Öistä raivoa

sunnuntai 3. toukokuuta 2015 Valeäiti 30 Kommenttia

Tulen kyllä ikuisesti muistamaan sen ensimmäisen kerran. Ykkönen huusi meidän sängyssä kuin manaaja, silmät auki mutta mitään näkemättä, potki, riehui ja itki kaarella koko yksivuotiaan kroppansa voimin. Insinööri piteli Ykköstä aloillaan, tai yritti. Silti se onnistui pääsemään lattialle huutamaan, iski päätänsä välillä lattiaan. Minä tuijotin kauhuissani ja taisin lopulta itsekin itkeä. 

Meidän lapsella on jotain tosi pahasti vialla.

Muutamia minuutteja myöhemmin Ykkönen nukkui taas, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Minä olin jo netissä, sydän edelleen tuhatta hakaten. Löysin nopeasti nimen ilmiölle, ja oma kauhu laantui vähän. Yöllinen kauhukohtaus. Harmiton unihäiriö, joka esiintyy yleensä 4-12 vuotiailla, joskus myös nuoremmilla.

Joinain viikkoina kohtaukset oli niin säännöllisiä, että opin tunnistamaan kropalla, milloin kello oli 20.59. Sillä minuutilla katsoin joka ilta uunin kelloa ja mietin että kohta alkaa. Ja verottajan tarkkuudella se alkoi, 21.00 joka ilta. Välillä myös 23.30. Säännöllisen epäsäännöllisesti kausittain läpi taaperoiän.

Kohtausten sanotaan helpottavan iän myötä, mutta mitäs kun niiden piti alkaa vasta neljävuotiaana? 

Rakas Ykkönen on jo neljättä vuotta näiden unihäiröiden uhrina. Ja me etenkin. Olen jo aikaa sitten vaihtanut ilmiön nimen päässäni yöllisiksi raivokohtauksiksi, koska niitä ne meillä ovat. Ykkönen “herää” 23.17 tai 23.30, nousee istumaan ja alkaa itkeä. Itku menee heti kovaksi uhmaitkuksi, päänravisteluksi ja EI-huudoksi. Se huutaa, raivoaa ja itkee niin että ääni särkyy. Pomppii polvillaan ja huitoo käsillä jos sitä yrittää koskea. Saa koko kerrossängyn hytkymään ja välillä herättää veljensä (onneksi harvoin). Se näyttää yhtäaikaa kauhistuneelta, surulliselta ja vihaiselta. Se katsoo silmiin ja vastaa kysymyksiin (aina “ei”) mutta on täysin pihalla. Ei se ole hereillä. Kohtauksen kestosta riippuen sille tulee hiki ja kyyneleet kastelee naaman ja tukan. Syke nousee kaikilla ja tilanne on kaikin puolin ikävä. Etenkin kun itse on yleensä juuri vasta nukahtanut seinän toisella puolella.

Muutama hetki tätä on ihan ok, siinä on vielä helppoa katsoa vierestä ja pitää huolen ettei se satuta itseään. Helpoimmillaan kohtaus taittuu kun kääntää huutavan paketin takaisin makuuasentoon. Mutta myönnän kyllä, että niin iltoina kun tätä jatkuu minuuttikaupalla, ja vastassa on fyysisesti riehuva lapsi, omakin kärsivällisyys on koetuksella. Tekisi mieli herättää se jotenkin väkisin tai sanoa tiukasti että nyt vaan hei nukkumaan. Mutta eihän siinä ole järkeä. Se on kuin geenimanipuloitua räsynukkea käskisi. Ilmassa on paljon samaa angstia kuin siinä kuusiviikkoisen vauvan yöhuudoissa: huolestuttaa, säälittää, väsyttää ja vituttaa yhtä aikaa. Mikä sillä on vikana? Miksei se vain nuku? Miksen pysty auttamaan? Olisi jo vaan hiljaa.

Aamulla vanhemmat on väsyneitä ja lapset täysin tietämättömiä mistään rähinöistä. Ykkönen ei muista mitään, eikä me sille mitään enää selitetäkään. Turha sen on siitä aamullakaan kärsiä. Tasaisin väliajoin mietin, pitäisikö asiaa jotenkin tutkia. Mutta aina se lääkärin vastaus on ollut “se on harmitonta, menee ohi ja voitte koittaa niitä vähentää”. Yritetäänhän me. Avainsanoina tähän mennessä on ollut väsymys, kuumuus ja stressi. Jokin tai kaikki näistä ne laukaisee. Ei mikään ihme, että niitä tulee tässä muuton lähestyessä, hullun riehakkaan vapun jälkeen. Ja ne tulee yleensä kausina, mikä tarkoittaa välillä pitkiä taukoja koko hommasta. Mutta on se silti joka kerta masentavaa kun se paloauto menee päälle. Siellä me sitten seistään Insinöörin kanssa vähän neuvottomina, pakotetaan se potalle ja sen jälkeen takaisin nukkumaan. Lähinnä odotetaan. Jutellaan seuraavan päivän ohjelmasta ja edellisen tapahtumista, yhden huutaessa vierellä kuin mikäkin räyhähenki. Välillä rauhoitellaan sitäkin muodon vuoksi, vailla vaikutusta.

