Löisinkö?

tiistai 3. helmikuuta 2015 Valeäiti 152 Kommenttia

Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltainen purema osuisi minuun. Löisinkö?

En. En ikinä. En usko. Mutta teen paljon muita vääriä asioita, aggressiivisia ja pelottavia. Miten lapsen vihainen, kovakourainen kantaminen jäähypenkille oikeastaan edes eroaa läimäisystä?

Lasten kasvaessa panokset kovenee. Kolmevuotiaan mielenpahoitus kuuluu läpi kylän, ja neljävuotias osaa jo painella kaikkia oikeita ärsytyksen nappeja. Niin niiden kuuluukin tehdä. Lasten tehtävä on koetella hermoja. Se on osa oman tunteensäätelyn oppimista ja itsenäistymistä. Vanhempien tehtävä on olla nyrkkeilysäkki, joka ottaa iskut vastaan rauhallisesti, tunteet sanoittaen ja tilanteen rauhoittaen. Vanhempien tehtävä on kuitenkin myös välillä pysäyttää säkin liike, ärähtää ja todeta että lapsi meni liian pitkälle (=raja). Sitten pyydellään vastavuoroisesti anteeksi ja kaikki oppii että on ok välillä olla vähemmän tyyni.

Sitten tullaan sille mahdottoman vaikealle alueelle, sille ärähtämiselle. Mikä on siedettävän rajoissa? Missä menee vanhempien rajat?

Kun tämä vanhemmuushomma ei ole sellainen erikseen maksettu palkkatyö, johon tullaan valmistautuneena ja aikaa varaten. Se on elämän hetkiin sijoittuva, o.t.o.na hoidettu homma josta ei saa palkkaa ja johon kukaan ei ohjeista. Useimmiten selvitään puhtain paperein, hoidetaan eteen tulevat nakit ja pysytään hengissä. Pestään pissat sohvasta ja sovitellaan lasten keskinäisiä riitoja. Sitten on niitä päiviä kun oma jaksaminen on venytetty jo yli rajojen ja raivokkaasti puremista yrittävä lasta ei voi enää kohdata Täydellisen Kasvattajan opein. Niinä päivinä tullaan sille pelottavalle alueelle, jossa hyvät aikeet saavat lentää roskiin ja päässä kaikuva "se on vain väsynyt" on häiritsevää kitinää. Kuppi menee nurin. Vituttaa.

Toiset huutaa. Toiset murisee pelottavasti. Jotkut repii kädestä, yksi paiskoo sängylle ja valitettavasti on aina joku joka lyö. Yhteistä meillä on se, että me kaikki teemme väärin, ja se että me olemme kaikki varmoja omasta pahuudestamme. Myös se maltilliseti ääntään korottava kokee itsensä epäonnistuneeksi, harvinaiseksi mädäksi omenaksi. "Kenelläkään muulla ei taatusti mene hermot näin pahasti".

Menee. Uskon että meillä kaikilla. 

Sinä aamuna sain sen melkein minua purreen Ykkösen kannettua oikein sivistyneesti vessaan asti, ja tilanne käytiin läpi ihan oppikirjojen neuvojen mukaisesti. Mutta mitä jos? Jos käsivarressani kihelmöisi kova kipu ja iholle nousisi sykkivä puremajälki, pystyisinkö taistelemaan luontaista puolustamisen vaistoa vastaan vai taantuisinko tismalleen samalle aggression tasolle? Uskon, että pysyisin tiukkana, osaisin olla turvallinen vanhempi. En silti luota tähän täysin. Huomaan, että se vauvavuotena syntynyt hirviö ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka tasaiset yöunet sitä vähän kauempana pitävätkin. 

Luulen, että tarvitsisin vähän apua. En puhu terapiasta tai lastensuojelusta (vaikka nekin tärkeitä ovat), vaan hyvistä vinkeistä ja vertaistuesta. Tavoista varmistaa että omat hermot kestää sen kriittisen hetken yli. Mutta kun näistähän ei niin vain puhuta. 

Ja kas, tämä on se ongelma. Ongelma ei ole lasten kiukuttelu ja uhmailu, se on niiden tehtävä. Ongelma ei ole edes se että vanhemmille menee siihen hermot, se on niiden tehtävä. Mutta ongelma on se, että meistä jokainen yrittää pyristellä tämän asian kanssa yksinään, omia virheitään häveten. Ja sehän ei ole kovin hedelmällinen tilanne. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva, synkkiä tunteita häpeävä Väsynyt Äiti on aika kaukana kärsivällisemmäksi oppivasta Täydellisestä Kasvattajasta.

Joten antaa tulla, hoidetaan tämä vertaistukihomma kuntoon: milloin sulla menee eniten hermot lapsiisi? Miten saat hoidettua tilanteen ilman ylilyöntejä? Vai saatko? Oletko puhunut asiasta jollekin muulle? Saitko apua?

Omalta osaltani voin tunnustaa olevani se huutava, muriseva, uhkaileva ja joskus kylmä äiti, joka välillä myös poistaa lapset tilanteista turhan kovin ottein. Uskon kuitenkin olevani vielä siedettävällä alueella, pääsääntöisesti rakastava ja rauhallinen, luotettava ja turvallinen.

Tänään sain varoittelusta huolimatta mojovan iskun nyrkistä naamaani. Kannoin lapsen vitutuksesta soikeana jäähypenkille. Itkin ja tuijotin sitä vihaisena, pettyneenä. Sovittiin riita ja halattiin. Ei, en minä todellakaan lyö, mutta en minä puhtain papereinkaan selviä. Kaikesta maltista, järjestä, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta se pelko tulee näinä väsyneinä hetkinä, ja niiden jälkeen, hiljaa korviini kuiskuttelemaan. 

Löisinkö?

(En.)

Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

152 kommenttia :

  1. Kiitos, kiitos, kiitos tästä tekstistä! Tuli niin hyvään paikkaan, ettet uskokaan! Valitettavasti en ole niin urhea kuin sinä, että uskaltaisin omana nettiminänäni tähän kommentoida, mutta...

    Minä olen uhkaileva, ärisevä ja huutava äiti, joka väsymyksen noustessa liian korkealle tasolle tarttuu liian lujaa kädestä jäähypenkille talutettavaa tai laskee vauvan seisoma-asennosta vaakatasoon hiukan liian rajusti. Hävettää joka kerta. Minun pitäisi olla se turvallinen aikuinen! Iltalehdet ovat täynnä otsikoita siitä, miten pahasta huutaminen(kin) lapsille on. Silti se ääni aina nousee niin, että huomatessaan kulmieni kurtistuksen nyt nelivuotias esikoinen laittaa suoraan kädet korvilleen. (Ja kaiken huipuksi tuosta reaktiosta syntyvä häpeä saa minut entistä kiukkuisemmaksi.)

    Kerran olen lyönyt keskimmäistä lasta. Kahden nuorimmaisemme välillä on vähän alle puolitoista vuotta, kolmas on suunnittelematon kierukkavauva. Ja helkutin vaikea vauva on ollutkin! Jossain välissä niitä sumuisia, uskomattoman väsymyksen vallassa kahlattuja ensimmäisiä kuukausia näin mustasukkaisen taaperon nipistelevän vauvaa, jonka olin juuri saanut nukkumaan. Tietenkin se heräsi ja alkoi huutaa. Minä läppäsin taaperoa refleksinomaisesti takamukselle. Minä ja lapsi yllätyimme ja pelästyimme molemmat reaktiotani, lopputuloksena itkimme kaikki kolme makuuhuoneessa.

    Enää en tahdo uskoa, että löisin. Huutamista pyrin tietoisesti vähentämään onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin. "Hyvää äitiä" minusta tuskin koskaan tulee, mutta jos nyt vähän järkevämpi ja aikuismaisempi kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, kiitos tästä, anonyymistikin! Tosi helpottavaa oikeasti kuulla että muillakin on joskus vaikeaa. Toi takamusläppäisy...joo, minäkin kerran. Onneksi niin lievästi etten edes muista mitä tilanteessa tapahtui ennen tai jälkeen, lapsi ei noteerannut oikeastaan ollenkaan. Liittyi muistaakseni juuri pienemmän kiusaamiseen. Mutta ihan hirveäähän tää on, jokainen pienikin maltin menettäminen.

      Poista
    2. Meillä on kaksi lasta, 1v4kk ikäeroa, ja pahimmat hermonmenetykset liittyy juurikin tohon toisten kiusaamiseen, tai satuttamiseen tahallaan. Kun kolmevuotias esikoinen vielä nauraa päälle nuhdellessa, pinna on aika kovilla. En ole lyönyt, mutta kovakourasesti poistanut tilanteesta monta kertaa. Usein. Pahatsi olen sanonut paristi, ja lasten ollessa pienempiä kiroillut toistuvasti yöllä, kun unen puute ja herätykset alkoi olla jo kidutusta. Vaikka kuinka tiesi ettei "nuku nyt saatana" auta, päinvastoin, niin sieltä se tuli. Onneksi nuo pahimmat yöt on jo historiaa, yhdessä vaiheessa kun lapset nukku vuorokaudesta ihan säännölisesti vain 4-5 tuntia samaan aikaan, eikä tietenkään sitäkään putkeen. Yritän kyllä olla ite rauhallinen, mutta 95% onnistumisellakin päivään mahtuu aika monta pientä äksyilyä. Tsemppiä kaikille pienten vanhemmille! Kyllä tää varmasti tästä vielä helpottaa... Sitten joskus.

      Poista
    3. Ooh, "nuku nyt saatana" - mun lemppari!

      Poista
  2. Kiitos tästä rehellisestä tekstistä! Meillä täytettiin juuri kaksi, ja "terrible two's" indeed! Samalla meidän sikeästi nukkuva lapsi in alkanut heräilemään öisin ja pakottaa minut istumaan hänen huoneessaan. Ja väsymystilassa ei kerta kaikkiaan löydy ymmärrystä hassuttelulle tai kiukuttelulle, ei klo 03 yöllä. Minua on vituttanut niin älyttömästi ja säikähtänyt oman lapseni pelokasta ilmettä, kun olen ärähtänyt oikein kunnolla. En usko, että löisin ikinä, luulisin itseltäni löytyvän sen verran itsehillintää, se ei vain kuulu luonteeseeni. Tai ainakin toivon niin. Huhuh, on tämä vaan haastavaa, joka päivä kyseenalaistan itseäni, teenkö nyt väärin kun toimin näin jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, kun tämä on vähän sellaista toivomista. En minäkään usko, mitta toisaalta ei tämä huutaminen ja kylmä vihainen katse kuuluneet munkaan luonteeseen ennen..:/

      Poista
  3. Upea kirjoitus, kiitos tästä. Joskus tuntuu niin väärältä, että keskenkasvuinen saa potkia ja lyödä miua raivotessaan ja minä en voi muuta kuin yrittää säilyttää mielenmalttin, kun minunkin tekisi mieleni potkia ja huutaa. Olen kyllä menettänyt malttini, montakin kertaa, lyönyt en kertaakaa tai antanut muitakaan fyysisiä rangaistuksia. Jäähylle olen kyllä kantanut tai raahannut niin, että ranteet ovat olleet lapsella punaiset. Ja olen takonut nyrkillä seinää. Olen kiroillut lasten kuullen, silloin, kun nuppi on totaalisesti kiehahtanut. En ennen omaa jälkikasvuani edes tiennyt, että minulla voi kiehahtaa tuolla tasolla. On ollut pelottavaa löytää itsestään tämä puoli, että pinnan alta löytyykin luolaihminen, kun ärsytysnappia oikein painaa. Pidin itseäni rauhaa rakastavana ihmisenä enne kuin sain omia lapsia.
    Kiehahtamiseen tarvitaan päivän ajalta aika monta kertymää, huonosti nukuttu yö, aamukitinäkiukkuilutraivot, jotka jatkuvat päiväkodista kotiin ja teet mitä tahansa, aina kitinää ja valitusta ja sitten pienin repii puuropaketin, keskimmäinen pelaa jääkiekkoa sisällä ja isompi heittää vastakuorimani omenan seinään ja yksi lapsi, joka on jo saatu nukkumaan, herätetään kiljumalla. Silloin käynnistyy neandertalikauden ihminen, jonka kurkusta ei tule mitään rakentavaa, lähinnä pelkkää huutoa. Ja voi että hetken päästä hävettää, että kuka toi ihminen oli, joka huusi noin? Tekisi jotain itselleen, ettei tarvitsisii lapsilleen huutaa. Hävettää pyytää lapsiltaan anteeksi. Ja sitten taas joku päivä tämä kuvio toistuu. Joskus olen lyyhistynyt itkemään lattialle raivon sijaan, kun on liikaa ärsytetty eikä edes jaksa raivota. Se on pelottanut lapsia tosi pahasti. Kyllä, silloin tuntee olevansa tässä maailmassa todella yksin ja avuton ja vain hetken toivoo, että joku hakisi nämä lapset hetkeksi pois, jotta pääsen taas takaisin omaan itseensä ja voisi sanoa lapsilleen jotain rakentavaa. Rakastan lapsiani aivan järjettömän paljon, enkä haluaisi, että kukaan huutaisi heille, en edes minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Pidin itseäni rauhaa rakastavana ihmisenä enne kuin sain omia lapsia. " niin totta. Enkä todella ennen huutanut kenellekään, saati tuijottanut niitä kylmin silmin. Aikamoista. Kiitos kommentistasi!

      Poista
    2. "Hävettää pyytää lapsiltaan anteeksi". Älä häpeä! Ole ylpeä kun pyydät! Ei ole väärin olla vihainen ja näyttää tunteensa, äitinäkään. Mutta se, että rauhoituttua kerää ylpeytensä ja pyytää anteeksi lapsiltaan, on vaikeaa. Ja se just on tärkeintä, että nekin oppii jotta tunteensa saa (pitää! ) näyttää, mutta anteeksi myös pyytää kun tekee väärin. Tällä ohjeella minä selvisin yh:na 2-v uhman ja 4-v uhman.. ja ehkä myös se hermojen menetyksen aiheuttajakin!

