Nalkutuksen arvoisia asioita

tiistai 24. helmikuuta 2015 Valeäiti 13 Kommenttia


Ajattelin listata teille pienen osan asioita, joista meillä täysin aiheellisesti paikoitellen sekä lähi- että etänalkutetaan. Siis keskustellaan. Voitte sitten ihan itse päätellä, kuka nalkuttaa mistäkin.
  • Oven turvalukko pitää laittaa kiinni myös silloin kun on nanosekunnin ajan pois kotoa.
  • Pöydästä tulisi pyyhkiä puurojämät jo ekan vuorokauden aikana. 
  • Ihminen ei saa rykiä, niiskuttaa ja kröhistä. Mene muuaalle sairastamaan tai niistä edes se nenä.
  • Mutta se niistetty nenäliina pitää sitten rypistää, ei ujosti taitella. 
  • Laskut pitäisi ilmeisesti maksaa ajallaan.
  • Vaatteita, kirjoja, räkää, leipää, autoja ja mikrofoneja ei tarvitsisi heitellä lattialle. 
  • Töitä ei kai sitten saisi tehdä iltaisin.
  • Karkkipussista ei etsitä asioita kaatamalla koko pussin sisältöä pöydälle.
  • Ruokapöydässä pitää olla housut jalassa.
  • E-pillerit pitäisi kuulemma muistaa joka päivä. 
  • Aikuiset ei saa juoda maitoa jos sitä ei ole neljää litraa jääkaapissa.
  • Aikuiset ei myöskään saa syödä kohtuuttoman isoja annoksia lapsille sopivaa ruokaa. 
  • Aikuiset itseasiassa hoitakoon ruokansa ihan itse.
  • Taloudessa pitäisi olla laastareita, joita ei tarvitse leikata. Tilanteessa ollaan jo lähtökohtaisesti epäonnistuttu leikkaamisessa ja veri roiskuu. 
  • Ilman lupaa ei saa pussata. Eikä kutittaa. Eikä halata. Eikä ottaa toisen rekka-autoa.
  • Kahden asian nostaminen ei ole kadonneen avaimen etsimistä. Se on "man looking". 
  • Pesukonetta ei saa kuulemma tunkea liian täyteen.
  • Moottoritiellä ei saisi ajaa yli 10% ylinopeutta. 
  • Moottoritiellä pitää ajaa ainakin 10% ylinopeutta. 
  • Oikea kaista pitäisi valita noin kymmenen käännöstä aikaisemmin. Optimointia, katsos. 
  • Ilman pikkuhousuja ei saa hypätä niskaan.
Täysin järkeviä, eikö?

P.s. Ylläoleva kuva on kuvituskuva. Samalla se on muistutus siitä, miten silmätkiinnilaittavan-ihanaa on olla lämpimässä maassa. Ja siitä että isot vauvamahat on tosi söpöjä. 

Ajattelin listata teille pienen osan asioita, joista meillä täysin aiheellisesti paikoitellen sekä lähi- että etänalkutetaan . Siis kes...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ajatuksia viikon varrelta

lauantai 21. helmikuuta 2015 Valeäiti 11 Kommenttia


Muutosjohtaminen on ihan perseestä. Sitä ei vaan voi tehdä hyvin. Juuri kun luulit pitäneesi kaikista hyvää huolta, joku räjähtää käsiin kesken peruspalaverin.

Myyminen on kivaa. Silloin kun siinä onnistuu.

Olen perinteinen naisjohtaja, perhana. Ahdistaa tehdä päätöksiä, joiden tulos jää omalle vastuulle.

Edellisestä kohdasta päässee eroon tekemällä virheitä.

En myöskään näköjään uskalla tarttua isoon haasteeseen, koska en usko pärjääväni siinä. Perhana.

Olen tehnyt liikaa töitä, henkisesti. Tulen tekemään liikaa töitä.

Kakkonen ja Ykkönen on kyllä varmasti parasta, mitä maailmalle on koskaan tapahtunut.

