Maailman vaikeimman aiheen parissa - suorassa lähetyksessä

lauantai 28. marraskuuta 2015 Valeäiti 16 Kommenttia

Nyt on pakko myöntää, että pitkästä aikaa jännittää aika huolella. Ei aihe, ei julkinen puhuminen, vaan niiden yhdistelmä. Omalla nimellä, pärställä ja internetiin ikuisesti tallennetuilla hajanaisilla ajatuksilla pitää mennä (lähes) koko kansan edessä vastaamaan suorassa lähetyksessä kysymyksiin lasten kurittamisesta.

Marja Hintikka Liven ensi maanantain jaksossa Tukkapölly takaisin? pohditaan lasten kasvattamisen tiukinta paikkaa, sitä rajojen asettamista (myös itselle) ja niiden sisällä pysymistä. V-käyrän hallintaa ja parempien kasvatuskeinojen löytämistä. Lähetystä edeltävä kysely nimeää joukon epähyväksyttäviä kurituskeinoja, ja jo se sai kylmän hien otsalle. Ei kai kukaan näe mitä tänne ruksin? Aihe on niin pelottava, että on pakko mennä ja puhua, osallistua tabu-talkoisiin.

Ei mulla mitään suurta roolia ole, vaikka tähtibloggari-nimike toki hivelevä on, eikä aikaakaan paljon, mutta pelkään silti että tulen mokaamaan. Joko sanon hädissäni jonkin aivan emävalheen ("no itsehän sanoitan aina lapseni huolet pois, eikä huutamiselle ole tarvetta") tai sitten laukaisen jonkun hyväksi tarkoitetun vitsin, jonka seurauksena on vain soitto niiltä yksiltä viranomaisilta ("heh, no yleensä teen mustelmia vain torsoon, etteivät päiväkodissa huomaa"). 

Jos jotenkin onnistuisi kuitenkin käyttämään sen oman kymmenen sekuntia studiovalossa hyvään. Sellaiseen hyvään, jota hirviö-kirjoitus, löisinkö-ahdistus ja niiden jatkotarinat tuntuivat saavan aikaan: keskustelua, tabun sulattamista, vertaistukea. Kun ei nämä asiat mihinkään katoa vain sen takia, ettei niistä saa puhua. Se silmitön raivo, joka sihisee esiin jostain ihan yllättäen, ja joka saa käden melkein jo nousemaan, ei laannu sillä että hoet itsellesi "Se on laitonta. Ole hyvä kasvattaja. Älä nyt taas epäonnistu". 


Meillä kaikilla tulee niitä tunteita. Olen siitä oikeasti ihan satavarma. Eromme on siinä, miten kestämme tuskan. Toiset hyvin (onnea teille!), toiset huonosti, joko oman kasvatuksen tai vain temperamentin takia. Kummassakin tapauksessa apu, tuki ja armo ovat tarpeen. Armoa on tosi vaikea itselleen antaa, se hetki tuntuu niin valtavalta epäonnistumiselta. Kun päässä välähtää paljon suurempi raivo kuin mitä aikuisten kanssa koskaan. Aivoissa kaikuu aikomus huutaa, raivota, töniä tai lyödä. V-käyrä menee sekunneissa niin jyrkäksi että pian se oma lapsi alkaa itkeä säikähdyksestä. Sokerina pohjalla sitten se hetki kun se pahin järjen pois vievä aalto menee yli ja huomaa että edessä on pieni, viaton, taitamaton lapsi, jota pitäisi turvata, ei pelotella. Hienoa, taas epäonnistuin. Anteeksi.

Pitäisi osata hoitaa nämä lapsen vaikeat tunteet ja tilanteet jotenkin muuten kuin raivostumalla itse, ihan millä muulla keinolla tahansa. Mutta miten? Miten murretaan vahvat käytösmallit tämän ruuhkan keskellä, väsyneenä ja epäonnistuneena? 

Marja itse kirjoitti hyvin tuoreessa kirjoituksessaan aiheeseen liittyen:

"Lasten kasvatusmenetelmät ovat kokeneet valtaisan murroksen yhden sukupolven aikana. Samalla kun kasvatuksen laatuvaatimukset nousevat, kasvatuskeinojen valikko sen kun pienenee."

