Kun on aika pysähtyä

torstai 24. syyskuuta 2015 Valeäiti 27 Kommenttia

Edessä on pitkästä aikaa vaikea kirjoitus. Sellainen, jonka julkaiseminen ja kirjoittaminenkin mietityttää tosi paljon. On siis pakko kirjoittaa. Nyt ei ole kyse raivon hallitsemisesta lasten kanssa, tai kodin läävätilasta, eikä edes alastonkuvaa ole tiedossa. Tämä on paljon vaikeampi asia. Pitää myöntää että on heikko ja tarvitseva. En pärjääkään.

Tätäkin tekstiä lukee moni työkaveri ja jopa asiakaskin. Järki tai jokin sanoo, ettei tälläistä kannattaisi siksi julkaista. Älä paljasta niille. Mutta ehkä se on juuri siksi tarpeen. Lapsillekin on hyvä näyttää että äidit ja isätkin joskus tarvitsee apua, ehkä sanon tässä samaa omalle yhteisölleni. Että hei, nyt vähän henkeä meille kaikille. Hosutaan vähemmän. Tuetaan toisiamme enemmän. Tehdään vähemmän asioita paremmalla otteella. Tai auttakaa minua tekemään niin.


Istuin eilisen illan Meilahden päivystyksessä, epäilynä keuhkoveritulppa. Se ei ole kiva epäily. En onneksi tiedä, kuinka vakava tauti olisi kyseessä, koska sitä, eikä mitään muutakaan, ei multa löydetty. Ihan sama vanha 17 vuotta mukanani kulkenut rytmihäiriö vain. Mutta olipahan kivat seitsemän tuntia, kuulostella sitä rinnassa välillä vihlaisevaa kipua ja pumputtavaa sydäntä ja miettiä, milloinkohan sellainen tulppa muuttuu oikeasti vaaralliseksi? Lääkärin antama vapauttava tuomio oli silti oikeastaan masentava. Miten niin muka se arvo voi vaan joskus nousta ja siellä ei ole missään mitään oikeaa vikaa? Olenko minä joku helvetin luulosairas? Vai vaan heikko? Ei mulla voi olla niin kova stressi, eihän mulla ole siihen mitään syytä.

Hävettää aivan sairaasti. Että tässäkö sitä nyt ollaan, sydän tykyttämässä vailla mitään järkevää syytä. Siellä ne vanhemmat herrat ja tehokkaammat tykit nyt sitten naureskelee että ei noista nuorista tytöistä kyllä ole mihinkään, ei ne kestä painetta.

Painetta, jota ei edes ole. En suoraan vastaa miljoonabisneksestä. En ole juuri nyt deadlinejen tuupertama. En valvo remppani kanssa puoli yhteen aamulla kädet rakoilla.  En herää joka aamu ennen kuutta ja matkusta useaan eri kaupunkiin viikossa. En harrasta itse valtavasti, kuskaa lapsia sen seitsemään jumppaan, kokkaa makaronilaatikkoja tai pidä kotia siistinä. En yllä mitenkään siihen muiden ruuhkaan, kaaokseen ja stressiin jota ympärilläni näen - miten minulla voi olla jonkinlainen syy tai oikeus väsyä?

Toisaalta, jos oikein pinnistän ja katson vain itseäni, omia tarpeitani ja elämääni, ymmärrän. Voidakseni hyvin tarvitsen paljon höntsäilyaikaa, hyviä yöunia, saavutettavissa olevia tavoitteita ja selkeitä vastuita. Yhtäkään noista ei nyt ole. On vain valtava joukko asioita, joissa yritän pärjätä, ilman että muut sitä ehkä multa edes odottaa. Revin voimia itseni asettamiin tavoitteisiin ja kurjistun, kun en onnistu. Lasten pitäisi kävellä kiltimmin tarhaan, projektien pitäisi sujua vailla kommelluksia, myyntiä pitäisi sataa sisään, tiimin pitäisi olla tyytyväinen, kodin pitäisi olla siisti ja talon jo suunniteltu. Ystäviä pitäisi nähdä, kuntoa pitää yllä, aviomiestä huomioida, laskuja maksaa. Vanhempainiltakin olisi käymättä, Ykkösen synttärit suunnittelematta ja perkele tossa ovessa lukee edelleen väärä sukunimi. Lukisit edes enemmän kirjallisuutta ja entäs se hyväntekeväisyystyö? Ja oletko pitänyt itsestäsi huolta, ethän nyt vain anna itsesi väsyä?

Olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa luulen kaikkien (paitsi itseni) tarvitsevan minua. Rakkailla tiimiläisillä on paljon kysymyksiä, joihin en yleensä osaa vastata. Ihanilla lapsilla on paljon vaatimuksia, joista valtaosa on turhia. Aamulla puhuin puhelimessa tiimiläisen kanssa ja yritin auttaa (onnistumatta) ja ohikulkija pyysi mua samalla auttamaan. Yritin selittää että olen hei tässä puhelimessa juuri nyt, mutta kyllähän te tiedätte mitä siinä kävi. Autoin. Ei ole siis ehkä liioiteltua tuntua siltä, että joku on jatkuvasti nykimässä hihasta. Kai nyt kun tarjoan sitä hihaa jatkuvasti nyittäväksi.

No nyt minä otan ja vedän tämän hihani takaisin (pahoittelen, tämä ontuva kielikuva eli nyt aika pitkään tässä tekstissä. Siinä se nyt sitten on.). Hengaan pari päivää kotona ilman sen kummempaa tekemistä, ilman sen kummempaa syytä. Tai onhan se ihan kelpo syy että pieni lämpö yrittää puskea päälle ja sydän tykyttää heti jos puhuu työasioista tai liikkuu liikaa. Tai että itku meinaa tulla, ja tuleekin, yhtäkkiä ihan jostain puskista. Välittömänä lääkityksenä sohva, netflix ja pötköttävät jalat. Otan aikaa ja yritän muistella, millä tavoin erotan keskenään oikeasti tärkeät, itselleni tärkeät ja muille tärkeät asiat. Jatkossa panostan kahteen ensimmäiseen. Eiköhän niillä saada taas tämä lataamo kuntoon.

Jos siis seuraavan kerran sanon sinulle, "olen pahoillani, mutta en voi nyt auttaa tässä asiassa", autan meitä kumpaakin itseasiassa aika paljon.

Armoa päiväänne ystävät, muistakaa Café Tin Tin Tangon minulle tänään lahjoittama viisaus:


Edessä on pitkästä aikaa vaikea kirjoitus. Sellainen, jonka julkaiseminen ja kirjoittaminenkin mietityttää tosi paljon. On siis pakko kirjoi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

27 kommenttia :

  1. UUh, lepo! Otahan iisisti.

    Mä laitan sulle sähköpostia tai jotain. Ehkä illalla. t. eilen-taas-tiskikoneen-tyhjennystä-kironnut-Tiskari-työkuorman-alta

    VastaaPoista
  2. Voi että. En tiedä, miksi tämä nosti kyyneleet silmiin. Myötätuntoa sua kohtaan, tietenkin. Mutta varmasti myös itseä kohtaan, kun viimekeväänä jäin sairaslomalle raskauden takia. Ja voi ETTÄ, kun hävetti. Kun kai mä nyt olisin jaksanut, eihän mua oikeastaan mikään kummempi vaivannut. Ihan vain raskas raskaus. Joskin nyt täältä kauempaa jo osaan nähdä, että enhän mä ollut lähellekään työkykyinen. En henkisesti, enkä fyysisesti.

    Ja sitten mä luulen, että mua tässä vähän itketti vähän sekin, että välillä hävettää tämänhetkinenkin tilanne: kotona vauvan kanssa ja isommat lapset enimmäkseen hoidossa. TIEDÄN oikeaksi ratkaisuksi, koska muuten olisin tuossa tilanteessa, kuin sinä nyt. Tiedän. Mutta silti hävettää. Ja sitten siksi vähän itkettää, että näen sun tilanteessa itseäni. Itse tarvitsen tilaa, erakkohetkiä ja tunnetta siitä, että hallitsen ne jutut, joita on meneillään. Ja silloin on viisautta järjestää elämä sellaiseksi, ettei olisi liikaa meneillään kerrallaan. Kolmen ihanan ja superrakkaan (pakko korostaa, vaikka tiedät kyllä) lapsen kaaospäivien lisäksi myös niitä, kun istun sohvalla ja odottelen, että montakohan tuntia se vauva meinaa vielä nukkua päikkäreitään. Ja kun sanon sulle, että "nyt tyttö lepäät ja hoidat itsesi kuntoon. Huomioit itsesi ja tarpeesi, etkä yhtään häpeä tai tunne siitä syyllisyyttä. Ei ole kenenkään etu, että pinna kireällä ja aivot ylikierroksilla pinnistelet. Ja että hyvän äitiyden tai ihmisyyden mittarina ei kannata pitää mitään ulkopuolelta nähtyä mallia." Niin tavallaan sanonkin sen itselleni siinä samalla.