Nyt etsin kohtalontovereita, ja hyviä vinkkejä. Jotain muuta kuin “herätä lapsi hetki ennen kohtausta”, koska sekään ei tunnu mielekkäältä. Joku vinkkasi FB:n puolella, että isot nielurisat voisi vaikuttaa asiaan. Sekin pitänee tutkia. Erityisesti kiinnostaa isompien lasten vanhempien kokemukset; milloin se taittuu ja vaihtuuko se tosiaan unissakävelyksi? Vinkkejä, huonoja vitsejä, vertaistukea ja surkuttelua otetaan kaikkia mielellään vastaan!

Lopulta tämäkin kirjoitus oli vain yksi avautuminen muiden joukossa. Tulipahan sanottua.

Tulen kyllä ikuisesti muistamaan sen ensimmäisen kerran. Ykkönen huusi meidän sängyssä kuin manaaja, silmät auki mutta mitään näkemättä, pot...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

30 kommenttia :

  1. Me päästiin ehkä helpolla, yksi tenava noista puolen vuoden ajan joka ikinen yö kärsi. Tais olla silloin n. 2v. Hillitön huuto, eikä mitään mahdollisuutta saada kontaktia lapseen. Tunnin se yleensä kerrallaan raivosi, mä oon sitä kantanut ympäri kämpää ja jutellut sille, vaikkei se reagoinut siihen mitenkään. Kun ei vaan voinut antaa huutaa yksinäänkään.

    Lohdutukseksi, ei kävele meidän ipana unissaan. Parhammin toimii, kun saa itsensä pysymään rauhallisena.Oli se sitten jutellen vaikka seinille, itselleen laulellen tai mitä ikinä. Loppuu huuto liki yhtä monen minuutin jälkeen kuin loppuis, jos ei juttelis tai laulais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu. Itsensä rauhoittaminen kai se oleellinen olisikin kun ei sitä tosiaan lapsen rauhoittumista voi oikein edistää mitenkään.

      Poista
  2. Itsensä rauhallisena pysymiseen on minulla auttanut korvatulpat. Ne vie terävimmän kärjen järkyttävästä huudosta ja oma järki ja maltti pysyy paremmin hallinnassa. Eli kun kohtaus alkaa niin tulpat korviin, silloin myös automaattisesti laskee omaa ääntäön rauhalliseksi eikä yritä huutaa lapsen huudon päälle, kun on itsekin niin sekaisin raivoherätyksestä.
    LauraK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kova idea. Todella kova. Tota seuraavaksi.

      Poista
  3. Meillä pienempi kärsii, alkoi joskus puoli vuotta sitten. Parhaiten auttaa kun herättää ja kysyy mikä hätänä, kesken sen kohtauksen. Yleensä hetkellisesti "herää" ja sen jälkeen nukahtaa tyynesti uudelleen.

    Isompi taas on keksinyt että näkee painajaisia. Nämä alkavat jo ennen kuin on edes nukahtanut, eli vain jotain pelkoja jos näkeekin joskus jotain unta.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä toi puhuminen ei kyllä auta, jatkaa vaan huutamista päälle. Kiukuttelee ikään kuin vastaan. Painajaisia meillä on toki myös tähän päälle :)

      Poista
  4. Kuulostaa tutulta. Meillä tällaiset vaiheet on toistaiseksi iskeneet lähinnä flunssien ja stressien yhteydessä, kun uni on muutenkin huonoa. EN HALUA!! EN HALUA!!! EN HALUA!!! ja sitä rataa. (Pikkusiskolla ilmennyt aikavälillä 2 ja 3 vee. Isoveljellä oli 1-vuotiaana joitain kertoja, myöhemmin ei oo juurikaan ollut. Joskin kasvukivut on joskus aiheuttaneet samanlaista raivoa, mutta ovat hillitympiä ja lyhyempiä.)

