Maailman vaikeimman aiheen parissa - suorassa lähetyksessä

lauantai 28. marraskuuta 2015 Valeäiti 16 Kommenttia

Nyt on pakko myöntää, että pitkästä aikaa jännittää aika huolella. Ei aihe, ei julkinen puhuminen, vaan niiden yhdistelmä. Omalla nimellä, pärställä ja internetiin ikuisesti tallennetuilla hajanaisilla ajatuksilla pitää mennä (lähes) koko kansan edessä vastaamaan suorassa lähetyksessä kysymyksiin lasten kurittamisesta.

Marja Hintikka Liven ensi maanantain jaksossa Tukkapölly takaisin? pohditaan lasten kasvattamisen tiukinta paikkaa, sitä rajojen asettamista (myös itselle) ja niiden sisällä pysymistä. V-käyrän hallintaa ja parempien kasvatuskeinojen löytämistä. Lähetystä edeltävä kysely nimeää joukon epähyväksyttäviä kurituskeinoja, ja jo se sai kylmän hien otsalle. Ei kai kukaan näe mitä tänne ruksin? Aihe on niin pelottava, että on pakko mennä ja puhua, osallistua tabu-talkoisiin.

Ei mulla mitään suurta roolia ole, vaikka tähtibloggari-nimike toki hivelevä on, eikä aikaakaan paljon, mutta pelkään silti että tulen mokaamaan. Joko sanon hädissäni jonkin aivan emävalheen ("no itsehän sanoitan aina lapseni huolet pois, eikä huutamiselle ole tarvetta") tai sitten laukaisen jonkun hyväksi tarkoitetun vitsin, jonka seurauksena on vain soitto niiltä yksiltä viranomaisilta ("heh, no yleensä teen mustelmia vain torsoon, etteivät päiväkodissa huomaa"). 

Jos jotenkin onnistuisi kuitenkin käyttämään sen oman kymmenen sekuntia studiovalossa hyvään. Sellaiseen hyvään, jota hirviö-kirjoitus, löisinkö-ahdistus ja niiden jatkotarinat tuntuivat saavan aikaan: keskustelua, tabun sulattamista, vertaistukea. Kun ei nämä asiat mihinkään katoa vain sen takia, ettei niistä saa puhua. Se silmitön raivo, joka sihisee esiin jostain ihan yllättäen, ja joka saa käden melkein jo nousemaan, ei laannu sillä että hoet itsellesi "Se on laitonta. Ole hyvä kasvattaja. Älä nyt taas epäonnistu". 


Meillä kaikilla tulee niitä tunteita. Olen siitä oikeasti ihan satavarma. Eromme on siinä, miten kestämme tuskan. Toiset hyvin (onnea teille!), toiset huonosti, joko oman kasvatuksen tai vain temperamentin takia. Kummassakin tapauksessa apu, tuki ja armo ovat tarpeen. Armoa on tosi vaikea itselleen antaa, se hetki tuntuu niin valtavalta epäonnistumiselta. Kun päässä välähtää paljon suurempi raivo kuin mitä aikuisten kanssa koskaan. Aivoissa kaikuu aikomus huutaa, raivota, töniä tai lyödä. V-käyrä menee sekunneissa niin jyrkäksi että pian se oma lapsi alkaa itkeä säikähdyksestä. Sokerina pohjalla sitten se hetki kun se pahin järjen pois vievä aalto menee yli ja huomaa että edessä on pieni, viaton, taitamaton lapsi, jota pitäisi turvata, ei pelotella. Hienoa, taas epäonnistuin. Anteeksi.

Pitäisi osata hoitaa nämä lapsen vaikeat tunteet ja tilanteet jotenkin muuten kuin raivostumalla itse, ihan millä muulla keinolla tahansa. Mutta miten? Miten murretaan vahvat käytösmallit tämän ruuhkan keskellä, väsyneenä ja epäonnistuneena? 

