Paniikkikohtaus, you suck

tiistai 29. syyskuuta 2015 Valeäiti 43 Kommenttia

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jollekin lukijalle tärkeä. Keskiviikkoisen väärän hälytyksen jälkeen homma on lähtenyt raivoisasti pahempaan, ja olen edelleen vahvasti lataamon puolella. Sydän on todettu terveeksi, mutta nyt on mieli lähtenyt johonkin ihan omalle seikkailulle. Niiden rytmihäiriöiden lisäksi olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Yksi pahimmista niistä sattui lasten kanssa yksin jossain helvetin kuusessa, metsässä. Kyseessä ei tietenkään ollut mikään oikea hätätilanne, mutta sympaattinen hermostoni sanoi että niks ja naks, pakene tai taistele. Yhtäkkiä itkin hysteerisesti kädet tunnottomina keskellä Espoon metsää, hätääntyneen Ykkösen edessä.

Paniikkikohtaus. Siis mitä hittoa. En ole eläissäni kohdannut mitään näin heilauttavaa. Kohtauksen aikana tuleva pelko on voimakkuudessaan samaa luokkaa kuin kahdesti kokemani hetki juuri ennen uuden ihmisen ulospuskemista synnytyssalissa. Olen järkevä ihminen, liiaksikin, mutta tuon aallon keskellä pelkään hetkellisesti ihan aidosti tulevani hulluksi, kuolevani tai kumpaakin. Olen oman ruumiini muodostamassa vankilassa keskellä eteenpäin jatkavaa elämää. Miten muut ei huomaa että vajoan? Mihin voin paeta? Missä pelastusliivini?

Eräänkin päivän jäljiltä.
Ensin sydän alkaa hakata. Alkuun kuin ihan tavallinen rytmihäiriö, pian se pumppaa jo niin kuin olisit juuri aloittamassa ensimmäistä runoesitystäsi linnan juhlissa. Lopulta koko sydän tuntuu puskevan ulos rintakehästä. Rintakehä! Tuntuu kuin sen päälle alkaisi hiljalleen istua pari pientä norsua. Puristaa, enemmän ja enemmän. Kuinkahan paljon tälläistä kroppa kestää, mietit, ja sen myötä huomaat että hapensaanti alkaa vaikeutua elefantin alla. Keskität kaiken voimasi rauhalliseen hengittämiseen ja tajuat että saatat hengittää liikaa. Tai ainakin se voisi selittää sen että pää alkaa tuntua liian kevyeltä ja silmissä vähän sumenee. Ei helvetti, mähän pyörryn kohta. Mutta mennään ensin hetkeksi käsiin. Niistä on lähtenyt tunto. Miten voi selvityä, mietit, kun sydän hakkaa kiinni, henki loppuu, kuulo sumeutuu, kuume tuntuu olevan nousussa ja kaikki on vain yhtä pelonsekaista puuroa? Pitkältä tuntuvien minuuttien jälkeen sumeus hälvenee. Rytmihäiriö on vielä jäljellä ja hengitys pinnallista, mutta käsiin palautuu tunto ja silmiin näkö. Tässä kohtaa viimeistään alkaa hysteerinen itku. Samanlainen kuin sillä ärsyttävällä vollottajaäidillä "About a Boy" elokuvassa. Naurettava, perusteeton, kurkkua puristava mutta rintakehän painetta helpottava itku. Tätä jatkuukin sitten ryppäyksissä seuraavat 2-4 tuntia. Kunnes seuraava kohtaus iskee. Ehkä tällä kertaa sen laukaisee jotain vakavaa, kuten lattialle tippunut maitotölkki. Se tulee olemaan taas varmaan tosi helppo pysäyttää, yhtä helppo kuin kurkkuun nouseva oksennus keskellä noroa. Mitä enemmän sitä ajattelee, sitä varmemmin se tulee. Hienoa, älä siis ajattele sekoavasi!

Jos tämä kaikki kuulostaa tutulta, suosittelen lämpimästi siirtymään heti pois tästä blogista tänne: Mielenterveystalon Omahoito-osioon. Luin sitä eilen, nyökyttelin ja helpotuin. Tämä ei ole outoa, erikoista, heikkoa tai hullua. Tämä on tavallista ja käsiteltävissä olevaa. Biologista reaktiota vaikeille tilanteille, pitkittyneelle kuormitukselle. Lukiemieni tekstien ja vinkkien ansiosta tämä päivä onkin vihdoin mennyt sekoamatta. Mutta arvatkaa pari kertaa, minkälaista apua lääkäri tarjosi maanantaina kun makasin hänen huoneessaan yhden kohtauksen jäljiltä? Lääkkeitä (betasalpaajia, tuttua kamaa jo rytmihäiriöiden ajalta). Isoa purkillista. "Ota näitä kato aina kun tarvii. Voit ottaa vaikka 12 päivässä". En ihan uskonut tähän 12 pillerin taktiikkaan, joten pyysin päästä lisäksi psykologin juttusille. Sain lähetteen ja yhden päivän sairaslomaa. Se ei riitä. Vaikka itse paniikkikohtaukset tämän päivän perusteella tuntuvat olevan hallinnassa, sydän hakkaa edelleen rytmihäiriöisenä valtaosan päivästä. Olen edelleen kireällä viritetty kumppari, ylikuormittuneessa tilassa, joka ei pillereillä hälvene. Haluan buutata itseni ennen kuin palaan taistelukentille intoa täynnä. Lisäksi haluan selvittää, onko se vanha rytmihäiriö jotenkin muuttunut. Marssin siis vielä huomenna uudestaan lääkäriin (ehkä tällä kertaa luhistumatta) ja pyydän lisää tutkimuksia.

