaksi osaksi oli. Ja parempaa vielä tulossa 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aah, tämä oli ihanasti ja tosi osuvasti sanottu, että rakastamisen lisäksi myös tykkää lapsistaan. Kiitos!! Samat fiilikset nyt esikoisen kanssa joka on pian kuusi (ja ehkä reilun 2 v päästä kuopuksen kanssa joka on nyt 3 kk).

      Poista
    2. Kyllä, komppaan Satua! Aivan nerokkaasti ilmaistu, kiitos!

      Poista
  6. Tuota vaihetta odotellessa. Meillä 4,5v erityislapsi ja 2v9kk "tavis"lapsi. Tällä hetkellä mulla on rentohauskaa jos lapsia on seurassa vaan jompikumpi. Mut kahdestaan nuo tappelevat niin paljon tällähetkellä et koko elo on pelkkää kieltämistä ja vahtimista ja ohjelmatoimistona olemista... Lisäksi yksin molempien lasten kanssa voi mennä vaan pihalle tai leikkipuistoon. Esim kyläily on täysin mahdotonta. Eli sitä aikaa odotellessa että vkl yksin ainoana aikuisena olisi jotenkin akkuja lataavaa kun nyt niiden vkl jälkeen tarvitsen akkujen latausta. Onneksi järjestellään miehen kans laatuaikaa lasten kans niin että molemmille niitä vain 1kpl mukaan ja sit onkin kiva tehdä melkein mitä vain :) onneksi koko perheenkin kesken on mukavaa esim reissussa kun tyyppien huomio on muualla kuin toistensa kiusaamisessa ja seikkailuihin mennään käsikädessä vaikka aikamoista säätöä sekin on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, sulla on kyllä koko sylillisen edestä annettu. Varmasti teilläkin matkan varrella muuttuu helpommaksi, mutta kuulostaa myös siltä että teillä on mua paremmat eväät (asenne) selvitytyä :) Tsemppiä!

      Poista
  7. Täällä lapset 3 vuotta ja 6 vuotta. Mahtavaa seuraa. Parhautta. Allekirjoitan sanasi. Etsin juutuubista Sannin biisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti biisi oli sustakin hyvä, yhtä hyvä kuin seurasi :)

      Poista
  8. Mä ymmärrän täysin. Musta on ihan bullshittiä kun aina sanotaan, että muista nyt nauttia esim. siitä vauvavuodesta. Jos joku aika on niin kamalaa, että siitä ei muista nauttia, ei se varmaan sitten ollut niin nautittavaa. Ainakaan ei pitäisi ottaa syyllisyyttä siitä ettei nauti, vaan voi ihan hyvällä tunnolla odotella parempia aikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no ÄLÄ!! Toi on mun yksi ihan lemppari-inhokkeja: "muista nauttia". Enkä nauti saatana. Eikä ole pakko.

      Poista
  9. Samantyyppiset tunnelmat täällä. Lapset nyt reilu 5 ja 3,5 v. Kuopuksen ollessa kolmevuotias olisin voinut aloittaa kotihoidon uudelleen, koska noiden kanssa pystyi jo tekemään juttuja ja käymäänkin jossain. Palasin kotoa töihin kuopuksen ollessa 1v1kk, ja vasta hänen täytettyään kolme meillä alettiin nukkua yöt.

    Tarmotar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuh, tunnen tuskasi. Kakkonen alkoi nukkua vasta kanssa vuoden kohdalla, Ykkönen ei vielä silloinkaan, eli takana oli se 2,5v. jo. Yök.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.