Mutta miksi ne on kasvatettu niin löyhästi ettei ne ikinä siivoa jälkiään?

Tulppaanit on ihania, mutta miksi ne ei koskaan näitä tolta meillä?

En halua muuttaa Itä-Helsinkiin. Enkä Vantaalle. Enkä Espoon perukoille.

Haluan voittaa lotossa. En halua lotota.

Yksi siisteimpiä asioita elämässä on ihmetellä kahden saman perimän omaavan lapsen luonne-eroja. Fire and ice.

Mun sukkahousuissa on reikä.

Kun päivässä ei ole muuta tekemistä, mene Ikeaan.



Muutosjohtaminen on ihan perseestä. Sitä ei vaan voi tehdä hyvin. Juuri kun luulit pitäneesi kaikista hyvää huolta, joku räjähtää käsiin ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

11 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Toddler stylist Ykkönen

Valeäiti 8 Kommenttia

Näittehän te tämän? Tiivistetysti: Äiti antoi lapsen valita äidin vaatteet viikon ajan ja osa valinnoista oli ihan jees.

Menin tietysti lukemaan tätä juttua ääneen eräänä aamuna. Sen tuloksena meinasin joutua lähteä töihin hienoimmassa keltaisessa juhlamekossani. Sinä arkiaamuna ei ihan ollut pokkaa kuitenkaan, joten minä lähdin tavallisen tylsissä, harmaissa vaatteissa töihin, ja Ykkönen meni harmaalla naamalla tarhaan.

Sitten tuli lauantai. Ajattelin, että miksipäs ei. Ykkösen ilme oli aika priceless kun kerroin että nyt on se päivä, saat valita mun vaatteet. Se oli lähes yhtä onnellinen kun Kakkonen eilen kuullessaan että saa sushia. Melkein.

Mentiin makkariin, minä kameran kanssa. (Kohta näette siis miten järkkysotkuinen vaatekaappi mulla on).

Pidätin henkeä kun pieni käsi hapuili eri mekkoja ja katseli hetken myös sitä keltaista mekkoa. Ei ihan huvittanut ajatus villasekoitteisesta kotelomekosta lauantaitouhuissa. Mainitsinko jo että meidän ohjelmassa tänään oli mm. lavuaarin hajulukon siivoaminen?



Se silitteli sekaisia vaatekasoja hetken onnellisena, hiljaa. Mietti sekunnin. Sitten lähti. Käsi nappasi tottuneen oloisesti yhden hameen ja..."Äiti, missä kaikki paidat on?". "No ne on tossa keskellä toi sotkuinen kasa."

Nopea opastus vielä alusvaatelaatikolle päin ja mun on pakko todeta...





Että tyttärelläni on tyylitajua.

12 points! (Pientä miinusta rikkinäisistä juhlasukkiksista keskellä helmikuuta, mutta eihän siellä edes ole pakkasta).

Näittehän te tämän ? Tiivistetysti: Äiti antoi lapsen valita äidin vaatteet viikon ajan ja osa valinnoista oli ihan jees. Menin tietysti l...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Oppimisen ilo (ja sotku)

sunnuntai 15. helmikuuta 2015 Valeäiti 5 Kommenttia

Kävi klassiset. Heti kun jostain kirjoittaa, se muuttuu. Edellisen pissakirjoituksen jälkeen on tapahtunut mullistavia käänteitä ja nyt toi jäbä on melkein kuiva. Viimeisen vuorokauden aikana on tapahtunut se ihmeellinen muutos, että se ilmottaa itse menevänsä pissalle ja sitten se oikeasti myös toteuttaa sen. Number two onkin sitten asia ihan erikseen, mutta ei mennä siihen. Voiton puolella kuitenkin! Se oppii!

No, tänään oli mullekin oppimisen päivä. 