    Yleensä kainaloon ottaminen on rauhoittanut, mutta toisina iltoina on väärä ottaja ja raivo vain yltyy. Joskus saa hämättyä vesilasillisella, joka huutaessa alkaa tuntua houkuttelevalta. Sen jälkeen on tyytyväisenä iskenyt päänsä tyynyyn (ja yöstä riippuen jatkanut tunnin kuluttua samaa rataa).

    Kamalaa se on. Eikä kyllä huoli ja suru ole ainoita tunteita, jotka itselle siinä kohtaa iskee. Varsinkin, kun raskausmahan takia on varsin epämukavaa liikahtaa minnekään keskellä yötä... Ja kun tuntuu turhauttavalta mennä avuksi, kun sama huuto jatkuu ja yltyy, olin vieressä tai en. (Ja siis kyllä sinne joku aina viereen menee, silti...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah kyllä, tunnistan tästä niin paljon! Tää tuntuu vielä tosi usein olevan mun homma: joinain iltoina jos Insinööri menee sinne, raivo vaan yltyy. Nyt täytyy kyllä panostaa parempaan uniaikaan, menee nyt ihan törkeän myöhään nukkumaan kun selvästi tarvisi enemmän unta.

      Poista
  5. Ääh..puhelimella kirjoitettu kommentti hävisi johonkin bittiavaruuteen..
    Meillä sama juttu 3-vuotiaalla herkkis-tytöllä. Kohtaukset alkoi joskus 1,5 vuoden tienoilla ja menevät sykleissä. Kohtaukset selvästi pahenivat ja toistuivat useammin, jos oli paljon tekemistä, vieraita ihmisiä yms. Meillä tilannetta helpotti se, että lopetettin puhumaan esim. "huomenna mennään/tehdään/tulee" jne. Eli puhutaan pelkästään kyseisen päivän tapahtumista, niin likka ei ala (alitajuisesti) stressaamaan tulevasta ja jännittämään sitä.
    Toinen mikä auttoi päiväraivareiden kanssa oli telkkariohjelmien totaalinen kielto. Ennen likka katsoi noin 30-40 min Pikku Kakkosta päivässä, mutta sekin oli liian jännä. Kun telkkariohjelmat ja padillä pelaaminen loppui totaalisesti, helpotti päiväraivaritkin saman tien.
    Tsemppiä, se on tosi turhauttavaa kun se herättely ei auta eikä mikään puhe mene perille :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TÄä on tosi hyvä neuvo, kiitos! Ykkönen on just sellainen herkkä mietiskelijä että sen kanssa tieto usein lisää tuskaa. Miettii raukka sitten tosi tarkkaan asioita. Tarvitsee siis myös kiinniittää huomiota tohon ettei niin paljoa selitetä tulevia juttuja.

      Poista
  6. Yöllisiin kauhukohtauksiin törmäsin minäkin, kun pari viikkoa sitten aloin tunnin huudon jälkeen googlaamaan. Aluksi epäiltiin hammaskipua, kun muita siihen viittaavia oireita oli ollut, mutta kun lääke ei alkanut tunnissakaan vaikuttamaan, oli pakko löytää muu selitys. Tyttö 1 v 3 kk huusi kaksi tuntia, sitten saatiin hereille. Tämän jälkeen valvottiin tyytyväisenä vielä kaksi tuntia. Kyllä väsytti aamulla.

    En tiedä oliko tämä nyt sitte kauhukohtaus vai mikä, mutta toivon todella ettei ne ainakaan jatku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noi on pahoja noi monta tuntia jatkuneet! ENkä ole ihan varma sopiiko se kauhukohtaukseen? Miksi ei toisaalta. Mäkin toivon ettei jatku, kuulostaa aika kauhealta toi! Tsemppiä :)

      Poista
  7. Moikka, kiitos hyvästä blogista, fanitan.

    Mutta asiaan, meidän nyt jo 3,5 vuotiaalla on ollut kauhukohtauksia joka yö vuoden ikäisestä. Paino sanalla joka yö. Välillä kerran, välillä kahdeksan kertaa yössä. Aika jäätävää.

    En voi muutakuin todeta, ettei kukaan muu kuin perhe, kuin joka on samanlaisessa tilanteessa ollut, voi yhtälailla ymmärtää vanhempien yöllisiä hikikarpaloita, epätoivon hetkiä ja sitä että hetkittäin pelkää kuoliaaksi omaa untaan ja nukahtamista tietäen kirkumisen alkavan kohta.

    Tsekkaa tämä kirjoitukseni, toivottavasti se auttaa. Me mentiin Pikkujätin psykologille asti. Sieltä jäi mieleen lause, että tyttömme yrittää järkeillä tunteitaan niin paljon että menee koko yö sopan tunnesopan käsittelyyn. Ei pitäisi yrittää järkeillä kaikkea. Mutta minkäs teet kun on luonteeltaan minieinstein.