No niin-hiton-pä. Tässä täydellisessä maailmassa lapset nukutetaan selällään, syötetään äidinmaidolla, kannetaan liinassa, puetaan jalkaa tukeviin ensikenkiin ja viedään päivittäin ulos vähintään 75 minuutiksi. Kirjoja luetaan, herkkyyskausia tunnistetaan, tunteita sanoitetaan ja muistathan sitten että huutaa ei saa, se jäähykin on aika vahingoittavaa. Selvä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mitä en saisi tehdä. Mutta mitä kuuluisi tehdä kun lapsen (ja minut) valtaa raivouhma? Miten pakenen hirviötä? Tarvitsen työkalupakkiin jotain oikeasti mulle toimivaa, kymmeneen laskeminen on pelkkä vitsi.

Auttakaa siis mua jo ennen maanantaita: Mitä keinoja teidän mielestänne tarvitaan lasten kaitsemiseen ja vanhempien tukemiseen? Mikä ahdistaa eniten?

Nyt on pakko myöntää, että pitkästä aikaa jännittää aika huolella. Ei aihe, ei julkinen puhuminen, vaan niiden yhdistelmä. Omalla nimellä, p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

  1. No siis mähän oon yks raivouhmaaja itsekin, mutta ne kerrat kun olen osannut käyttäytyä aikuisesti on menneet jotenkin niin, että:
    - olen päättänyt, etten provosoidu
    - tarvittaessa laitan itseni jäähylle, ja kerron sen lapsille rauhallisesti: "olen nyt niin vihainen, että minun täytyy rauhoittua"
    - laskeudun lapsen tasolle ja rauhoitan hänet. Joskus sylissä, joskus vieressä istumalla
    - ja joo, sanoitan tunteita, omiani ja lapsen

    Näistä vaikein on tuo ensimmäinen. Mun on vaikea kestää sitä toistojen määrää, mikä pienten lasten kasvattamisessa tarvitaan. Että jos mä olen tänään sanonut sata kertaa, että ei vessajuttuja ruokapöydässä, ja eilen sata kertaa, ja toissapäivänä, niin kyllä se jo pitäisi tajuta. Ja sitten annan itselleni luvan suuttua ja käyttäytyä kuin pahainen kakara itsekin.

    Siihen on yllättävän helppo heittäytyä, että "ei mun tarvitse kaikkea kestää". Mutta oikeasti tarvitsee. Se on perseestä, mutta minkäs teet.

    Ja mä siis opettelen tätä läksyä yhä uudestaan. Välillä on sellaisia vuoden mutsi -hetkiä, aika usein ei. Väsyneenä/nälkäisenä/kipeänä/yms hirviöäitihetkiä tulee liian usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää sun kommentti oli oikeasti niin kultaa (Laitanm muuten nyt sen linkityksen kohdilleen joka edellistä kirjoitusksesta puuttui)! Olen ajatellut näitä sanoja tosi paljon ja ne on auttaneet. Kiitos!

      Poista
    2. Ole hyvä ja eipä kestä! Mä päädyin kirjoittamaan tästä itsekin (tai siis kopioin vanhoja tänne laittamiani kommentteja, ja tein niistä blogitekstin :) ).

      Poista
  2. Kun päässä meinaa napsahtaa, menen yleensä toiseen huoneeseen, laitan oven kiinni ja pidän sitä kiinni. Toimii meillä aika hyvin. Lapset hämääntyy, että mihin se meni ja mitä tapahtui, ja tilanne raukeaa siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo muuten, mutta kun se tilanne kun nää meinaa tappaa toisensa vaatii mun läsnäolon. Mutta ehkä olen siinä liian herkkä..

      Poista
  3. "Muista olla aikuinen. Muista, että jos et opeta lastasi käsittelemään tunteita etkä näytä esimerkkiä, hän turvautuu samoihin keinoihin aikuisena." Tai jotain. Minulla on kysymys.

    Mitä jos kuuluu perheeseen ja sukuun, jossa perintönä kulkee kiivas temperamentti? Sellainen, joka aiheuttaa sokaisevan, valkoisen raivon. Miksi juuri minä olisin se, joka voi vain päättää rauhoittua? Ja jos se olisi niin helppoa, lapsenihan voi sitten aikuisena tehdä sen. Eikö vain? Ai ei onnistu, koska lapsuudessa saadut mallit? Miten minä sitten voisin onnistua?

