K-sana

tiistai 13. tammikuuta 2015 Valeäiti 27 Kommenttia

Lapset meni eilen tosi myöhään nukkumaan, koska Cheekin keikan tallenne. Kaikki meni hyvin, kunnes ihan yhtäkkiä, täysin puskista alkoi a) väsyitku ja b) Ykkösen kuolemanpelko. Siinä se istui sylissä ja alkoi kertalaakista ulvoa kesken hymyjensä "mutta äiti kun mua pelottaa että mä kuolen".

Jähmetyin. Tämä ei ollut mikään myöhäisillantemppu, takuuvarma huomionherättäjä ja nukkumaanmenonmyöhäistäjä. Tämä oli ensimmäistä kertaa ilmaistu, selvästi jo pidempään painanut, kauan pohdittu, aito pelko. Tietysti heti ensimmäisenä kirosin partaani että saakelin päiväkoti, saakelin vanhemmat lapset, vaikka enhän edes tiedä, mistä moinen on kummunnut. Jostain se on tullut, samapa tuo. Nyt sen kanssa on pärjättävä.

Rutistin pientä parkujaa kovempaa samalla kuin kaivoin aivojeni muistilokerosta The Zen of Talking With Kids ohjeita: mitä helvettiä tähän pitää nyt sanoa? Aloitin varman päälle: en vähättele. Kerroin, että on ihan ymmärrettävää pelätä kuolemaa, onhan se nyt aika outo juttu. Sitten laitoin vaihteen kaksi päälle: ole mahdollisimman avoin, ilman että pelottelet. Kerroin mitä tapahtuu kun ihminen kuolee: silmät menee kiinni, hengitys pysähtyy ja sydän lakkaa lyömästä. Sitä ikään kuin nukkuu. Tässä kohtaa tajusin, että meidän piti juuri olla menossa nukkumaan, eikä tieto ikuisesta unesta ehkä lohduta nelivuotiasta.

Harhautuksen aika. Mun isoäidin nauru, takuuvarma.

"Kuolemassa kurjinta on se, että meidän muiden tulee ikävä", lisäsin nopeasti sillä aikaa kun yksi todennäköisesti mietti uskaltaako enää ikinä nukahtaa. "Mutta kyllä ne silti vähän niin kuin meidän luokse jää, kun me voidaan muistella niitä ihmisiä. Ja jotkut uskoo, että sitten kun me kuollaan niin tavataan kaikki uudestaan". Okei, en voi millään perustella mistä tämä yhtäkkinen keskustelunavaus uskontoihin paukkasi, mutta sentään löysin sen graalin maljan, meidän omat isovanhemmat. Onneksi se ei kai tajunnut yhdistää, että tämä vääjämättä tarkoittaa myös hänen omien isovanhempiensa kuolemaa.

Käytettiinkin vielä puoli kymmeneltä yksi punasilmäinen vartti siihen, että kerrottiin Insinöörin kanssa kaikki, mitä muistettiin omista isovanhemmistamme. Nimet, kutsumanimet, ammatit, kuolinsyyt ja -iät, hassut tavat.

En nyt tiedä menikö nappiin, vanhemmuuden ikuinen vitsaus. Saattoi mennä tai saatoin lähettää sen Väestöliiton terapeutin sohvalle vuodeksi 2045. Uskallan nojata ensimmäiseen, koska lapsi nukkui koko yön itkemättä* ja pyysi viimeisenä vielä: äiti kerro vielä miten se Mamma nauroi.

Näin: Uuuuuu-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa-oa! Kovaa ja korkealta, kimeästi kuin huono oopperalaulaja ja palosireeni yhdessä. Sellainen se oli se mun Mamma. Pullea tyyppi, jolla oli karmea nauru. Paras.

*Minä sen sijaan näin unta että oma äitini valitteli maksakirroosin pahenneen ja että kuolema korjaa pian. Ymmärtänette ettei hänellä oikeasti ole maksakirroosia. 

Lapset meni eilen tosi myöhään nukkumaan, koska Cheekin keikan tallenne. Kaikki meni hyvin, kunnes ihan yhtäkkiä, täysin puskista alkoi a) v...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

27 kommenttia :

  1. Meillä 4v miettii ihan samoja. Ne on just noin hankalia hetkiä ja meilläkin onnistuin saamaan tyypin aluksi itkemään vaan lisää. Totuus oli liikaa lapselle siinä kohtaa (eli se, että äiti ja isi ei ole enää naimisissa sitten, jos äiti kuolee). Pahoja rasteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tää saaga vaan jatkuu! Alkoi uudestaan eilen, "äiti mua taas harmittaa se kuolema, se tulee usein iltaisin mieleen". A p u a.