Käytiin katoamassa Disney On Ice tänään (ihan kiva kasipuol, sanoisin). Ajettiin sinne suoraan Turusta, Kakkosella vaipat tietysti. Perillä Areenalla kokeilin kepillä jäätä ja tokaisin kevyesti Kakkoselle: "tule, mennään pissalle". 

Pudistelin päätä ihmeissäni kun se totteli ja käveli itse vessalle. Vedettiin housut pois ja istuttiin pöntölle, potan puutteessa. Siihen se istui, noin vain! Kysyin vielä että "onhan hyvä asento?" ja hän nyökytteli ylpeydestä soikeana. 

Pönttö lorisi ja me hurattiin, ootpa jo iso! Osaat käydä jo pöntöllä! Hyvä Kakkoneeeeen! 

Minuuttia myöhemmin olin oppinut kolme asiaa:
- ne todella oppii kuivaksi itse sitten kun sen aika on.
- älä ikinä usko kaksivuotiaan sanaan.
- pojilla on pippeli.

Tämä oli tarina siitä miten Kakkonen oppii kuivaksi, ja siitä miten se katseli ekan vartin jääshowta munasillaan ja siitä miten Insinööri kipitti takaisin autolle uusia housuja hakemaan.  






Kävi klassiset. Heti kun jostain kirjoittaa, se muuttuu. Edellisen pissakirjoituksen jälkeen on tapahtunut mullistavia käänteitä ja nyt toi ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Testattu: Nuottiniitty

perjantai 13. helmikuuta 2015 Valeäiti 10 Kommenttia

Voi Kapun metsä ja sen ihanat tyypit. Miten monta hetkeä tuo pieni peli toikaan kotiäitiaikana! Puhelin käteen, itku seis ja mutsi relaksi. Suosikkilistalla taaperovaiheessa, ehdottomasti. 

Sittemmin ei olla kauheasti pelejä pelailtu. Kauhukaksikko joko juoksee nakuna ympäri sohvaa tai tuijottaa Frozenia. Ja sitten tässä eräänä päivänä korviini kantautui huhu, että Kapu-porukka on tehnyt uuden pelin, tällä kertaa Ylen julkaisemana. 

Piti testata heti. Toimii. 

Kumpikin naulatui peliin kiinni siinä määrin, että "oli pakko" ladata sama peli vielä Insinöörin puhelimeen ja ostaa itselleen ruoanlaittoaikaa. 






Eipä sillä, täytyy myöntää että muakin koukutti katsoa minkänäköinen mun kukasta nyt tulee, kun teen siihen tälläisiä pisteitä. 

Nuottiniitty -niminen (ilmainen) peli on tietysti tälläisten nollasitoutumisenikäisen lapsen käsissä aika nopeasti pelattu puhki, mutta pelin ihanuus kyllä säilyy ihan kohtuullisen pitkään. Etenkin kun aluksi jopa näin aikuiselle tuli monta sellaista "ai se menee noin, onpa hauska!" oivallushetkeä. Ja loppuajan voi käyttää siihen kukan kuvioinnin hinkkaamiseen.

Jatkoon!

Voi Kapun metsä ja sen ihanat tyypit. Miten monta hetkeä tuo pieni peli toikaan kotiäitiaikana! Puhelin käteen, itku seis ja mutsi relaksi. ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ensimmäinen luovutus

keskiviikko 11. helmikuuta 2015 Valeäiti 21 Kommenttia

Tiedättekö, mikä on pelottavin meili, jonka päiväkodista voi saada? Sellainen veret seisauttava, kesken työpäivää tuleva, joka saa mutisemaan asiakaspalaverissakin ääneen "voi paska"?

Se ei ole tieto täiepidemiasta, ei ehkä edes kihomadoista. Se on tämä lause:

"Halutessanne voitte tuoda lapsellenne karhun korvat leikkihetkeen. Esim. pahvista askarrellut ovat einomaiset!"

Voi nyt vitulla päähän ihan oikeasti. Pahvista askarrellut? Ikään kuin huonona korvikkeena paremmalle? HUOMISEKSI??