    Anteeksi, tuli vähän sekavasti. Mutta voimia, sisko. (Mä en koskaan sano kenellekään "voimia", enkä koskaan sano "siskoksi" muita, kuin siskoja. Mutta tän hetken fiiliksiin ne nyt jotenkin sopii. Sydäntä en sentään laita, vaikka melkein jo sormi hakeutui niillekin näppäimille. ;D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihana sinä, mulla täällä kanssa kyyneleet tuli tästä kommenista ja lopussa naurattii niin sisko, voimat kuin sydänkin :D :D Uskon, ymmärrän ja tajuan kun noi lauseet luen mutta ei niitä vaan osaa omaksua. ei osaa hyväksyä että on itse lopulta vähempään kykenevä kuin joku muu tehosuorittaja jolle se kaikki ei ole liikaa.

      Voimia sisko! <3

      Poista
  3. Pistipä kovasti silmään noi "muut", jotka muka suoriutuu jotenkin paremmin. Ei pidä paikkaansa. Ihmisiä ne muutkin on. Ihan samanlaisia.
    Voisin sanoa, että lopeta elämän suorittaminen ja ala ihan pelkästään elää. Mutta mikään mitä minä tai joku muu sanoo, ei auta. Sun pitää itse ymmärtää mikä on tärkeetä. Yks hyvä konsti vois olla semmonen, että mietit mitä jäisit katumaan, jos nyt kuolisit.
    Tsemppiä sulle, kaikki menee lopulta hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh, mä niin tiedän ton kaiken. Odotan päivää jolloin sen oikeasti ymmärrän.

      Poista
  4. Voi darling, mä niin tiedän ton tunteen. Siitä peruskalliomentaliteetistä voi tulla ansa. Kaikilla on oikeus väsyä.

    VastaaPoista
  5. Heti tekstisi lukemisen jälkeen luin kirjojenkeskella.blogspot.fi-sivulta arvioinnin kirjasta " Rikas elämä - parempaa elämää hidastamalla", ja heti tuli mieleen, että tuota voin suositella sinullekin. On suomalaisten kirjoittama ja blogin mukaan pieniä käytännön askelia esittävä, joten voisi olla kokeilemiskelpoisia vinkkejä.

    Ostin juuri työpaikan ilmoitustaululleni kortin, jossa lukee "Muista hengittää välillä". Sitä pitäisi muistaa lukea, koska verenpaine nousee työpäivisin liian korkeisiin lukemiin. Muista sinäkin nyt hengitellä rauhassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi kyllä opetella muutama hyvä hengitys/meditaatiokikka, välillä sitä pn töiden kiireissä ihan hullussa menossa! Ja kiitos kirjavinkistä!

      Poista
  6. Kuulostaa niiin tutulta. Työ, lapset - ja ehkä ennen kaikkea kaikki muu ennen itseä. Opettelen täällä toisen ruudun takana vain olemaan... pysähtymään .... ja olemaan tekemättä mitään.
    Nimim. Samojen epäilysten vuoksi aiemmin tällä viikolla toisen Pks-sairaalan päivystyksessä istunut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole totta! Löytyikö sulta sitten joku "oikea" syy?

      Poista
    2. Kiitos kun kysyit ☺ Ei löytynyt mitään, mitä olisi voinut juuri tuolla reissulla hoitaa, tutkimukset jatkuu - joitakin juttuja täytyy ilmeisesti kuitenkin vielä sulkea pois. Vähän on sellainen fiilis, että tämäkin vielä, mutta kuten tässäkin ketjussa moneen kertaan todettu - myös itsestä pitäisi muistaa huolehtia, eikä kaikkea vaan voi jaksaa tai ehtiä. Raja tulee näköjään jossakin kohdin vastaan. Pitäisi osata höllätä vähän, stressata vähemmän -helpommin sanottu kuin...- ja myös vain olla. Mutta kun on mooonta vuotta tohottanut pää kolmantena jalkana, on se himmailu ja "vain oleminen" hyvin vaikeaa, opeteltavissa toivottavasti kuitenkin. Kai sitä vaan itse onnistuu sen riman nostamaan niin korkealle, ettei itsekään meinaa sinne enää ylettää...

