Ela täs moi

tiistai 31. maaliskuuta 2015 Valeäiti 3 Kommenttia

Tämä ei ole se perinteinen VMP kengät menee rikki ja onpa kylmä -valitus. Tämä on naispuolisen Elastisen, ärsyttävän positiivarin hopeareunus-huomio.

Löysin sellaisen piirteen itsestäni tänään. Seisoin sateenvarjo väärinpäin kääntyneenä liikennevaloissa, joissa kukaan ei ollutkaan painanut jalankulkijanappia. Lähdin juoksemaan töihin toisen suojatien kautta, astuin matkalla lätäkköön ja tiesin jo myöhästyväni.

Yllätyksekseni päässäni ei raikunutkaan se "VMP" ja "aina mun pitää", vaan sieltä nousi omituinen ilo:

"Tän jälkeen on kyllä entistä siistimpää kun se kevät ihan kohta oikeesti alkaa". 

Näin mä taidan aika usein ajatella. Että se mikä ei tapa, vituttaa, mutta myös lopulta palkitaan.

Tämä ei ole se perinteinen VMP kengät menee rikki ja onpa kylmä -valitus. Tämä on naispuolisen Elastisen, ärsyttävän positiivarin hopeareun...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

3 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Maanantaikuplat

maanantai 30. maaliskuuta 2015 Valeäiti 15 Kommenttia



Tätä samppanjaa on säästelty kaksi vuotta. Sain sen 30-vuotislahjaksi ja olen siitä lähtien miettinyt, että säästän sen johonkin speeeeesöliin..

No, eilen täytin 32 ja samana iltana möimme asuntomme. Speesöl!

Kummatkin tapahtumat kävi ikään kuin vahingossa. Ensinnäkään, en mitenkään myönnä olevani 32. Olenhan edelleen keskiarvollisesti 28: mieleltäni 40, naamasta 26 ja kropasta 19.

Toisekseen, meidän kämpän ei todellakaan pitänyt mennä alle kahdessa viikossa.

Meillä oli kaikki syyt odottaa pitkää henkistä varautumista myyntiaikaa. Myytiinhän tätä ihanuutta myös vuosi sitten neljän kuukauden verran, välittäjän kanssa. Silloin ei saatu tarjouksen tarjousta, vaikka hinnassa ei ollut merkittävää eroa (sen palkkion verran). Nyt otettiin kiukus- ja krapulapäissämme myyntikuvat, runoilin vähän erikoisen ilmoituksen ja annoin lopulta Insinöörille julkaisuluvan hetken mielijohteesta kesken yhden duunipäivän.

Kahdeksan minuutin kuluttua soitti ensimmäinen välittäjä ja kahdessa tunnissa oli viisi näyttöä varattu. Ilmoitus nousi Oikotien FB sivuille ja ihmeteltiin tykkäysten hurjaa kasvua. Sekä vähän tietysti ihmisten käytöstapoja, kun kymmenistä kommentoijista suuri osa päätti kertoa että asunto on ihan kamala ja kaipaisi täysremonttia. Ylihintainen paska ja onpa surkeat kuvatkin. Osa rakastui, tietysti.

Viikkoa myöhemmin, ehkä neljännellä näytöllä, kämppää kävi katsomassa ihana perhe, josta tuli heti se fiilis. Nämä ne on. Ne on ihan kuin me silloin. 9kk ikäinen vauva ja silmissä palaa into tähän kotiin. Siitä neljän päivän päästä meillä oli sähköpostissa tarjous, jonka hyväksyimme lyhyen hintaväännön jälkeen, ja jätimme monta muuta perhettä pettyneinä nuolemaan näppejään.

Shokissa, mutta onnellisina, olemme nyt alkaneet totutella ajatukseen että tästä ihanasta, uniikista ja aivan tajuttoman rakkaasta kodista on lähdettävä pois.

Ai että miksi möitte jos kämppä kerran oli niin ihana? Niinpä. Sitä mekin tässä monesti mietittiin. Oli ehkä vähän tilantarvetta, ehkä vähän vessantarvetta, ja ehkä vähän luonnontarvetta. Lopulta keksittiin syistä paras: me tarvitaan uusi seikkailu pitkästä aikaa.