Homma ei ole siis vielä ihan hallussa, mutta ainakin hoidossa. Suunta on ylöspäin, ja tänään sain jo itseni kiinni tästä yksinkertaisesta huuliliikkeestä*:


En ole hullu, enkä kuolemansairas. Huh. Lähinnä väsynyt ja liian pitkään sinnitellyt. Ei ole muuten eka kerta. Mutta tällä kertaa aion ihan oikeasti hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin annan näennäisten velvollisuuksien kutsua taas mukanaan. Mietin tarkkaan jopa positiivisten kuormitusten tuomaa meilihyvää suhteessa rasitukseen, ja jätän varmasti muutamat juhlatkin välistä. Siivoamisesta puhumattakaan. Perjantain koittavaan Blogigaalaan menen, koska harvoinpa sellaiseen saa Avec-kutsua Suomen suurimmalta kulttuurisakateemisyhteiskunnallisen perheblogin kirjoittajalta. Ehkä vain kerran, ainakin tämän kokemuksen jälkeen. Vapise, Katja

*Huomaa oikeaoppinen clickbait. Jos et jo seuraa Klikinsäästäjää, tee se nyt. Priceless.

Lupaan palata kohta johonkin vähän kevyempään vaiheeseen, mutta viime päivien kokemuksien perusteella olen varma että tämä teksti on jolleki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

43 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hui, selfie!

lauantai 26. syyskuuta 2015 Valeäiti 5 Kommenttia

Noniin, saattaa olla kyseessä tämä parin päivän lepo tai sitten nämä pari lasia viiniä. Varuiksi kirjoitan tämän tekstin ensin luonnoksesi ja tarkistan huomenna vieläkö naurattaa.

Kaveri linkkasi Facebookissa aivan mahtavan tieteellisen uutisen: Selfiet ovat aiheuttaneet tänä vuonna enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset.  Miettikää! Selfiet on tappavampia kuin hait! Siis hait! Kautta aikain on tiedetty hain olevan pelottava, kunnioitettava, suuri meren valtias! Nyt sen paikan vei selfie.

Vielä on epäselvää miten tästä uudesta turmiosta tehdään hyvä elokuva. "Point and Tap - the terrifying selfie"? Elokuvassa kuullaan dramaattista musiikkia samalla kun kännykkä kääntyy hitaasti, kohti etukameran näyttöä?

Ja miettikää, ei olisi enää Shark Tank, vaan Selfie Tank! Siellä ihmiset menisi huoneeseen, jossa odottaisi neljä selfie-tikkua ja kilpailijan pitäisi yrittää saada mahdollisimman edustava, hauska ja inspiroiva selfie/belfie/familfie itsestään. Eniten liketyksiä saanut voittaisi ja vähiten saanut bannattaisiin Instasta.

Pahin skenaario olisi tietysti pimeät illat ja tumma vesi. Siihen päälle vielä surffikilpailu. Siitä ei millään saisi hyvää selfietä.

Entäs ne Selfie-saappaat? Onko niissä oma kuva? Pörssiselfie on tietysti ihan itsestäänselvä hetki yhdessä kurssikäppyröiden kanssa, takana mieluiten kiireinen sali.

Ok, aika mennä nukkumaan. Arvioimme uudestaan huomenna.

EDIT: arvioin ja huonohan se on mutta tuossa se nyt jo makaa.

Noniin, saattaa olla kyseessä tämä parin päivän lepo tai sitten nämä pari lasia viiniä. Varuiksi kirjoitan tämän tekstin ensin luonnoksesi j...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

perjantai 25. syyskuuta 2015 Valeäiti 2 Kommenttia

Terveisiä parantolasta. Olo on tasaantunut, mutta ei loistava. Happea tarvitsee edelleen tuplamäärän jos on niin tyhmä että ottaa työpuheluita vastaan. Maanantain kohtalo on epävarma, mutta kyllä toi raihnainen sydän aika hyvin pelissä mukana pysyy.

