Mitä jos...

keskiviikko 11. marraskuuta 2015 Valeäiti 17 Kommenttia

Älyttömän määrän komppaavia kommentteja kerännyt arkituska-teksti sai tajuamaan, miten hassuksi oma elämä onkaan mennyt. Miten säännellyksi, suorastaan stoalaisen kurinalaiseksi. Ja miten erilaista se olisikaan jos ei olisi lapsia! Ote eräästä kommentista:

"Juuri eilen havahduin, että oon niin kummallisessa tilanteessa työtovereihini nähden. Kesti piiitkän tovin ennen kuin ymmärsin, että ne puhuu aamulehden lukemisesta oman aamupalansa äärellä ja että kuinka se on tärkeää saada lukea siinä kaikessa rauhassa. Mä herään puol seiska, laitan itteni ja yhen päiväkotilaisen sekä yhden koululaisen valmiiksi ja koitan olla ovesta ulkona ihan viimeistään puol kasi, jotta ehdin päiväkodin kautta kasiksi töihin."
Aivan käsittämätöntä. Että on vielä olemassa ihmisiä, jotka lukevat aamuisin lehtiä. Mä en varmaan tekisi sitä edes ilman lapsia. Niin, minkälaista mun elämä olisikaan ilman lapsia?

Heräisin siihen aikaan kun oma päivän ohjelma sanelee. Voisin käydä vaikka lenkillä aamulla, ehkä jopa Insinöörin kanssa. Ei olisi pakko aina jonkun väijyä kotona. Aamiaisella kuuntelisin omaa musiikkia, en Smurffien versiota Boom-kah:ista. Lukisin ehkä edes jotain lehteä. Pukisin rauhassa, silkkipaidan voisi laittaa heti eikä tarvitsisi odottaa viimeistä hetkeä juuri ennen ulko-ovella. Siihen paitaan ei mitenkään ehtisi tulla räkää, vaikka pukisin sen heti aamiaisen jälkeen.

Töissä olisin sillä tavalla kuin huvittaa. Vaikkapa ysistä kuuteen. Sen jälkeen voisin hetken mielijohteesta mennä kaupungille haahuilemaan, ostamaan uusia työvaatteita ja illastaa Sushibarissa. Mulla olisi siihen rahaa nähkääs.

Voisin jättää salikassin tuossa tapauksessa töihin ja mennä huomenna sittenkin. Tai kantaa käyttämättömänä kotiin. Kun ei ole oman kassin lisäksi kahta potkulautaa ja kahta lasta ohjattavana bussiin, on ihan sama milloin noita paria hassua salikenkää roudaa.

Itseasiassa, mitä väliä millään salilla, mulla olisi vielä tissit.

Illalla varmaan katsoisin telkkaria siinä pienessä viinipöhnässäni. Yhdeksän ja kymmenen välillä en käskisi jatkuvasti metrin mittaista miestä takaisin sänkyyn. Lähinnä vastustelisin kaksimetrisen miehen sänkyynmaanittelua. Vastahan me eilen. Minä istuisin sohvalla sillä sushin turvottamalla takamuksellani, hyvillä tisseilläni ja söisin irtareita ihan just niin paljon kuin haluaisin, eikä lauantai tarkoittaisi mun kalenterissa sitä ainoaa luvallista karkinsyöntihetkeä.

Menisin ehkä joka ikinen perjantai aftereille, koska se vaan on parasta. Saattaisin monenakin viikkona ottaa kännit ystävien kanssa, koska sekin on kivaa. Tanssisin baarissa itseni hikeen, söisin yöllä kebua ja nukkuisin seuraavana aamuna pitkään. Urheilisin, ulkoilisin, matkustelisin, sisustaisin. Myös valkoisilla kalusteilla.

***

Oikeasti minä myös väsyisin. Sushi alkaisi kyllästyttää, salikamat ärsyttää ja vastasisustettu olohuone kaikuisi iltaisin valkoista tyhjyyttään. En minä oikeasti missään baareissa kävisi, kaikilla kavereilla on lapsia tai liian väsyttävä työ. En minä varmaan edes urheilisi.