Mä olen unohtanut puhtaat kauniit vaatteet, käsintehdyt synttärikortit ja jopa lahjat tädeille. En ole ottanut kauheaa kipinää, vaikka olen rajusti alisuorittanut. On tässä nyt kuitenkin tehty töitä ja ruokaa, pidetty lapsia hengissä ja parisuhdettakin elossa. Se saa riittää. 

Mutta nää karhunkorvat. Ne veti nyt jotenkin sydämeen asti. 

Otin. Askartelin. Siitä motherfuckingpahvista. Ja vähän muustakin. Ja kas, nyt meidän lapsilla on tarhan varmasti rumimmat, mutta saletisti marttyyreimmat korvat huomenna päässään: 





Jos nyt sinäkin intouduit askartelemaan, tässä ohjeet keväisiin karhunkorviin jokaiselle pikku pupuselle! 

Onnistuaksesi tarvitset: 
  • Ensimmäisen käteen sattuvan pahvisen asian. Talouspaperirullan hylsy. Onhan se pahvia?
  • Vanhan harson. Niitähän riittää. Värillä ja kunnolla ei mitään väliä.
  • Sakset. Mieluiten vain omaan käteen. 
  • Vuonna -00 kotoa muuttaneen ompelu...ööö...setin, jossa vanhan kansan uskomuksen perusteella on jossain myös yksi käyrä neula. 
  • Lankaa. Sitäkin on kai siellä jossain.
  • Kaksi apulaista, joilla ei ole minkäännäköistä laatuvaatimusta mutta sitäkin suurempi wow-efekti ekaa kertaa ikinä ompelevasta äidistä 
  • Vanhemman Korvanvärittäjän
  • Helvetin rankan työviikon

Ja eikun leikkaamaan, tunkemaan, ompelemaan ja värittämään! Paistattele suosiossasi arvon marttakollega!

Tiedättekö, mikä on pelottavin meili, jonka päiväkodista voi saada? Sellainen veret seisauttava, kesken työpäivää tuleva, joka saa mutisemaa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pissajuttuja

perjantai 6. helmikuuta 2015 Valeäiti 29 Kommenttia

Meidän perheessä on näissä pissajutuissa oltu sekä laiskoja että hitaita. Vanhemmat laiskoja potattamaan, mutta myös lapset selkeästi vähän hitaita kypsymään vaipattomuuteen. Olen jo vuosia sitten päättänyt olla ottamatta huolta tai häpeää siitä että muiden yksivuotiaat käy säännöllisesti potalla. Mitä sitä turhia, tulkoon kypsyys sitten kun tulee.

Ollaan me silti vähän tsempattu, eikä vähiten niiden yksivuotiaiden esimerkkejä seuraten. Ykkönen pääsi nelivuotispäivän kohdilla pois yövaipoista, Kakkonen on ollut jo vuoden käytännössä yökuiva (vaippa silti just in case). Unien jälkeen siltä saakin jo aika usein satsit pyydystettyä pottaan. Siihen se sitten jääkin. Loppupäivä menee yleensä parin kakka- ja monen pissavahingon parissa. Eipä mitään, mennään hitaasti ja erään ihanan PK-hoitajan sanojen mukaan "kokeillaan vaikka keväällä uudestaan."

Mutta ihan kaikki ei ota tätä asiaa näin rennosti. Päiväkodeissa etenkin näkyy paikoitellen vähän turhan tiukkaa ikätovereihin vetoamista ja syyllistämistä. "Kun nämä muutkin ovat jo vaipattomia." Olkoot vain, se ei liity minun lapseni kypsyyteen mitenkään. Yksi Ykkösen tarhakavereista on tarvinnut vähän enemmän tukea kuivuuteen, ja on käynyt äitinsä kanssa uroterapeutilla. Kyseessä oli kuulemma sympaattinen tyyppi, joka on omistanut ammattinsa lasten pissaongelmiin.