Yksi asia mikä ajaa kohti toimistoa maanantaina, on mun tyypit. En voi ehkä sanoin kuvaillakaan miten tärkeitä nämä ihmiset on, miten paljon saan energiaa heiltä. Koska en voisi ikinä kertoa teille sanoin miten ihania nämä ihmiset on, kerron teoilla. Heidän teoillaan.

Aloitetaan nyt vaikka siitä että ne pelkäämäni vanhat herrat lähetti eilen maailman sympaattisimpia viestejä, jokainen kertoen omasta vastaavasta tarinastaan. Toiset soitti terapiapuheluita ja kaikki muistutti että ollaan tässä yhdessä ja meidän on oltava tiivimmin toistemme tukena. En voisi olla enempää samaa mieltä. 

No sitten ne tehokkaat tykit. Ne ilmestyi varoittamatta keskelle meidän kodin kaaosta, mun meikittömän naamani ja dödöttömän, väsyneen temppelini eteen. Pölähtivät meidän kotiovelle niin kuin se olisi jokin yleisempikin ennaltasovittu tapa. Kantoivat mukanaan aivan käsittämättömän ihania sanoja, upeaa korttia ja kauniisti paketoitua takkia, jota olin aiemmin haaveillut toisen päältä. 

"Find your tribe, love them hard"
Arvelenpa ettei kovin monella työpaikalla tehdä tälläistä.

En voi oikein uskoa että olen saanut siihen korttiin niin paljon nimiä, elämääni noin paljon ihmisiä, jotka aidosti välittää minusta. Se on kuulkaa aika kullanarvoinen asia se. Jos olisi Keekki tai muutenkin vähän pateettinen, sanoisin juuri nyt olevani kiitollinen, siunattu, onnellinen. Tykytyksistä viis. 

Loppusyksyn kiedon päälleni tota maailman kauneinta takkia, joka tuntuu ehkä vielä lämpimmältä nyt kun se muistuttaa joka kerta siitä tunteesta, jota muut ympärilläni antoi ja niistä sydämestä tulleista sanoista "olet mulle tosi tärkeä". 

Te olette ihania, kuuletteko! Ihania! Ja myös tosi, tosi tärkeitä mulle. Niin tärkeitä että saatan jopa tulle vuoksenne taas töihin. 


P.s. olen myös tosi kiitollinen ja ilahtunut kaikista niistä viesteistä, joita teiltä on sadellut eri kanavia pitkin. Ihanaa että tämäkin pelottava teksti toi paljon hyvää mieltä ja ehkä vertaistukea meistä monelle. 

Terveisiä parantolasta. Olo on tasaantunut, mutta ei loistava. Happea tarvitsee edelleen tuplamäärän jos on niin tyhmä että ottaa työpuhelui...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kun on aika pysähtyä

torstai 24. syyskuuta 2015 Valeäiti 27 Kommenttia

Edessä on pitkästä aikaa vaikea kirjoitus. Sellainen, jonka julkaiseminen ja kirjoittaminenkin mietityttää tosi paljon. On siis pakko kirjoittaa. Nyt ei ole kyse raivon hallitsemisesta lasten kanssa, tai kodin läävätilasta, eikä edes alastonkuvaa ole tiedossa. Tämä on paljon vaikeampi asia. Pitää myöntää että on heikko ja tarvitseva. En pärjääkään.

Tätäkin tekstiä lukee moni työkaveri ja jopa asiakaskin. Järki tai jokin sanoo, ettei tälläistä kannattaisi siksi julkaista. Älä paljasta niille. Mutta ehkä se on juuri siksi tarpeen. Lapsillekin on hyvä näyttää että äidit ja isätkin joskus tarvitsee apua, ehkä sanon tässä samaa omalle yhteisölleni. Että hei, nyt vähän henkeä meille kaikille. Hosutaan vähemmän. Tuetaan toisiamme enemmän. Tehdään vähemmän asioita paremmalla otteella. Tai auttakaa minua tekemään niin.


Istuin eilisen illan Meilahden päivystyksessä, epäilynä keuhkoveritulppa. Se ei ole kiva epäily. En onneksi tiedä, kuinka vakava tauti olisi kyseessä, koska sitä, eikä mitään muutakaan, ei multa löydetty. Ihan sama vanha 17 vuotta mukanani kulkenut rytmihäiriö vain. Mutta olipahan kivat seitsemän tuntia, kuulostella sitä rinnassa välillä vihlaisevaa kipua ja pumputtavaa sydäntä ja miettiä, milloinkohan sellainen tulppa muuttuu oikeasti vaaralliseksi? Lääkärin antama vapauttava tuomio oli silti oikeastaan masentava. Miten niin muka se arvo voi vaan joskus nousta ja siellä ei ole missään mitään oikeaa vikaa? Olenko minä joku helvetin luulosairas? Vai vaan heikko? Ei mulla voi olla niin kova stressi, eihän mulla ole siihen mitään syytä.