      Poista
  4. Eniten menee hermot, kun mikään ei kelpaa ja kaikki kiukuttaa. Lapsi on liian pieni sanoittamaan haluamansa, eikä mikään äitin ehdotuksista kelpaa. Sitten yhtäkkiä hän päättää, että nyt luetaan sittenkin se kirja ja huitaisee kirjan naaman eteen niin että äiti varmasti huomaa. Valitettavasti kirjan terävä kulma uppoaakin äitin huuleen...
    Näin kävi eilen. Sattui kovasti ja pinna oli muutenkin kireällä, niin otin kirjan ja nakkasin sen menemään. Lapsi oli tilanteesta hyvin loukkaantunut (ehkä säikähtikin?) Ja kävi itkien hakemassa kirjan ja kiipesi takaisin syliin.
    Siinä tilanteessa, kun itse on menettänyt malttinsa ja ilmaissut sen (yleensä ) epäkorrektisti, tuntuu pahalta kun lapsi silti tulee syliin /halaamaan. Sillon kyllä kolkuttaa ja pahasti. Kun mietin omalle kohdalle, mitä jos joku satuttaisi/loukkaisi minua, menisinkö takaisin heidän luokseen vai kääntäisinkö selän ?
    Ehkä se lapsi viestii, että luottaa silti, vaikka hermot menikin. Ehkä jotain on tullut silti tehtyä oikein?
    Pohtii tuua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ps. Niin ja sitten kun lapsi ottaa mallia ja alkaa heitellä tavaroita... siinäpä sitä sitten ollaan!

      Poista
    2. Kuulostaa siltä että sä olet toiminut ihan tosi oikein :) sehä se kai sitten parasta oppia on että voi näyttää mutsillakin välillä kiehahtavan. Kiitos kommentista!

      Poista
  5. Kiitos tästä! Just tänään rähjäsin lapsille. Ihan aiheesta pauhasin, mutta suhteettomalla kiukulla tilanteisiin nähden :( jälkeenpäin tajuaa purkaneensa osittain omaa stressiä ja morkkis on kamala. Tätä ei käy usein, mutta tuntuu, että jokainen kerta on liikaa. Samalla päässä pyörii vain se, miten vahingollista huutaminen eri asiantuntijoitten mukaan on lapselle. Käsi sydämelle, onko sellaista vanhempaa olemassakaan, joka ei koskaan ärjyisi? Vaikka riidat aina sovitaan ja pyydetään puolin ja toisin anteeksi jää itselle paska fiilis pitkäksi aikaa. Ja tämä on tosiaan asia, mistä toivoisi enemmän keskusteltavan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en jotenkin jaksa uskoa tohon vahingollisuuten näissä määrissä, ehkä jos kaikki keskutelu on huutamista voi traumoja syntyä, mutta ei kai sentään näistä "normaaleista" huudoista? Kiitos kommentistasi!

      Poista
    2. Varmaan riippuu siitäkin mitä huutaa. Että karjuuko, että nyt loppuu toi rimpuilu (öh tai mun bravuuri: nyt loppu se huutaminen!) vai että katoa mun silmistä senkin [joku]. Ja ilkeästihän voi sanoa huutamattakin.

      Poista
    3. No toi on toki totta. En tullu ajatelleeksi.

      Poista
  6. Hieno teksti. En ehkä löisi, mut joskus tuntuu et liian rivakasti lapsi lähtee sinne jäähypenkille. Ja raivona, huudan ja meuhkaan. Laitan myös itseäni joskus jäähylle. Tärkeintä ja ehkä kliseisintä on se miten hoidat tilanteen tämän jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. True that. Ja siinä mä olen yleensä ihan hyvä, mutta: täytyy myöntää että mun on tosi vaikea pyytää anteeksi. kun se lapsi pyytää täysin lakonisen pakotetusti anteeksi, tekis mieli sanoa että no et todellakaan saa. En oikeasti juuri ikinä pysty siinä hetkessä rehellisesti antamaan anteeksi.

      Poista
    2. Tässä tullaan myös siihen et tarkoitetaanko sitä anteeksi sanaa vai ei? Vaikeita hommia.

      Mut mä olen sitä mieltä kyllä että on paljon parempi et välillä menettää malttinsa kun et keräisi niitä sisälleen. Koska silloin se napsahdus saattaa olla ISO. Ja tämäkin on sitä elämää, pakko oppia jne.

      Mut voi luoja että tunnemaailmaa on ihan eri levelillä kuin ennen lapsia. Niin hyvässä kuin pahassa.

      Poista
    3. No tota mietin viimeksi tänään kun teki mieli kiukutella lapselle että ei kelpaa kun et pyytänyt oikeasti. Samalla teki mieli sanoa ettei jäähy näytä toimivan kun siellä naurataa. Seuraava askel olisi jo ollut "annan sulle kohta jotain itkemisen arvoista" joten tajusin poistua paikalta.

      Poista
  7. Kiitos! <3 Nyrkkeilysäkkinä olo on toisinaan uuvuttavan raskasta. Esikoinen on 5v ja nuorimmainen on 9kk. Ikäero on iso ja ajattelin että elo on helppoa ja enimmäkseen on ollutkin mutta sitten on päiviä että kaikki menee pyllylleen, yleensä kun on tosi väsynyt kaikkeen (olen aika paljon yksin lasten kanssa, isä tekee yötyötä). Olen huutaja ja haluan siitä tavasta eroon ja yritän kaikkeni sen eteen että tapa poistuisi.. mutta väsyneenä sitä sortuu, aina. Joka kerta jälkikäteen pyydän anteeksi. Mutta kuitenkin olisi hyvä päästä huutamisesta eroon. Välillä mietin että voi kun saisi lyödä kun ei sana mene perille... mutta toisaalta ehkä se asian pohtiminen auttaa ja ajatus häviää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivoisin että joku kohta osallistuisi tähän ketjuun ja kertoisi meille kaikille miten tää homma kuuluisi taklata :) Kiitos kommentistasi ja tsemppiä sulle paljon, toi yötyö on varmasti tosi raskas lisä arkeen!

      Poista
    2. Orange Rhino on (amerikkalaisen?) blogistin aikaansaama liikehdintä huutamattomuuden opetteluun. Siitä on vertaistukiryhmiäkin somessa (esim. Facebookissa). Kunhan nyt ensin tämä suklaattomuuteen opettelu pois alta...

      Poista
  8. En sanoin voi kuvailla kuinka tärkeä tämä aihe on. Kiitos kiitos kiitos tästä kirjoituksesta ja kiitos jokaiselle kommentoijalle. 1,5-vuotiaan esikoisen äitinä ja toinen tulokas mahassani tämä kosketti minua todella paljon. Kuinka juuri tänään raivostuin, kun lapsi paiskasi puhelimeni päin naamaani. Raivostuin niin, että varmaan seinänaapurinikin naapurit kuulivat huutoni. Lapsi alkoi hysteerisenä itkeä ja minua alkoi hävettää kuinka taas menetin malttini niin pahasti. Liian pahasti? Minua pelottaa, kun tähän soppaan tuodaan yksi avuton rääpäle lisää, kuinka selviydyn. Selviydynkö? Olenko todella paras äiti lapselleni kuten mieheni sanoo? Joku muu varmasti olisi parempi, mutta tiedän myös olevani paljon parempi kuin moni muu. Ei kukaan kertonut, että nämä asiat (ainakin minulla) vanhemmuudessa ovat kaikista vaikeimpia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet ihan varmasti paras äiti lapsellesi, sitä ei tarvitse epäillä. Ja hyvin tulet pärjäämään :) toisen kanssa on sikäli helpompaa, että sen vastaaavat temput ei raivostuta niin paljon kuin ensimmäisne. Mutta esikoinen raukka joutuu vähän olemaan panssarina kyllä vanhempien harjoitellessa...Kiitos paljon kommentistasi!

      Poista
  9. Meillä on jo kouluikäiset lapset, joten puremista tm. fyysisiä yhteenottoja ei juurikaan esiinny. Sen sijaan lapset osaa jo sivaltaa sanan säilällä... Eniten ärsyynnyn ns. turhista kitinöistä, joista tekisi mieli tehdä loppu hinnalla millä hyvällä. Olen vasta alkutaipaleella konfliktien rakentavassa ratkaisemisessa, vaikka lapset on jo noin isoja :/ (Kts. http://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/kiukkuilija-kaipaa-vaihtoehtoja/ )
    Kirjoitat tärkeästä asiasta, kiitos!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tuulikaapissa vanhemmuus testataan." OMG miten totta :D Kiitos kommentista ja hyviä ideoita tuli tuosta sun tekstistä!

      Poista
    2. Minua ärsyttää aina, jos joku pojistani riehuu sen vuoksi, ettei itse ole syönyt verensokeriaan tasaiseksi. Ainakin kaksi vanhinta poikaa reagoivat nälkään yhtä voimakkaasti kuin isänsäkin. On vaikea ymmärtää, miksi pitää kestää riehumista ja tottelemattomuutta sen vuoksi, ettei toinen itse ole syönyt, mitä on tarjottu. Itseaiheutettu kiukku, mistä muutkin (lapsen itsensä lisäksi) joutuvat kärsimään.

      Poista
  10. Kiitos. Ahdistuneisuus purkautui juuri itkuna. Muutki tekee niin, muutkin tekee virheitä, en olekaan ainoa äiti, jolla menee hermot.

    Samaistun aiempiin kommentteihin siitä, että ennen kuin minusta tuli äiti, en tiennyt minussa olevaan niin pimeitä puolia. Olen syvästi pettynyt omaan äitiyteeni, en millään tavoin lapseeni, vaan siihen, kuinka lyhytpinnainen ja aikaansaamaton voin joinain päivinä äitinä olla.

    Syksy oli raskainta aikaa koko elämässä, kun kymmenvuotias parisuhde nitkuttelee viimeisiään ja kolmevuotias raastaa niin maan perkeleesti hermoja. Ja puran aikuisten välisten ongelmien patoaman kiukun niin pikkuiseen ja viattomaan omaan luomukseeni.

    Olen karjunut, raivonnut, kiljunut ja itkenyt lapselleni. Olen kantanut liian kovakouraisesti jäähylle, tönäissyt kielloista huolimatta sadatta kertaa sängyssä päälleni hyppivää maailman rakkainta aarrettani. Ja joka ikinen kerta, kun pinna palaa, päätän järkyttävässä morkkiksessa, että tämä oli viimeinen kerta, että jatkossa selvitän asian eritavalla, puutun ennen kuin tilanne kärjistyy.

    Ja silti se pikkuinen tulee halaamaan ja pussaamaan, kertomaan, kuinka hän rakastaa äitiä.

    Niin minäkin rakastan sinua, anteeksi kun olen kohdellut sinua väärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua, voi meitä! Ihanaa että löydetään toisistamme tukea <3 ja hei toi on niin totta, oivalsin sun kommentista että juuri näin se on: olen pettynyt ja turhautunut _itseeni_ usein näissä tilanteissa ja siksi kiehahtaa! nerokasta! Kiitos tästä kommentista tosi paljon ja tiedä että kyllä se sinun pienesi tietää miten paljon rakastat. Ethän sä muuten edes kiukkuilisi.

      Voimia vielä tuohon syksyyn, on todella raskasta aikaa tuo <3

      Poista
  11. Kiitos! Minä väsyneenä huudan. Niin että koko naapurustossa raikaa. Sanon pahasti, mutta hyvin hyvin harvoin. Henkinen väkivalta on yhtä kamalaa kuin lyöminen. Jos keittää niin menen toiseen huoneeseen, vaikka olisin sata vuotta myöhässä paikasta B. Sanon lapsille (8 ja 3) että en voi nyt puhua teille. Esikoisen uhma oli kamalaa mutta en lyönyt, kertaakaan. Siitä olen ylpeä. Kuopuksen uhma on samanlaista mutta koska olen kokenut tämän ennenkin, kaikki temput lähinnä naurattaa ja siitäpä neiti oikein suuttuu. Kahden lapsen uhman välillä ehtinyt tulla aika kultaa muistot -efekti. Onneksi nyt on helpottanut tilanne koska terrible twos on mennyt vähän jo ohi. Teini-ikää odotellaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hait toi toiseen huoneeseen meneminen on välillä mahdotonta kun tilanteet liittyy siihen että lapset kiusaa toisiaan. En uskalla mennä pois kun kohta on jollain huuli halki. Ehkä sitäkin voisi yrittää, antaisi niiden tapella enemmän vain keskenään ja olla ottamatta siitä itse niin stressiä. Mutta olen mäkin välillä ihan vaan poistunut tilanteesta. Ei auta kauheasti mutta vähän :) Tsemppiä ja kiitos!

      Poista
  12. No nyt haluaisin kommentoida täältä ihan oikeana ammattikasvattajana, lastentarhanopettajana siis: Olkaapas nyt vähän armollinen itsellenne! Lasta ei saa juu koskaan ikinä lyödä. Mutta että ei saisi korottaa ääntään tai lapsi menisi rikki siitä jos sanoo vihaisesti? Puppua! Milläs ihmeellä lapsista sitten saa yhteiskuntakelpoja tulevaisuuden kansalaisia? Aivoissa joo tapahtuu varmasti muutos kun äiti (tai lto) huutaa naama punaisena, että auton alle ei juosta. Mutta voisikohan se olla se muutos että Näin Ei Saa Tehdä. Hyviä kasvatuskeinoja on iso kasa, jotka eivät sisällä huutamista tai muuta sellaista, mutta jos tilanne vaan päätyy siihen, että pinna palaa ja aikuinen huutaa. Lapsi ei mene rikki siitä. Ja saattaa aikuisena kestää sen jos vaikka työkaveri käyttäytyy hyökkäävästi.
    Ja jos tilanne keittää niin yli että tarvitaan aikuiselta anteeksipyyntö, ei sitä tarvitse hävetä. "Lapset pyytää anteeksi, mutta aikuiset ei tee koskaan virheitä" -eiköhän mallioppimisella tässäkin saada parhaat tulokset. Ja kun lapsi tulee tilanteen jälkeen syliin osaa hän välittämisen taidon. -rakkaus ei lopu tai katkea suuttumiseen. Ja jos teihin sattuu joku lapsen purema tai vaikka sanoma, niin saa se näkyä lapselle. Niin lapsi oppii, että hänenkin tekonsa saattavat satuttaa.