Marja itse kirjoitti hyvin tuoreessa kirjoituksessaan aiheeseen liittyen:

"Lasten kasvatusmenetelmät ovat kokeneet valtaisan murroksen yhden sukupolven aikana. Samalla kun kasvatuksen laatuvaatimukset nousevat, kasvatuskeinojen valikko sen kun pienenee."

No niin-hiton-pä. Tässä täydellisessä maailmassa lapset nukutetaan selällään, syötetään äidinmaidolla, kannetaan liinassa, puetaan jalkaa tukeviin ensikenkiin ja viedään päivittäin ulos vähintään 75 minuutiksi. Kirjoja luetaan, herkkyyskausia tunnistetaan, tunteita sanoitetaan ja muistathan sitten että huutaa ei saa, se jäähykin on aika vahingoittavaa. Selvä. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mitä en saisi tehdä. Mutta mitä kuuluisi tehdä kun lapsen (ja minut) valtaa raivouhma? Miten pakenen hirviötä? Tarvitsen työkalupakkiin jotain oikeasti mulle toimivaa, kymmeneen laskeminen on pelkkä vitsi.

Auttakaa siis mua jo ennen maanantaita: Mitä keinoja teidän mielestänne tarvitaan lasten kaitsemiseen ja vanhempien tukemiseen? Mikä ahdistaa eniten?

Nyt on pakko myöntää, että pitkästä aikaa jännittää aika huolella. Ei aihe, ei julkinen puhuminen, vaan niiden yhdistelmä. Omalla nimellä, p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Leluteekin Kysymyskahvilat

keskiviikko 25. marraskuuta 2015 Valeäiti 2 Kommenttia








Mun Vaikeat asiat lasten kasvattamisessa -listalla on keskustelu. Ei sillä, etten haluaisi tai jaksaisi lasteni kanssa keskustella, mutta en oikein jaksa odottaa että ne sanoo asiat itse. Vähän samaa ongelmaa ehkä on havaittavissa aikuisten kanssa...Kun sitä vaan on itse niin nopea (ja älykäs ja hauska) että asiat tulee mun suusta ulos ensin jos hitaammat ei niitä ehdi itse sanoa. Lasten kanssa sorrun jatkuvasti siihen, että puhun niiden puolesta. Kysyn johdattelevia joo / ei kysymyksiä, arvailen mitä sanaa se on hakemassa jne. Olen kärsimätön.

Jos meillä olisi viikossa enemmän aikaa, ottaisin itselleni harrastukseksi Leluteekin lasten filosofiakahvilat. Nimenomaan itselleni, koska niissä se on yleensä aikuinen joka saa ahaa-elämyksiä. Aivan, lapselta voi kysyä myös noin vaikeita juttuja! Aivan, tunteista voi puhua! 

Onneksi satunnaiset vierailutkin tekee hyvää. Viime lauantain Ravintolapäivänä käytiin Ykkösen kanssa kahdestaan Filosofiakahvilan piparikahvilassa Emilian luotsaamana, kun aikaa kerrankin oli ja ovet avoimet. Kyllä oli taas hyvä reissu. Tehtiin pipareita, mietittiin tehtäviä ja juteltiin kaikessa rauhassa kahdestaan. Opin mm. että Ykkönen on paljon luulemaani parempi tunnistamaan tunteita. Se bongasi että vauva on huolissaan, ja osasi sanoa että toisessa kuvassa lapsi oli hämmästynyt. Minä taas opin olemaan välillä suu kiinni ja antamaan toiselle tilaa puhua. Ja miettiä itsekin, miksi joku kivi on toista kauniimpi, ja onko kauneus vain silmässä vai voiko se on niin sileä olla kauneuden lähde?

Uudelleennimesinkin päässäni filosofiakahvilat kysymyskahviloiksi (anteeksi Emilia!). Siitä siinä ainakin meille on kyse. Että aikuinen oppii kysymään sellaisia kysymyksiä, joiden avulla lapsi voi kehittää omaa ajatteluaan. Neroja kasvattamassa siis.