Hävettää aivan sairaasti. Että tässäkö sitä nyt ollaan, sydän tykyttämässä vailla mitään järkevää syytä. Siellä ne vanhemmat herrat ja tehokkaammat tykit nyt sitten naureskelee että ei noista nuorista tytöistä kyllä ole mihinkään, ei ne kestä painetta.

Painetta, jota ei edes ole. En suoraan vastaa miljoonabisneksestä. En ole juuri nyt deadlinejen tuupertama. En valvo remppani kanssa puoli yhteen aamulla kädet rakoilla.  En herää joka aamu ennen kuutta ja matkusta useaan eri kaupunkiin viikossa. En harrasta itse valtavasti, kuskaa lapsia sen seitsemään jumppaan, kokkaa makaronilaatikkoja tai pidä kotia siistinä. En yllä mitenkään siihen muiden ruuhkaan, kaaokseen ja stressiin jota ympärilläni näen - miten minulla voi olla jonkinlainen syy tai oikeus väsyä?

Toisaalta, jos oikein pinnistän ja katson vain itseäni, omia tarpeitani ja elämääni, ymmärrän. Voidakseni hyvin tarvitsen paljon höntsäilyaikaa, hyviä yöunia, saavutettavissa olevia tavoitteita ja selkeitä vastuita. Yhtäkään noista ei nyt ole. On vain valtava joukko asioita, joissa yritän pärjätä, ilman että muut sitä ehkä multa edes odottaa. Revin voimia itseni asettamiin tavoitteisiin ja kurjistun, kun en onnistu. Lasten pitäisi kävellä kiltimmin tarhaan, projektien pitäisi sujua vailla kommelluksia, myyntiä pitäisi sataa sisään, tiimin pitäisi olla tyytyväinen, kodin pitäisi olla siisti ja talon jo suunniteltu. Ystäviä pitäisi nähdä, kuntoa pitää yllä, aviomiestä huomioida, laskuja maksaa. Vanhempainiltakin olisi käymättä, Ykkösen synttärit suunnittelematta ja perkele tossa ovessa lukee edelleen väärä sukunimi. Lukisit edes enemmän kirjallisuutta ja entäs se hyväntekeväisyystyö? Ja oletko pitänyt itsestäsi huolta, ethän nyt vain anna itsesi väsyä?

Olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa luulen kaikkien (paitsi itseni) tarvitsevan minua. Rakkailla tiimiläisillä on paljon kysymyksiä, joihin en yleensä osaa vastata. Ihanilla lapsilla on paljon vaatimuksia, joista valtaosa on turhia. Aamulla puhuin puhelimessa tiimiläisen kanssa ja yritin auttaa (onnistumatta) ja ohikulkija pyysi mua samalla auttamaan. Yritin selittää että olen hei tässä puhelimessa juuri nyt, mutta kyllähän te tiedätte mitä siinä kävi. Autoin. Ei ole siis ehkä liioiteltua tuntua siltä, että joku on jatkuvasti nykimässä hihasta. Kai nyt kun tarjoan sitä hihaa jatkuvasti nyittäväksi.

No nyt minä otan ja vedän tämän hihani takaisin (pahoittelen, tämä ontuva kielikuva eli nyt aika pitkään tässä tekstissä. Siinä se nyt sitten on.). Hengaan pari päivää kotona ilman sen kummempaa tekemistä, ilman sen kummempaa syytä. Tai onhan se ihan kelpo syy että pieni lämpö yrittää puskea päälle ja sydän tykyttää heti jos puhuu työasioista tai liikkuu liikaa. Tai että itku meinaa tulla, ja tuleekin, yhtäkkiä ihan jostain puskista. Välittömänä lääkityksenä sohva, netflix ja pötköttävät jalat. Otan aikaa ja yritän muistella, millä tavoin erotan keskenään oikeasti tärkeät, itselleni tärkeät ja muille tärkeät asiat. Jatkossa panostan kahteen ensimmäiseen. Eiköhän niillä saada taas tämä lataamo kuntoon.

Jos siis seuraavan kerran sanon sinulle, "olen pahoillani, mutta en voi nyt auttaa tässä asiassa", autan meitä kumpaakin itseasiassa aika paljon.

Armoa päiväänne ystävät, muistakaa Café Tin Tin Tangon minulle tänään lahjoittama viisaus:


Edessä on pitkästä aikaa vaikea kirjoitus. Sellainen, jonka julkaiseminen ja kirjoittaminenkin mietityttää tosi paljon. On siis pakko kirjoi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

27 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

51 v***n pitkään minuuttia

maanantai 21. syyskuuta 2015 Valeäiti 33 Kommenttia

No hei vaan maailma, ei olla hetkeen juteltu. Se varmaan johtuu siitä, että olen päivittäin käyttänyt noin tunnin maailman vihaamiseen. Tai ainakin meidän tarhamatkan vihaamiseen.