    En tällä nyt tarkoita, että aikuisten pitäisi tuijottaa omaan napaansa ja hyväksyä omassa toiminnassaan kaikki, mutta että ei tarvitse, eikä saa olla se Täydellinen Kasvattaja. Tärkeintä on miettiä ja korjata jatkuvasti toimintaansa ja reagtioitaan, mutta myös olla armollinen itselleen. Aikuisen epäonnistumisesta tai epätäydellisyydestä lapsi saattaa oppia jotakin hyvin tärkeää -ihmisenä ihmisten joukossa elämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Valeäiti hyvästä, tosi rohkeasta ja ajatuksia herättävästä tekstistä. Kiitos.

      Ja kiitos sinä anonyymi LTO, joka myös kerroit tärkeitä asioita. Mua melkein itkettää tuo, että anteeksipyyntö opitaan mallista: niinhän se opitaankin. Mä pyydän anteeksi lapselta jos ärjyn, aina - mutta on kasvattavaa huomata, että lapseni osaa rakkaudesta jotain, mitä minäkään ehkä en. Itse nimittäin helposti kuvittelen (toisten) rakkauden loppuvan suuttumiseen. Ipanallani ei moista oletusta taida olla.

      Poista
    2. Voi että, olipa taas hyviä kommentteja, teidän kummankin - kiitos! LTO erityisesti, ihanaa että joku ammattilainenkin osallistuu tähän keskusteluun. Ja tuo muutoksen tapahtuminen, huh, noinhan se on!

      Poista
    3. Aina olen pyytänyt anteeksi, mutta pian 4-vuotias keskimmäinen lapseni ei ole vielä oppinut sitä. Tai, no nyt viime aikoina on alkanut tulla anteeksipyyntöjä, mutta näin kauan se mallista oppiminenkin kesti.

      Poista
  13. Hyvä keskustelun avaus ja tärkeä aihe. Omaan välillä aivan yhtä kaameat lapset kuin teillä muillakin ja aivan yhtä ärrrsyttävät tilanteet. Koska meillä kakkonen on ollut erittäin haastava neiti 6kuukautisesta, niin on pitänyt ottaa google käyttöön ja etsiä hyviä vinkkejä ja oljenkorsia useasti. Niin se Valeäitikin löytyi! Ja kiitos siitä-tämä ei koskaan petä:D

    Kultaisimmat ohjeet joita olen jonkin aikaa jo "noudattanut" on se, että yritän tunnistaa sen tilanteen jo ennalta jolloin pystyn jo silloin aloittamaan mielessäni matran:"mitä oikeasti on kiukun takana?" Ja tätä yritän hokea hiljaa mielessäni. Olen huomannut että omat hermoni vie se että arjen tiimellyksessä väkisin ajattelee lapsen tekevän kaiken tahallaan kun pitäishän sen jo tietää, että eilen käytiin sama vaate kamppailu x 5. Jos pystyn ja muistan ajatella sitä todellista syytä, niin se antaa edes vähän enemmän malttia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahahah kiva että olet löytänyt tänne näissä valoisissa tunnelmissa :D No ei, oikeasti hyvä jos jotain apuja on voinut täältä saada. Hyviä vinkkejä noi sinunknin, noita sitä varmaan tarvitsisi ajatella. Jos vain ehtisi ennen kuin kiehahtaa.

      Poista
  14. Voi miten tärkeä teksti! Meillä elettiin joulun alla pahimman kaamoksen aikaan melkoisen synkkiä aikoja, kun mulla oli jatkuvasti pinna kireällä uhman pyörteissä kieriskelevän 2,5-vuotiaan kanssa, varsinkin kun 5 kk -vauva piti huolen siitä, ettei nukuttu tarpeeksi. En usko, että koskaan löisin, mutta se äänenvoimakkuus ja tyyli, jolla välillä olen esikoiselle karjaissut...olen varmasti tosi pelottava näky! Mutta toivon, että noista tilanteista esikoiselle jää kuitenkin paremmin mieleen sovintohalit ja sen pohtiminen, että mikä ketäkin kiukutti. Näistä asioista pitäisi tosiaan puhua enemmän, koska äidit (ja varmasti isätkin) tuntevat olonsa helposti niin epäonnistuneiksi tällaisten tilanteiden jälkeen. Kun mielessä siintää juurikin se Täydellinen Vanhempi, joka ottaa hellästi syliin ja sanoittaa pahat tunteet pois...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että mainitsit isät, mä jo vähän mietinkin että ollaanko täysin unohdettu nekin :) Insinööri sanoo usein lohduttavasti "no onhan ne nyt ihan vitun ärsyttäviä" :D :D Niin on!

      Poista
  15. Kiitos minunkin puolestani tästä. Itsekin olen huutaja, ja menetän hermoni välillä turhankin helposti. Lapsista vanhempi on selvästi perinyt minulta tämän, ja nykyään jos joku ei mene hänen tahtonsa mukaisesti niin tyttö 5v alkaa kirkumaan suoraa kurkkua. Välillä mietin, että onko hän oppinut sen minulta, kun en osaa olla huutamatta.

    Pienempi, 3,5v tyttö sen sijaan ei huuda. Jos hän huomaa, että olen kiukkuinen joko hänelle tai isosiskolle, niin hän tulee halaamaan ja veikeilemään naaman eteen yrittäen saada minut iloiseksi. Viime aikoina, kun isompi on aloittanut kirkumaan, niin pienempi purskahtaa itkuun kun "isosisko pelästytti". Siitäkin olen miettinyt, että tuleeko pienemmälle traumoja.

    Itsekin olen joskus pelännyt sitä että milloin kiehuu yli totaalisesti ja satutan fyysisesti, mutta sitä ei ole koskaan tapahtunut enkä aio päästää tilannetta koskaan niin pitkälle. Joskus vaan mietityttää, että eipä tuo huutaminen paljonkaan parempi ole. Usein kyllä pyydän anteeksi ja sanon että ei saisi huutaa, mutta omalle luonnolleen on hankala tehdä mitään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se huutaminen musta sinänsä mikään paha ole. VÄhän lyhytnäköistä joo, mutta ei paha ;) enemmän mua häiritsee tämä eskaloituminen, kun huomaan että oma reaktio voimistuu ja pahenee kerta kerralta - mihin asti se vielä menee?

      Poista
  16. Hyvä teksti ja mahdottoman hyvä aihe keskustella.

    Ainoa, minkä huomaan mikä mulla nosti välittömästi niskavillat pystyyn, on termi Täydellinen Kasvattaja. Mä tiedän että tämä on ihan turhaa saivartelua ja ehkä tarpeetonta semantiikkaa mutta mun mielestä siinä lähdetään menemään metsään kun lähdetään hakemaan sitä täydellisyyttä. Mä ymmärrän kyllä mitä sä tarkoitat mutta vanhemmuus on justiinsa niin hemmetin hankala keissi ja kuten sä kirjoititkin, on juttuja joista on vaikea puhua. Ja kun ne jutut on vaikeita niin se sana Täydellinen nostaa helposti seinän pystyyn. Kun sekin riittäisi että ollaan riittävän hyviä. Ei tarvitse aina tavoitella sitä täydellisyyttä kun vähempikin riittää hyvään. Nämähän on toki juttuja mitkä kumpuaa mun päästä ja ajatuksista, mutta mä assosioin tuon Täydellinen Kasvattaja välittömästi niihin tyyppeihin jotka ryntää tänne kommentoimaan että "en kyllä yhtään tiedä mistä puhut, minulla ei ole tuollaisia tunteita enkä voi yhtään kuvitella että koskaan voisin lyödä lastani, kylläpä tämä teksti oli kamala ja pitäisiköhän sun hakea jotain ammattiapua, minä en koskaan edes huuda lapsilleni". Mulla itellä lopahtaa aina vähän into jos vilautetaan korttia Täydellinen Kasvattaja. Kun ei sellaista olekkaan. Eikä mun mielestä tarvitsekaan olla.

    Nyt mä lopetan tämän saivartelun ja painun kahlaamaan kommentteja ja toivon mukaan saan sieltä hyviä vinkkejä. Meidän kaksivee puree, potkii, raapii ja lyö. Eikä vain meitä vanhempia vaan myös veljiään. On tehnyt sitä jo reilu vuoden ja loppua ei näy. Raapimiset on selvästi kopioinut meidän kissoilta mutta en tiedä mistä tuo muu kumpuaa. Ja kyllä, se vaatii ihan perkeleesti tahtoa sammuttaa se luontainen vaisto tuuppia tyyppi kovakouraisesti irti silloin kun se puree. Ja se tunne tuntuu itseasiassa todella epäreilulta. Koska sattuu ihan sikana niin tuntuu ihan tyhmältä että ei saa puolustautua. Ja se luontainen vaisto puolustautumiselle on niin voimakas että siinä ei ensimmäisenä kivun iskiessä ajattele että "sehän on vain lapsi" vaan sitä ajattelee vaan että kipu loppu nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoisella on ollut kolme nimenomaan äitiin eli muhun kohdistuvaa puremiskautta. Sat-tuu. Se tulee aina puskan takaa ja herättää primitiivireaktion repäistä nassikka irti ja paiskata kauas. Ja hei, puolustautua saa ja täytyykin, eri asia miten sen tekee.

      Tuttu perhepäivähoitaja kertoi, että he ns saavat purra takaisin - hallitusti, mutta niin että opetetaan että pureminen sattuu. Mä en tahdo noin toimia ja luulen että oman kohdalla se vain innostaisi.

      Olen älähtänyt napakasti "au, noin EI tehdä" ja ennen kaikkea tarttunut tiukasti nenästä. Se irrottaa tavallisesti puremisotteen, kun on pakko hengittää suun kautta. Sitten vihainen katse silmiin ja "äitiä EI purra, KETÄÄN ei purra. Se sattuu ja on väärin."

      Kaudet on aina onneksi menneet ohi...ja huoh, tilalle tullut toinen kiva vaihe, esim lyöminen tai heittäminen.

      Poista
    2. Kiitos Kukkavarvas kommentista, aina vaan helpottaa kuulla että muillakin on vaikeaa. Ja mitä semantiikkaan tulee, niin rivien välinen tarkoitus oli juuri tämä "ä assosioin tuon Täydellinen Kasvattaja välittömästi niihin tyyppeihin jotka ryntää tänne kommentoimaan että "en kyllä yhtään tiedä mistä puhut, minulla ei ole tuollaisia tunteita enkä voi yhtään kuvitella että koskaan voisin lyödä lastani, kylläpä tämä teksti oli kamala ja pitäisiköhän sun hakea jotain ammattiapua, minä en koskaan edes huuda lapsilleni"." En halua olla Täydellinen, mutta tiedän että monet siihen pyrkii ja juuri se on se ongelma. Kiitos että nostit ton esiin niin sai tilaisuuden puhua senkin auki kun oli tekstiin jäänyt huonosti!

      Poista
    3. Mirkku OHOH oikeasti? purevat takaisin? Mun kirjassa se on kyllä sekä tyhmää että väärin. Ei lasta nimitelläkään takaisin ja sanota että "no, tuntuiko kivalta?". Aivan saletisti pureva lapsi tietää jo entuudestaan että sattuu.

      Nenästä pitämisen kikasta suurkiitos, tietääpähän millä sen piraijan irrottaa kun hetki tulee :D

      Poista
    4. Nenävinkki oli hyvä! Tosin tähän asti meidän kuopus kyllä päästää itsestään heti irti, ja yleensä puree vain pikkasen (ei pysyviä jälkiä). Mutta kun toruu, puolitoistavuotias alkaa itkemään hillittömästi, siis nimenomaan puremisen jälkeen eikä muuten torujen jälkeen. Siinä sitten lohdutat pirajaa... Siskon puremisen jälkeen ei tosin lohdutusta ja syliä meillä heru.

      Poista
  17. Tämä teksti tuli kyllä niin oikeaan saumaan. Muutama päivä sitten löysin myös vanhemman tekstisi tuosta raivosta ja hirviöstä. On ihana huomata, ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Että sitä on ihan niinkuin muutkin.

    Kiitos kun puhut vaikeista asioista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö tälläisten kommenttien takia sitä uskaltaakin itsensä laittaa tulillinjalle. Nämä keventää mun ja meidän kaikkien taakkaa, ja on ihana tietää että jollekin muullekin näistä pimeistä teksteistä on ollut hyötyä. Että kiitos teille ja sulle <3

      Poista
  18. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen sanaton ja helpottunut. Puit tunteeni sanoiksi. 98% olen se rakastava sekä lastaan tukeva äiti, mikä kuuluukin ja toivon mukaan saan saan edelleenkin pidettyä ne 2% aisoissa myös jatkossa. Nimim. Jekyll&Hyde

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi että lapset on ehkä 40% söpöjä ja 60% rasittavia, kääntää todennäköisyyksiä väärään suuntaan :) Kiitos kommentista tosi paljon!