Jos sinuakin kiinnostaa astetta jännemmät keskustelut lapsesi kanssa, mene ihmeessä Emilian luo oppimaan oikeita kysymyksiä! Filosofiakahviloihin mahtuu hyvin vielä syksyn puolella, ja keväällä alkavat taas uudet säännöllisesti kokoontuvat ryhmät. Lisätietoja osoitteessa www.leluteekki.fi.

Mun Vaikeat asiat lasten kasvattamisessa -listalla on keskustelu. Ei sillä, etten haluaisi tai jaksaisi lasteni kanssa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Luova viikko

sunnuntai 22. marraskuuta 2015 Valeäiti 2 Kommenttia

Viikon palaset kootaan taas alusta.
Tässä tekstissä oli otsikkona "luova lauantai" vielä eilen. Teksti jäi tyhjäksi, koska luova hetki meni ohi. Huvittavaa sinänsä, että juuri siitä teksti olisi kertonut. En tiedä onko teillä muilla sama ilmiö, mutta muhun iskee lauantaisin aamiaisen jälkeen aivan hirvittävä rysäys luovaa energiaa. Tekisi mieli kirjoittaa, laulaa, valokuvata, tanssia, sisustaa! Ilmiön ainoa huono puoli on se että se menee hetkessä ohi. Viisi minuuttia väärää tekemistä (eilen muistaakseni talojuttuja) ja se oli siinä. Sitten sitä jo miettiikin että no kohta on lounasaika ja sitten piti lähteä asioille ja sitten onkin jo illallisaika...no more creative shit.

Edessä on kuitenkin luova viikko. Muutama tunti sitten meidän pieni viisivuotias pyysi päästä päiväunille keskellä päivää ja käveli itse sänkyyn. Otin samantien kalenterin käteen ja aloin katsella sitä sillä silmällä. Mitä jätetään ensi viikolla väliin kun sairastetaan? Vuoden tärkein tarjous, vuoden tärkeimmät kick-offit, talon suunnittelu? Ei mitään?

Tuntia myöhemmin mittarissa vilkkui arvatusti 38.6 ja tuo yksi pieni piteli päätään aivan liian tutun näköisesti. Jännä miten päänsäryn kärsiminenkin näyttää olevan perintönä saatu tapa.

Ensi viikoksi siis luvassa kuumetta, lääkettä, läpystä vaihtoa ja jatkuvaa huono omaatuntoa jostain.

Tai sitten extrapaljon haleja ja rennompaa aikaa. Ei sekään huonolta kuulosta.

Viikon palaset kootaan taas alusta. Tässä tekstissä oli otsikkona "luova lauantai" vielä eilen. Teksti jäi tyhjäksi, koska luo...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Suuria uutisia

perjantai 20. marraskuuta 2015 Valeäiti 23 Kommenttia

Hyvitän pitkäksi venähtäneen tauon (oli vähän flunssaa, ja oli jotenkin muutenkin taas ihan vähän aikaa sitten vasta sunnuntai) aikamoisella julkistuksella.

Meille tulee vauva. 




Hahahahahhahha no ei helvetti tosiaankaan tule, mutta meille tulee talo! Ihana, upea, iso, moderni mutta sympaattinen puutalo!

Tässä se on hyvät naiset ja herrat, ensimmäinen niin pitkälle mennyt luonnos, että sillä lähdetään koettamaan kepillä rakennusviraston jäätä. Kun kuitenkin kysytte niin sanon heti että kodinhoitohuonetta ei ole suunnitteilla. Erittäin vahvoilla perusteilla se voidaan vielä ottaa takaisin piirustuspöydälle. Sama pätee takkaan. Kaikkea muuta ihanaa tässä sitten onkin koko rahan edestä*:

Julkisivu pihatien ja pääsisäänkäynnin (ja ilta-auringon) puolelta. Talon alla autokatos kahdelle.
Julkisivu takapihalta. Alhaalla olkkari ja ylhäällä vanhempien makkari. Symppis.

Julkisivu..öö sivulta. En ala ilmansuuntiin.


Kellarin pohja. Kylpyamme olisi kiva vielä tuonne tunkea.