Joten tästä se lähtee. Seikkailujen seikkailu. Kaksi kuukautta aikaa löytää ostettava tai vuokrattava, kunhan rakastettava asunto, johon roudataan kaikki meille tärkeä. Lapset ja Jesse.

Tätä samppanjaa on säästelty kaksi vuotta. Sain sen 30-vuotislahjaksi ja olen siitä lähtien miettinyt, että säästän sen johonkin speeeee...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Koditon

Valeäiti 4 Kommenttia

Se tunne, kun pitäisi olla aika onnellinen hyvästä saavutuksesta. Ja onkin.

Mutta riemunhyppyhen lisäksi kelailee että mihinköhän helvettiin me sitten muutetaan. 

Kaksi kuukautta aikaa tehdä surutyötä ja hyvästellä, ihana, rakas, täydellinen (vielä hetken), paras, kaunis, ihana koti. Sniff. 

#MitenTämänLapsillekinSelitän.

Se tunne, kun pitäisi olla aika onnellinen hyvästä saavutuksesta. Ja onkin. Mutta riemunhyppyhen lisäksi kelailee että mihinköhän helve...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

PIeniä ristiriitoja

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015 Valeäiti 6 Kommenttia

En millään halua myydä meidän kämppää. En mitenkään jaksa odottaa, että joku tekisi jo tarjouksen.

Huomenna menen ensin aamulla kolmeksi tunniksi metsään Lohjalle. Sieltä paukkaan suoraan Islannin suurlähetystöön kirjajulkkareihin.

Olen vahingossa lopettanut karkinsyönnin. Olen korvannut sen kaljalla.

Mulla on mennyt kahdet kengät rikki parin kuukauden aikana. En saa ostettua uusia, liian pihi. Sen sijaan ostin naurettavan, siis aivan naurettavan, kalliin puuvillaisen kevättakin. Se on valkoinen.

En todellakaan halua rakentaa omaa taloa. Yksikään valmis vaan ei kelpaa.

Ehkä kuolisin, jos meille tulisi nyt vauva ja tämä nyt kaksi päivää kestänyt univelka muuttuisi taas oikeaksi, kymmenen kuukauden piinaksi. Mutta ai että kun sitterissä keinuvat palloposket on söpöjä.

Inhoan välikautta. Termiä, vaatteita, ostotarpeita. En jaksaisi odottaa että se jo alkaisi ja päästäisiin toppakamoista eroon.

Kyrsii, että selkään sattuu näin paljon. Hoidan tilannetta tiukalla annoksella päätetyötä. Ja sillä kaljalla.


En millään halua myydä meidän kämppää. En mitenkään jaksa odottaa, että joku tekisi jo tarjouksen. Huomenna menen ensin aamulla kolmeksi t...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Palasia kolmevuotiaan maailmasta

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015 Valeäiti 10 Kommenttia

"Täällä tängyttä ei oo kivaa" (klo 22.05)

"Mut, mut..mulla on atiaa! Kun..." (klo 22.09)

(Kun äiti katsoo hellin silmin, mitään sanomatta) "etkä lakatta!"

"Mulla on tänään tynttälijuhlat!" (Ko. tynttälijuhliin tulevalle vieraalle)

"Äiti on tyhmä. Iti on tyhmä. Ykkönen on tyhmä. Tyhmää!"

"Ei!"

"Eipät!

"Joopat!"

"Taanko leikkiä tillä?" (Kun vaippa oli hetken poissa kipsin aikana ja The Peli paljastui).

(olkkarista) "Täältä tulee aika paljon mölköjä! Kun ne meni meidän lattenhuoneeteen"

"Äiti haluaititko tä olla mun kaveli?"


"Tule Kakkonen, lähdetään Maijalle kylään"

"...Onko siellä uima-allat?"



"Täällä tängyttä ei oo kivaa" (klo 22.05) "Mut, mut..mulla on atiaa! Kun..."  (klo 22.09) (Kun äiti katsoo h...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Annos tervettä ruumiinkuvaa

lauantai 21. maaliskuuta 2015 Valeäiti 13 Kommenttia

Tiedättekö, mikä on maailman paras paikka luoda lapselle (ja itselle) terve suhtautuminen ulkonäköönsä? Uimahalli.

Uimahalleissahan ei kirjoittamattoman säännön mukaan katsella muita nakupyllyjä. No minäpä katselen. Puhtaasti ihaillen.