      Poista
  19. Tuo hetki kun 1,5 vuotias puraisi minua minun raskausmahaani. Ensin seisoi ja halaili minua ja yhtäkkiä ilman suuttumista tmv varoitusta halaus muuttui puraisuun. Reaktioni oli kiljua kovaa ja työntää voimalla pois. En tajunnut sinä hetkessä mikä/kuka minua satutti tuli niin yllätyksenä. En lyönyt mutta jälkeenpäin ihmettelen miten tajusin olla lyömättä. Tönäsin kuitenkin aika voimalla. Ja heti sen jälkeen itkin, itkin kipua ja sitä että sillä hetkellä oikeasti vihasin lastani! Lastani ketä minun kuuluisi rakastaa yli kaiken, koko ajan, niin häntä vihasin niin suunnattomasti siinä hetkessä! Muistan kuinka karjuin hänelle että mene pois mun silmistä! Ei hän minnekkään mennyt vaan seisoi minun edessä nauraen. Jälkeenpäin häpesin että tunsin niin suurta vihaa häntä kohtaan. Ja pitkään aikaan joka kerta kun hän tuli minun lähelleni olin varuillani millon hän taas puree. Joka hellyyden osoitus minkä hän minulle antoi olin koko ajan jännittynyt, varuillani, jos hän sylissäni ollessa liikahti sentinkään olin varma että nyt hän puree ja olivat käteni valmiita suojaamassa itseäni, nostamaan lapsen alas. Valmiita torjumaan hänen terävät hampaat. Pelkäsin lastani pitkän ajan. Hänen puremiset olivat jo olleet hänen tapa pidemmän aikaa kun suuttui tai raivostui tai sitten muuten vaan jos isoveli katsoi tvtä eikä huomioinut häntä niin hän puri. Mua pelotti miten hän tulee ottamaan vauvan vastaan, mutta tähän asti hän on vaan ollut vauvalle kiltti. Puremiset minuun kohdistettu on ainakin hetkeksi loppuneet. Isoveljeään hän vielä välillä puree, vain koska isoveli ei huomio. Isoveljellä välillä ihan selvät hampaanjäljet vielä muutama päivän päästä ihossaan. Mikään ei saa häntä lopettamaan puremista! Tunnustan: olen kerran purrut häntä takaisin niin että tajuaisi lopettaa, mutta ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, mä tulin tästä tosi surulliseksi sun puolesta :( Ja tiedän myös mitä tarkoitat, mä alan saamaan vähän samaa pelon piirrettä itseeni. Kun se on välillä niin arvaamatonta se meininki, eikä ikinä tiedä meinaako se just nyt yrittää lyödä mua tolla lasilla päähän. Ihan hirveetä! Ei ne mitään gettoganstereita kuitenkaan ole.

      Toi pureminen noin vakituisena "tapana" kuulostaa kyllä hurjalta, oletko kysynyt neuvolasta niitä kuuluisia neuvoja? Tsemppiä!

      Poista
    2. Meillä hei puhumaan oppiminen tuntuu aikalailla kitkeneen vajaa 2vuotiaan puremisen. Ennen kuopus puri meitä vanhempia aina kun turhautti, mutta yleensä vaan vähän näykkäsi niin ettei jälkiäkään jääny. Sen sijaan jos sisko tai tarhan lapset yritti ottaa lelua pois, tuli ihan kunnon purasu (kyllä muuten hävettää kun tarhassa kerrotaan että poika on taas purru jotain lasta...). Yritettiin kyllä kovasti sekä ennaltaehkästä että torua, ilman vaikutusta. Ehkä teilläkin siis helpottaa kun lapsen sanavarasto kertyy!

      Poista
  20. Kiitos, kiitos, kiitos tästä keskustelunavauksesta. Kaikki kommentit olen työpöydän ääressä työpaikalla kyynel silmässä lukenut. Ei näistä puhuta koskaan - ei ainakaan minun ystäväpiirissäni.Esikoiseni on nyt 5,5v ja melkein koko hänen elämänsä ajan olen tuntenut pahaa oloa siitä, että joskus se pinna menee. En ole lyönyt, mutta juurikin kantanut liian kovakouraisesti jäähylle tai poistanut huoneesta. Olen myös huutanut tai korottanut ääntäni lukemattomia kertoja jo tähän mennessä.

    Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka ei äidin nimeä edes ansaitse. Ehkä nyt voin olla eri mieltä kun meitä epätaydellisiä on muitakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika, olet ihan varmasti hyvä äiti. Sen tietää jo siitä että mietit näitä juttuja. Kiitos sullekin kommentista! on tässä itku kurkussa itse kullakin näitä lueskellessa <3

      Poista
  21. Hyvä sinä! Tärkeää asiaa, ja on terveellistä lapsen havaita, että äiti on ihan normaali ihminen. Ihan jo lukemalla tämän kommenttiosion luokittelisin itseni normaaliksi kuitenkin, vaikka helposti syyllistynkin, aina kun voisi parantaa. Maailma kun on täynnä ihmisiä, jotka hermostuu, jos niitä puree.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, sama, mäkin huomaan nyt olevani ihan normaali sittenkin :) Hyvä me!

      Poista
  22. Olen tuolla ylempänä jo kiittänyt, mutta pakko vielä tulla kumartelemaan. Miten sulla olikin rohkeutta avata tämä aihe! Näköjään blogista tuli helpottava kanava synnintunnustuksille, virtuaalinen vertaistuki. Ihanaa. Kuten moni muu kommentoija, mäkin järkytyin siitä miten hirmuista raivoa voi tuntea omaa pientä rakasta lasta kohtaan. Ja siitä seuraa niin ylitsevuotava syyllisyys. Karjuminen ei auta, ei kyllä edes pelota kovapäistä taaperoa. Kovakourainen tilanteesta poistaminen tai pakkopukeminen ei myöskään sitä hetkauta. Mua omat väsymyksen ja ärtymyksen katalysoimat tunteeni ja toimintamallini ovat pelottaneet, ahdistaneet ja hävettäneet. Miten opettaa fyysiselle lapselle hellävaraisuutta kun itse suuttuessaan ei ole? Miten opettaa rauhoittumaan jos itse ei osaa? No sitä opetellaan ja edistytäänkin. Mutta niin yksinäiseksi ja ainoaksi näin toimivaksi olen itseni tuntenut. Ilmeisesti moni muukin. Joten vielä kiitos näin monen äidin sydämen keventämisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mirkku kommenista ja mukavista sanoista :) täytyy tunnustaa että tämä teksti oli aika kauan valmiina, kävi Insinöörin arvioitavana ja sai vielä vähän lieventäviä editointeja ennen kuin uskalsin painaa nappia. Silloinkin sen takia että sinä iltana oli taas räyhätty. Ja nyt olen niiiin iloinen että julkaisin, tää vertaistuen määrä on niin mahtava!

      Tsemppiä teille! <3

      Poista
  23. Erittäin hyvä aiheenavaus, erittäin vaikea aihe. Liippasi niin läheltä, että oli pakko kirjoittaa omista kokemuksistani kokonainen postaus, joka löytyy täältä: http://mukkimakki.blogspot.fi/2015/02/vereslihalla.html

    Lyhyesti vastaan kysymyksiisi tähän: Ei, en saanut ennen hoidettua hermojen menetystä lasten kanssa ilman ylilyöntejä käytöksessäni - joskin onneksi ilman fyysisiä lyöntejä. Kyllä, olen puhunut asiasta vaikka se on ollut vaikeimpia asioita elämässäni. Ja kyllä, sain onneksi apua. Ajoissa. En voisi olla kiitollisempi tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS Äni tästä, tämä oli todella, todella hieno ja ainakin mua lohduttava ja auttava teksti. Ja rohkea! NYT KAIKKI MUUTKIN LUKEKAA TUO!

      Poista
  24. Kiitos! Lapsen kasvattaminen on venyttänyt omaa pinnaani niin pitkälle, että lapsettomana en olisi sitä uskonut. Silti välillä napsahtaa ja meininki menee ärjymiseksi. Vaikka ei se kaksivuotias yleensä sitä ärjymistäkään usko, mutta sitten kun joskus siltä tulee sellainen vähän pelokas katse kun äiti oikein murahtaa, niin sydän särkyy. Ja jos pitää pukea potkivaa huutavaa voimapakkausta, on pakko ottaa välillä kiinni niin tiukasti että seuraavana päivänä näkyy pienessä sääressä mustelma. Ja jos illalla se räkättävä ärsyttäjä viedään kolmattakymmenettä kertaa takaisin sänkyyn, menee se sinne välillä liian kovin ottein ja huudon kera, ja voi kuinka paha mieli siitä jää, enhän minä halua että pieni joutuu käydä nukkumaan huudot päässä kaikuen, mutta kun siinä tilanteessa ei osaa muuta. Ja silloin kun se pyörii jaloissa kun yritän laittaa ruokaa, ja vääntää hellan nuppeja minuutin välein, olen joskus antanut luunapin sormille. Lyödä on tehnyt mieli monta kertaa, mutta aina olen vetänyt kädet nyrkkiin, silmät kiinni ja sulkenut sen raivon sisälleni. Silti minä olen lapselleni hyvä äiti, siitä olen aivan varma. Pyydän anteeksi ja selostan miksi hermo meni, ja rakastan. Rakastan niin että sydämeen sattuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, nyt muistutit mua tästä mun omasta pahimmasta morkkiksesta: lapsi viedään rumasti käsivarsista puristaen, mustelmien rajamailla sänkyyn, lähes paiskataan patjalle ja sille ärjytään hampaiden välistä "NYT. NUKUT". Voi jestas sitä pelästynyttä ilmettä mikä siitä tulee, ja se lohduton itku kun se oli itsekin vain väsynyt...apua, apua apua kun taas itkettää.

      Kiitos silti tästä, näitä on hyvä muistaa.

      Poista
    2. Lisäisin tähän vielä sen, että mun mielestä niin kauan kun itsekin säikähtää niitä raivon tunteita, ja tiedostaa niiden pelottavuuden, niin asiat on vielä tosi hyvin ja "normaalisti". Sitten kun se raivon tunne alkaa olla normi olotila, on aika hakea apua.

      Poista
    3. Voi, varmaan totta. Ja kun miettii ettei olekasn hyvä äiti - niin oisko niin, että kun me osataan ja halutaan arvioida omaa käytöstä kriittisesti, myönnetään virheet, pyydetään anteeksi ja ihan tosissaan yritetään parhaamme, niin se on merkki että hyviä ollaan. Riittävän hyviä. Ja kehityskelpoisia.

      Poista
    4. Joo ja tuo nukuttamisrumbahuutaminen, auh ja hyi. Mä luulin olevani siinäkin ainoa... Järki sanoo ettei kukaan nuku käskystä eikä ainakaan jos sille karjuu, mutta kummasti oma väsymys, epätoivo, suuttumus ja ahdistus sai toimimaan impulsiivisesti kun taapero ei pysy sängyssä eikä suostu jäämään yksin huoneeseensa ja vauva kirkuu väsyneenä. Huh, onneksi nuo viikot olivat vain ohimenevä vaihe viime syksynä. Aika kauhea vaihe. Toisaalta aika kouluttavainen.

      Poista
  25. Hei ihan oikeesti... Miksi ei sais huutaa ja räyhätä ja pyytää sen jälkeen anteeksi? Kaikki suuttuu joskus, myös aikuiset toisilleen. Sitä tää maailma vaan on, ei sille voi mitään. Mä olen huutanut niin paljon että ihme että mulla on vielä ääntä jäljellä - silti lapset on ihan normaaleja, saavat vasu-keskusteluissa vain hyviä kommentteja opettajilta ja ovat rakastavia ja sosiaalisia. Joskus vaan tilanne vaatii huutoa, enkä ota siitä mitään paineita. Muutaman kerran olen miettinyt jälkeenpäin että olsii voinut tuonkin tilanteen hoitaa eri tavalla, mutta siitä sitten oppii molemmat - lapsi ja aikuinen, ja seuraavalla kerralla ehkä tosiaan hoidetaan tilanne paremmin.
    Täytyy tosin sanoa että mulla ei ole ollut lasten kanssa puremis- tai lyömisongelmia, kylläkin äärimmäistä jääräpäisyyttä on ollut ja paljon. Kerran olen joutunut heittämään lapsen terassille pakkaseen ja haalarin perään, mutta äkkiä se on sieltä luikkinut takaisin laittamaan sitä haalaria päälleen (silloin en pyytänyt anteeksi).
    Luin tässä joku päivä jostain lehdestä (varmaan ootte saman lukeneet) sen lässytyksen siitä tunteiden sanoittamisesta - joo on totta tiettyyn rajaan, mutta meillä ainakin jo 4-vuotias ärsyyntyy vielä enemmän jos yritän jotain että "joo äiti ymmärtää että olet väsynyt ja nälkäinen tarhapäivän jälkeen ja siksi kiukuttaa". Annan sen vaan kikukutella, vaikka sitten vien sen toiseen huoneeseen, ja teen sillä aikaa kylmän rauhallisesti ruuan. Sen jälkeen mulla onkin taas aurinkoinen lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olet ihan oikeassa. Mutta kun se tuntuu jo se huutaminenkin niin perkeleen epäreilulta. Kun tietää jo silloin ettei se ole sen lapsen vika, että silläkin on väsy, nälkä, harmi, mikälie.

      Hah, meillä on muuten sama ton lässytyspuheen kanssa :D tulee aina tiukka "enkä ole nälkäinen", johon ei voi muuta todeta kuin että selvä. Nykyään sanon aika usein että voit vaikka mennä sitten johonkin toiseen huoneeseen kiukkuamaan, meistä ei ole kiva olla sun kanssa kun olet tollainen, mutta sekin tuntuu aika pahalta. Ettei se vaan ajattele että tuollaisena susta ei tykätä. Huoh miten vaikeaa.