    Tsemiä yöhön, kyllä se menee ohi kohta tai vähemmän kohta. Loppuu kuitenkin. Meillä näkyy jo hieman valoa tunnelin päässä 2 vuoden yösekoilun päätteeksi.

    Jenni

    http://kahdenviivankansalainen.blogspot.fi/2014/05/kauheita-unia.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua. Siis apua. Jos voisin, halaisin sua just nyt empaattisesti, koska voi helvetti tota teidän kärsimystä!! Onneksi on edes vähän helpottanut. Ihana oli toisaalta tavallaan lukea taas vähän vertaistukea, tosi paljon samaa näissä. Hyviä vinkkejä olit kasannut, täytyy meidänkin ottaa noi käyttöön. Sitä kuvaa mäkään en taida alkaa heilutella pienelle manajaalle :D :D

      Ja kiitos mukavasta kommentista <3

      Poista
  8. Mie en ole keksiny mitään toimivaa ratkasua. Nyt 2v. kuopuksen olen nostanut omaan sänkyyni riehumaan, että saan ite samalla yrittää torkuttaa. Vanhempi kohta 5v. on saanu kausittain vastaavia yöraivareita. Hänen sängyn vierellä istun ja koitan siinäkin torkuttaa vaihtelevalla menestyksellä. Meillä helpotti myös tuo, ettei puhuta juurikaan tulevaisuuteen. Tämän päivän hommissa on ihan nokko käsiteltävää. Pelejä ja tv/dvdtä rajotan myös entisestään, jos esikko alkaa hulluamaan yöllä tai päivällä.

    Jaksattako te vuoroöin kuunnella ja valvoa, niin edes toinen olisi vähän virkumpi aamusta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulevaisuus, pelit ja videot siis pois. Check. Ei me vuorotella, kun ei tässä meidän kämpässä pääse huutoa mihinkään pakoon :) Mutta tietysti joskus vuorotellaan siinä, kenen vuoro on yrittää rauhoittaa. VIime yönä se oli Insinööri, jee.

      Poista
  9. Minullakaan ei ole valitettavasti ratkaisua ongelmaan. Mutta tuttu ongelma on. Meillä oli myös päivällä päättömiä raivokohtauksia ja jossain vaiheessa hoksasimme raivokohtauksiin liittyvän pissahätään. Kohtaukset alkoivat silloin kun pojalla oli vielä vaippa käytössä. Nyt kun on melkein viisi vuotias niin ovat melkein loppuneet. Ennakointi auttoi ja yritimme muistaa käskeä vessaan säännöllisesti jotta ei tulisi liian kova hätä. Kohtauksen ollessa päällä, poika huusi ja riehui, häntä ei saanut ottaa syliin ja varsinkin yöllä ei tosiaan ollut tässä maailmassa. Hän saattoi huutaa esimekiksi apua, ei, ei saa... ( mitäköhän naapuritkin ajattelivat) aikansa raivottuaan nyyhkivä poika suostui pissalle ja sänkyyn palattuaan nukahti heti. Hurjaa kyllä vanhempana olla vain läsnä kun toinen huutaa apua kurkkusuorana kyyneleet valuen ja mitään ei voi tehdä. Jaksamista teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo meillä on selkeästi kans pissahätä usein laukaisevana tekijänä! En vaan tajua mistä tää yhtäkkin pissailu tulee kun monta kuukautta on ollut täysin yökuiva..mut kai se jotenkin tohon littyy..

      onneksi meidän seinänaapurit tuntee meidät ja tietää tästä, muuten muakin vähän jännittäisi :D :D

      Poista
  10. 3,5-vuotiaalla silloin tällöin samaa, en edes muista milloin eka kerran. Pahin oli tuossa 6 viikkoa sitten kun oltiin kotiuduttu vauvan kanssa. Raivosi ja meni avaamaan ulko-oven ja oli lähdössä siis ulos. Stressi ja yliväsymys varmasti aiheuttaa. Eipä apuja täältä mutta "kiva" aina kuulla että muillakin.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. APUA, toivottavasti tota unissakävelyä ei ala tulla teillekään! Tsemppiä ja kiitos vertaistuesta.