En ainakaan tietäisi, että heiluva hammas on maailman siistein juttu, ja että ensimmäiset onnistuneet polkaisut pyörällä saa tipan silmään. En näkisi yhdelläkään matkallani mitään niin mieletöntä kuin vauvan ensimmäinen hymy, ilmavaivoista johtuva tai ei. En osaisi etsiä reiteiltäni sopivia kiipeilypuita, en ymmärtäisi miten hienoa on nähdä iso paloauto, en jaksaisi keksiä loputtomasti riimejä ja arvuutella mikä eläin toinen on (aina sammakko tai apina). En nauraisi salaa Insinöörin kainaloon, kun joku näyttää minulle kärrynpyörän, johon unohtui ottaa kädet mukaan. En koskaan ikinä olisi kenellekään niin tärkeä, että yhden yön poissaolo on korvattava tuhansilla suukoilla, haleilla ja yhteisillä kuiskutteluleikeillä.

Hyvä on sitten. Vaikka elämä ilman lapsia osaakin ihanalta kuulostaa, se ei ole minua varten. Vielä. Sen aika tulee taas. Mutta nyt? Ei. Tiedän että itselläni sydän kaipaisi jotain ihan muuta, eikä osaisi nauttia elämästä susheineen ja matkoineen. Siksi niitä lapsia meille haluttiinkin, ja onneksi onneksi onneksi myös saatiin. Sydämestäni toivon lapsia kaikille niille, jotka lapsia kaipaavat, ja toivon rauhallisen lapsetonta elämää niille, jotka sitä haluavat elää.  Meillä kaikilla taitaa olla aika hyvä just näin.

Älyttömän määrän komppaavia kommentteja kerännyt arkituska-teksti sai tajuamaan, miten hassuksi oma elämä onkaan mennyt. Miten säännellyksi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

  1. Just näin! Ja aikansa kutakin. Usein sitä haaveilee sellaisen perään, mitä just nyt ei oo. Kuten lapsettomana lasten perään ja lapsellisena aikaan, jolloin niitä ei ollut. Mutta mutta, en kuitenkaan mistään luopuis. Nyt eletään rankkaa pikkulapsiaikaa, myöhemmin taas aikaa enemmän itselle, ehkä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sit tänään mä menin ja luin jonkun syyhkykolumnin tyhjän pesän haikeudesta. Kun sit sekin on kamalaa kun lapset lähtee. Eikö meille ikinä mikään kelpaa!!

      Poista
  2. Mä en haluais kauheasti ees aatella tätä, koska siinä vaiheessa kun voisin tehdä mitä haluan, en takuulla enää halua.

    VastaaPoista
  3. Mä jo siihen kommentoin, että melko masentavaa tekstiä ja kommentointia näin juuri ensimmäistä lastaan (pitkään ja hartaasti, 5v) odottaneelle :D Mutta kommentti ei jostain syystä tullut näkyviin. Teimmekö nyt virheen? Olisko sittenkin pitänyt jäädä lapsettomaksi?

    Koskaanhan se ei ole hyvä, nyt kahden aikuisen vapaa ja riippumaton suhde muuttuu lapselliseksi arkirumbaksi, sitäkö halusin, en tiedä. Mutta paluuta ei kai ole. Jotain hyvää siinäkin on oltava vaikka kaikki (?) blogit ja mariahintikat lähinnä valittaa miten on rankkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rankkaa joo, mutta myös ihan mielettömän palkitsevaa. Sitä vaan on vaikea lapsettomille kavereille selittää esim. just tuota heiluvan hampaan siisteyttä :) Tai sitä mieletöntä positiivista energiaa, joka ihan väkisin tarttuu vaikka miten muuten kaikki ottais päästä.

      Ehkä tämä 'villitys' voivotella lapsiarjen rankkuutta on jonkinlainen patouman purkauma, kun vielä muutamia vuosia sitten aiheesta ei oikein voinut puhua vaan äitiys ja perhe-elämä yleensä esitettiin kovin siloisena ja suloisena?