      Poista
  26. Voi että voi joku teksti (+kommentit) näin paljon helpottaa pienen äidin elämää! Minä myös käyttäydyn juuri kuvailemallasi tavalla. Ja minä myös ennen lapsia en ollut mikään agressiivinen ihminen. Olen hävennyt itseäni ja pitänyt itseäni huonona äitinä, varmasti joku muu olisi näille lapsille parempi. Ja se illuuusio siitä, että kaikilla tai ainakin melkein pysyy se hermo tilanteessa kuin tilanteessa. Se kun tulee juuri siitä, ettei näistä asiosta puhuta ääneen. Ja sitten on vielä se media. Harva se viikko siellä on joku psykologi kertomassa kuinka vahingollista huutaminen lapselle on. Tai että jäähy on lapsen hylkäämistä ja siitä seuraa traumat. Minkäs teet, kun kolmevuotias on vaan niin kovapäinen ja huutaa kun palosireeni, kun sitä kieltää tai se ei saa haluamaansa. Mitkään sylit tai muut "pehmeät" keinot eivät vain auta. On kokeiltu. Esikoista olen kerran läppässyt pyllylle, kun se oli kolme ja puoli vuotias. Se tuli jostain niin selkärangasta se liike, etten ehtinyt sitä miettiä. Jälkeenpäin hävetti ja kovaa. En enää muista miten tilanne sen jälkeen meni. Yleensä kyllä pyydän anteeksi jos olen ollut kohtuuton. Nykyään vanhin on jo seesteinen koululainen, eikä mulla enää sen kanssa mene hermo (kohtuuttomasti).
    Mä olen käynyt puhumassa tästä ammattiauttajan kanssa ja olen myös käynyt sellaisessa tukiryhmässä. Välillä mulla käy mielessä, onko tämä nykyajan vaatimus kasvattajasta, joka ei koskaan hermostu jo viety liian pitkälle. Jari Sinkkonen sanoi joskus: missäs muualla lapsi oppisi, niin metsä vastaa kuin huudetaan, kuin omassa kodissaan. Tätä muistelen joskus, kun menee hermo. Yritän kuintenkin pitää sen kohtuullisuuden rajoissa. Se on välillä toooosi vaikea, kun ne tilanteet tulee niin yllättäen (siis se oma reaktio). Voi huoh. Ja kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, se todella on viety liian pitkälle. Me vanhemmat ollaan ihan eri tavalla yksin kuin ennen ja ihan eri paineiden alla. Ruoasta, nukkumisesta ja vaatetuksesta lähtien pitäisi olla aivan ässää, mutta neuvoja ei saa kysyä.

      Otetaan iisisti, ollaan armollisia :)

      Poista
  27. Jo tämä kirjoitus itsessään on vertaistukea parhaimmillaan. Kiitos.

    VastaaPoista
  28. Kiitos hyvästä kirjoituksesta, tunnistin siitä itseni. Viime aikoina olen miettinyt asiaa erityisesti henkisen väkivallan kannalta. Kouluikäisen kanssa enää harvoin tulee painimatseja, mutta sanansäilä lentää sitäkin herkemmin. Kun lapsi oikein kovasti aukoo päätään ja vittuilee, itsestäni nousee esiin hirviö, jonka tekisi mieli lytätä pieni ihminen maan rakoon henkisesti. Tekisi mieli haukkua ja nöyryyttää. En sitä ole tehnyt, koska olen pystynyt tilanteessa pysähtymään ja miettimään mielessä teon seuraukset. En halua, että lapsi muistelee aikuisena äidin pahoja sanoja. Mutta pelkään, että joku kerta riidellessä sanon liian rumasti, jotain mitä edes anteeksipyynnöt eivät pyyhi pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on mun pahin, pahin pelko. Olen tosi verbaalinen ja osaan sivaltaa tooooodella kipeästi. Ja Ykkönen ainakin on sellainen herkkis joka menee siitä rikki. Miten ihmeessä saan pysyttyä puhtaana?

      Poista
  29. Kiitos hyvästä ajatustenherättelystä - kommenttien tulvasta näkyy, että tälle oli tarvetta!

    Mä olen huutanut, katsonut vihaisesti, lyönyt seinää, karjunut, kiroillut, poistunut huoneesta rauhoittumaan, paiskonut tavaroita. Tämä on pelottanut lapsia, muttei satuttanut.

    Mun on tehnyt mieli lyödä, jättää leikkipuistoon, antaa takaisin samalla mitalla. On tehnyt mieli, mutten ole tehnyt. Siinä on vissi ero.

    Mua on helpottanut valtavasti ajatus, jonka haluan opettaa lapsillekin: kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Se pätee myös meihin aikuisiin. Kyllä minä saan suuttua lapsilleni, saan menettää hermot, saan ajatella ihan tosi pahastikin että voi kun tekisi mieli läppäistä takaisin. Kunhan en toimi niin.

    Minulla kiukku nousee kahta kauheammaksi, jos yritän padota sen. Jos sallin itselleni sen, etten aina kestäkään noita minulle niin rakkaita kiukuttelijoita ja vastaan vänkääjiä, on suuttumuksen tunteistakin helpompi päästää irti (kunhan olen antanut itseni tuntea ne ensin).

    Olen myös luopunut sellaisen tavoittelusta, etten koskaan suuttuisi tai etten riitelisi lasteni kanssa. Sen sijaan yritän opettaa heille miten riidellään. Eli pyydän anteeksi jos olen käyttäytynyt tavalla jota en lapsilleni sallisi. Selitän mistä se johtuu (joskus joudun korostamaan, ettei se johdu heistä vaan ihan muista asioista, jotka painavat mieltäni - ja toisinaan sanon ihan suoraan, että se johtuu siitä ettet totellut tai että teit tuhmasti). Sitten halataan ja sovitaan.

    Kolmevuotiaan kanssa olen jutellut riidan jälkeen, että meillä oli juuri äsken riita: hän suuttui minulle ja minä hänelle, mutta se ei ole vaarallista. Minä rakastan häntä ja kestän hänen suuttumuksensa, ja hän saa suuttua minulle (tämä tuntuu olevan hänelle se huolestuttavin asia, että jos hän suuttuu minuun, niin mitä sitten).

    Tsemppiä meille kaikille! Vanhemmuus kasvattaa. Onneksi on internetin vertaistuki <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole." oletpa sä fiksu! hyvänen aika, koko kommentti oli pelkkää nerokasa ajatusta. Kiitos, nämä menee mulla testiin <3

      Poista
    2. Voi kiitos tästä!! Tässä on niin paljon viisautta ja ajatusta takana. Mä olen niin kiitollinen että oon löytäny nämä kirjoitukset ja saanut niistä tukea ja ajatusta kuinka mä selviän ja kuinka mun lapset selviää järjissään tästä elämästä! Kiitos!!! <3

      Poista
  30. Voi että. Niinpä! Kiitos tästä kirjoituksesta ja kiitos kaikille kommentoineille. Tekee niin hyvää lukea muiden ajatuksia tästä aihepiiristä.

    Kirjoitin itse viime keväänä jotenkin näin: "Voi kunpa vanhemmuus olisikin pelkkää pikkuvarpaiden kutittelua. Vuosien vieriessä ja lapsimäärän kasvaessa mukaan tulee kuitenkin melkein vääjäämättä myös tummempia sävyjä. Esimerkiksi raivoa ja syyllisyyttä. Diippiä shittiä."
    http://www.lily.fi/blogit/karuselli/tunnustuksia

    Kun pyörittelin asiaa tarpeeksi mielessäni, totesin, että ainakin mulla kaikki muut ympärillä vallitsevat olosuhteet vaikuttavat todella paljon siihen, miten paljon pinnani venyy. Kiire, stressi, väsymys... No, kyllä te nää tiedätte.

    Ei ole vanhemmuus helppo laji, ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan tosi hyvä teksti, paljon viisauksia sinullakin! Kiitos paljon <3

      Poista
  31. Vaikka mä luulen, että jokainen äiti joskus (tai uhmavaiheessa aika usein) kokee sitä samaa tirvaisufiilistä, niin vähänpä siitä puhutaan - paitsi perhesurmien yhteydessä, mutta silloin mennään ääripäähän ja se tavallisen, väsyneen, turhautuneen ja kädettömän äidin vitutus jää silloin paitsioon. Kun mä kirjoitin aiheesta (http://aitiaskans.blogspot.fi/2014/11/flashback-helppoa-kuin.html) back in the day niin kommentit oli tosi samanlaisia kuin täällä; kaikilla on se fiilis joskus.

    Mun lohtuni on tässä se, että esikoinen jota olen joskus retuuttanut irti veljestään aivan liian ärhäkkäästi tai tarttunut kiukkuisena kädestä kiinni kun on karkaillut, on hellä, onnellinen sekä väkivallaton tyyppi - en pilannut sitä niitä pimeinä kiukunpuuskina, jolloin ei ehkä voida puhua väkivallasta, mutta kyllä käytöksestä joka olisi omiaan lähettämään äidin jäähylle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mä muistan ton sun tekstin, muistan sen avaamatta tota linkkiä. Sä kirjoitit vielä paljon suoremmin ja rohkeammin, mutta voin tässä allekirjoittaa kaiken. Kyllä, sitä miettii.

      Kiitos murmelsson <3

      Poista
  32. Itku tuli, oli niin lähellä omia mietteitä ja tunteita. Tätä täytyy pohdiskella, ennen kuin päästää suustaan sammakoita. Meidän perheessä mennään vielä turvallisilla vesillä, eihän lapsi ole kuin vajaa 2-vuotias. Tiedossa on varmasti vaikeuksia muutaman vuoden sisällä.

    Olen se kiukutteleva, kiroileva ja tavaroita paiskiva äiti. Eipä taida olla tuomaan vaihtoehto kovin hyvä. On taatusti aika pelottavan näköistä kun äiti hermostui ja (esim.) heittää raivokkaasti vaatteet pitkin lattioita. Olen antanut itselleni luvan suuttua, kunhan selitän miksi äiti suuttui. Jos joskus suutun niin, että raja ylitetään niin pyydän lapselta anteeksi ja sanon ettei äitikään saa tehdä tuolla tavalla. Jo se oma anteeksipyyntö tuntuu hillitsevän suuttumuksen näyttämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että niin paljon kuin me sitä pelkoa täällä kauhsitellaankin, niin se on varmaan ihan hyvä asia. on varmaan ihan ok että lapselle tulee tunne siitä että vanhemmillakin on (pelottavat) rajat, joita ei pidä ylittää ja siksi pitää yrittää käyttäytyä toisia ihmisiä kunnioittaen.

      Tsemppiä sinne ja tiedoksi että se 2v on kyllä heittämällä yksi ärsyttävimmistä ikävaiheista :)

      Poista
  33. Melkoinen määrä kommentteja! Taisi tulla tarpeeseen :) Kiitos rohkeasta avauksesta Valeäidille, sekä kaikille kommentoijille! Kaikki kommentit tuntuu tosi tutuilta, meillä käydään samaa läpi, vähän eri versiolla. En siis kerro omista kokemuksistani, vaan lisään pari kommenttia sekä pointtia, jotka minua auttavat.

    Muistan vuosien takaa, kun siskoni kysyi meidän äidiltä huusiko hän meille koskaan (itsellään oli silloin just tuo uhmis kotona, joka nyt on jo aika iso). Meidän äiti vaan hymähti, ja sanoi että 'kysy vaan miten paljon'. Mutta minulla ja siskollani ei ollenkaan ole kuvaa huutavasta ja vihaisesta äidistä, vaan pullantuoksuisesta rakastavasta äidistä (äiti osti pullaa ammattikoulun kahvilasta :) )! Traumoja siis ei meille itsellemme ole huutamisesta jäänyt.

    Mä en pyri olemaan täydellinen äiti, vaan antamaan lapsilleni sellaisen mallin, millä he elämässään pärjäävät. Eli epätäydellinen minä pyytää anteeksi, sen jälkeen kun on kilahtanut. Uskon että se on realistinen tapa, sillä täydellistä minusta ei tule, mutta jospa lapset oppisivat tunteiden vastaanoton ja anteeksiannon sitä kautta. Mä luulen että tämä asenne myös auttaa tasaamaan paineita itseäni kohtaan, kun en yritä jotain mitä en pysty tavoittamaan, vaan yritän olla armollinen itselleni, ja sallimaan myös virheet, siten että pyrin niistä myös oppimaan (ja auttamaan lapsiakin oppimaan).

    Tärkeää on myös samalla antaa itselleen anteeksi, eikä jäädä kantamaan taakkaa aiemmasta huutamisesta! Tässä yritän ottaa oppia lapsiltani, jotka vaihtavat mielialaa hetkessä, eivätkä jää rypemään pahaan mieleen tilanteen mentyä ohi.

    Minä kiroilen suuttuessani, vaikka itse inhoan sitä, että muut kiroilevat. Olenkin nyt yrittänyt (sen pelossa että lapset oppivat nuo sanat myös...) kuiskata ne tanat ja keleet, sen sijaan että huutaisin ne täydellä äänellä. Jospa saisin sillä pihistyä sen pahimman kiukun jo pois. En ole vielä varma toimiiko tämä. Ehkäpä tämä auttaisi muuhunkin huutamiseen?

    Mä olen myös joskus saanut itseni rauhoittumaan, kun olen huomannut kiukun nousevan, ja pystynyt heti keskittymään sen rauhoittamiseen. Jos en just sillä hetkellä räjähdä, en ole välttämättä alkanutkaan pahemmin puhisemaan ja rähinöimään.

    Ja tässäkin asiassa yritän ajatella niin, että minäkin kasvan ja kehityn lasten kasvattamisen kautta. Ettei minun tarvitse vielä olla täysinoppinut, sillä olen vasta alkumatkalla. Ammattin opiskelussakin meni kauemmin aikaa, kuin mitä nyt olen lasten kanssa saanut opetella (2v1kk kaksoset)!

