Hysteria visualis - syndrooma

lauantai 18. heinäkuuta 2015 Valeäiti 18 Kommenttia

Epäilen että täällä monilla on havaittuna tai piilevänä eräs syndrooma. Se alkaa suunnilleen ensimmäisen raskauden aikana, ja pahoin pelkään hyvät rouvat, ettei se pääty koskaan. 

Syndroomasta kärsivä henkilö saattaa minä hetkenä hyvänsä nähdä silmissään jossain siellä kuopan takana muiden näkymättömissä aivan päivän selvästi tapahtuvan jotain seuraavaa: 
- Vauva tipahtaa nuo raput alas ja sen pää halkeaa
- Taapero tulee tuosta pöydältä alas ja jää makaamaan elottomana
- Joku alkaa oksentaa verta tai lakkaa hengittämästä 
- Tuolta mökin nurkalta tulee joku ja ampuu minut
- Tämä auto räjähtää 
- Tuo auto ajaa päälle 
- Lapsista toinen menee yhtäkkiä sekaisin ja tappaa vahingossa sisarensa
- Tämä talo syttyy yöllä palamaan. Emme pääse ulos.
- Tuo koira karkaa omistajaltaan ja onkin raivohullu vesikauhukasa, joka syö lapseltani silmän 
- Lapsi kaatuu naama edellä tuohon keittiöveitseen
- Tuo kihara tukka syttyy palamaan tämän kaasulieden äärellä. 

Nyt ei pidä erehtyä ja ajatella, että syndroomasta kärsivä on jollain tavalla hullu. Sitä hän ei missään nimessä ole. Hänen omassa päässään hän on huolissaan. Kyseessä on kuitenkin vahva hormonaalisperäinen rakkaustauti, josta kärsii useimmiten pienten lasten äidit. Myös hyvin koulutetut sellaiset.

Parannusta tautiin ei vielä tieteessä tunneta, joskin on sanottu että ajan ja tapahtuneiden onnettomuuksien (todellisten) kertoma lieventää oireita. 

Oireiden lieventämistä odottaessa on pidettävä uhrista huolta estämällä aitoja tapaturmia. Sillä uhrille on sangen vahingoittavaa nähdä jotain todellisia tapaturmia, kuten poikansa jalan murtumisen. 

Eikä sellaiselle henkilölle tee lainkaan hyvää nähdä sellaista mitä hän tänään näki; puolimetrinen, sutjakasti kiemurteleva kyy mökkinsä tontin nurkassa. Jos näin pääsee käymään, on tukihenkilön hyvä valheellisesti raportoida tappaneensa sanotun käärmeen, ja opettaa samoin valheellisesti, ettei yhdellä tontilla ikinä milloinkaan ole kuin korkeintaan yksi käärme. 

Lomahaasteesta päivä 15/30 suoritettu. Haasteessa kirjoitan loman aikana (3.8. saakka) vähintään yhden kirjoituksen per päivä.

Epäilen että täällä monilla on havaittuna tai piilevänä eräs syndrooma. Se alkaa suunnilleen ensimmäisen raskauden aikana, ja pahoin pelkään...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

  1. Allekirjoitan. Ihan järjettömiä, ei missään nimessä edes realistisia. Ihminen on outo eläin..

    VastaaPoista
  2. Tuttu vaiva. Mä nimenomaan n-ä-e-n tuollaista tapahtuvaksi, ikävän graafisesti. Sakset silmään ja kaivoon putoaminen ja että jollain ilveellä lapsi saa käsiinsä vaikka kynsilakanpoistoaineen ja...

    1 v 3vk opetteli taannoin kävelemään ja siinä silmieni alla kaatui silmä edellä hyllynreunaan kun puin isoveljelle kurahousuja. Ihan kamala näky, mitään en ehtinyt tehdä. Onneksi silmä säilyi ja haava oli lopulta helppo paikata - mutta en uskalla sanoa ääneen että pikkuveljen pipi liimattiin, kun kuvittelen että sitten isoveli yrittäisi kaataa liimaa jonkun silmään.