      Poista
    2. Niin onhan ne omat lapset tärkeintä maailmassa sitten kun niitä on. Itselle oli kuitenkin hiukan yllättävää nukkumattomuuden rankkuus. Se on ainakin mulla se, mikä aiheuttaa ongelmia kaikessa jaksamisessa kotona lasten kanssa. Ja kun sattui vielä kaksi huonosti nukkuvaa lasta peräkkäin. Jos saisi nukkua edes sen kuusi tuntia yössä ja edes kolmekin tuntia niistä putkeen, jaksaisin paljon paremmin. Ja totta tuo kommentti, että tuntuu olevan vähän tabu valittaa kotiäitiyden rankkuudesta, eihän se nyt rankkaa voi koskaan olla. Miksei se työ siinä missä muutkin.

      Poista
    3. Tietenkin ne omat lapset on tärkeintä maailmassa sitten kun niitä on. Mutta ei se mielestäni sitä tarkoita, etteikö voisi olla myös rankkaa ja sen voi myös sanoa ääneen. Itseni ainakin hiukan yllätti univelan rankkuus. Se on se, mikä aiheuttaa ongelmia jaksamisessa lasten kanssa kotona. Ja kun vielä sattui kaksi huonosti nukkuvaa lasta peräkkäin. Jos saisi joskus nukkua edes sen kuus tuntia yössä ja siitäkin edes kolme tuntia putkeen. Mutta tässäkin olemme tietysti erilaisia, toiset jaksaa paremmin vähillä unilla kuin toiset. Myös kotiäitiyden rankkuuden ääneen sanominen saa usein merkitseviä katseita osakseen. Siis miksei tämä työ voisi olla rankkaa siinä missä jokin toinenkin työ?

      Poista
    4. Minä, joka tuon kommentin siihen arkituska-tekstiin kirjoitin ja mikä tähän tekstiin on nyt nostettu, en todellakaan vaihtaisi yhdenyhtä päivää pois näistä lapsellisista vuosista. En yhtään. Kyllä, tämä väsyttää joskus ja välillä kiehuttaa raivosta ja sitä huomaa miettivänsä, entä jos noita ei olisikaan. Mutta voi hyvä luoja, että mun elämä olisi tylsää ja merkityksetöntä ilman lapsia, mä olen niin äiti-ihminen etten tosiaan tiedä, mitä tekisin jos en olisi äiti. Mutta silti en ole enkä halua olla pullantuoksuinen äiti, enkä aina jaksava ja hymyilevä enkä askartelija enkä edes se leikkikaveri, mutta en vaihtaisi mihinkään. Ja nautinkin tästä elämäntilanteesta, on suurimmaksi osaksi ihanaa, kun on kiirettä ja hälinää ja menoa ja meininkiä lasten ansiosta. Ja parasta se, kun illalla rauhotutaan iltapalalle, -pesulle ja -sadulle ja saa pussata ja halia noin rakkaita olentoja. Aika aikaansa kutakin, tulee vielä sekin hetki kun ehdin juoda kuumaa kahvia ja lukea sitä aamun lehteä rauhassa ennen töihin poistumista. Ja todennäköisesti ikävöin silloin tätä nykyistä elämää :)

      Poista
    5. Voi minä taas vaihtaisin! Itse asiassa mielelläni olisin jättänyt kokematta ne kaikki unvelkaisen pikkuvauva-ajan lukemattomat aamut kun tuntui, että mä kuolen jos nyt jo taas täytyy nousta uuteen päivään. Ja tuo ei ole vain sanonta, oikeasti tuntui että mieluummin kuolen. Huonosti nukkuvan vauvan aiheuttamaa väsymystä en toivo kenellekään, ikinä, se ei kasvata eikä tee paremmaksi ihmiseksi, se tekee vain surkeaksi.