      Poista
  2. Nämä on vaikeita!! Meillä oli syksyllä hautajaiset, tosin hautasimme isoisoisomummon jota lapset eivät edes nähneet kuin kerran tai kaksi, mutta selittelyjä vaati silti. Tai se kun lapsi kysyi miksi R-tädin yksi lapsi on tullut perheeseen eri maasta. Selitä siinä sitten adoptio neljävuotiaalle. Päädyin sudenkuoppaan heti kättelyssä :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Adoptio on jotenkin puoliksi helpompi ehkä? Kun voi sanoa että halusi sen lapsen kovasti, toisaalta siinä in pohjalla se että joku muu ei halunnut tai...kuoli. Perkele. Tää on suo :D

      Poista
  3. Meillä käsiteltiin kuolemakysymyksiä aikanaan hieman alle 3-vuotiaan kanssa. Aiheesta puhuttiin kuukausia kunnes se oli selkeästi saatu käsiteltyä. Lainasin jonkun kirjankin aiheesta, niistä voi olla apua. Varmaan ekat kolme kertaa homma meni aina just iltaisin itkemiseksi, "kun en halua kuolla, ja kun kuolen, niin haluan takaisin omaan kotiin". Eikä sille lapselle voi valehdellakaan että esim. äiti ja isä ei kuole. Tai lapset. Silleen kyllä olen harhauttanut, että "yleensä vain vanhat ihmiset kuolevat". Mut äh, nää ei oo helppoja. Tsemppiä. Tuskin jäi tähän ekaan kertaan... nyt sulla on aikaa hioa strategiaa seuraavaan kuolinkeskusteluun. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä jäänyt, jo eilen tuli uusi kysymys :) mietin mietin mutta en vieläkään keksi parempia vastauksia!

      Poista
  4. Sama juttu (4v.): "Äiti, mä en halua kuolla. Eikö niin, että kaikki kuolee?" Nii-in, kun samat kysymykset käy välillä itsellekin ahdistaviksi. Enkä haluaisi omaankaan päähäni pienintäkään ajatusta hänen kuolemastaan... Meillä pysyi keskustelu kuitenkin vielä aika kepeänä. Taidettiin todeta, että joskus oikein vanhana ihmisestä voikin alkaa tuntua, että ois jo ihan kiva mennä taivaaseen. Että toivottavasti saadaan kaikki elää niin vanhoiksi. Niinpä... Niinpä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mä yritin kans tota eilen ;) että tosi vanhat on jo nähnyt kaikenlaista ja että ne oikeastaan jo odottaa innolla nähdä mitä kuoleminen on :) ei tainnut mennä jakeluun...

      Poista
  5. Sama taalla, aihe aukesi kun L kysyi etta missa mun aidin aiti on (palomiehen aidin aiti on viela elossa)? Me vaan puhuttiin siita etta kaikki kuolee kun vanhenee tai sairastuu tosi pahasti, kasvit elaimet, ihmiset jne. En nahnyt tarpeelliseksi viela mainita onnettomuuksista tms. kun ei han niista erikseen kysynyt ja tuntuu etta ihan tarpeeksi pian sekin keskustelu joudutaan kaymaan, reaalimaailmassa kun kuitenkin eletaan. Sitten vaan todettiin etta ei han viela kuole, ainakaan tuhanteen paivaan, mika tuntui lapsesta ihan ikuisuudelta :) Pahinta kuulemma kuolemisessa olisi etta sitten ei voi enaa leikkia. Tragic! Vaikea aihe, mutta ei ainakaan viela ole aiheuttanut painajaisia (sormet ristissa!).

    Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sairastumisesta mä en viittiny sanoa vielä mitään kun seuraava flunssa on kuitenkin jo nurkan takana ja näen jo miten sitä silloin pelottaisi kuoleminen räkään :D

      Poista
  6. Mun esikoinen olisi nyt 4,5 vuotias. Taapero on 2,5 puoli ja tuorein tapaus 2 viikkoa. Mä en kykene puhumaan taaperolle kuolemasta, en ainakaan vielä. Olen vertaistukijoukon kummajainen, se, joka ei ole vienyt pikkuveljeä katsomaan veljensä hautaa eikä lähetä joulukorttikuvia joissa näkyy lohduton hautausmaa. Mä en tiedä mitä sanoa, miten selittää kuolema niin, ettei lapsen viattomuus säry eikä tämä alkaisi äitinsä lailla pelätä kuolemaa, omaa ja kaikkien rakkaiden. Mä tiedän, että kuolema tulee puheeksi jossain vaiheessa, mutta mun sydän vain särkyy ajatuksesta, että mun kirkassilmäinen parivuotiaani miettisi illat kuolemaa. Loputtomiin en lasta voi asialta suojella, mä en vain osaa lähestyä asiaa mitenkään kun toinen on niin viaton vielä. Mä en halua, että mun taakkani siirtyy lapselle. Mä olen kolmen lapsen äiti jonka ensimmäinen lapsi ei ole täällä, mutta se on minun ristini toistaiseksi. Toisaalta, lapsi ei ole tabu, on meillä kuviakin esillä ja puhutaan esikoisesta, mutta taapero ei ehkä vielä hoksaa yhteyttä. En kyllä halua, että päiväkoti/muu taho alkaa sanailemaan lapselle mitään. Yksi vanhemmuuden raskaimmista asioista ainakin itselle, siksi olen lykännyt kuolemasta puhumista vielä toistaiseksi.