Toinen toistaan kauniimpia, erilaisempia, normaaleja pyllyjä, tissejä, mahoja, polvia.

On ryppyistä mummoa, valtavia maitosäiliöitä, kasvukipuisia teinejä, loikkivia lapsia pallomahoineen, tyhjinä roikkuvia koirankorvia (arvatkaa kenellä), lankkupyllyä, ba-donka-donk-pyllyä, löysää nahkaa, kireää nahkaa, palanutta ihoa, syntymämerkkejä ja arpia. Ohuita vyötäröitä, solakoita sääriä, leveitä lanteita ja vahvoja olkapäitä.

Tiedättekö mitä siellä ei ole? Itseään häpeäviä piilottelijoita. Ei nolostelevia eikä arvostelevia katseita. Siellä ollaan kuule uimassa, ei esittäytymässä. Pefletti alle ja saunaan, jätät noi höpötykset siihen.

Uimahallissa todella saa läpikatsauksen kaikkeen siihen, mitä ihmisen vartalo on, mutta lisäksi siihen minkälaista on elää omassa nahassaan. Juuri siinä joka itselle on annettu, ei siinä jota lehdissä näkee.

Tekee niin hyvää kaikenikäisille tytöille nähdä, että meitä naisia on todella moneen eri lähtöön. Ja ihan oikeasti huomata, miten kauniita jokainen omalla tavallaan on.

Pitää laittaa nyt oikein kalenteriin että käydään useamminkin (kuin kerran puolessa vuodessa). Sitä ennen pitää varautua Ykkösen kysymyksiin siitä, miksi muilla oli mua enemmän karvoja erinäisissä paikoissa.



Tiedättekö, mikä on maailman paras paikka luoda lapselle (ja itselle) terve suhtautuminen ulkonäköönsä? Uimahalli. Uimahalleissahan ei kir...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä susta tulee isona?

maanantai 16. maaliskuuta 2015 Valeäiti 13 Kommenttia

“Tuleekohan susta Kakkonen isona laulaja?”

En ehkä tietoisesti ajattele niin, mutta aina se sieltä sisältä löytyy. Se Iso Kysymys. Että mitähän hienoa noista minun lapsistani tulee?

Lapsia tungetaan päiväkoti-iästä lähtien harrastuksiin enemmän kuin koskaan. On tanssituntia, futisseuraa, filosofiakahvilaa, judoa, muskari ja vauvauintia. Voidaan perustella loputtomiin sitä, miten lapsi kaipaa liikuntaa ja virikkeitä, mutta väitän että sieltä syvältä löytyy aina vanhempien oma toive jostain ihan muusta. Että lapsesta tulisi jotain suurta, lahjakas "edes yhdellä" osa-alueella.

Joskus ylioppilaslakin jälkeen huomasin tuskailevani oman polun kohdalla. “Kun mä en ole missään sillä tavalla oikeesti hyvä. Paras”. Muut tuntui olevan laulajia, urheilijoita, älykköjä tai piirtäjiä. Minä en ollut näissä missään tosi hyvä. Ja hyvähän ei riitä. Miksei?

Sitten tulee ne omat lapset ja vanhempien haudatut haaveet. Jospa minun lapseni vihdoin olisi se lahjakkuus, jota en itsestäni löytänyt. “Ehkä siitä tulee oikeasti laulaja. Laulapa Kakkonen jotain”. Vielä karmeampaa on lause: “Se haluaisi lopettaa [harrastus X], mutta mä en anna kun se on siinä niin hyvä”. Tota lausetta on jo kuultu riittämiin. Olen nähnyt riittävän monen pakotetun viulukonsertin, josta ei varmaan nauttinut edes se mummo, jota varten sitä väkisin vedettiin. Tajunnut junnuna selkeästi itsekin, ettei ole pakko harrastaa. Ja lopettanut. 

Ehkä juuri tämän kaiken takia me ollaan oltu suosiolla laiskoja ja jätetty harrasteet, kunnes niitä vinkumalla vingutaan. Eikä ole vinguttu. Ykköseltä on pala kerrallaan lopahtanut kiinnostus uintiin, tanssiin, kiipeilyyn ja lumilautailuun. Osa heti, osa pitkän, ja onnellisen, harjoittelun jälkeen. Useimmiten kuitenkin nopeasti ja lopullisesti. Ja olen antanut.*

Silti kuulin tämän viimekertaisen epäkiinnostuksen kohdalla pääni sisällä sen kysymyksen “No missähän se on sitten hyvä? Ihan tosi hyvä? Mikähän siitä tulee isona?”