The edustuskerros. Keittiössä ei ole vielä mikään kohdillaan, paitsi ehkä se kuuluisa saareke.
Olkkarissa on aukko yläkertaan kattoon asti.


Yläkerta vinoilla "ullakkokatoilla". Walk-in-closet, muisk.

Siinä hän on, ilmeineen kaikkineen. Moni asia menee vielä uusiksi, kuten julkisivu sisääntulon puolelta, mutta kyllä tässä jo pitkällä tulevaisuudessa ollaan. Ihan älytön fiilis! Tätä on hierottu jotenkin tosi hemmetin paljon. Tuo pikkuinen 500 neliön pläntti on niin pieni ja kahden muun talon väliin tungettu, että tekemistä todella oli. Himmeä pirunnyrkki, joka pahimmillaan tuntui mahdottomalta rakentaa järkevästi. Tontin ekasta kuopsuttelusta on kuitenkin alle 3kk aikaa ja tässä me katsellaan jo luonnoksia, jotka täyttää meidän kaikki toiveet ja on ilmeisesti myös tehtävissä meidän budjetilla ja kaupungin säännöillä. Huh.

Ennen mitään piirustuksia, me tehtiin itsellemme "priorisointilista" - mitä asioita oikeasti halutaan, mitkä olisi kivoja ja mitkä olisi ihan unelmaosastoa. Kun tätä alla olevaa toiveiden tynnyriä nyt katselee niin tämä täynnä lupauksia oleva kaunotar täyttää ne melkein kaikki. Huh, sanon taas.


Tästä on hyvä jatkaa, fiilis on juuri nyt, vielä tänään, todella todella hyvä. Miesflunssassakin.

Ps. Tarina etenee edelleen myös Tonttipäiväkirjan puolella tiivimmässä muodossa. Seuraavalla kerralla valotan myös enemmän rakennustapaa ynnä muuta. Pysy tuunattuna!

*On vielä epäselvää riittääkö rahat. Ensimmäinen kustannusarvio koko talon kokoisella kellarilla oli kuitenkin "vain" 50.000€ yli maksimibudjetin, joten haluamme ajatella että tämä karsittu versio voi juustohöylän jälkeen päästä tavoitteeseensa kiinteähintaisena projektina.

Hyvitän pitkäksi venähtäneen tauon (oli vähän flunssaa, ja oli jotenkin muutenkin taas ihan vähän aikaa sitten vasta sunnuntai ) aikamoisell...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

23 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä jos...

keskiviikko 11. marraskuuta 2015 Valeäiti 17 Kommenttia

Älyttömän määrän komppaavia kommentteja kerännyt arkituska-teksti sai tajuamaan, miten hassuksi oma elämä onkaan mennyt. Miten säännellyksi, suorastaan stoalaisen kurinalaiseksi. Ja miten erilaista se olisikaan jos ei olisi lapsia! Ote eräästä kommentista:

"Juuri eilen havahduin, että oon niin kummallisessa tilanteessa työtovereihini nähden. Kesti piiitkän tovin ennen kuin ymmärsin, että ne puhuu aamulehden lukemisesta oman aamupalansa äärellä ja että kuinka se on tärkeää saada lukea siinä kaikessa rauhassa. Mä herään puol seiska, laitan itteni ja yhen päiväkotilaisen sekä yhden koululaisen valmiiksi ja koitan olla ovesta ulkona ihan viimeistään puol kasi, jotta ehdin päiväkodin kautta kasiksi töihin."
Aivan käsittämätöntä. Että on vielä olemassa ihmisiä, jotka lukevat aamuisin lehtiä. Mä en varmaan tekisi sitä edes ilman lapsia. Niin, minkälaista mun elämä olisikaan ilman lapsia?