    Helpottaako tää koskaan? Vai onko sitä sitten lasten ollessa kouluiässä aina soittelemassa sairaaloihin, kun joku on minuutin myöhässä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, nää jutut käy mulla siis ihan silmissä. Vähän niinkuin etukäteis Deja Vu. Karmeeta.

      Ei helpota, kertoo viisaammat :)

      Poista
  3. Mulla tämä on viime aikoina jotenkin mennyt "yli". Viikon verran iltaisin kun menin nukkumaan, vilisi kauhunauha silmissä. Siinä olin lapsen kanssa lentokoneessa, joka meni rikki tai jotain, jonka johdosta kaikkien piti hypätä ulos ja lopputuloksena sitten veden varassa. Tää oli tosi monitahoinen, kun mietin kuumaisesti, miten toimin siellä koneessa, miten en joudu erilleen lapsesta JA miten hitossa pidän sen lapsen siellä meressa elossa. Ihan ahdistukseen asti näitä kelailin ja yritin kehittää ratkaisut kaikkiin skenaarioihin mutten keksinyt mitään, millä oikeasti pysytään hengissä. No, tämä kauhupätkä kuitenkin viikon jälkeen hylkäsi mut ja ehkä viikkoon ei ollut mitään vastaavaa kunnes eilen... Uusi kauhupätkä löysi minut ja siinä olen umpimetässä lapsen kanssa taas kaksin ja vastaan tulee karhu. Miten selvitään? Yhyyyyy, ehkä mietin sitä taas tänäkin iltana vuoteessa...

    Et niitten peruskauhuskeenarioiden rinnalle voi sit ottaa nää vähän utopistisemmat vielä, jos tuntuu et syndrooma olis pääsemässä laimenemaan tai jotain;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, toi sun syndrooma kuulostaa jo vähän rauhattomalta :) auttaisko joku (lempeä) kirja tai feel good komedia? Äänikirjoihin on hyvä nukahtaa!

      Poista
    2. Joo. Vähän on rauhaton. Tykkään olla valmistautunut tilanteisiin, mut mielikuvitus on nyt kyl vähän jo liian monimutkasiin vienyt:P Ehkä yritän alentaa ne takas niihin "nyt kun se kompastuu tuossa niin se vierii noi kaikki portaat alas ja halkasee kallonsa" -juttuihin.

      Poista
    3. Joo, tuu vaan takaisin tähän normaaliin "mitä jos mun yhtäkkiä tekee mieli leikata näillä saksilla oma sormi irti" -kuvitelmiin.

      Poista
  4. Huolestuttavaa. Sekä kertakaikkisen universaalista.

    OT kuinka paljon päivässä mietit blogiasi ja somemaailmaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MItä ilmeisimmin univresaalista joo :D

      Sit toi toinen kysymys: apua. Oon miettinyt tätä nyt about koko vuorokauden :D En ihan tiedä onko kysymyksenasettelu vähän ohjaava (haetaan vastausta PALJON), mutta jos koitan purkaa tätä jotenkin. Ensinnäkin, mähän olen ihan some-, kännykkä-, valokuvaus-, tykkäysaddikti. Nakutan kaikkea menemään nettiin jatkuvasti ja odotan palautetta, mutta en silti muista soitella kavereile. I know, todella dorkaa. Päivittäin roikun yhteensä varmasti tunteja somessa, kännykällä päivitän ihan varmasti alle sen kolmen minuutin välein jonkun tai kaikki mediat.

      Mutta ne mediat vaihtelee tosi paljon hetkenkin mukaan. Viimeaikoine FB on mulle ollut pelkkä uutis- / kirppiskanava, twitteriä en muista käyttää ja blogi on, kuten tiedetään, lähes pakotetusti mukana. Isoin osa ajasta menee Instaan. Lähtökohtaisesti tosi vähän mun mietintäajasta menee blogi-sidonnaisesti. Myös Insta on mulle ennen kaikkea oman elämän tallennusta, ja kivojen kuvien etsimistä / nappaamista. Blogia mietin parhaina aikoina, silloin kuin se on aktiivisesti mielessä, tavallaan koko ajan mutta tosi vähän. En esim suunnittele tulevia kirjoituksia, vaan nappaan jonkun ajatuksen hetkestä kiinni ja kirjoitan sitten siitä tosi nopeasti (5-25min) jonkun jutun. Tälläinen jokailtainen rutiini vie enemmän aikaa. Teksti tulee silloin nopeiten kun se on mielen päällä, niin kuin nyt tämä maratonvastaus jota olen muutaman minuutin tahkonnut :)