Sitä kysytään aina lapsilta itseltäänkin. Vastauksissa haaveillaan poliisin urasta, supersankarin viitasta ja laulajan areenoista. Että niistä tulisi jotain Tärkeää. 

Mutta nyt mä sen tajusin. Että mitä se jokin Tärkeä oikeasti olisi.

“Tuleeko susta isona Onnellinen?”






*juu, tiedän että ko. lapsi on neljä eikä sen tarvitse vielä olla yhtään mistään kiinnostunut, varsinkaan jos vanhemmat ei yhtään tuputa, tai edes tue tätä. Mutta välillä tulee minunkin päähäni niitä "muiden lapset" -ajatuksia. Tiedät varmaan mistä puhun. 

“Tuleekohan susta Kakkonen isona laulaja?” En ehkä tietoisesti ajattele niin, mutta aina se sieltä sisältä löytyy. Se Iso Kysymys. Että mit...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Unelmia ja lautailuhommia

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015 Valeäiti 6 Kommenttia



Toisten lapset tuntuu olevan aikamoisia mäkihirmuja jo kaksivuotiaana. Facebookissa on harva se päivä videoita minityypeistä lautoineen, lungisti vedellen. Ei meillä. Me ei varmaan itse harrasteta (talvi)urheilua niin innokkaasti että lapsetkin vinkuisi samaan hommaan. 

Nyt koitti sitten se päivä. Ykkönen ilmoitti keskiviikkona, tätä tulevaa Tahkon reissua suunnitellessamme, että hän haluaa sitten kokeilla lumilautailua. Hihkuin ehkä vähän sisäisesti innosta, nyt meidänkin lapsesta tulee sellainen söpö vauhtivirtuoosi! Sovittiin että vuokrataan lauta sitten heti lauantaina.

Otetiin kahdeksi tunniksi, noin niin kuin alkuun. Vuokraamon pienimmät kengät jalkaan, ultraliikkis minilauta kainaloon ja kohti pulkkamäkeä.

Kyllähän se oman lapsen luonne pitäisi tuntea. Ja vähintään pitäisi aavistaa, mihin homma on menossa kun tyyppi kieltäytyy jo kymmenen metrin jälkeen kävelemästä.

Se meni laudalle, haki tuntumaa ja liukui muutaman metrin alas kuin mikäkin virtuoosi. Kerran, toisen ja kolmannenkin. Riemukas ilme kasvoillaan, lievästi stressaantunut Insinööri vierellään. Neljännen kierroksen kohdalla otin videota. Insinööri huomautti että eikö tämä nyt ole vähän aikaista kuvaamiseen.

Tämä tärähtänyt kuva on ainoa muisto puolen minuutin unelmasta. Se oli tässä. 
Viisitoista sekuntia sen jälkeen Ykkönen ilmoitti että hän haluaa nyt pulkkailla. Samalla hetkellä bongasin vähän kauempana epäilyttävän näköisesti seisoskelevan Kakkosen. Se nyökkäsi lyhyesti kun kysyin onko tilanne ”kakka” ja kertoi vielä että ”te on löytää”.

Sitä 30€ arvoista laudan vuokra-aikaa oli mennyt noin 25min.

Ihan hyvä saldo. Pari riemukasta ilmettä, yksi kenttäolosuhteissa suoritettu vaatteenvaihto ja yksi hylätty lapsestanituleeminuaparempilaskija-unelma.


Toisten lapset tuntuu olevan aikamoisia mäkihirmuja jo kaksivuotiaana. Facebookissa on harva se päivä videoita minityypeistä lautoineen, ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kylmä sota ja yksi yli-innokas Lotta

tiistai 10. maaliskuuta 2015 Valeäiti 32 Kommenttia

"Kakkonen osasi tänään hienosti ottaa jo kengätkin pois itse!"

Hymyilin lähes yhtä ylpeänä kuin tarhatäti ja sanoin että "hieno juttu!". Sisäisesti huusin hämmästyneenä katkerona mitvit-mantraa. Siis. Hetkinen. Ottaako se itse ulkovaatteet pois tarhassa? No jo nyt on saakeli.