Heräisin siihen aikaan kun oma päivän ohjelma sanelee. Voisin käydä vaikka lenkillä aamulla, ehkä jopa Insinöörin kanssa. Ei olisi pakko aina jonkun väijyä kotona. Aamiaisella kuuntelisin omaa musiikkia, en Smurffien versiota Boom-kah:ista. Lukisin ehkä edes jotain lehteä. Pukisin rauhassa, silkkipaidan voisi laittaa heti eikä tarvitsisi odottaa viimeistä hetkeä juuri ennen ulko-ovella. Siihen paitaan ei mitenkään ehtisi tulla räkää, vaikka pukisin sen heti aamiaisen jälkeen.

Töissä olisin sillä tavalla kuin huvittaa. Vaikkapa ysistä kuuteen. Sen jälkeen voisin hetken mielijohteesta mennä kaupungille haahuilemaan, ostamaan uusia työvaatteita ja illastaa Sushibarissa. Mulla olisi siihen rahaa nähkääs.

Voisin jättää salikassin tuossa tapauksessa töihin ja mennä huomenna sittenkin. Tai kantaa käyttämättömänä kotiin. Kun ei ole oman kassin lisäksi kahta potkulautaa ja kahta lasta ohjattavana bussiin, on ihan sama milloin noita paria hassua salikenkää roudaa.

Itseasiassa, mitä väliä millään salilla, mulla olisi vielä tissit.

Illalla varmaan katsoisin telkkaria siinä pienessä viinipöhnässäni. Yhdeksän ja kymmenen välillä en käskisi jatkuvasti metrin mittaista miestä takaisin sänkyyn. Lähinnä vastustelisin kaksimetrisen miehen sänkyynmaanittelua. Vastahan me eilen. Minä istuisin sohvalla sillä sushin turvottamalla takamuksellani, hyvillä tisseilläni ja söisin irtareita ihan just niin paljon kuin haluaisin, eikä lauantai tarkoittaisi mun kalenterissa sitä ainoaa luvallista karkinsyöntihetkeä.

Menisin ehkä joka ikinen perjantai aftereille, koska se vaan on parasta. Saattaisin monenakin viikkona ottaa kännit ystävien kanssa, koska sekin on kivaa. Tanssisin baarissa itseni hikeen, söisin yöllä kebua ja nukkuisin seuraavana aamuna pitkään. Urheilisin, ulkoilisin, matkustelisin, sisustaisin. Myös valkoisilla kalusteilla.

***

Oikeasti minä myös väsyisin. Sushi alkaisi kyllästyttää, salikamat ärsyttää ja vastasisustettu olohuone kaikuisi iltaisin valkoista tyhjyyttään. En minä oikeasti missään baareissa kävisi, kaikilla kavereilla on lapsia tai liian väsyttävä työ. En minä varmaan edes urheilisi.

En ainakaan tietäisi, että heiluva hammas on maailman siistein juttu, ja että ensimmäiset onnistuneet polkaisut pyörällä saa tipan silmään. En näkisi yhdelläkään matkallani mitään niin mieletöntä kuin vauvan ensimmäinen hymy, ilmavaivoista johtuva tai ei. En osaisi etsiä reiteiltäni sopivia kiipeilypuita, en ymmärtäisi miten hienoa on nähdä iso paloauto, en jaksaisi keksiä loputtomasti riimejä ja arvuutella mikä eläin toinen on (aina sammakko tai apina). En nauraisi salaa Insinöörin kainaloon, kun joku näyttää minulle kärrynpyörän, johon unohtui ottaa kädet mukaan. En koskaan ikinä olisi kenellekään niin tärkeä, että yhden yön poissaolo on korvattava tuhansilla suukoilla, haleilla ja yhteisillä kuiskutteluleikeillä.

Hyvä on sitten. Vaikka elämä ilman lapsia osaakin ihanalta kuulostaa, se ei ole minua varten. Vielä. Sen aika tulee taas. Mutta nyt? Ei. Tiedän että itselläni sydän kaipaisi jotain ihan muuta, eikä osaisi nauttia elämästä susheineen ja matkoineen. Siksi niitä lapsia meille haluttiinkin, ja onneksi onneksi onneksi myös saatiin. Sydämestäni toivon lapsia kaikille niille, jotka lapsia kaipaavat, ja toivon rauhallisen lapsetonta elämää niille, jotka sitä haluavat elää.  Meillä kaikilla taitaa olla aika hyvä just näin.