Annan heti yhden myönnytyksen: sopivia bussilinjoja on kaksi ja niitä menee usein.

Siihen ne hyvät puolet jääkin.

Menomatkalla on kävelyä 400 + 100m. Kotimatkalla kävelyä on 300 + 300m. Aikaa näihin kävelyihin ja yhteen räkäiseen viiden minsan bussimatkaan kuluu noin 50 minuuttia suuntaansa. Siitä ajasta arviolta 36 minuuttia minä kihisen turhautumisesta, epämukavuudesta (selkäkipu / kylmä / vessahätä) tai vaan jostain kiireestä (palaveriin / syömään / sinne vessaan / elämään saakeli) ja erittäin usein siitä ajasta noin 15 minuuttia menee välittömään riitelyyn lasten kanssa.

Kun ihan oikeasti. Ihan aikuisten helvetin oikeasti. Joo joo mä tiedän että aikuinen tekee kiireen. Joo joo mä tiedän että pitäisi vaan lähteä aiemmin ja yrittää positiivisen kautta. Mutta voi vittu. Kun jokaista kivenkoloa pitää tutkia. Kun yksikään suojatie ei voi mennä loppuun asti käsi kädessä. Kun sitä kiipeilytelinettä ei voi ikinä, ei yhtenäkään päivänä jättää rauhaan tai edes poistua siitä viidennen pyynnön jälkeen. Ja kun tästä kaikesta iso osa on ihan aidosti puhdasta kiusantekoa, rajojen koettelemista. Niiden löytämistä myös, ainakin mulle.

Ja nyt ei edes puhuta siitä vaaterumbasta, aamupalan pakottamisesta, sängystä ylös repimisestä tai joka päivä tekemättä jäävästä hammaspesusta. Vaan siitä saamarin kävelemisestä. Vain se hiton matka yksinään saa mut hulluksi.

Tämä teksti saattaa olla vähän kiukkuinen. Saattaa olla, että tänään hiertää joku muukin. Vaikka toki tahdon uskoa että on normaalia itkeä silkasta ärtymyksestä päivän 51 minuuttia kestäneen ilon jälkeen. Onhan?

Neuvoja?

No hei vaan maailma, ei olla hetkeen juteltu. Se varmaan johtuu siitä, että olen päivittäin käyttänyt noin tunnin maailman vihaamiseen. Tai ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

33 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Aamumorkkikset

maanantai 14. syyskuuta 2015 Valeäiti 9 Kommenttia

Jos Ykkönen osaisi lukea, jos sillä olisi kännykkä ja jos sitä kännykkää saisi tarhassa käyttää, lähettäisin sille nyt tämän: 

"Anteeksi kultaseni, äiti oli ihan tosi hölmö kun hermostui niin paljon. Lupaan olla illalla kiltimpi. Rakastan sua, pus". 

Jos tapaatte minun hentohiuksista muruani tänään, välittättehän viestin sille, kiitos.

Jos Ykkönen osaisi lukea, jos sillä olisi kännykkä ja jos sitä kännykkää saisi tarhassa käyttää, lähettäisin sille nyt tämän:  "Anteeks...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Rakennuttamista hetki hetkeltä

perjantai 11. syyskuuta 2015 Valeäiti 2 Kommenttia

Jos olet joskus miettinyt, olisiko oman talon rakentaminen / rakennuttaminen kivaa, niin voit nyt liittyä lähes reaaliaikaiseen matkaamme! Sen lisäksi että jaan tänne tietysti normaaleina blogikirjoituksina tuskaa ja puhdasta ketutusta kasamäärän huikeita onnenhetkiä, pyrin koostamaan tiiviimmän aikakoneen omalle erilliselle sivulleen, joka kulkee nimellä Tonttipäiväkirjat. Löydät sivun tuolta sivupalkista (jos olet tietokoneella, kännykällä se on varmaan ihan all over the place) --> ihan miniminifontilla

Mut siellä se kuitenki on. 

Niin että tervetuloa, voitte sitten alkaa arvuutella missä kohtaa menee hermot ja milloin rahat loppui!

Kas tässä tuleva olohuoneemme! Eikö ole kaunis!

Jos olet joskus miettinyt, olisiko oman talon rakentaminen / rakennuttaminen kivaa, niin voit nyt liittyä lähes reaaliaikaiseen matkaamme! S...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Karvoja ja pakolaisia - totuuksia lapsen suusta

torstai 10. syyskuuta 2015 Valeäiti 4 Kommenttia


"hihi äiti sun kainalo on karvainen".Kiitti vaan. Ajele sinä sitten kun ehdit siinä niitä tuijotella. #nytonvähänruuhkaa

Karvanpoistoteknisten kommenttien lisäksi tyttärelläni on välillä muitakin aika oivaltavia ajatuksia. Eilen kun ajeltiin kotiin, hän summasi pakolaiskeskustelun napakasti:

"Äiti, sitten kun ne erikieliset ihmiset, jotka on nyt joutunut tulemaan Suomeen, sitten kun ne on asunut täällä vähän aikaa niin ne ehkä oppii suomea ja sit niist onkin tullu suomalaisia."