    Temperamentiltaan rauhalliset paremmintietäjät saavat jeesustella meiltä kuuluvaa huutoa ihan rauhassa, mutta me kiivastemperamenttisetkin saadaan lapsia. Joista osa on kiivastemperamenttisia. Silloin ei yhteenottoja voi välttää. Vielä muutama sukupolvi sitten ne tilanteet hoidettiin piiskalla. Koska nykyään lapsia ei kasvateta (ainakaan meillä) alistamalla, huutaminen on pienempi paha.

    Väitän, ettei raivostuminen ole "opittu malli". Se on sisäsyntyistä, primitiivireaktio. Toisilla se on lähempänä pintaa kuin toisilla. Sitä ei voi päättää pois. Voi päättää, ettei lyö, piiskaa tai tukista. Raivoa se ei poista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin jo kirjottamassa samaa, mut vähän eri näkökulmasta. Oon vähän ehkä liian kiltti ihminen ja oon nyt vasta opetellut tunnistamaan, millon mun on pidettävä puoliani. En siis silti ole mikään vässykkä nyhrö, mutta luovija ja konfliktien välttäjä. Olen nuorempana ollut hyvin temperamenttinen ja näin kolmekymppisenä olen oppinut hillitsemään tunteita niin, etten mene esimerkiksi lapsen kiukkuun mukaan. Olen saanut, yllättäen, temperamenttisen tytön, joka täyttää kohta kaksi vuotta. Olen huutanut hänelle alle viisi kertaa, mutta tämä viimeisin oma kiukku tältä viikolta sai ajattelemaan, että mitä lapseni lopulta oppiikaan omasta käytöksestäni. Kiukun jatkuvaa tukahduttamista? Voiko ollakin niin, että myös äiti saa näyttää, että nyt näkyy perälauta ja hyvinkin läheltä? Kiukku on luonnollinen ja hyödyllinen tunne, jota tarvitaan näyttämään, että minäpä en nyt siedä tällaista. Meillä tyttö on aurinkoinen yleensä päivisin, mutta on nyt alkanut vastustaa nukkumaan menoa eikä enää jostain syystä nukahda uudelleen ilman apua, jos havahtuu. Kaikessa lempeydessäni ja kiltteydessäni koitan ja koitin nytkin aina ensin hyvällä, mutta kun kävin puolen yön maissa rauhoittelemassa ennätysmäisesti kahdeksatta kertaa kiukuttelevaa lasta, niin silloin pimahti. Eikä ole edes niin syyllinen olo, kuin luulis. Meillä ei huutaminen ole (ainakaan vielä) jokapäiväistä, ehkä en osaa pitää sitä vielä muuna kuin viimeisenä pisarana ja sen näyttämisenä, että tässä TODELLAKIN meni äidin raja.
      Minusta lapsena vanhempien kiukku ei ollut pelottavaa, toisaalta minullekaan ei huudettu edes viikottain. Oma pohdintani sopivan kiukun ja raivon määrästä on vielä kesken, että pidätän tässä oikeuden muuttaa tulevaisuudessa mielipidettäni :)
      Pahoittelut kirjotusvirheistä ja mahdollisesta sekavuudesta, kirjoitan puhelimella ja tekstiä on hankala tarkistaa.

      Eevi

      Poista
    2. AI että miten ihanaa kun tänne satelee näin järjettömän fiksuja ja oivaltavia kommentteja, minä sydän te!! <3 Ja olen ihan samaa mieltä, etenkin sen Katrin kommentin jälkeen. Ilmeisesti tämä ei edes ole pelkästään perinnöllistä luonnetta, vaan voi olla jopa neurologista. IHme juttuja!

      Poista
  4. Olipas jo hyviä kommentteja. Mulla on myös _todella_ isoja vaikeuksia ton Saaran toteaman kanssa, mä päästän itseni tosi usein kuin koira veräjästä ja sanon ihan ääneenkin, että ei mun tarvitse kaikkea kestää. Tosin mä ehkä olen sitä mieltä, että mun ei tarvitsekaan ihan kaikkea kestää, mutta sitten pitäisi osata vetää se raja huutamatta. Mulla vaan on muutama niin hitsin sitkeä lapsi, että viesti ei aina ihan vain rauhallisesti juttelemalla mene perille.

    Ja tosiaan tää temperamenttijuttu. Mäkin vähän luulen, että huutaminen on se pienempi paha, mitä meidän perheessä ei vain täysin voi välttää.