    Loppuun vielä tuoreen keskustelun tuoma hämmästykseni siitä, miten oma miehenikin käy läpi ihan samaa epätäydellisyyden tunnetta. Lapsiin liittyen minulla ei ole mitään (!) nokan koputtamista miehelleni, vaikka muuten sanomista riittääkin. Ja silti hän itse tuntee huonoa omatuntoa siitä, miten hän joskus huutaa lapsille, ja miten hänestä tuntuu ettei hän voi antaa tarpeeksi rakkautta lapsille! Hämmästyin valtavasti kun hän kertoi tästä, sillä mielestäni hän on niin lähellä täydellistä isää, kuin vain voi olla. Mietiskelin sitten sitä, että itseäni ovat juurikin tällaiset nettikeskustelut auttaneet, että kultuuri on nykyään sellainen, että vaikeistakin asioista äitiydessä voi puhua. Mutta tällainen isä-kulttuuri tuntuu vielä puuttuvan, ja mieheni oli ottanut valtavia paineita epätäydellisyydestään (jota minä siis en huomaa).

    Lukekaa siis kaikki lukijat ja kommentoijat tämä teksti myös miehillenne, he painivat ehkä ihan samojen asioiden kanssa!

    Mervi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai ai että miten hyviä ajatuksia taas koko kommentti täynne, lukekaas kaikki tämä! Miehen mukaan otto on tosi, tosi hyvä pointti, niillä on varmaan vielä tosi paljo isompi kynnys sanoa näitä asioita ääneen!

      Kiitos kiitos kiitos sullekin <3

      Poista
  34. Kiitos Valeäiti. Kiitos kaikki kirjoittajat.
    Osui ja upposi. Puoliso matkustaa paljon, ei ole mummoja tai maksettuja apukäsiä, vituttaa työt, puurokattilan jynssäys, kitinä, natina ja ikuinen jupina, vituttaa ja väsyttää. Lapsi on ihana mutta ei aina.

    MLL:n vanhempainpuhelimesta olen saanut empaattista, järkevää ja käytännönläheistä apua ja tukea heikolla hetkellä. Ei tuomita, ei neuvota ylhäältä käsin, kuunnellaan, kerrotaan omia kokemuksia ja jopa nauretaan. Olen käynyt myös Väestöliiton Lapseniko Villipeto -vertaisryhmän läpi (kokoontuminen keskellä työpäivää). Uskomattoman rohkeita naisia siellä! (Ryhmä on tarkoittu uhmaikäisten lasten vanhemmille ja huoltajille, mutta ryhmän historiassa ei ole ollut ainuttakaan miesosallistujaa.) Yllättäen ryhmässä me kaikki äidit kävimme läpi omaa lapsuuttamme ja kodin ilmapiiriä, josta sitten kumpusikin ymmärrystä ja armoa itseä kohtaan.

    Villipeto-ryhmässä puhuttiin paljon siitä, että näiden negatiivisten, aggressiivisten ja väkivaltaisten tunteiden ja ajatusten kokeminen on normaalia – ajatuksista on vielä pitkä matka tekoihin. Kaikista väsyneimmät vanhemmat, jotka ovat jo pimeällä puolella, eivät ole näiden ryhmien ja blogien tavoitettavissa.

    Lempeää iltapäivää kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria akatemia järjestää myös ilmaisia vertaistukiryhmiä naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Olennaisessa osassa on oman pimeän puolen hyväksyminen. Se on meissä ihan kaikissa. Kaikki tunteet ovat sallittuja, myös viha, raivokin ja sen saa ilmaista lapsellekin suoraan, mutta fyysinen kajoaminen ei ole hyväksyttävää.

      Poista
    2. Hei mahtavaa, kiitos näistä vinkeistä, kummallekin! Tosi hienoa kuulla että apua on ja että siitä on hyötyä.

      Ah, ehkä tämä tästä joskus vielä paremmaksi muttuu. Nyt ei ainakaan tarvi vaan pelätä pahemmaksi menemsitä kun tietää että sillehän voi tehdä jotain. Kiitos <3

      Poista
  35. Täällä yksi viittaa nolona, että kuuluu samaan sarjaan. Joskin tähän "sarjaan" on nyt monenkymmenen kommentoijan jälkeen vähän helpompi liittyä. Etten ookaan ainoa. Että näköjään joku muukin on karjunut, sanonut ajattelemattomasti, jopa kiroillut tai riuhtaissut liian tunteella. Ja näköjään joku muukin on miettinyt, että jos nuo äskenmainitut rajat olen tahtomattani ylittänyt, niin miten voin olla varma, etten ylitä sitä lyömisen rajaa. Vaikka miten haluaisin uskoa, etten tietenkään ylitä.

    Onneksi tällä hetkellä eletään aika tasaista vaihetta lasten uhmien ja oman hormonitoiminnan ja yöunien riittävyyden suhteen, mutta vähän jännittää kesällä alkava kolmas vauvavuosi... Että enhän vajoa mihinkään syövereihin, joissa pinna on taas venymätön ja l y - h y t....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jotain tästä kommenttiketjusta kertoo, että pelkäsin sun jatkavan "viittaa nolona, ettei ole menettänyt hermojaan omiin lapsiinsa" :D :D Olin jo ihan paniikissa!

      Eli ei, et todella ole ainoa. Hurjasti voimia kolmanteen kierrokseen, pystyt siihen ihan varmasti :)

      Poista
  36. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Tämän enempään en nyt pysty, vaikka olen ammatiltani sanankäytön ammattilainen. Väsyneenä, ahdistuneena mutta nyt myös vähän helpottuneena kyynelehdin työpöytäni äärellä. Kiitos kaikille, erityisesti Valeäidille ja anonyymille lastentarhanopettajalle.

    VastaaPoista
  37. Hemmetin hyvä juttu Hanne. Siis loistava. Sekä kirjoitus että aihe. Muistan kyllä noi tilanteet ja tunteet. Mutta usko tai älä, kun muksu kasvaa, niin helpottaa. Itse en ainakaan ole kokenut noita tunteita enää vuosiin. Isomman lapsen kanssa on eri keinot käytössä (ei tosin nekään aina oppikirjasta, kuten kiristys ja uhkailu). Ja keskustelu jo aivan eri tasolla. Myös lapsen muisti ja kyky hahmottaa omaa (väärää) käytöstä. Mutta jos nyt jotain suosittelisin, niin hemmetin selkeitä sääntöjä, joista EI lipsuta. Ei ees silloin kuin itseä väsyttää eikä jaksais olla niin määrätietoinen. Kun on säännöt, voi aina vedota niihin ja silloin rangaistuskin on perusteltu, jos muksu ei toimi niin kuin on sovittu. Mut tänhän sä tiesit toki jo. Pus, älä soimaa itseäsi. Se on jo paljon, että osaat pyytä anteeksi. Vanhemmatkin on inhimillisiä. - LauraG...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru <3 tosi kiva kuulla että helpottaa ja enpä ollut ajatellut tota lapsen oman muistin (ja aivojen) kehittymistä. Huh, ehkä tämä tästä joskus?

      Säännöt on onneksi selkeät, check. Vaikkakin vähän eriarvoiset kun pienempi mäiskii menemään "vitsillä" koko ajan..

      Poista
  38. Täällä ammattikasvattajan tunnustus - kyllä se pinna palaa joskus opellakin luokassa, kotona sitten uhmaikäisen kanssa uudestaan. Joku kommentoi tuolla ylempänä mielestäni hyvin, että tärkeää on erottaa se, miten kaikilla on oikeus kaikkiin tunteisiin, muttei kaikkiin tekoihin. Suuttuminen ja hermostuminen on aivan sallittua; töissä yritän tietenkin olla viime pisaraan hyvinkin rakentava, kotona sitten oma lapsi saa pienellä härnäyksellä esiin kaiken päivän aikana patoamani kiukun.. Mutta onneksi päivät on erilaisia, joskus on sydän täynnä iloa ja silmät näkee vain kaunista niin töissä kuin kotonakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooooh tämä oli tunnustuksista paras! Kiva että jopa siellä univormun takana saa olla oikea ihminen.

      Kiitos kommentista :)

      Poista
  39. Agressiota pitää kavahtaa ja sen ei saa antaa tehdä pesää itseensä, mutta ei syyllisyyttä myöskään tunteistaan pidä kokea, jos ne tukahduttaa kunnolla eikä missään nimessä tee korvaavaa agressionpurkua esim viinaan, raivokkaaseen urheiluun tai tyynyn hakkaamiseen sillä tuollainen vahvistaa sitä mekanismia jolla agressiot syntyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hear, hear, erittäin hyvin sanottu tämäkin. Kiitos!

      Poista
  40. Kamalaa, kamalaa. Tuntuu, ettei tästä pääse ikinä pois. Nyt on kausi, etten oikeasti jaksa puhua lapsilleni normaalilla äänellä, ja oma huutamiseni uuvuttaa minua entistä enemmän. Ulkomaailmassa olen nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta kotoa haluaisin vain haihtua pois. En jaksa pyytää anteeksi, en keskustella kehittävästi jälkikäteen. Aina päätän, että nyt oli viimeinen kerta, mutta seuraava on jo tulossa. Koko ajan ajatus siitä miten siirrän tämän mallin lapsilleni, joille minun pitäisi olla esimerkkinä. Mieluiten hyvänä. Odotan parempaa aikaa, toivon että se tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni kommentti kosketti, mutta tähän on pakko vastata erikseen. Parempi aika tulee kyllä, mutta sitä pitää itse hieman avittaa. Käy lukemassa minun tarinani täältä: http://mukkimakki.blogspot.fi/2015/02/vereslihalla.html

      Toivottavasti saat tuosta voimia ottaa asia puheeksi jonkun kanssa. Kuten Heidi Piikin kommentoi minulle, ei tarvitse välttämättä puhua "ammatti-ihmiselle" vaan muukin vertaistuki riittää. Tilanteesi kuulostaa NIIN samanlaiselta, millaista minulla oli viime vuonna, että aivan riipaisi. Valoa on kyllä näkyvissä, kunhan löydät jostain kipinän ja voimia tavoitella sitä. Et ole yksi, et ole ainoa. <3

      Poista
    2. Kirjoitat Anonyymi minun sanoillani. Minäkin olen niin väsynyt, että melkein hämmästyn, jos sanon jotain normaalilla äänellä. Itsekin haluaisin vain haihtua pois, jälkiä jättämättä. Ja samaan aikaan rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta...

      Poista
    3. Mä olen tosi huolissani näistä kommenteista, joissa puhutaan pois haihtumisesta. luvatkaa nyt että puhutte jollekin (oikealle) ihmiselle tästä? Neuvola, MLL, jotain? LUkekaa toi Änin teksti!!

      Poista
  41. Kiitos. En vaan nyt pysty muuta sanomaan.

    VastaaPoista
  42. <3! On tullut mietittya aika paljon viime aikoina etta mika siina lasten kaytoksessa valilla voikin niin paljon arsyttaa etta oma kaytos tulee jostain liskoaivojen osasta.. Viisi ja vahan vajaa kolmevuotiaat pojat vaan osaa niin hyvin arsyttaa seka toisiaan etta aitia, etta tosi usein menee pinna.

    Olen tassa hiljalleen alkanut pohtia etta ehka se suurin osa ainakin omaa syyllisyytta tuleekin siita tunteesta etta: 'miksei mun lapset osaa kayttaytya 'normaalisti', ihan varmasti kenenkaan muun lapset ei oo tallasia!!'. Usein (aina?) vanhempia ja heidan kasvatusmenetelmiaan arvostellaan just lasten kaytoksen perusteella ja jos ne ei sitten olekaan mallioppilaita niin avot: syyllisyys! Sitten itsella menee hermo lasten kaytokseen kun tuntuu etta vaikka mita tekee niin ne on silti ihan valtoimenaan ja bonuksena tulee viela lisaa syyllisyytta omasta huonosta kaytoksesta. Ja siita etta eka ajatus kun toinen kiellon jalkeenkin viela juoksee, liukastuu ja lyo varpaan seinaan on etta: 'siitas sait'!

    Ehka ne lapset (ja mina!) viela joskus jarkiintyy ja silla aikaa pitais vaan muistaa ettei meidan tarvii mahtua kenenkaan muun muottiin ja tosiaan antaa tilaa kaikenlaisille tunteille ja pyytaa ja antaa anteeksi. Itselleen ja toisille.

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on NIIIN totta! Ja selittää sen miksi mulle tulee just kaikista pahimmat agret silloin kun paikalla on muita, vieraita aikuisia.

      Poista
  43. KIITOS!

    Yritän kovasti opettaa lapsilleni sen, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja ne saa ja pitää näyttää. Eri asia millä tavalla ne näyttää ja purkaa. Haluan ettei tule olemaan sellaista asiaa mistä lapseni eivät uskaltaisi minulle, omalle äidilleen kertoa sen vuoksi, että pelkäävät sitä miten tulen siihen reagoimaan. Itse sorrun huutamiseen, kiroiluun ja todella väsyneenä itkemiseen. Välillä lentää tavarat ja ovet paukkuu, samoin voimankäyttö (esim. pukemistilanteissa joissa lapset huutavat selkä kaarella tai ovat velttoja, on välillä ehkä ylimitoitettua). Toinen ääripää on se, että menen täysin hiljaiseksi ja lukkoon enkä osaa ottaa kontaktia lapsiini, koska pelkään mitä tapahtuisi. Sanoisinko liian pahasti (osaan sivaltaa sanoillani välillä ihan silkkaa ajattelemattomuuttani), löisinkö? Olen usein yrittänyt ajatella miltä minusta tuntuisi, jos kaksi kertaa kokoiseni käyttäytyisi silmieni edessä samalla tavalla kuin minä lasteni silmien edessä, yrittäisin luultavasti luikkia pakoon. Sitä mielikuvaa palauttelen itselleni hetkittäin ja siksi meninkin tänään itse rauhoittumaan makuuhuoneeseen ja onneksi sain sen tehdä, vaikka lapset jäivätkin keskenään olohuoneeseen.