Tämä keskustelu ja sen jälkilölyt siitä, miten aikuiset oppii suomea ("vaikka sitten niiden uusilta kavereilta") oli heittämällä parasta, mitä pakolaiskriisistä on toistaiseksi minun korviini kantautunut. 

Miten yksinkertainen maailma onkaan, kun sen ajattelee lapsen silmin ja poistaa välistä kaiken pelon, häpeän, ennakkoasenteet ja ylpeyden. Että tässä me sitten ollaan kaikki eriväriset, -kieliset ja -kokoiset ihmiset ja me ollaan sit kaikki suomalaisia. 

Eikä mun tarvinnut sanoa mitään muuta kuin "Juuri näin rakkaani."

"hihi äiti sun kainalo on karvainen".Kiitti vaan. Ajele sinä sitten kun ehdit siinä niitä tuijotella. #nytonvähänruuhkaa ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Tuija, tuo opettavainen aitamateriaali

tiistai 8. syyskuuta 2015 Valeäiti 14 Kommenttia

Talon rakennuttamisessa on mun päässä paljon analogiaa lasten saamiseen: Ensinnäkin, kaikki varoittelee, ettei sitä pidä tehdä. Ikinä. Ollenkaan. Että avioeropaperit voi sitten jo viedä varuiksi. Että kaikki rahat menee, ja että elämä on pilalla vuosiksi. Menee kahdeksantoista vuotta ennen kuin siitä vankilasta vapaudut jne jne. Älkää nyt hullut, miettikää vielä, yhdelle tutullekin kävi näin ja toiselle niin.   

Mutta, samoin kuin plussaviivan ilmestyessä ällöön tikkuun, niin myös vasta tontin oston jälkeen alkaa positiivisetkin kommentit. Mahtavaa! Äkkiä se projekti sitten kuitenkin menee. Saapahan ainakin sellaisen kuin haluaa. Lapset on kyllä tosi ihania. 

Kuten lasten toivomisen aikoihin, tähänkään projektiin emme lähteneet ruusuisin kuvitelmin. Päinvastoin. Uskon, että ymmärrämme jo nyt paljon siitä tuskasta mitä edessä on, emmekä edes haaveile että lopputulos olisi jollain tapaa täydellinen. Hyvä ehkä, jopa parempi kuin valmiin osto, mutta ei täydellinen. Eikä viimeinen. Kuitenkin, tunnettua tuskaa helpottaaksemme valitsemme niin avaimet käteen -ratkaisun kuin vain markkinoilta saa. Epiduraali on siis synnytyssuunnitelmassa tässäkin vauvassa.  

Mutta edelleen samoin kuin vauvojen kanssa, se yllättää silti. Työn määrä, henkisen kapasiteetin menekki ja täyden epävarmuuden sekä uuden opettelun määrä. Emme ole vielä edes ostaneet tonttia, ja melkein jokainen ilta menee talotouhuissa. Puidaan hallinnonjakoa, etsitään arkkitehtia, lasketaan lainoja ja pohditaan kerrosten määrää. Mahtuuko autokatos taakse, kelpaisiko täysin avokeittiö?

Henkilökohtaisesti ensimmäinen kipupiste ylittyi eilen, kun löysin itseni googlaamasta tuija-aitoja. Että miltä sellainen sitten näyttäisi tonttien välissä jos naapuri sellaisen haluaa? 


Suusta pääsi spontaani "en kestä, kun mua ei nää aidat kyllä kiinnostaa paskan vertaa, pakkoko tämäkin on nyt päättää?!?"

Lamppu syntyi päässä. Tässä se on, se rakennuttamisen tuska. Tuska konkretisoitui viattoman vihreässä tuija-aidan hahmossa. Mikä aita mahtaa olla paras, sitten kahden vuoden päästä, kun toistaiseksi pelkkä tontti muuttuukin joksikin taloksi? En. Minä. Tiedä. Sama yöllinen tuska tullee vielä vastaan monta kertaa. Pitää tehdä outoina hetkinä outoja päätöksiä asioista, jotka ei just nyt a) kiinnosta yhtään tai b) ole millään tavoilla ymmärrettäviä. Löysin ehkä tien ulos. On päätettävä mihin päätöksiin panostaa. On ymmärrettävä, onko tuija tai niistä tehdyt aidat meille tärkeitä. Jos eivät, päätös tehdään nopeasti vailla sen suurempia pohteita. 

Tässä tapauksessa päätettiin: ihan sama. Ja hetkeä myöhemmin joku neuvoi että kyllä pitää olla aktiivisesti tuijaa vastaan, sillä se on mummoa, rumaa ja tekee ikuisen talven. Seuraavaksi pitänee oppia avataanko päätöksiä enää uuteen tarkasteluun vai ei.