Keskustelu, joka minulle referoitiin oli mullekin opettavainen. Siitä opin, että tämä pissahomma on aika paljon monimutkaisempi kuin "vaippa pois niin ei jää tavaksi". Siinä on itseasiassa aika paljon opittavaa. Yksi oppi oli riittävän juomisen merkitys vahinkojen estämisessä. Se meneekin niin, että mitä enemmän juo, sitä vähemmän vahinkoja. Jos juo vähän, pissa muuttuu väkeväksi ja painaa rakkoa enemmän. Kas! Tarvittava määrä olisi 4-5 lasia vettä ja 3 lasia maitotuotteita. 1,5-2dl vettä per ateria. Pissavälit olisi hyvä pitää 2-3 tunnin välein, ilman että lapselta kysytään tarvetta.

Mukaan käynniltä oli annettu paitsi paljon näitä hyviä vinkkejä ja henkistä tukea, myös lehtinen, joka oli osoitettu päiväkodin henkilökunnalle opettavaksi materiaaliksi lasten auttamiseksi. Siellä sanotaan mm. näin:

"Kuivaksi oppiminen on hyvin yksilöllistä. Lapsi aloittaa tavallisesti 2-3-vuotiaana kuivaksi oppimisen, kun pystyy erottamaan pissaamis- ja kakkaamistarpeen. Viimeinen kehitysvaihe kuivaksi oppimiselle on noin 4-vuotiaana, kun lapsi oppii pissaamaan myös vajaalla rakolla. Vasta 5-6-vuotiaana lapsella on täydellinen rakon hallinta."

Tämäkin asia on näemmä aika paljon pään välissä. Siis ei sillä tavalla, että lapsen pitäisi asennoitua oikein tai tajuta asia. Vaan sillä tavalla, että meidän aikuisten pitäisi tajuta tukea ja opastaa, painostamisen ja turhautumisen sijaan.

Pysäyttävintä oli kuulemani ajatus uroterapeutin kokemuksista päiväkodeista. Erittäin vapaasti rikkinäistä puhelinta leikkien siteeraan näin: "Ei siellä oikein panosteta tähän kasvattamiseen vaan mennään rutiinin mukaisesti ja odotetaan samaa kehitysvauhtia kaikilta. Pissakasvattaminen ei taida olla ihan yhtä hohdokasta kuin taidekasvatus".

Voisi olla aika tehdä tästä asiasta meidänkin päiväkodissa valotyöpajoja merkityksellisempää.

Meidän perheessä on näissä pissajutuissa oltu sekä laiskoja että hitaita. Vanhemmat laiskoja potattamaan, mutta myös lapset selkeästi vähän ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

29 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ihan into(himo)piukeena

Valeäiti 0 Kommenttia

Ihmisellä pitää olla elämässä intohimoja. 

Ei välttämättä sellaisia valtavia, joita jahdatakseen pitää irtisanoutua töistä ja muuttaa toiseen maanosaan, vaan enemmänkin sellaisia pieniä, arkeen mahtuvia palavia hetkiä.

Intohimo on se osuus aikuisesta, joka muistaa millaista on olla lapsi. Puhdasta, kuplivaa, rajoittamatonta iloa ja energiaa, joka pulppuaa suoraan sydämestä. Intohimon asioita tehdessä sitä ihan oikeasti irrottautuu järjen ja normin sanelemista säännöistä, ja tekee juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Silloin kliseisesti "tanssii niin kuin kukaan ei näkisi" Se on henkisesti paljasjaloin ruohikolla kävelyä keskellä loskaisinta työmatkaa. Se on i h a n a a. 

Eikä se muuten tarkoita sitä, että siinä asiasssa pitäisi olla maailman paras, tai tavoitella sitä urakseen. Se ei edes aina ole sama asia läpi vuosien, tai viikkojen. 