    3-vuotias osaa jo pelottavan hyvin lukea mielialojani ja tulee usein hyvittelemään ja kertomaan kuinka ihana olen ja varmistelee, että varmasti olen hänen kaveri, vaikka olenkin pahalla tuulella, alakuloinen tai väsynyt. Joskus se auttaa huomaamaan tilanteen ja saan itselleni aikaa miettiä mikä on johtanut omiin tunnetiloihini ja onko kyseessä oikeasti lapsen tekemisen tai sanomisen aikaansaama tunne vai tunne joka kumpuaa omista huono-äiti käsityksistäni.

    Miten se onkin niin sisäänrakennettu käsitys, huono-äiti siis. Minäkö itse olen luonut mielikuvan siitä millainen on hyvä äiti? Luultavasti, (median ja nyky-yhteiskunnan suotuisalla vaikutuksella) ja kun en pystykään toimimaan sen mielikuvan mukaisesti turhaudun ennen kaikkea itseeni. Omaan voimattomuuteeni, riittämättömyyteeni, keinottomuuteeni ja siihen ettei vuorokaudessa ole tarpeeksi tunteja. Muita en voi muuttaa, itseäni toivottavasti ajan kanssa ja sitä miten itse tunnetasolla reagoin muiden sanomisiin tai tekemisiin.

    Ja se rakkauden määrä mikä minulla on lapsiani kohtaan on ihan käsittämätöntä. Silti mustimpina hetkinä tuntuu ettei sekään riitä. Joka päivä halataan, sylitellään ja pussataan, joka päivä joskus useastikin saman päivän aikana kerron, että "äiti rakastaa sinua".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, todella samaa täälläkin. Kai se on sitten ensisijaisesti juuri sitä turhautumista; sekä siitä omasta ylipaisuneesta odotustasosta, että muiden luomasta oikeasta tai kuvitellusta paineesta. Kiitos hyvästä kommentista!

      Poista
  44. Itsellä soi päässä neuvolantädin sanat "kaikki ajatukset on sallittuja, mutta teot eivät" niinpä olenkin ajatellut, että olen lähes ainoa, jolla ne jutut ei jää vain ajatuksen tasolle.
    Kertoja ei ole monia, mutta ne silti on saanut mut aidosti ajattelemaan, että olisko parempi jos ottaisin eron ja lapset jäisi miehelle. Olen myös miettinyt, että tarvisin jotain apua, koska olen niin viksahtanut päästäni ja epäonnistunut äitinä koska pinnani ei todellakaan ole venynyt (mitä myös hoettiin neuvolassa tapahtuvaksi) vaan päinvastoin! Sisälläni on herännyt joku todella pimeä ja synkkä puoli, joka ei tunnu olevan aina hallinnassa.

    No nyt olen (lähes) varma siitä, että ehkä opinkin hallitsemaan pimeitä tunteita koska tiedän nyt ettei päässä ole vikaa! Se paine omasta epäonnistumisesta äitinä (ja täten myös ihmisenä) on lisännyt raivoa tilanteissa ja pahentanut sitä paskaa oloa, joka sitten purkautuu lapseen huutamisena ja pikkuisen liian kovina otteina.

    Kiitos blogistasi, ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun täältä saa sen hiljaisen tiedon todellisuudesta, jota ei tänne hoitovapaakuplaan kukaan muu ole kuiskannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luoja, ihan kuin mun näppiksestä!

      Poista
    2. Hei mun täytyy sanoa ensinnäkin että ei, et todellakaan ole ainut ton asian kanssa, ja toisekseen: pyydä apua! mene juttelemaan jonkun kanssa. Ei sen takia että olisit jotenkin "vaikea tapaus" vaan sen takia että sun ei tarvitse ajatella että "tässä minä nyt hillitsen itseäni ja aion olla tosi kiltisti" vaan saat oikeita välineitä ja hyväksynnän sille että on ok vaikka joskus tekee myös epäsallittuja tekoja. ihminen on erehtyväinen. Tärkeintä on se että on myös oppivainen; jos tekee epäsallittuja juttuja, niistä kannattaa pyrkiä eroon ja silloin siihen paras apu ei ole jäätävä itsesyyllistäminen ja itsekurin yrittäminen, vaan heittäytyminen toisten avun vietäväksi.

      Ja mä siis itse olen tämän kaiken luettuani tullut siihen tulokseen että pitää neuvolassa kyllä sanoa tästä ja vaatia jeesiä.

      Voimia sulle, toivottavasti saat hyviä neuvoja jostain!

      Poista
    3. Musta tuntuu että kaikkien näiden lapsisurmien jälkeen on ehkä vielä vaikeampi puhua näisät kamalimmista ajatuksista neuvolasta kuin sitten miettii että ne vie lapset multa kun mä tällasia ajatuksia pohdin, eli just tekis mieli heittää lapsi seinään ja muuta kamalaa... Ja täähän on ihan niin väärin ajatella tällä tavoin! Mut tän ajautksen takia en itse osannut neuvolassa sanoa muutaku et meil menee ihan kivasti, mikäö ei todellakaan pitäny paikaansa, eikä aina vieläkään. Onnekseni päädyin homeopaatin vataan otolle ihan muista syistö ja siellä aukasin sydämeni ja pääsin eteenpäin. Että ei aina tarvi just sille ammattiauttajalle avautua, kunhan jollekin pystyy rehellisesti puhumaan tunteistaan.

      Poista
    4. Ihanaa että löytyi se yksi hyvä, jolla avautua <3 niitä kyllä tarvisi enemmän, ja neuvola musta valitettavan harvoin on se paikka!

      Poista
  45. Voi miten tuleekaan välillä karjuttua alle 3v lapselle kun pitäisi päästä matkaan ja pukeminen tai sen välttely on vaan kiva leikki. Ajatellut että koska lapseton naapuri tilaa lastensuojelun paikalle, koska en minä ainakaan ennen äitiyttä tajunnut että tällaisia mustia hetkiä tulee jolloin hermot menee ja karjun täysillä tuolle pienelle viattomalle rakkaimmalleni. Aivan sydän pakahtuu kun tilanteen jälkeen lapsi niin helposti antaa minulle anteeksi vaikka tunnen tehneeni niiiiin väärin. Tällaisesta ei kyllä riittävästi puhuta tai sitä ei ainakaan osaa ymmärtää ennen kuin itse on äiti. Lapsettomana tällaisen olisin varmasti tuominnut ja äitinä kyllä syyllistän itseni mutta en osaa näköjään toimia toisin. Lohdullista lukea ajatuksia aiheesta ja todeta että olemme äidit ja isät tämän asian kanssa suurinpiirtein samassa veneessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sullekin siis kommentista, autoit omalta osaltasi montaa muuta varmasti :)

      Poista
  46. Innostuin kirjoittamaan itsekin :) Olen lyönyt, en löisi enää...

    http://tahdonasiat.blogspot.com/2015/02/kateellinen.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana teksti oli, jotenkin pysäyttävä. Hyvä sinä.

      Poista
  47. Kiitos! Tämä teksti ilmestyi eteeni kuin tilauksesta. Mies tekee reissuhommia ja yritän selviytyä arjesta 2,5 vuotiaan hirviön, 6kk vauvan ja koiran kanssa. Tämä hirviö tuppaa laittamaan kapuloita rattaisiin tässä selviytymisessä ja minulla riittää töitä hermojen pitämisessä kurissa. Ja en ole siinä onnistunut kovinkaan hyvin. Juuri samojen asioiden kanssa olen täällä paininut, mitkä sinä ja kommentoijat mainitsevat. Tietenkin vain oman pääni sisällä. Iltaisin lasten nukkuessa olen soittanut miehelleni ja avautunut olevani maailman huonoin äiti, koska vieläkin sattuu kurkkuun huutamisesta.
    Tämä vertaistuki se on kyllä maailman tärkeintä! Itsellä tuli tästä lukukokemuksesta todella huojentunut olo! Kiitos vielä kaikille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on jotenkin ihanaa että uskallat kutsua hirviöksi ilman sitä tyypillistä "kyllä rakastan lastani mutta" :) koska oikeasti, 2,5v on välillä monta viikkoa pelkkä hirviö.

      Kiitos kommentista sullekIN :)

      Poista
  48. Erityisesti (raivoavalle) lapselle, mutta myös (raivoavalle) äidille voi vakuuttavasti ja rauhallisesti sanoa: "Kohta helpottaa." Usein pelkästään tuon kuuleminen auttaa.

    Kannattaa kokeilla omaan raivoavaan lapseen, lempeän mutta määrätietoisen otteen kanssa (esim käsi olalla silmiin katsoen), tai kaveriin, joka näiden asioiden kanssa kiehuu. Aikuiselle voi myös vakuuttavasti sanoa "Sinä selviät kyllä.", koska niinhän siinä käy, vaikka juuri siltä ei nyt tuntuisikaan.

    VastaaPoista
  49. Kiitos tästä kirjoituksesta.

    Olen ihan samanlainen raivopää ja huutaja (aika ajoin). Kovasti olen yrittänyt päästä sen jäljille milloin ja miksi hermo menee. Mutta sekin on niin jotenkin, no randomia, koska välillä sitä yllättää itsensäkin olemalla tiukassa paikassa ihan zen, ja toisaalta välillä yllättyy itsekin että "ai kato, nyt kiehahti pahasti yli".

    Yhtenäkin aamuna herättiin 0525 (yks heräs, herätti toisen muksun joka ulisi väsymystään ja herätti muut), ja se meni kyllä mun osalta ihan karmeeksi huudoksi (ja koko jengillä). Ja kävin jopa alakerrassa yksin potkimassa ovea ja huutamassa pahinta kiukkuani vähän niinkuin jäähyllä.

    Ja se oli kamalaa ja ai hitsi en toiminut YHTÄÄN oikein missään.

    Siksi oli vielä kamalampaa huomata, että lapset söi sen jälkeen vatuloimatta aamupalan (ei mitään en halua tätä lusikaa/lasia/mukia/lautasta ja puuro on kuumaa/kylmää/liian sopivaa ulinoita), puki päivävaatteet päälle ripeästi (ei mitään väärä paita/sukka/housu/pikkuhousunpitsi vatulointeja) ja kävi pissillä ilman maanitteluja ja ulkovaatteet meni ITSE puettuna ja nopeasti päälle ja autollekin käveltiin oikein somasti, unilelut etsittiin mukaan ilman eri pyyntöä ja oltiin ajoissa päiväkodilla.

    Niin kyllä siinä pakostakin kävi mielessä se kaamea ajatus että mitä hitsiä mä niitä aamuisin maanittelen ja ymmärtäväisesti selitän ja rauhallisesti paapon, kun suora huuto urku auki näköjään paljon tehokkaampaa?!?

    Ja päiväkodin pihaan päästyäni tajusin kyllä pyytää anteeksi ja juttu puhuttiin, mutta ei se kyllä poista sitä että olin ihan ala-arvoinen vanhempi :/.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mulla tulee noista hetkistä semmoinen olo että fuck, olin niin pelottava että ne raukat tekee parhaansa etten enää huuda. Että nyt ne ei enää uskalla kiukutella...Ei ole helppoa olla oman itsensä pahin natsi!

      Poista
  50. En löisi tai näin olen ainakin vakaasti päättänyt. Jos löysin niin siinä menisi kyllä itseäni kohtaan kunnioitus täydellisesti. Mutta kaikkia edellä kirjoittamiasi tilanteita on käyty läpi ja niistä seuraava huono omatunto on valtaisa. Joidenkin kavereiden kanssa olen yrittänyt jutella näistä asioista ja ymmärtänyt juurikin sen, että kaikilla menee välillä hermot, kenties aika useinkin. Ja jokainen kokee siitä huonoa omaatuntoa. Tämä oli tärkeä aihe ottaa esille, kiitos siitä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä kuule on tosiaan kunnioitus itseään kohtaan jo useasti rapissut, vaikka ei (vielä) lyömiseen asti mennyt. Ei auta. Ihanaa että voit jutella kavereittesi kanssa, harvinaista!

      Poista
    2. Kyllä tässä kuule on tosiaan kunnioitus itseään kohtaan jo useasti rapissut, vaikka ei (vielä) lyömiseen asti mennyt. Ei auta. Ihanaa että voit jutella kavereittesi kanssa, harvinaista!

      Poista
  51. Moi, luin kommentteja bussissa, enkä päässyt vastaamaan, joten tässä kokoelma eri kommentteihin.

    Kuuntelin pari päivää sitten Sinkkosta (joku ihana pohjoishelsinkiläinen ihminen oli järjestänyt yleisen vanhempainillan - tehkää muutkin niin - yleisössä oli satoja vanhempia!), joka puhui itsetunnosta ja sen rakentumisesta. Joku kysyi vanhemman romahduksesta stressitilanteessa ja huutamisestakin siellä puhuttiin.

    Pikatiivistyksenä: lapsi ei mene rikki vanhemman huutamisesta - ja itse asiassa on parempi hoitaa ne pikkuärsytysasiat siinä pikkuärsytystilanteessa (vaikka kiukuten) KUIN kerätä ne vihaksi, joka purkautuu sitten ylilyöntinä - rivien välistä kuului, että väkivaltaan joudutaan kun niellään ärsytys liian pitkään ja sitten lopulta kaikki purkautuu - ylilyöntinä. Ja lohdutuksena: Lastenpsykiatrikin huutaa (ja heittää pikkuauton seinään), koska "on ne vaan niin ärsyttäviä 'juuri siinä tilanteessa'".

    Lapsen itsetunnolle on kamalinta se, että vanhempi ei huomaa, hylkää. Se rikkoo paljon enemmän kuin huutaminen. Ja kun se lapsi yrittää jotakin, epäonnistuu (vaikka pottajutuissa, tai harrastuksessa), niin siinä tilanteessa se on kamala itsetunnon romahduksen paikka. Silloin pitää kertoa, että rakastaa ja ettei ole vihainen.