Roudasin ne himaan ja ilmoitin että nyt kun jäitte taidoistanne kiinni, niin kumpikin saa ihan itse sitten kotona riisua. Ne, jotka riisuu, käy pissalla ja käsipesulla, pääsee ruokapöytään.

Laitoin ruoan lämpenemään, kävin itse vessassa ja palasin takaisin, syömään. Ykkönen liittyi aika heti seuraan kaikki hommat oikein hoitaneena. Entä Kakkonen? Arvatkaa.

Seurasi yksi jäähy ("jos vielä kerran sanot äitiä tyhmäk...selvä, sitte mennään"), sata litraa krokotiilinkyyneleitä ja muutama "äiti voitko auttaa minua" yritys. En voinut. Päätin, ja myös sen kerroin, että autan vasta jos hän itsekin todella yrittää. Jos hän ottaa kengät pois, autan lopussa.

Kolme varttia myöhemmin ihailin sekä itseni että poikani staminaa. Tilanne oli muuttunut vain siinä mielessä, että minulla ja Ykkösellä oli mahat täynnä ja astiat koneessa, mutta lattialla oli edelleen täysi kuravarustelu ja sen sisällä yksi liikkumaton spagettivastarintama. Laskeskelin jo mielessäni, että tunnin päästä voidaankin siirtyä suoraan iltapalalle, mutta minähän en liikuta sormeanikaan jos ei arvon kolmevuotiaskaan voi edes yrittää.

....Ja viisikymmentä minuuttia kotioven avaamisesta tilanne oli tämä:


Enpä olisi arvannut. Että Ykkönen on se, joka ratkeaa ensin. 

Tämä kylmä sota odottaa vielä voittajaansa.

"Kakkonen osasi tänään hienosti ottaa jo kengätkin pois itse!" Hymyilin lähes yhtä ylpeänä kuin tarhatäti ja sanoin että "...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

32 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Maailman paras kolmivuotias

maanantai 9. maaliskuuta 2015 Valeäiti 6 Kommenttia

Onneksi keskipitkän ajan muistini on nykyään melko olematon, sillä muuten otsikko olisi varmaan vale. En enää muista minkälainen Ykkönen oli 3v synttärinään, joten voin helposti sanoa tässä ja nyt että meillä asuu maailman paras kolmivuotias.

Kun onhan se. Ehdottomasti parin (litran) oksennuksen arvoinen.  Ikuinen vauva, mun ihana Kakkonen. Vuosi sitten yritin kirjoittaa edes jollain tavalla oikeutta tekevää, rakkautta täynnä olevaa tekstiä. Nyt en taida edes yrittää - sehän on vielä entistä ihanampi ja täydellisempi pieni mies, ei sitä saa paperille ylös.

Kerronpa silti jotain. Aurinkoinen, kikatteleva, täysillä rakastava pieni mies on nimittäin saanut uusia ulottuvuuksia tässä viimeksi kuluneen ikävuotensa aikana. Toki uhmakausi on ollut kukkeimmilllaan ja vanha mielensäpahoittaja on edelleen kova filmaamaan, mutta ei nyt puhuta siitä. Vaan tästä, joka oli jo vuosi sitten nähtävissä:

"Tyypistä on kuoriutumassa melkoinen vintiö, oikea klassinen Karkaileva Kaksivuotias neuvolan esitteen mukaan. "


Siis herranjumala, eihän mulla ollut hajuakaan. Nyt meillä asuu oikein kunnon Vaahteramäen Eemeli, kiharoista ja punaisista poskista lähtien. Sille ei vieläkään voi oikein olla vihainen, kun pitää lähinnä pidätellä omaa naurua. Se nimittäin yrittää tehdä jos jonkinlaista konnankoukkua jatkuvasti, mutta kun se raukka on vähän kömpelö ja vähän äänekäs. Niin että ne sen salajuonet tulee aika heti ilmi. 