Huoh. Tuskaa. Ja vasta hädin tuskin alussa.

Mutta. Tässä se lause jota nurisijat ei ikinä sano: aika siistiä kuitenkin kun saa suunnitella kaiken ihan alusta. 

Itseasiassa, tosi siistiä. 

********

Viikon oppi: kun edessä on taas yksi outo päätös, muista tuijat. Ja älä kysy toisia mielipiteitä. 

Fiilisbaro: vahvasti plussalla.

#raksapäiväkirja 


Talon rakennuttamisessa on mun päässä paljon analogiaa lasten saamiseen: Ensinnäkin, kaikki varoittelee, ettei sitä pidä tehdä. Ikinä. Ollen...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sinnikkyys palkitaan

sunnuntai 6. syyskuuta 2015 Valeäiti 15 Kommenttia

Hyvät naiset, olen löytänyt sen. Sen asunnon tilan, johon jopa Insinööri sanoo "muakin alkaa jo vähän häiritä tämä sotku." 





Hirveen harmi että sen seuraava lause oli "voisitko tehdä asialle jotain?".

Ehkä voisin, ehkä en. En ole mikään ennustaja. 

Hyvät naiset, olen löytänyt sen. Sen asunnon tilan, johon jopa Insinööri sanoo "muakin alkaa jo vähän häiritä tämä sotku."  Hirvee...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kyyneleistä tekoihin

lauantai 5. syyskuuta 2015 Valeäiti 22 Kommenttia

Hyväosaiset, onnekkaat rakkaani turvallisella rannalla.

Tein perjantaiaamuna jotain minulle poikkeuksellista. Suljin Facebookin, enkä ole sitä sen jälkeen avannut. En enää kestänyt. Minulla ei ole siihen mitään oikeutta, mutta halusin sulkea silmäni tältä todellisuudelta, siltä kuvalta. Te tiedätte mistä kuvasta puhun. Jo se ensimmäinen, jossa isä itki rantaan päästyään, hajotti sydäntäni kipeästi. Mutta tuo Kakkosen näköinen, kokoinen ja ikäinen poika yksin rannalla räjäytti sydämeni kappaleiksi. Järki ei keksi enää yhtään tapaa häätää ihon alle ryöminyttä surua ja vihaa.

Itkin muutaman illan ja päivän räkä poskella. Vaelsin läpi työpäivien mieli Syyrian mantereella ja Kreikan rannoilla, ahdistus voimakkaampana kuin yhdenkään valtavan ihmiskatastrofin kohdalla aiemmin. Yritin välillä lukea uutisia tai selata Facebookia, mutta aina nurkan takaa ryömi se kuva tai jokin otsikko joka kertoi siitä perheestä. Suru vei toimintakyvyttömäksi, ja sitä en voinut hyväksyä.

Suljin silmäni, jotta voisin avata käteni. Sain ahdistuksen kuriin. En vieläkään käsitä, hyväksy tai kestä tapahtuvaa, mutta blokkaamalla kauhistelevan surupornon olen saanut kanavoitua suruni johonkin muuhun kuin kyyneliin. Lahjoitin tämän kuukauden hömpötysbudjettini SPR:lle. Vien huomenna kavereiden puolesta tavaraa Kontti-keräyksiin. Ilmottauduin vapaaehtoistyöntekijäksi. Olen tehnyt ehkä kaiken, mitä voimattomana hyväosaisena lottovoittajana tehdä voin. Se auttaa vähän, minua ja toivottavasti myös muita.

Pyyhi sinäkin kyyneleesi ja ryhdy toimeen. Meidän hyvää tarkoittava vellominen muiden surussa ei oikeasti auta, mutta rahamme, aikamme ja tavaramme voivat auttaa.

Muistutuksesi, mitä sinä voit tehdä:

1. Lahjoita rahaa, mitä tahansa kautta. Kymppikin auttaa. Tässä linkki SPR:n keräyksiin.

2. Ilmoita itsesi vapaaehtoistyöntekijäksi (SPR:n sivuilta tästä, valitse toimintamuodoksi “Turvapaikanhakijoiden tueksi”). Voit viedä vaikka perhettä kävelylle tai auttaa koululaisia läksyjenteossa. Voit tuoda jonkun elämään muutakin kuin selviytymistä.

3. Seuraa, tarvitaanko vaate- tai tavaralahjoituksia. Tällä hetkellä ilmeisesti ei, mutta hyväkuntoista tavaraa voi aina viedä vaikkapa SPR:n Konttimyymälöihin seuraavaa lahjoitustarvetta tai myyntiä odottamaan.