      Ylempänä tuossa anonyymi kirjoitti, että "Ehkä tämä 'villitys' voivotella lapsiarjen rankkuutta on jonkinlainen patouman purkauma, kun vielä muutamia vuosia sitten aiheesta ei oikein voinut puhua vaan äitiys ja perhe-elämä yleensä esitettiin kovin siloisena ja suloisena?" Varmaan on just näin. Vielä ei olla kuitenkaan ihan sillä tasolla mitä itse olen pohtinut, että kunpa eläisimme yhteiskunnassa, jossa olisi arvostettua ja kyseenalaistamatonta myös jättää lapset hankkimatta. On nimittäin meitä, joiden ei olisi ikinä pitänyt hankkia lapsia. Tuo valeäidin tekstin alkupuoli kuullosti ihanalta, ja siihen se jäi. En samaistu tekstin loppupuoleen, minulle pikkulapsiaika on ihan kauhean stressaavaa. Se jatkuva tarvitsemisen ja haluamisen kohteena olo ja oman elämän työntäminen johonkin jäähyhyllylle vuosikausiksi. Ei siinä joku heiluva hammas liikuta juurikaan. Nää 25-45-v. on kuitenkin ne parhaat ikävuodet, jolloin on vielä jaksava, hyväkuntoinen ja energinen (ja nätti :D ). Ei minua paljon lohduta että "aikansa kutakin" kun olen jo reippaasti yli 50-vuotias kun viimeinen lapsi muuttaa kotoa ja mies lähes eläkeiässä.

      Poista
    6. Huh, rajua kamaa, kiitos kaikki! Olen samaa mieltä siitä että nyt on selkeästi trendinä puhua myös vanhemmuuden huonoista puolista.Hyvä niin. Maailmassa, ja ehkä erityisesti meillä Suomessa on liikaa itse pärjäämistä, jotenkin ajatellaan että jokaisen on oma rasti kannettava ja pärjättävä kun kerran niin valitsi. Lapsista ei saa valittaa, rakentamisesta ei saa valittaa, töistä ei saa valittaa...rajansa toki kaikella mutta musta kyllä kaikki fiilikset on sallittuja.

      Ja se mitä tässä yritin sanoa, olikin se että en haluaisi vaihtaa. Monta päivää todellakin vaihtaisin niin kuin yllämaininnut rohkea anonyymi, ja samoin uskon että on ihan oikeasti paljon ihmisiä joiden ei vain olisi pitänyt saada lapsia. Paska tilannehan se on.

      Toisaalta, ehkä tämä on pakko katsoa niin, että kun tämä kerran nyt on näin tämä elämä, niin saisiko siitä nautittua? Minä siis kyllä nautin, ihan paljonkin, mutta on mulla paljon sellaisia hetkiä että tunnen olevani joku sivustakatsoja jonkun muun elämässä. Valeäiti on siis vieläkin nimenä ihan sopiva :)

      Mä muuten pääsin leikkimään vähän tota AEL lapsia elämää viime viikolla työmatkalla ja voin kertoa että jo toisena päivänä vähän kyllästytti. tässä taitaa olla kyse vaan siitä että kaipaan vähän lisää omaa aikaa..

      Ehkä vielä se yksi pointti, jonka tässä nimenomaisessa kirjoituksessa yritin tuoda esille: Miten friikkiä se on kuinka erilaista elämä jossain kohtaa oli. Ja miten totaalisen unohtanut sen olen.

      Poista
  4. Sain omakohtaisen monttu auki -kokemuksen kun juttelin työkaverin kanssa hänen tulevasta pitkästä viikonlopustaan. Hän oli seuraavalla viikolla torstaina lähtemässä Keski-Eurooppaan. Kyselin siinä sitten ohimennen, mitä hän aikoi tämän viikon viikonloppuna tehdä. Hän katsoi minua ällistyneenä, ja totesi, että "pakkaan tietenkin".

    Hetken siinä olin hoomoilasena, kunnes aloin pohtia, miten tilanne menisi meillä. Olisin varmasti hyvin tietoinen lähdöstäni ja sen aiheuttamasta aikavajeesta. Sen vuoksi edeltävä viikko olisi aivan armotonta säätöä. Keskiviikkoiltana huomaisin, että matkalaukku on edelleen siskolla lainassa ja kaikki potentiaaliset vaatteet pesukopassa. Ottaisin aamulla märät pyykit putkikassiin ja ostaisin lentokentältä hammasharjan lisäksi helvetisti turhaa ja kallista kosmetiikkaa. Matka onnistuisi varmasti aivan mainiosti, mitä nyt perjantaina laskuhumalassa jo ikävöisin lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahahahahahaha OMG kuka muka pakkaa yli 10h ennen matkaa :D :D :D

      Poista
  5. Heeei, kirjottelehan tiuhempaan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no just yritän tässä näin, anteeksi! Kiva kun kaipaat :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.