Esimerkki. Katsottiin eilen telkkaria, minä Lepakkotuolissa onnellisesti pötkötellen. Kakkonen halusi siihen mun tilalle, en päästänyt. Kerrankin mun vuoro. Se meni laittamaan telkkaria pyynnöstä hiljemmalle ja kuin sattumalta, sääti jotain väärin. Nousin auttamaan. Arvasin jo silloin, kun tuoli narahti peräni alla, mistä on kyse. Jätkän ilme oli läpinäkyvä. Siinä vaiheessa kun pääsin sen luo ja kumarruin tutkimaan ongelmaa, kuului vierestä alkava räkänauru ja sitten takaa hirrrrrveee juokseminen kohti Lepakkotuolia. Sain sen kiinni ennen kuin se oli lähelläkään tuolille pääsyä. Ja nauroin, taas kerran, vedet silmissä ihanaa riiviötä halaten ja pussaillen. Niin siisti tyyppi. 



Niin että en minä nyt oikein tiedä mitä tähän kirjoittaisi. Miten kuvaillaan tyyppiä, joka rakastaa haleja ja pusuja, on valittamatta kun reisi murtuu ja haluaa pukeutua aina mahdollisuuden tullen keijumekkoon ja "viiksiin"? Tyyppiä, joka kikattaa, räkättää ja sokerinauraa (aivan erityinen nauru, joka varataan vain erityisherkuille. Näytä sille pulla niin kuulet sen.)? Joka puhuu taukoamatta, täysin suvereenisti ilman ässää tai ärrää, laulaa Lobinia, Lady Gagaa ja Matti Nykästä? Tunteella? Onhan se ihana, toki. Rakas, erityinen ja tärkeä. 


Mutta se on myös eloisa, utelias, hellä, vähäuninen, tulinen, drama queen, puhelias, showmies, kovaääninen, innostuva, yhden käden break dancen hallitseva, Lentsikoita ja Frozenia rakastava, sushin ystävä ja kaikkien suosikki - rakas, rakas Kakkonen. Hyvää syntymäpäivää muru. 

Onneksi keskipitkän ajan muistini on nykyään melko olematon, sillä muuten otsikko olisi varmaan vale. En enää muista minkälainen Ykkönen oli...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Materialistin jalanjäljillä

torstai 5. maaliskuuta 2015 Valeäiti 12 Kommenttia

Se on nyt alkanut. Se kaman himo. En voi mitenkään väittää, että olisin pystynyt tai edes yrittänyt kasvattaa lapsiani johonkin muuhun kuin materialismiin - kyllähän täällä aina ihaillaan kovaan ääneen uusia vaatteita ja hienoja uusia lahjoja. Niitä kun tuppaa tulemaan aika paljon erilaisista suunnista. Mutta olen mä aikaisemmin sentään aika tiukkana ollut siitä, ettei tavaroita saa vain siksi että "mä olen aina halunnut tämän". Etenkin jos me nähtiin se tavara ekaa kertaa 34 sekuntia sitten. Ja jos kyseessä on ihan hiton ruma, ja kallis, poni. 

Heti en todellakaan antanut periksi. Kerroin, että asioita voi toivoa synttärilahjaksi (jotka oli 4kk sitten) tai joululahjaksi (vielä kauempana), tai sitten voi tehdä niiden eteen töitä. Töiden tekeminen on konseptina näille tietysti kovin tuttu, niiden vanhemmat kun ei juuri muusta puhu. Mutta ne omat työt, kotityöt, on sitten vähän eri juttu. Not so familiar. Tätä muuttaaksemme ollaan joku aika sitten lanseerattu liitutaululle sellainen tukkimiehen kirjanpito, että jokaisesta askareesta (omat astiat astianpesukoneeseen, lelujen siivous illalla, pyykkien lajittelu jne) saa viivan. Kymmenestä saa yhden karkin. Aika hintsut on palkinnot, mutta toisaalta nää on sellaisia juttuja, jotka pitäisi mennä ilman palkintojakin. 

Ja sitten tuli case  My Little Ugly As Hell Pony, joka on iiiiihana ja jollainen on myös Kirsikalla ja joka mun on ihan ihan pakko saada kun mä olen äiti sitä aina halunnut. Siitä jankattiin öin ja päivin, usean päivän ajan. Lopulta sovittiin, että Ykkönen saa kotitöiden tekemisestä jatkossa karkin sijasta vähän rahaa: kymmenestä viivasta euro. Ykkösen piti kerätä 10€ ja loput lupasin maksaa meidän pussista. 