Älyttömän määrän komppaavia kommentteja kerännyt arkituska-teksti sai tajuamaan, miten hassuksi oma elämä onkaan mennyt. Miten säännellyksi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

"Hannan" matka: päiväkotikuvien tilaaminen

Valeäiti 24 Kommenttia

Minä muotoilen työkseni ensiluokkaisia asiakaskokemuksia. Ajattelin nyt vähän jakaa tätä ammattitaitoani teille ja kertoa, miten ensiluokkainen päiväkotikuvien tilausprosessi tehdään! 

Tässä on palveluntarjoajan hienosti kuvitettu versio asiasta. 


Plussaa: Hirmu yksinkertainen polku ja vaikuttaa tosi simppeliltä. Miinusta: pari pientä muuttujaa vielä puuttui. 

Piirrän tässä nyt ilmaisena konsultointina yhden tälläisen asiakaspolun, joita me täällä töissämme usein piirrellään, tai kastömer jöörnin, niin kuin me sitä joskus hienosti kutsutaan. Sen tarkoituksena on eläytyä empaattisesti asiakkaasi elämään ja huomata, missä kohdin prosessia syntyy arvoa. Tässä kuvaus kuviteellisen Hannan, 32v, kahden lapsen äidin prosessista. Näissä prosesseissa parasta on se että ihan tosiaan visuaalisesti näkee missä kohden arvo syntyy! Täytyy kyllä sanoa, että Hanna se on varsinainen onnentyttö, tämä polku on kyllä kaunis ja ennenkaikkea liiketoiminnallisesti arvokas!



Minä muotoilen työkseni ensiluokkaisia asiakaskokemuksia. Ajattelin nyt vähän jakaa tätä ammattitaitoani teille ja kertoa, miten ensiluokkai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sunnuntain sekalaista energiaa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015 Valeäiti 7 Kommenttia

Minä aion nyt suunnitella meille keittiön. Nyt iski inspis. Siihen tulee se saareke, sinne tulee se automaattinen käsipesuhana, sinne tulee valutustasoa ja paljon terästä, sinne tulee ainakin yksi 80cm syvä työtaso, jonne koneet sujahtaa kuin itsestään. Sinne tulee apteekkarin hyllyä, avohyllyä ja biojäte heti työtason alle.

Ennakkokehuttu All the light we cannot see on vihdoin se kirja, jota olen yrittänyt löytää. Tarina, joka pakottaa juoksulenkille, jotta saan kuunnella sitä lisää, joka saa minut kirjoittamaan, jonka sanat ja lauseet jäävät pitkäksi aikaa suuhun kellumaan, omaa kieltä maustaen, uusia näkymiä avaten. Tekisi mieli pölliä lause sieltä, sanapari täältä, ja käyttää niitä johonkin omaan. Haluan heti Hiss&Crackle nimisen yrityksen tai blogin, haluan kirjoittaa siitä miten a flock of black birds explode out of a tree.

Kätilö sen sijaan makaa edelleen yksi kesken jäänyt aukeama ikkunanlautaa vasten, notkea selkämyksensä pölyssä väsyen. En vaan pysty niihin pahanhajuisiin ryssäpilluihin. Vaikka yllämainittu ihanuuskin on Kätilön tapaan sota-ajan kertomus, tässä Ketun kehutussa teoksessa on jotain mistä en saa kiinni. Tai josta en halua ottaa kiinni.

Mutta juokseminen, se on ihanaa. Yhtäkkiä se taas sujuu. Kolme, neljäkin kertaa viikossa. Sain tänään vihdoin sykemittarin käteeni ja opin, että kunto on noussut ja vauhti lisääntynyt roimasti. Suurin ongelma taitaa olla juoksutekniikka ja siitä kiristyvät takareidet. Mutta vau, taidan olla ihan oikeasti hyvässä kunnossa, niin kuin upouusi korisvalmentaja meidän ihanaa voittoisaa jengiä luonnehti.

