Etukäteishaikeutta koko rahan edestä

torstai 21. toukokuuta 2015 Valeäiti 0 Kommenttia





Yksi päivä. Sitten tämä ihanuus jo peittyy punaisista muovihirvityksistä. Sellaisista, joihin jotkin ihmeelliset pikkukädet kohta pakkaa kaiken meidän omaisuuden  elämän. Siihen asti yritän fiilistellä kauniissa järjestyksessä olevaa, siistiä kotia. Harmi etten saanut kukkia ostettua eilen.

Viikonloppuna vietiin sata kassia kierrätykseen ja siivottiin koko kämppä lattiasta kattoon. Tajusin, että varmaankin vikaa kertaa. Tämä tuleva viikonloppu, seuraava viikko, toinen viikonloppu..ja se oli siinä. Lähes tasan neljä vuotta ihanaa kotia, parasta eloa.

TJ on just nyt noin kymmenen, vähän allekin. Ihan kamalaa, mutta en myöskään malta odottaa. Jokainen tiskattu astia ja pyykätty vaate tekisi mieli heittää jo valmiiksi johonkin muuttolaatikkoon, mitään ylimääräistä ei kaupasta viittisi roudata. Ei maitolitraakaan. Monen päivän voimaleiri sen kuin lähenee.

Heitän haikeat hyvästit niin monelle asialle. Näille huonekorkeuksille. Omille sisäänkäyneille. Pallotapetille. Valtavalle ihmisakvaariolle, joka olkkarin ikkunoina tunnetaan. Viikonloppujen sisäpihaterassille, kylpylän kokoiselle kylpärille. Ihanille naapureille. Voih, niille naapureille, en edes pysty vielä ajatella koko asiaa.

Tuhautan kyllä myös räkäiset tervemenot monelle ärsyttävälle asialle. Maailman raskaimmalle porttikongille, jonka lukko ei ikinä toimi. Pyöreälle tiskialtaalle. Vaikealle tuuletukselle. Pienelle eteiselle. Heikosti kasvaville huonekasveille... Yhtäkään näistä en kuitenkaan oikeasti tahdo muistaa, kun mielessä häilyy vain se kaikki ihana. (terveisiä vain asunnon uusille omistajille, tämä on vain minun surkea yritykseni tehdä lähdöstä helpompaa)

Onneksi edessäkin on paljon ihanaa. Valtava lastenhuone. Vastarempattu keittiö. Etu-Töölö. Kaksi vessaa. Sisäpihalla hiekkalaatikko, lupauksena lapsilaumasta. Monta tulevaa tärkeää muistoa, joita en osaa vielä kirjoittaa.

Tämän kodin muistot näen seinissä ja kuulen kauissa. Täällä kumpikin lapsi oppi kävelemään, täällä kahdelle syntyi ensimmäiset lapsuuden muistot. Täältä on lähdetty synnärille ja Lastenklinikalle, riidelty yöllä hiljaa kuiskaten ja naurettu vedet silmissä iltaisin. Kannettu tuhansilta tuntuneiden tuntien ajan itkeviä vauvoja, kuunneltu supistuksia ja lasten hengitystä. Murrennuttu työstressistä ja vaikeista asioista, pakahduttu onnesta perhee lisääntyessä ja töiden onnistuessa. Aloitettu tämä blogi, juotu aivan järkyttävän monta kuppia kahvia epäonnistuneiden päiväunien jälkeen. Kasvatettu perhe, lapset ja omia silmäpusseja.

En pysty edes lopettamaan tätä kirjoitusta, sekin tuntuu jo luopumiselta. Sovitaan niin, että saan vielä kirjoittaa tästä rakkaasta uudestaan, muistella vielä tarkemmin sen historiaa. Sovitaan niinkin, että siittä uudesta kämpästä tuleekin heti niin rakas, niin koti, etten jaksa vanhaa rutjaketta enää muistella.

Sniff.

Yksi päivä. Sitten tämä ihanuus jo peittyy punaisista muovihirvityksistä. Sellaisista, joihin jotkin ihmeelliset pikkukädet koht...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.