Kyllähän sen arvaa, mitä siinä kävi. Koko hiton viivapeli unohtui. Sitten koitti taas lauantai, ja äidillä sopiva pieni kankkunen, jossa kaikki arviointikyky poistuu ja ärsykekynnys on matala. Ykkönen aloitti taas "äiti mennäänkö tänään ostaa se MyLitPony?". Katsahdin seinälle. Ei viivan viivaa. Mietin, miten olla edes vähän jämerä ja toisaalta olla olematta ihan täysi natsi. Tää oli eka tälläinen pyyntö neljän vuoden aikana, ja se poni oli aika pienikokoinen, ja maksoi "vaan" 25€. Että ehkä tämä nyt jotenkin olisi ratkottavissa? Ehdotin seuraavaa: siivoa seuraavan tunnin ajan äidin kanssa kämppää kuvauskuntoon, ja sitten mennään. Ja sehän siivosi. 




Laittoi kaikki astiat koneeseen. Lajitteli pyykit. Viikkasi (!) koko oman pyykkikasansa kaappiin. Siivosi koko lastenhuoneen. Mukisematta. Jokaisen askareen jälkeen kysyi sekä a) "äiti mitä mä nyt voisin tehdä?" että b) "joko riittää?" Lopulta riitti. 


Ja niin meille muutti asumaan Lullaby Moon, eli Farouga, eli Kultakutri, eli "mun poni <3 <3". Sillä on nyt luvattu leikkiä joka päivä ikuisesti. 

Krapulainen äiti sai keksiä, siivousintoinen Isä sai siivousaikaa ja kaikki lapset puristi uusia ponejaan onneasta soikeina myös nukkuessa. Kaikki hyvin.



Se on nyt alkanut. Se kaman himo. En voi mitenkään väittää, että olisin pystynyt tai edes yrittänyt kasvattaa lapsiani johonkin muuhun kuin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Krapulapuhdetta ja yksi hyvä kuva

tiistai 3. maaliskuuta 2015 Valeäiti 10 Kommenttia





Tiedättekö, mikä on krapulassa parasta? Se, ettei aivot vaadi sulta mitään. Pelkkä hengissä pysyminen on ihan riittävä panos sinä päivänä. Krapulassa kannattaa esim mennä shoppailemaan, koska silloin ei ole mitään rajoittimia päällä! Aivot ei jaksa miettiä onko tämä nyt liian kallis, eikä tunnelohkot jaksa päätellä näytänkö nyt hyvältä. Lähtökohtaisesti näytät sinä päivänä paskalta, ja se kaunis mekko piristi sitä läjää vähän. Niin että osta vaan. Voi myös kirjoittaa vaikka neljä blogipostausta varastoon, koska ei tunnu missään. Ihan hyviä tekstejä varmaan. Jännä nähdä sitten tiistaina kun tämän julkaisen, että kuinka hyvältä tuntuukaan.

Mitä ilmeisimmin krapulapäivinä on myös ihan parasta olla lasten kanssa kotona. Kun ei omasta puolestaan tarvitse (voi) tehdä yhtään mitään. On täysin ok ja riittävää vaan pötkötellä lasten kanssa parvella. Voi olla niinkin hyvä äiti, että keksii leikin, jossa kaikki muka nukkuu. Sitten kikatellaan ja riehutaan ja on aika ihanaa. Leppoisaa, ja ihanaa. 

***

Sitten krapulakaijan mies saattaa muistaa, ja muistuttaa, että tänään piti siivota. Sillä tavalla perä rytkyen, kamat lentäen - siivota, ja ottaa sen jälkeen kuvia, jotka saattaisi edistää jotain ehkä joskus tulevaisuudessa tapahtuvaa asunnon myyntiä. 

Mitäs siihen sanomaan. Siivotaan sitten. Mieli kireänä ja hiki haisten. Sitten voi napata niitä kuvia, ja olla jo niitä napsiessaan vihainen sille miehelle, jolla ne ei kuitenkaan kelpaa. Lopulta voi napata lapset kantoon ja lähteä mummin luo pakoon, valmiiseen lounaspöytään. Voi vaikkapa sanoa saatesanoiksi sille miehelle että no ota sitten itse ne kuvat jos ei kelpaa (saatana). 

Tämä päivä alkoi hyvin, oli välissä kauhea, ja muuttui taas lopulta aika mainioksi. Koska löysin kameran rullasta tämän:


Mahtavaa uutta viikkoa kaikille, me aloitetaan se kerrankin raivosiistissä kodissa! 