Iltaa vasten juotu kahvi taitaa sittenkin tehdä mulle hyvää. Ohhoh mikä energia juuri nyt. Tietysti ne kaksi palaa maailman parasta suklaakakkua (tänään opittua sekin) avittaa.

Huomenna on maanantai, hyvä päivä. Saan taas mennä työhöni, joka on muuttunut vielä entistä paremmaksi. Sain ison ylennyksen, sellaisen joka pistää nöyräksi. Ei ihan vielä uskalla kuiskata siitä kaikille ääneen, vaikka oikeasti tuntuu siltä että tämä on juuri se mun paikka, missä pitikin olla. Tämän osaan, tässä tulen olemaan hyvä. Pitkästä aikaa iso energia polttelee.

Huomenna pääsen sitäpaitsi ihanan Emilian seurassa Marja Hintikka Liven yleisöön harjoittelemaan. Parin viikon päästä on oma vuoro olla "tähtibloggarina".

Talo etenee, ehkä jo huomenna tiedetään miten monta kymmentä tonnia liian kalliit haaveet meillä on. Lähiöunelma kutkuttelee jo kovasti.

Mun ei pitänyt tänään edes kirjoittaa, mutta kun energia, inspis ja ihana kirja. Saanko vielä unta joskus?

Nyt kun jostain löytyisi vielä malttia, jarrua, rauhaa. Ettei menisi enää koskaan kierrokset yli.

Minä aion nyt suunnitella meille keittiön. Nyt iski inspis. Siihen tulee se saareke, sinne tulee se automaattinen käsipesuhana, sinne tulee ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ja pian on taas sunnuntai

keskiviikko 4. marraskuuta 2015 Valeäiti 45 Kommenttia


Kello 21.57. 

Kakkonen tuli vielä viisi minuuttia sitten kuikuilemaan. Pesukone pauhaa satsia, jonka piti olla jo tänä aamuna puhdasta.

Istun sohvalla silmät lupsuen, selkä väsyneenä, mieli tylsänä ja yritän valita: Miten tämän hetken tänään käyttäisi? Joko siivoaisin ne vaatteet sieltä olkkarista? Raivaisinko keittiöstä ruokailun jäljet? Tai pitäisikö maksaa laskut, jos vaikka sillä alkaisi taas netti toimia? Pinterestistä pitäisi varmaan katsella keittiöitä ja olisipa ihana vastata niihin kymmeniin (!) superhyviin kommentteihin saarekkeesta. Lasten joululomalappu pitää palauttaa, mitään hajua mistään lomista kyllä ole. Pakkaisinko huomista reissua varten, jossain piti olla jo 7.15 (yök)? Tekemättä jääneet työt teen sitten matkalla, oletan.

En ihan ymmärrä, mihin tämäkin ilta taas meni, nämä viisi tuntia. Toki, tein ruokaa, uitin robottikalaa, vaihdoin pissahousuja ja rakensin legoja. Mutta eihän noihin voinut mennä tuntia enempää. Mihin se kaikki aika meni? Aamulla sporapysäkillä hytistessäni laskin, että olin töissä kolme tuntia heräämisestäni. Mihin ne kaikki tunnit meni, kävinkö huomaamattani juoksemassa maratonin heti aamutuimaan, leivoinko sämpylöitä? 

Kahdeksan tuntia Arkea rullasi yli, vaappui kahdeksan työtunnin alle ja päälle. Nyt olisi se minun hetki. Mutta kun se on niin lyhyt! Äiti epistä! Olisi niin monta blogitekstejä kirjoittamatta. Telkkaria katsomatta. Kirjaa lukematta. Miestä halimatta.

Kello 22.10. Olen nukahtanut ensimmäisen kerran sohvalle.

Miten te muut tämän oikein teette?

Kello 21.57.  Kakkonen tuli vielä viisi minuuttia sitten kuikuilemaan. Pesukone pauhaa satsia, jonka piti olla jo tänä aamuna puhda...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

45 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.