Minun intohimoni pyörii tekstin ja rytmin ympärillä. Minulle se on sitä, että tämä teksti oli nakutettava kännykällä keskellä kiireisintä työaamua*. Ja sitä että tänne kävellessäni tämä teksti pyöri jo päässäni, koska lauloin ääneen Anna Puuta ja tanssin yhdellä vapaalla kädelläni niin paljon kuin pystyin. Eikä yhtään kiinnostanut ne muiden työmatkalaisten oudot ilmeet. 

Intohimo myös uuvuttaa. Se saa tekemään liian pitkää työpäivää ja laittaa menemään korismatsiin kipeänäkin**. Mutta pääosin sen toteuttaminen tekee ihmisen niin äärettömän onnelliseksi. Keveäksi, hilpeäksi, lapsekkaan iloiseksi. 

Mikä on sinun intohimosi?

*tähän liittyy myös se, että työkoneen intohimot oli eilen käytetty loppuun eikä se nyt käynnisty. Prkl. 
**paitsi eilen kun ei vaan olisi pystynyt edes juosta. Vieläkin harmittaa, mutta go go go Sukkikset voitti silti!


Ihmisellä pitää olla elämässä intohimoja.  Ei välttämättä sellaisia valtavia, joita jahdatakseen pitää irtisanoutua töistä ja muuttaa toisee...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kikkarille tikkarille

torstai 5. helmikuuta 2015 Valeäiti 6 Kommenttia

Joskus on sellaisia päiviä, että. Että on maanantai ja sukat märkinä koko päivän. Että flunssa pukkaa päälle ja projektit jää kesken. Että lapsiakin vähän kiukuttaa ja meno on yleisesti mälsää.

Silloin, jos joskus, kannattaa lähteä tikkarille. Kikkarille. Etsiä säästökissasta rahat. Heittää höyhenenkevyet kumppari-Crocsit* paljaisiin jalkoihin, niskaan untsikatakki ja käteen pikkuveli. Mennä ulos sivuoven kautta, koska se on jännempää. 

Kipittää tien toiselle puolelle, valita hartaasti tikkari** ja maksaa se ihan ite. Kuitinkin voi ottaa. 

Kotona voi sitten imutella tikkaria jalat heiluen, parvelta alas alamaisia katsellen. 

Kyllä. Mikään ei tee niin hyvää kuin pieni iltaretki. (ja sokeri.)

Tänään meillä ei kenelläkään kiehunut yli.









*Crocsit saatu testiin blogin kautta 
**Tikkarit maksettu ite.

Joskus on sellaisia päiviä, että. Että on maanantai ja sukat märkinä koko päivän. Että flunssa pukkaa päälle ja projektit jää kesken. Että ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Löisinkö?

tiistai 3. helmikuuta 2015 Valeäiti 152 Kommenttia

Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltainen purema osuisi minuun. Löisinkö?

En. En ikinä. En usko. Mutta teen paljon muita vääriä asioita, aggressiivisia ja pelottavia. Miten lapsen vihainen, kovakourainen kantaminen jäähypenkille oikeastaan edes eroaa läimäisystä?

Lasten kasvaessa panokset kovenee. Kolmevuotiaan mielenpahoitus kuuluu läpi kylän, ja neljävuotias osaa jo painella kaikkia oikeita ärsytyksen nappeja. Niin niiden kuuluukin tehdä. Lasten tehtävä on koetella hermoja. Se on osa oman tunteensäätelyn oppimista ja itsenäistymistä. Vanhempien tehtävä on olla nyrkkeilysäkki, joka ottaa iskut vastaan rauhallisesti, tunteet sanoittaen ja tilanteen rauhoittaen. Vanhempien tehtävä on kuitenkin myös välillä pysäyttää säkin liike, ärähtää ja todeta että lapsi meni liian pitkälle (=raja). Sitten pyydellään vastavuoroisesti anteeksi ja kaikki oppii että on ok välillä olla vähemmän tyyni.

Sitten tullaan sille mahdottoman vaikealle alueelle, sille ärähtämiselle. Mikä on siedettävän rajoissa? Missä menee vanhempien rajat?