Tiedättekö, mikä on krapulassa parasta? Se, ettei aivot vaadi sulta mitään. Pelkkä hengissä pysyminen on ihan riittävä panos s...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vaaleanpunainen aamu

Valeäiti 8 Kommenttia

On huonoja aamuja, sitten on näitä aamuja. Kun yöllä viereen kömpinyt pieni vaaleanpunainen tuhisee vierellä. Voi kääriä sen omaan kainaloon, tunnustella omassa kämmenessä sen hurjasti lyövää sydäntä. Siihen se kiertyy, unissaankin huomaa että tässä on hyvä. 

Miten minusta on voinut syntyä jotain näin hienoa? 

Siinä se venyttelee, heräilee pikku hiljaa. Minä saan rauhassa painaa posken silkkisen niskan kuoppaan, halailla sitä hereille ja ahmia sisääni täydellistä rauhaa. 

Radion puoliväliin jäänyt asemakin lopettaa kohinansa, kuin tietäen ettei nyt sovi häiritä. Keittiöstä kuuluu sopivasti vastakäynnistynyt Moccamaster. 

Joskus on niitä aamuja kun on kaikesta jo saamastaan niin onnellinen että meinaa tippa tulla linssiin. 

Hyvää tiistaita sullekin, toveri!

On huonoja aamuja, sitten on näitä aamuja. Kun yöllä viereen kömpinyt pieni vaaleanpunainen tuhisee vierellä. Voi kääriä sen omaan kainaloon...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pieni herkkikseni

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015 Valeäiti 21 Kommenttia

Voi mun pieni Ykkönen. Niin iso muka mutta aika pieni kuitenkin.

Viime viikkoina yön hämäristä on aika monta kertaa hiipinyt eräs keijutukka mun viereen nukkumaan. Joinain iltoina se on melkein kieltäytynyt menemästä omaan sänkyynsä edes yötä aloittamaan. Laitoin sen äiti-ikävän, liiallisen työnteon piikkiin. Olenhan ollut nenä kiinni tietokoneessa joka ilta ja henkisesti aika usein töissä enemmän kuin kotona.

Valittelin töissä (niin, tietenkin) yöllisiä hulinoita, johon eräs viisas (sekä huippulahjakas ja selkeästi hyvällä maulla varustetun siskon veli) kollega totesi: "pelottaakohan sitä jokin?" No enpä ollut tullut kysyneeksi.

Samana iltana se alkoi taas: itku ja pyyteleminen, enkö voisi nukkua teidän välissä? Kun en muutakaan keksinyt, kysyin, pelottaako sua jokin?

Pelottihan sitä. Kävi ilmi että kuoleman lisäksi se on oppinut päiväkodissa pelkäämään noitia ja nyt sitten rosvoja. Tämä viimeisin juonsi juurensa Poliisin vierailusta päiväkodissa. Vierailu oli sinä päivänä kuulemma tosi kiva ja jännä, mutta pari viikkoa myöhemmin meillä itketään rosvojen ja ampumisen pelossa. Nyt kun ollaan käyty kaikki kodin turvatoimenpiteet läpi ja kerrottu ettei rosvot meille tule, eikä sitäpaitsi Poliisi Suomessa ammu oikeastaan koskaan, eikä ainakaan kilttejä keijutukkaisia tyttöjä, yöt on taas rauhoittuneet.

Nyt me sitten mietitään että missä ne rosvot asuu ja onko ne ihmisiä, ja kuinkahan pitkiä ne on. Ja odotellaan seuraavaa, yllättäen iskevää pelkoa, jonka saamme selville vasta kun toinen on viikkokausia yksin pohtinut pelkojaan.

Onko muilla herkkiksiä lapsina, sellaisia jotka ei edes uskalla kertoa kun niillä on joku hätä? Miten niiden kanssa oikein voisi olla niin ettei ne jää niiden pelkojensa kanssa yksin? Pitääkö tässä joka ilta kysyä että onko nyt joku pelon aihe mielessä?

Alan uskoa siihen mantraan: mitä isommat lapset, sitä isommat huolet.

Voi mun pieni Ykkönen. Niin iso muka mutta aika pieni kuitenkin. Viime viikkoina yön hämäristä on aika monta kertaa hiipinyt eräs keijutuk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.