      Poista
    3. Oh, no tavallaan toivottavasti löytävät jotain, koska sit pääsee myös hoitamaan! Tsemppi ja lepoa myös sinne!

      Poista
  7. Ei ne muut kuule pärjää yhtään sen paremmin. Sitä vaan helposti erehtyy kuvittelemaan että ne pärjää kun hymyillään ja hehkutetaan viikonloppua ja postaillaan kivoja kuvia naamakirjaan. Rohkeaa on myöntää että tarvitsee enemmän tilaa, ettei jaksa ja tarvitsee apua. Siihen ei monesta ole.

    Mulla todettiin keuhkoveritulppa kesällä 2012. Meillä oli kaksivuotiaat kaksospojat ja nelivuotias esikoinen oli juuri saanut autisminkirjon diagnoosin. Kaikkea tätä edelsi vuodet haastavan esikoisen ja kahden vauvan kanssa, ja siinä välissä meidän ensimmäisen poikavauvan kuolema.

    Keuhkoveritulppa pakotti pysähtymään kun ei oikeesti pystynyt yhtään mihinkään. Syyksi löytyi geenivirhe, mutta miksi se aktivoitui just silloin, kesällä 2012? Siihen ei oikeastaan ole muita syitä kuin hirvittävä stressi. Ulkopuolisen silmissä meillä epäilemättä oli asiat hyvin. Uusi talo, kolme päällisin puolin tervettä lasta ja mä olin kotiäiti.

    Lepää, kerää voimia, pyydä apua aäläkä kiirehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua. apua! Nyt tulee taas sellainen "mitä mä valitan kun muilla on noin pahasti " -fiilis mutta tyydyn sanomaan että olen tosi pahoillani sun puolesta ja toivon että olet löytänyt tavat tunnistaa stressi ajoissa. Se olisi meille kaikille tarpeellista.

      Poista
    2. No se taas ei ollut ollenkaan tän stoorin tarkoitus... Onhan sullakin ihan hirvittävästi asioita yhtäaikaa. On raksa ja haastava työ ja kaksi pientä lasta.

      Poista
    3. Kaikilla on jotain, se lienee se opetus :)

      Poista
  8. Yllä on kaikki sanoneet jo kaiken järkevän sanottavan. Sanon silti, että ihminen on siitä jännä eläin, että luulee kovasti pärjäävänsä ihan itse, muttei oikeasti pärjää. Avun pyytäminen ja hallittu riman alittaminen on varmaan aikuisen elämän tärkeimpiä taitoja. Eikä niitä opi kuin kantapään kautta.

    Itse vietin yön päivystyksessä syksyllä 2011 sydänkohtausepäilyn takia. Loppuviimeksi rikki oli vain selkä, joka oireili sopivasti, takana rankka ero, yksin neljän lapsen kanssa, joista jokaisella silloin jotain ongelmaa eikä töistä tippunut mitään ymmärrystä. Oli pakko nöyrtyä ja pyytää apua.

    Ulospäin kukaan ei sun väsymistä voi nähdä (sen mä silloin opin), mutta kun sen sanoo ääneen, on yllättävän moni valmis auttamaan. Ja joskus sitä tosiaan parhaiten auttaa kaikkia auttamalla ensin itseään. Ei ne turhaan ole ne lentokoneiden turvallisuusohjeet. Laita ensin happinaamari omalle naamalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvin sanottu ja tiivistetty. Nyt niitä happinaamareita etsimään...

      Poista
  9. Kuulehan nyt. Taisit linkata väärän Lujasti lempeä -blogin kirjoituksen. Tämä oli varmasti se mitä tarkoitit http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1442374428154

    Miten se voikin olla niin paljon vaikeampaa saada apua kuin antaa sitä. Sitä samaa täällä opettelen. Ja kiroan oikeaa kättäni, joka tuntuu nousevan aina itsekseen kun pyydetään vapaaehtoista suorittajaa johonkin ja kuulen sanovani "No ei tämä missään tunnu, kyllähän mä ehdin jos muilla on hankalaa...".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah kiitos, just tota yritin linkata! Ja on se ihan hiton vaikeaa. Olla nostamatta sitä kättä. Perhana.