      Eli: ihan helvestisti, Somea jatkuvasti ja blogia 0-120 min / päivä. Entä sinä tai muut? pitäiskö tästä ihan kirjoittaa joku fiksumpikin teksti? :)

      Poista
  5. Oma äitini kertoi että syndrooma piti jossain välissä hetken lomaa - kunnes että lapsenlapsia alkoi pukata. Nyt taas lentokoneet räjähtelee ja laivat uppoaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi paska. Sitä odotellessa. Siis sitä lomaa :D :D

      Poista
  6. Lohdullista, koska niin tuttua!! Oonkin miettinyt oonko yksin näiden kanssa. Aina joku täysin irrationaalinen asia kauhistuttaa. Viime aikoina useimmiten taudit. Paitsi lentokoneessa. Sillon lentäminen. asioita joita EN tienny etukäteen äitiydestä enkä osannut kuvitella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tietsä mikä ajatus mulla oli tänään? Everything you fear, will eventually come to be. Lapset kuolee, sinä kuolet, mies kuolee, jalat murtuu, autosta tulee yhtäkkiä hullu pamaus (tapahtui tänään ohikulkevassa bussissa ja korvat soi vieläkin), naula menee jalasta läpi, veitsi tippuu terä edellä käteen...

      Näistä kaikki kuoleman jälkeen on jo tapahtunut ja ne kuolemajututkin joskus väistämättä tulee. NIin että pitäiskö olla pelkäämättä vaan?

      Poista
  7. Kiitos! En olekaan ainoa! Kauhukuvat sairauksista, vammoista, kolareista, kiusaamisesta....skaala venyy norosta täysin irrationaaliseen kotiimme murtautuvaan hulluun (tää on mun tänhetken ykkösvainoharha), ja näitä murehdin öisin. Lapsettomia kavereita naurattaa, mua ei. Huoh. Kai tääkin on joku vaihe :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis toi oksennustautien pelkääminen - siinä nyt ei ainakaan ole mitään järkeä! mähän siis usein lasken kuinka kauan on edellisestä eli milioin on tulossa, ja sen jälkeen jokainen kakominen saa paskahalvauksen aikaan. Vaikka se ei edes ole niiiiin kamalaa sit oikeasti. Heti kun se alkaa, mä rauhotun :D

      Poista
  8. Mun pahin on auton syöksyminen sillankaiteesta jokeen/järveen ja mietin, miten saan osin uomataidottomat lapset pelastettua, kun sähköovet ja - ikkunat ovat kuitenkin jumissa eikä meillä VIELÄKÄÄN ole autossa sitä hätäkirvestä, jolla saisi ikkunan sisäpuolelta rikki. Sehän ei muuten millään muulla rikkoudu. Toinen on tämä mökillä metsäistä hiekkatietä lenkkellessämme ilmestyvä karhu, joka hyökkää (ei täysin epärealistinen, koska alueella ON karhuja). Kyy oli jo kerran nurmikolla makoilevan kuopuksen pään vieressä mökillä. Ja ihan puppua, että pakenisivat töminästä, kun siinä oli jo pari tuntia pelattu palloa. Mutta minäkin olen varma, että nyt sellaista ei samalle pihalle 10 vuoteen taas tule :) Eikä ne huolet vähene lapsen kasvaessa. Viittä vaille täysi-ikäinen esikoispoika menee kaverinsa kanssa syksyllä Barcelonaan viikoksi, ja siellähän nyt voi sattua ihan mitä vaan! Niin ja lentämistä meillä ei harrasteta ollenkaan. Löytyi muuten ihan uusia kauhuja tuosta sun listasta, että kiitti vaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olinhan mä tämän nähnyt, ehkä tästä se mun pelko tulikin! Että kiitti vaan :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.