    Tosin, yksi juttu, mikä auttaisi ainakin mua, olisi jos oikeasti vain nukkuisin tarpeeksi. Että sitten voi miettiä, mitkä ne mun prioriteetit oikein onkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no JOO ihan sama, tää jatkuva univelka (itse aiheutettu) on mulle aina ihan myrkkyä. En vaan ikinä muista sitä. .

      Poista
  5. Mulla ei ole lapsia, mutta kommentoin omat muistoni omasta äidistäni kun olin pieni. Meillä huudettiin todella harvoin, eikä äiti suuttunutkaan usein, mutta kun suuttui niin hän oli todella pelottava ja silloin tuli sellainen olo että nyt mentiin yli rajan. Äiti otti lujaa olkapäistä kiinni, tuijotti silmiin (ja näytti jopa vähän hullulta) ja sanoi että nyt riitti, nyt tottelet. Jos huusimme ja riehuimme ja rimpuilimme, äiti otti "vankilaan" eli tiukkaan halaukseen kunnes rahoituimme. Se oli toki ärsyttävää lapsen näkökulmasta, mutta kun rahoittui niin oli jo valmiiksi äitiä lähellä ja kiukku muuttui itkuksi, anteeksipyynnöksi ja väsymykseksi. Jotenkin näkisin, että lapselle olisi ihan hyvä tajuta myös ne äidin rajat, niinkuin tulevaisuudessa elämässä muidenkin ihmisten rajoja ja elämän rajoja yleensäkin. Ihmisen tulisi kokea tunteet eikä tukahduttaa niitä oman hyvinvointinsa vuoksi, mutta se kai pitäisi osata tehdä jotenkin niin ette lapsi kuitenkaan pelkää vanhempaansa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, mä olen tostakin samaa mieltä. Kyllä lapsen pitää nähdä myös sen äidin hermojen meno.

      Poista
  6. Kiitos blogista. Eksyin tänne löisinkö etiketin kautta, etsin vertaistukea. Ja voi kiitos. Tuhannet kiitokset blogista ja rohkeudesta puhuit.. Luulin että olen ainoa joka alentuu sihisemään hampaiden välistä. Ja muutenkin ajoittain se pinna palaa ja alentuu huutamaan kilpaa, noloa. Mutta temperamenttinen äiti sai Mega iloisen mutta menevän ja temperamenttisen lapsen. Kiitos tästä vertaistuesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kiva että sait täältä tukea, kiitos sulle!

      Poista
  7. Olipas tosiaan hyviä kommentteja kaikki nuo yllä. Kiitos niiden kirjoittajille, ja kiitos sulle Valeäiti rohkeudestasi. On siksikin tärkeää puhua tästä (rehellisesti, eikä vain siten että "jokainen vanhempi tuntee joskus raivoa lasta kohtaan, mutta on tärkeää pysytellä rauhallisena"), että niin usein sitä kuvittelee olevansa ainoa tällainen (inhimillinen? ei-lehmänhermoinen...) äiti, ja se tuottaa häpeää, ja se häpeä puolestaan ruokkii sitä avutonta raivoa.

    Saara puki sanoiksi hurjan hyvin monet mulle tutut tilanteet, tunteet ja reaktiot. Kun ikään kuin antaa itselleen luvan taas räjähtää: mä oon niin väsynyt, te herätätte mut sata kertaa yössä sadatta vuotta putkeen, justhan mä selitin nämä säännöt kärsivällisesti kuusi kertaa, taasko te tönitte ja lyötte toisianne, ei mun tarvi tätä jaksaakaan! Tai sitten tilanne tulee niin puskista, ettei siinä edes ehdi laskeskella kymmeneen kun pitää jo tehdä jotain. Ja 1,5- sekä 3-vuotiaiden kanssa ei aina ole mahdollista poistaa itseään jäähylle :-/ Kun sillä aikaa voi tapahtua vaikka mitä lasten sekoillessa.

    Se syyllisyys on kamalaa. Se syö. Heikentää. Ja siksikin jää jäkätysmoodi päälle, kun on niin kurja olo (oman itsensä takia). Eikä lapset tajua, valitettavasti, että se kiukkuinen nalkutus ei välttämättä enää johdukaan heidän käytöksestään vaan siitä että äiti haluaisi osata olla erilainen äiti mutta on yhä vaan se väsynyt jäkättäjä, jonka pinna palaa liian herkästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei don't worry, me ollaan kaikki tässä samassa veneessä. Armoa, unta ja rauhaa meille kaikille, sulle myös!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.