Kun tämä vanhemmuushomma ei ole sellainen erikseen maksettu palkkatyö, johon tullaan valmistautuneena ja aikaa varaten. Se on elämän hetkiin sijoittuva, o.t.o.na hoidettu homma josta ei saa palkkaa ja johon kukaan ei ohjeista. Useimmiten selvitään puhtain paperein, hoidetaan eteen tulevat nakit ja pysytään hengissä. Pestään pissat sohvasta ja sovitellaan lasten keskinäisiä riitoja. Sitten on niitä päiviä kun oma jaksaminen on venytetty jo yli rajojen ja raivokkaasti puremista yrittävä lasta ei voi enää kohdata Täydellisen Kasvattajan opein. Niinä päivinä tullaan sille pelottavalle alueelle, jossa hyvät aikeet saavat lentää roskiin ja päässä kaikuva "se on vain väsynyt" on häiritsevää kitinää. Kuppi menee nurin. Vituttaa.

Toiset huutaa. Toiset murisee pelottavasti. Jotkut repii kädestä, yksi paiskoo sängylle ja valitettavasti on aina joku joka lyö. Yhteistä meillä on se, että me kaikki teemme väärin, ja se että me olemme kaikki varmoja omasta pahuudestamme. Myös se maltilliseti ääntään korottava kokee itsensä epäonnistuneeksi, harvinaiseksi mädäksi omenaksi. "Kenelläkään muulla ei taatusti mene hermot näin pahasti".

Menee. Uskon että meillä kaikilla. 

Sinä aamuna sain sen melkein minua purreen Ykkösen kannettua oikein sivistyneesti vessaan asti, ja tilanne käytiin läpi ihan oppikirjojen neuvojen mukaisesti. Mutta mitä jos? Jos käsivarressani kihelmöisi kova kipu ja iholle nousisi sykkivä puremajälki, pystyisinkö taistelemaan luontaista puolustamisen vaistoa vastaan vai taantuisinko tismalleen samalle aggression tasolle? Uskon, että pysyisin tiukkana, osaisin olla turvallinen vanhempi. En silti luota tähän täysin. Huomaan, että se vauvavuotena syntynyt hirviö ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka tasaiset yöunet sitä vähän kauempana pitävätkin. 

Luulen, että tarvitsisin vähän apua. En puhu terapiasta tai lastensuojelusta (vaikka nekin tärkeitä ovat), vaan hyvistä vinkeistä ja vertaistuesta. Tavoista varmistaa että omat hermot kestää sen kriittisen hetken yli. Mutta kun näistähän ei niin vain puhuta. 

Ja kas, tämä on se ongelma. Ongelma ei ole lasten kiukuttelu ja uhmailu, se on niiden tehtävä. Ongelma ei ole edes se että vanhemmille menee siihen hermot, se on niiden tehtävä. Mutta ongelma on se, että meistä jokainen yrittää pyristellä tämän asian kanssa yksinään, omia virheitään häveten. Ja sehän ei ole kovin hedelmällinen tilanne. Itsensä epäonnistuneeksi tunteva, synkkiä tunteita häpeävä Väsynyt Äiti on aika kaukana kärsivällisemmäksi oppivasta Täydellisestä Kasvattajasta.

Joten antaa tulla, hoidetaan tämä vertaistukihomma kuntoon: milloin sulla menee eniten hermot lapsiisi? Miten saat hoidettua tilanteen ilman ylilyöntejä? Vai saatko? Oletko puhunut asiasta jollekin muulle? Saitko apua?

Omalta osaltani voin tunnustaa olevani se huutava, muriseva, uhkaileva ja joskus kylmä äiti, joka välillä myös poistaa lapset tilanteista turhan kovin ottein. Uskon kuitenkin olevani vielä siedettävällä alueella, pääsääntöisesti rakastava ja rauhallinen, luotettava ja turvallinen.