      Poista
  11. Minu pikkusisko on 8vuotias ja tosiaan saanu nuita "kohtauksia" iha parivuotiaasta asti. Kouluun menon jälkeen vähän helpotti mutta edelleen saa. Ei ole löytäneet mitään keinoa millä saada pois, helpottaa vain ajan kans kuulemma. Liika väsyminen tai jännä päivä laukasee satavarmasti paskaraivarit ja juurikin joskus puolenyön maissa ku nukahtamisesta takana pari tuntia ja univaihe syvimmillään. Mitää apua tästä kirjoituksesta ei ole kylläkään mutta ette ole ainoita jos ees vähä helpottaa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, kiitos! On siitä aina apua että kuulee muidenkin tietävän mistä on kyse :)

      Poista
  12. Meillä auttoi, kun 3-vuotias muutti toistaiseksi pysyvästi minun viereeni nukkumaan (koska olen kotona lasten kanssa) ja mies siirtyi toiseen huoneeseen. Kun lapsi nukkuu vieressä saan usein kohtauksen pysäytettyä ennen kuin se alkaa kunnolla, kun itse havahdun lapsen piehtarointiin ja tuskaiseen ähinään. Ei auta ihan aina, mutta useimmiten. Lapsi oli noin 3 kun kohtaukset alkoivat ja nyt nukuttuaan vuoden verran vieressäni ne ovat alkaneet laantumaan. En tiedä oliko syynä stressi yksinnukkumisesta toisessa huoneessa, kun vanhemmat+vauva nukkuivat toisessa vai jokin muu.

    Toivottavasti teille löytyy jokin apu, kuulostaa todella kurjalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, toivottavasti meidän ei ihan tohon asti tarvi mennä, en varsinaisesti nauti noiden pyörivien kantapäiden vieressä nukkumisesta...mutta hyvä että teillä auttoi!

      Poista
  13. Parivuotiaana meilläkin oli - onneksi vain sillointällöin! Aluksi oli kyllä pelottavaa ja sitten lähinnä tuskastuttavaa.
    Tsemppiä.

    VastaaPoista
  14. Esikoinen meillä teki tuota. Pahin jakso kolmevuotiaana, kun muuttoa ja pikkuveljeä odotettiin yhtä aikaa. Kohtaukset kestivät tunnista puoleentoista lähes joka yö pari kuukautta. Mä luin kaiken maailmassa aiheesta ja olin silti ihan varma, et mun lapso on mielenvikainen. Se oli kauheeta - täydet empatiapisteet teille!

    Nyt mun esikoinen on 10v. Yhä herkkä ja mietteliäs, stressiin taipuvainen. Kauhukohtauksia ei ole ollut vuosiin, vain kuumeessa jotain pientä sekoilua. Unissakävelyä todistin yhden kerran, tosin silloin havahduin kaameasti suoraan siihen, että ulko-ovi kolahti kun laps painui pihalle... Mut onneks havahduin ja tosiaan kaikki om nyt hyvin. Lapsi on ihana, älykäs ja mikä parasta, osaa itse pohtia näitä mun kanssani. Mikä jännittää? Miten saisin nukuttua, vaikka joku juttu vaivaa mieltä? Miten voisin unohtaa jonkun jutun, joka suututtaa kamalasti? Herkkä mieli on raskas aluksi, mut miten upeaa se herkkyys on sitten, kun lapsi ei enää ole ihan täysin oman mielensä armoilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kamala toi havahtuminen! Ihan mun pahimpia pelkoja! Mä luulen että Ykkösellä on tosi paljon tota herkkyyttä tässä takana, hirveän vaikea vaan auttaa kun siitä ei edes välttämättä tiedä jos jokin painaa, saatika anna auttaa. Täytyy vaan lisätä niitä luonnollisen keskustelun mahdollisuuksia. Yksi vinkkasi hvin että lapsen kanssa voi piirtää päivän tapahtumia niin hän pääsee kertomaan asioita. KokeillaaN!

      Poista
  15. Jos pissahätä on laukaiseva tekijä ja kohtauksia tulee aika säännöllisin kellonajoin, voisiko nukkuvan lapsen käyttää vessassa ennen kuin se kohtaus alkaa? Yleensä nukkuvan pikkulapsen pystyy taluttamaan/kantamaan pöntölle, jos on pissahätä niin pissaa käytännössä unissaan, ja siitä vie sitten suoraan sänkyynsä jatkamaan unia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että se ei ole niinkään ehkä laukaiseva tekijä sittenkään, vaan enemmin sitten vaikeuttaa sitä takaisin nukahtamissta. Nyt ollaan kokeiltu jonkin verran sitä että ihan tosi kevyesti herätän, sen verran että vähän käännähtää tai hengityksen rytmi muuttuu, ja se tuntuu auttaneen! Lisäksi musta alkaa tuntua että tässä voi olla joku uniapnea / nielurisoihin liuittyvä juttu, aika erikoinen toi hengitys välillä ennen näitä kohtauksia...

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.