    Ja sitten muutamia hokemia takaraivoon.
    - Anteeksi
    - "Rakastan sinua, mutta en sitä miten toimit"
    - Pelko-, hätä-, kuolemakeskusteluihin ja säikähdystilanteiden jälkeen: Kaikki on hyvin. Ei ole hätää. Minä rakastan sinua.
    - Ja lapsen epäonnistuessa: En ole sinulle vihainen.

    Ja lapselle, sen itsetunnolle, on ihan mieletön buusti kun hänen erityinen osaamisalueensa huomataan ja häntä siitä kehutaan.

    No ni. Siinä. :D

    t. tiskari-tarjoustyön-välipalana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos tästä ylisuorituksesta - mä niin tiedän miten veemäistä tää kommentointi (ja niihin vastaaminen!) on tällä käyttöliittymällä :)

      Mutta oikein hyviä noi neuvot kyllä, Sinkkonen on hyvä mies!

      Poista
  52. Itselläni tulee liiankin usein huudettua lapsille. Syystäkin kyllä ja mulls ei oo lehmän hermoja.
    Mutta kyllä se pysäyttää ku 6-vuotias sanoo
    "Haluan kuolla, kun äiti huutaa"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. A P U A :O Tässä on selkeästi siis vielä paljon pahemmat ajat edessä. Tsemp tsemp sinne!

      Poista
  53. Kiitos tästä! Huojentavaa kuulla etten ole yksin. Kirjoitin tähän pitkän kommentin, jonka ennen lähettämistä kuitenkin päätin julkaista omassa blogissani.

    http://pinninsilmin.blogspot.fi/2015/02/jos-vain-voisin.html

    Muistan, että minua on lyöty pienenä. Ainakin kädellä ja vyöllä persuksille. Puhuimme asiasta joskus yhden ystäväni kanssa ja hän muisti oman lapsuutensa lyönnit. Hän totesi, että on joskus tehnyt mieli kysyä isältään et "miksi löit? olenko oikeasti ollut niin paha lapsi, että minua on pitänyt lyödä?" Se kommentti ja ajatus jotenkin pysäytti. En halua, että omat lapseni ikinä luulevat olevansa pahoja, ja että siksi heidän äitinsä käyttäytyy näin. En ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana teksti, kiitos! Ja huh toi viimeinen pätkä. Ymmärrän, kuittaan. Muistan.

      Poista
  54. Aiheesta postauksesta ja Sinkkosen tiivistelmästä kiitos! Kuten kaikista nuista vertaiskokemuksista. Tällä hetkellä pahimman vaiheen yliselvinneenä olisin toivonut esikoisen raivonpurkausten ollessa pahimmillaan jonkun sanovan edes osan nuista asioista. Pahimmillaan tarkoitti meillä ihan oikeasti käsivarsien mustelmille puremista ja naaman raapimista verille, monta kertaa. Jossain vaiheessa tajusin sanoa lapselle, että nyt en kestä puremista/raapimista/kipua enempää tai saatan lyödä. Ja ei en todellakaan ole pyhimys, mutta jostain se voima kumpuaa olla lyömättä lasta, seinään olen jokusen kerran lyönyt omat rystyset mustelmille, kun ei ole ollut mahdollista väistää pitemmäksi aikaa rauhottumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai jestas, MITEN te ootte kestänyt näitä juttuja? Mä olisin niin ollut jo hullujenhuoneella tai vankilassa. Ehkä mulle on siksi annettu näin helpot lapset.

      Poista
  55. Oi! Kiitos tästä postauksesta! Tämä tuli niin tarpeeseen. Puit ajatukseni sanoiksi. Vertaistuki on se, mistä on paras apu.

    VastaaPoista
  56. Huh! Kiitos hurjasti sulle tästä kirjoituksesta. Tässä kännykän ääressä hoitovapaalla olevana isänä pidättelen kyyneleitä lasten, niiden ihanien kauhukakaroiden, leikkiessä tuolla. Olipa osuva kirjoitus ja kiitos myös jokaiselle kommentoijalle. Hyvä kun ootte jaksaneet kommentoida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sullekin, jokainen kommentti helpottaa! :)

      Poista
  57. Mä olen lyönyt. No niin, siinä se on, tunnustus. Tuntuu kauhean tärkeältä saada myös selittää tilanne, mikä siihen ajoi, mutta en voi olla ajattelematta, että seliseli, löit ja piste, se ei siitä mihinkään muutu selityksienkään jälkeen. Ei muutu ei, mutta ehkä jonkinlaisen synninpäästön voin itselleni saada ja antaa kun kertaan mitkä asiat siihen pisteeseen ajoi.
    2v esikoinen heräsi päiväuniltaan ihan hillittömän raivon vallassa, oli selvästi vielä puoliksi unessa. En ollut koskaan nähnyt sellaista raivoa: potkuja, lyöntejä, nipistyksiä, puremisia jatkui 20minuuttia, eikä niihin auttanut ei sitten mikään, ei sylissä pitäminen, ei vieressä oleminen, ei huoneesta pois meneminen (enkä uskaltanut edes kauaa olla pois, koska se lapsen raivo oli ihan silmitöntä), ei puhuminen, ei hiljaa oleminen. Mikään mitä tein ei rauhoittanut, vaan pikemminkin lisäsi kohtauksen volyymiä. Ensin koetin antaa lapsen raivota rauhassa (jos se onkin vielä ihan unessa ja kohta jatkaa uniaan itsekseen), sitten menin rauhoittelemaan (rauhoitu kulta, ei mitään hätää), sitten muutaman mojovan potkun ja puremisesta seuranneiden mustelmien jälkeen kovempi määrätietoinen ääni käyttöön (NYT jumaliste rauhoitu, tässä mitään hätää ole), seuraavan nenään sattuneen iskun jälkeen karjumista ja kiinnipitämistä (NYT LOPPU SAATANA), lapsen raivo eskaloituu ja nyt mulla alkaa olla hätä (MIKÄ SUA VAIVAA, RAUHOITU RAKAS LAPSI), tyyppi vaan riuhtoo ja on täysin hallitsematon (ja sitten se tapahtuu). Lyön poskelle, en kovaa, enemmän se on läpsäisy, mutta ehkä nää on vaan nyansseja, lyönti kuin lyönti, onko niillä eroja? Miksi sen tein? Siinä tilanteessa mä en keksinyt enää mitään muuta, läpsäisin poskelle ja huusin NYT, HERÄÄ! Siihen lapsi havahtui. Hiljeni, ikään kuin uusilla silmillä katsoi mua, ihan kuin se olis oikeasti herännyt jostain horteesta ja tuli syliin, jossa seuraavat 20min vihdoin suostui rauhoiteltavaksi. Se syyllisyyden määrä, huoh. Mulle oli tärkeää saada kertoa siitä heti mun miehelle. Ajattelin silloin, että jos en kerro ja puhu ja pui tätä asiaa, niin noin voi helpommin käydä uudestaan. Nyt mulla on aika rauhallinen fiilis sen suhteen, en usko, että enää lyön, säikähdin niin paljon itseäni. Ja sitten samaan aikaan mietin, että entä jos en olisi läpsäissyt, niin miten pitkään toi kohtaus olis jatkunut? Miten mä toimisin toisin jos/kun tällanen samanlainen raivokohtaus tulee? Etten vaan lyö uudestaan? Jos se tulee unien aikana, niin entistä määrätietoisemmin vaan herätän lapsen heti. Enkä usko että enää muussakaan tilanteessa läpsäisen. Jäin tosta kokemuksesta niin vereslihalle. Ja jos lyön, haen apua. Piste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei. Ei ole paha. Ei oikeasti ole. Toi on täysin normaali reaktio, eikä vihasta tehty rangaistus! Ja tärkeintä että tunnistat sen itsessäsi. ÄLä piiskaa itseäsi tosta vaan mieti mikä käytöksen aiheutti, koita välttää sitä (hae korvaava käytös) ja puhu jollekin ammattilaiselle. Ne ei lynkkaa sua vaan antaa lisää neuvoja.

      On a sidenote: toi kuvailemasi "Kohtaus" kuulostaa todella paljon nk. yölliseltä kauhukohtaukselta. Ykkösellä on ollut niitä paljon 1v alkaen. Siinä ei paljon sylit auta, se pitää vaan saada jotenkin takaisin uniasentoon nukahtamaan ja kaikki maanittelu ja rauhoittelu vaan pahentaa tilannetta. Tsekkaapa jotain netistä ja kato kuulostaako tutulta?

      Poista
  58. <3333333333333333333333333333333333333

    VastaaPoista
  59. Ihanaa lukea etten ole ainut joka näitä tunteita tuntee ja niiden kanssa painii. Kiitos kirjoituksesta ja kommenteista, luen varmasti myös linkatut kirjoitukset. Joku yllä kirjoitti että aggressiota ei saa purkaa urheiluun, sohvatyynyn hakkaamiseen tms koska se vaan lisää aggressiota. Ja tota sohvatyynyn hakkaamista ja talon ympäri juoksua olen neuvonut esikoiselle tekemään kun tulee mieliteko tehdä pikkuveikalle pahaa, tönäistä, kiusata tms. Mitä sitten tilalle? Mulla keittää eniten juuri esikoisen kanssa se, että kinaa leluista, kiusaa, riitelee kaverin tai veikan kanssa. Yleensä sen tönäisyn jälkeen muistutan mitä voi tehdä jos suututtaa, ja lähteekin raivoamaan sohvatyynylle tai juoksemaan taloa ympäri. Ja takas tulee iloinen tyttö. Sit yleensä kysyn mikä suututti ja että helpottiko.
    Ihan megaärsyttävää on lukea fb-palstoilta lässynlässyn juttuja miten missäkin tilanteessa tulis toimia ja mihin kaikkeen äidin venyä, ja ikinä ei sais huutaa (paitsi just vaaratilanteessa), tunteita pitäis sanoittaa (mitään meilläkään auttanut, vasta huomiotta jättäminen kilarikohtauksrssa auttoi ja sen jälkeen pysty puimaan ja sanoittamaan), pitää sitä ja tätä ravinnon, liikunnan, unen, virikkeiden suhteen olka jotta lapsi kasvais optimaalisessa kasvuympäristössä. Ahdistaa, ja rimaa pitää laskea. Silti tämä äiti välillä kilaroi, kun on epäonnistunut lapsensa lukemisessa ja joku asia mennyt "yli" (nälkä, pissahätä, kakkahätä, väsy). Ah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä huoli, et todellakaan ole ainut. Ja kertomasi mukaan selvästi sulla on homma tosi hvyin hanskassa ja osaat monta hienoa keinoa hoitaa noita tilanteita! Tsemppiä sinnekin :)

      Poista
  60. Äidit siellä, lapsen näkökulma. Ikää tässä vaiheessa on 23. En muista vauva-ajastani luonnollisesti mitään, mutta olin kuulema hankala. Hankala luonne olin myös taaperona. Ja esiteininä. Äitini on huutanut, kantanut kylmään suihkuun, puristanut kädestä ehkä hieman liian kovaa, itkenyt, paiskonut tavaroita..... Ja ei, en ole traumatisoitunut. En ole koskaan kokenut, etteikö äiti silti olisi turvallinen. Äiti oli paikalla kun tarvittiin ja on edelleen. Halasi kun oli paha mieli, keksi kaikkea kivaa tekemistä. Vaatteet päällä annetusta jääkylmästä suihkusta ei jäänyt antipatioita, vaikka sen selkeästi muistankin. Tiedostan nyt, ettei niin saisi tehdä (ainakaan nykypäivän oppien mukaan), mutta silloin hyväksyin rangaistuksena. Luulin, että niin kaikki äidit tekee jos alkaa hankalaksi. Tiesinpä ainakin, missä menee raja.

    Lapsettomana nuorena aikuisena joka kuitenkin oli joskus lapsi sanoisin, että toisinaan saa suuttua. Toisinaan pitää ärähtää. On totta että väkivaltaa ei saisi käyttää, enkä sitä puollakkaan. Mutta mielestäni on kertakaikkisen absurdia olettaa, että äiti pysyisi päivästä ja tilanteesta toiseen tyynenä, ilman äänen korotusta tai sitä tahatonta, turhan kovaa puristusta käsivarresta. Kaikesta tappelusta huolimatta, mun äiti on silti huippu äiti. Ei se koskaan ilman syytä huutanut.

    Nykymaailmassa pitäisi äidin olla aina tyyni ja hoitaa kaikki asiat just eikä melkein. Voiko keltään oikeasti vaatia niin paljon? Kenellä muka oli äiti, joka ei koskaan, ei siis koskaan, suuttunut? Enpä ole toistaiseksi kuullut moisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei olipa tosi ihanaa ja virkistävää että lapsetonkin kommentoi, ja vielä tuollainen nuori tapaus :) Tosi kiva kuulla oikeasti tälläinen näkemys, antaa vähän toivoa siitä että ehkä me ei näitä lapsiamme täysin pilata. Ja susta tulee varmaan joskus aika hyvä äiti, jos tulee ;)

      Poista
  61. Kiitos kiitos tuhannesti tästä tekstistä! Vuosi sitten luin tämän ja kommentit ekan kerran ja nyt totaalisen huonona äitinä muistin tekstin. Tänään tuli oma kurkku suorana kiljuva uhmis vedettyä kädestä turhan voimakkaasti pois nukkuvan vauvan huoneesta. Taisi jäädä jopa jäljet käteen. :/ Muksu itse ei tainnut huudoltaan ja kiukultaan asiaa edes tajuta, mutta voi luoja miten pahalle itsestä tuntuu. On ollut lohduttavaa lukea näitä tekstejä ja tietää, ettei ole yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi miten ihanaa jos tästä voi olla lohtua, vielä vuosi myöhemminkin! Tsemppiä, välillä tämä homma on tosi syvältä <3

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.