Tänään sain varoittelusta huolimatta mojovan iskun nyrkistä naamaani. Kannoin lapsen vitutuksesta soikeana jäähypenkille. Itkin ja tuijotin sitä vihaisena, pettyneenä. Sovittiin riita ja halattiin. Ei, en minä todellakaan lyö, mutta en minä puhtain papereinkaan selviä. Kaikesta maltista, järjestä, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta se pelko tulee näinä väsyneinä hetkinä, ja niiden jälkeen, hiljaa korviini kuiskuttelemaan. 

Löisinkö?

(En.)

Kannoin eräänä aamuna riehuvaa, rimpuilevaa ja huutavaa Ykköstä vessaan ja mietin, mitä tekisin jos tuo sen raivokkaasti yrittämä väkivaltai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

152 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miten puhua kuolemasta lapselle

maanantai 2. helmikuuta 2015 Valeäiti 8 Kommenttia

Kirjoittelin taannoin kuolemakeskustelusta, joka meillä on virinnyt. Haluan kiittää teistä jokaista, joka osallistui sen kirjoituksen keskusteluun eri kanavissa. Erityisesti teitä, jotka kerroitte omista menetyksistänne. Luin niitä kyyneleet valuen ja otin kiitollisena vastaan niistä löytyneet oikeat tavat käsitellä kuolemaa lapsen kanssa.

Joukossa oli niin hyviä vinkkejä, että halusin vielä tiivistää muiden kokemuksista opitut parhaat tavat. Tuloksena vähän tavanomaista synkempi osa sarjassa "Valeäidin vinkit".

Miten puhua kuolemasta lapsen kanssa.

Hyväksytä tunne. Kerro että pelkääminen on ihan luonnollista, ja että tämä asia askarruttaakin monia

Älä valehtele. Pysy totuudessa niin paljon kuin mahdollista. Älä lupaa, ettei lapsesi kuole koskaan.

Mutta älä kerro kaikkea. Vastaa vain juuri kysyttyyn asiaan, älä selitä yhtään enempää. Kokeile aina ensin vastata kysymykseen vastakysymyksellä "mitä arvelet itse?"

Muista aikajänne. Lapsi tarkoittaa yleensä asioita juuri nyt. Kysymykseen "äiti kuolenko minä" oikea vastaus saattaakin olla "et sinä tänään kuole". Se saattaa oikeasti pelätä juuri sen hetken aikana kuolemista.

Pidä takaovi auki. Kerro ettei kukaan tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten sen voi nähdä myös hyvänä asiana. Salainen paikka, johon vasta kuollessa pääsee. Taivaasta ja siellä tavatuista kavereista voi kertoa ilman uskonnollisuuttakin.

Jos mahdollista: saata lapsi yhteen jonkun viisaan ja vanhan ihmisen kanssa, joka voi kertoa että hän ei pelkää kuolemista, vaikka se varmaan onkin jo vähän lähempänä.

Muista: tämäkin on vaihe 

Näillä ohjeilla me ollaan menty, onnistuneesti. K-keskustelu jatkuu aina silloin tällöin, mutta tätä nykyä useimmiten uteliaana, eikä enää niin pelokkaana. Pahimmat iltaitkut on ehkä itketty ja nyt me puhutaan vähän useammin tästä luonnollisesta elämän osasta. Kerrotaan, kun kaverin hevonen on kuollut ja mietitään yhdessä että se oli varmaan parempi kun se oli niin kipeä.

Viimeisenä oppina muistan aina anonyymin jättämän jäätävän viisaan kommentin:
"Ehka tassakin on pointtina se, etta lapset kasvattavat meita vanhempia, ei ainoastaan painvastoin. Eli nama keskustelut on mahdollisuuksia vanhemmille miettia mita kuoleman jalkeisesta elamasta ajattelee."

Kirjoittelin taannoin kuolemakeskustelusta, joka meillä on virinnyt. Haluan kiittää teistä jokaista, joka osallistui sen kirjoituksen keskus...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.