4. Jos olet todellinen enkeli, ja harkitset kotimajoituksen mahdollisuutta, odota lisäohjeita. Asiaa selvitellään.

5. Osallista kaverit. Järkyttävän kuvan jakaminen saa kaikki itkemään, mutta ehkä vasta esimerkki saa kaikki toimimaan. Minäkin sain töistä yhden kaverin myös ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi, kiitos Anna!

6. Älä unohda muita avuntarvitsijoita. Tämä tapaus on mennyt meillä kaikille ihon alle, koska trendivaatteita käyttäviin, Euroopassa kärsiviin lapsiperheisiin on helpompi samaistua kuin savimajassa nälkiintyviin Afrikkalaisiin tai vaikkapa syrjäytyneeseen Suomalaiseen. Rahaa, verta, tavaroita ja empatiaa tarvitaan aina. Ryhdy kuukausilahjoittaksi Unicefille tai SPR:lle, heiluta nälkäpäivälipasta tai päivystä turvataloilla.

7. Tee ehdoton raja vihapuheelle ympärilläsi. Jos jumalauta yksikään ystäväsi edes tykkää linkistä, jossa turvapaikanhakijoille ehdotetaan “lahjoitukseksi” eli kiusaksi possunlihaa, ripitä ystäväsi, valista häntä päällä olevasta hädästä ja poista sitten kavereista. Jos jotain maailmassa on nyt liian vähän, niin empatiaa.

Ja jos vielä tähän samaan paatokseen saa lisätä, toivoisin medialta (ja sosiaaliselta sellaiselta) vähän pelisilmää. Kuolleet, kuolevat, kärsivät, itkevät ihmiset saavat aikaan syviä järkytyksiä ja toivottomuuden tunteita. Ne pistävät voivottelemaan pakollisen tappion edessä. Ne saavat ajattelemaan "mitään ei ole tehtävissä, minä en voi auttaa". Osa ihmisistä syttyy tästä toimintaan, osan saa liikkeelle vain ilon ja toivon kautta. Kertokaa välillä myös tarinoita, joissa joku itkee ilosta saadessaan netin avulla yhteyden rakkaisiinsa. Näyttäkää kuvia, joissa pelastunut lapsi saa hetkellisen ilon lahjoitetusta lelusta. Jokainen meistä voi ymmärtää tuon ilon ja auttamisen tuoman tunteen, jokainen haluaa saavuttaa sen. Liian moni meistä haluaa tämän päivän shokkiuutisoinnissa vain sulkea uutiset, silmänsä ja ajatuksensa. Sitä meillä ei olisi varaa tehdä. 

Hyväosaiset, onnekkaat rakkaani turvallisella rannalla. Tein perjantaiaamuna jotain minulle poikkeuksellista. Suljin Facebookin, enkä ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

22 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä tuli oikein tehtyä?

tiistai 1. syyskuuta 2015 Valeäiti 17 Kommenttia





Hama-helmien nyppiminen villamatosta taitaa olla juuri tänään parasta mahdollista terapiaa. Tai harhautusta. Poimin neonkeltaisia kaksi ja mietin "ei helvetti". Otan yhden sinisen etusormen väliin ja mietin "ei sitten mustia saumoja kaakeleihin". Yritän ahnaasti napata haravamaisella otteella kaikki valkoiset, mustat, oranssit ja pinkit kerralla ja turhaudun sormien välistä hyppiviin karkulaisiin. Pääsispä jo suunnittelemaan kunnolla.

Näitä helmiä on varmaan tuhat. Silti niitä tuntuu olevan vähemmän kuin nähtyjä asuntoja viimeisen vuoden, kahden, kolmen aikana. Takana on pitkä unelma, haave "siitä kodista", joka mustakantiseen vihkoon joskus kirjattiin. Edessä on todella, todella monta tuntia hamahelmien nyppimistä tuskaisempaa hommaa. Toivottavasti monta ilon ja onnen hetkeä, konkretisoituvaa unelmaa ja hyviä kompromisseja.

Puolentoista (Yhden? Kahden? Viiden?) vuoden päästä varmaan ihmettelen, mihin se kaikki aika oikein meni. Että vastahan seisoin siinä tulevan ajotiemme edessä, syksyn ensimmäisestä kosteasta illasta muhjuuntunut paperi kädessäni. Juttelin sen mukavan perheenisän, tulevan naapurin kanssa, ihan siinä keskellä ajotietä, jossa silloin vielä vieraat lapset pelaili illan viimeisiä leikkejään. Paperissa kuivuva allekirjoitus alkoi tuntua tosi hyvältä. Me oikeasti saadaan asua täällä, keskellä lähiöunelmaa.

Sitten joskus. Nyt on vähän vielä tekemistä edessä.

Ostettiin sitten tontti.

(Ja kuvassa näkyvä rahassa kieriminen taitaa loppua.)

Hama-helmien nyppiminen villamatosta taitaa olla juuri tänään parasta mahdollista terapiaa. Tai harhautusta. Poimin neonkeltaisia kaksi ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.