      Poista
  10. Kutsun tätä kiltin tytön syndroomaksi, kun haluaa ja pyrkii aina täysillä suorittamaan vailla mitään oikeaa tarvettakaan ja kuvittelee helposti olevansa korvaamaton ja se, joka voi tehdä sen kaiken, kun muut eivät muka pysty. Siinä samalla jättää suorittamatta sen elämästä nauttimisen - että kun aidosti sillä kodin siisteydellä, parilla extra kilolla, täydellisellä raportilla tai muullakaan ei ole mitään oikeaa merkitystä minkään kannalta. Kukaan ei tule koskaan antamaan elämän loppusuoralla palkintoa siitä, kuinka hienosti suoritti minkäkin osa-alueen vaan sitä katuu ainoastaan sitä, että käytti aikansa moiseen typeryyteen. Riitänee, kun keskittyy vain tärkeimpiin asioihin ja mitäpä muuta sitä tarvitseekaan. Sitten, kun jättää suorittamatta, pääsee vasta niiden oikeiden tunteiden ääreen: Miksi siitä tulee huono omatunto, määrittääkö sitä todella oman arvonsa ja itsetuntonsa jonkin niin keinotekoisen ja heikon mittarin pohjalle? Kun sen ratkaisee, voi aidosti olla vapaa. Maata sängyssä koko sunnuntain katsellen elokuvia ja syöden juustoa eikä enää edes ajattele sen olevan jotenkin erityisesti ansaittu tai jälkeenpäin korvattava hetki. Se on luonnollinen osa elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näinhän se on. pitkä matka selvitellä mikä on se oma mittari jota kohti pyrkii ja ennen kaikkea miksi. Toivottavasti selviää pian.

      Poista
  11. Mun mies päätti lähteä ja lähtikin viime kuun alussa. Mulla on takana lähes 20 vuotta kotiäitiyttä, pari vuotta opiskelua ja kesäkuussa alkanut uusi työ. Edellisen kerran olin töissä 1993. Aika paljon uutta tapahtui ja mies sanoi, etten enää tarvitse häntä, kun valmistuin ja pääsin töihin.
    Mies on tehokas luonteeltaan ja hoiti pääasiassa kotihommat aiemmin. Aluksi yritin tehdä kaiken tehokkaasti ja pitää kodin siisteyden samalla tasolla, kuin mies piti. Lisäksi käydä töissä, huolehtia sekavat raha-asiat (mies oli hoitanut), tehdä ruuat ja kysellä läksyt... Parin viikon stressaamisen jälkeen nousi kuume ja pidin kaksi sairaslomapäivää. Silloin ehdin ajatella. Tärkeintä mun on pitää huoli itsestäni. Mitä se haittaa, jos kengät on ympäri eteistä tai imuroitu viimeksi viikko sitten. Pääasia on, että meillä on ruokaa, välillä äitien tekemää, välillä itsetehtyä (ennen aina itsetehtyä!!) ja puhtaita vaatteita ja astioita. Mun kotona asuvat lapset on "isoja", 9, 11 ja 14, mutta kyllä niissäkin on oma huolensa. Lisäksi opiskelemaan lähtenyt 16-vuotias vaatii silmälläpitoa. Onneksi vanhimmat lapset on jo aikuisia ja huolehtivat itsestään. Sukulaisiin on hyvät välit, 2,5-3 tunnin ajomatka, joten aika yksin saa olla. Onneksi työkaverit tukee ja vahvistaa.
    Mutta kyllä tärkeintä on pitää huoli itsestä! Omasta levosta ja hyvästä olosta. Sitten jaksaa pitää huolta muista asioista riittävällä tasolla, itselle riittävällä. Kun aina muistaisi, ettei tarvitse näyttää kenellekään, että kyllä mä pärjään. Tsemppiä meille kaikille elämän haasteissa! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sulla on nyt kyllä aivan superrankka vaihe menossa. Yritä nyt olla yrittämättä ja suoriutumatta; ota sitä kuuluisaa omaa aikaa ja jätä kaikki turha tekemättä imuroinnista alkaen. Ja nojaa niihin työkavereihin, kaikki tuki on todella arvokasta! Tsemppiä sulle tosi tosi paljon, ota vaikka enemmän sitä sairaslomaa jos tarvii <3

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.