    Eikai näissä auta mennä kun vaiston varassa! Onneksi tyttö nukkui!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet varmaan kuullut tämän sata kertaa, mutta: tämä kommentti oli niin pohjattoman surullinen ja mulle mahdoton ymmärtää. En todella voi kuvitellakaan itseäni sinun kenkiin. Olen tosi pahoillani, mutta uskon että pienet sisarukset antaa paljon voimaa ja osaavat ymmärtää varmasti enemmän kuin arvaatkaan - siis tarkoitan että osaavat ehkä hyväksyä asian. Puhut sitten kun täytyy ka olet valmis. Voimia ja kiitos että kommentoit <3

      Poista
    2. Olipa surkea tämä mun vastaus, sori. Kuvastaa miten sekaisin menin koko ajatuksesta. Yritin siis sanoa etten tiedä mitä sanoa. Nyt lopetan kun en näköjään tiedä mitä yritän sanoa.

      Poista
  7. Ehka tassakin on pointtina se, etta lapset kasvattavat meita vanhempia, ei ainoastaan painvastoin. Eli nama keskustelut on mahdollisuuksia vanhemmille miettia mita kuoleman jalkeisesta elamasta ajattelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas. Olipas fiksu kommentti. Noinhan se just on.

      Poista
  8. Meillä on nyt monesti keskusteltu aiheesta, kuka meitä hoitaa kun te kuolette. Myös meidän vanhempien kuoleman ajankohtaa on kysytty. Omaa kuolemaansa ei kyllä herra ole vielä ainakaan meille pohtinut. Aika puskista on tullut, mutta juuri sillä avoimuudella ja asiat asioina -otteella on mun mielestä jäänyt paras fiilis. Ollaan aina kyllä yritetty kuitenkin tuoda esiin niitä asioita, miksi näitä asioita ei kuitenkaan tarvitse koko ajan murehtia. Satu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ei olla onneks päästy vielä edes tohon vaiheeseen! Apua, pitää nekin vastaukset hoitaa etukäteen hollille...

      Poista
    2. Tänään kysyttyä. "Miksi ihmiset kuolevat?" No tota...

      Poista
  9. Minulla on myös esikoinen kuollut. Silloin oli psykologien ja muiden ammattilaisten kanssa paljon puhetta, miten lapselle (tuossa tapauksessa lapseni serkuille, silloin 3 ja 6v.) kuolemasta puhutaan. Tärkeintä oli että aina vastaa kysymykseen mutta ei koskaan selitä sen enempää, koska aihe on niin valtavan pelottava. Tuon 3v.pojan kanssa kävimme pitkiäkin keskusteluja, kun serkkutytön kuolema vaivasi niin hurjasti ja aina oli uusia kysymyksiä. Nyt toinen lapsemme on nyt vähän päälle 1v.ja kohtapuoliin varmaan alkaa kysymyssade täälläkin. Me viemme poikaa haudalle silloin tällöin, esikoisen kuva on hyllyllä, kerromme hänestä avoimesti kiinnostuneille ja muutenkin tytär on edelleen puheissa täysivaltainen perheen jäsen. Kysymyksiä tulee yksivuotiaalta jossain vaiheessa takuuvarmasti. Nyt maaliskuussa tämä meidän 1v aloittaa päiväkodissa, ja siellä painotin että esikoista eli hänen siskoaan ei saa vähätellä, kieltää tai kauhistella. Toivon mukaan edes hoitajat suhtautuisivat asiaan luonnollisesti. Mielenkiinnolla siis luin tämän postauksen :) jännä, mistähän teidän lapsi on tuon kuolemanpelon saanut mielensä päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua. Mä menen niin lukkoon näistä teidän kommenteista enkä osaa sanoa mitään kun en osaa itse edes ymmärtää. Olen siis pahoillani, kiitos että kirjoitit. Ja kiitos vinkeistä, kuulostaa fiksulta.

      Tsemppiä päiväkotiin!

      Poista
    2. Mulla kuoli oma sisko, ja olen myös saanut psykologilta apua siihen, miten asiasta puhuu lasten kanssa (4 v ja 2 v). Juurikin nuo vastaa siihen mitä kysytään- jutut on tärkeitä ja joskus yllättävän vaikeita. Joskus on hyvä kysyä lapselta, mahdollisimman neutraalisti, mitä tämä itse ajattelee asian olevan.

      Toinen tärkeä huomio oli, että esim 4 v lapsi elää hyvin vahvasti tässä hetkessä. Tyypillisesti kysymykset, jotka on muotoiltu yleisiksi, tarkoittavat tapahtuuko jokin asia nyt. Esim kun lapsi kysyy, "kuolenko minä.", se oikeasti pohtii kuoleeko tasan nyt. Mutta ei osaa sanoittaa tätä eroa, eikä edes ymmärrä sitä, koska ajan käsitteet ja niiden sisäistäminen ovat vielä liian vaikeita juttuja. Ja tällöin myös vastaus "Ei, sinä et kuole nyt" on sekä oikein, totta että riittävä.

      Näin siis itseäni viisaammat ovat minulle kertoneet.Ja jotenkin sitä onnistuu aina tuntemaan riittämättömyyttä näin isoista jutuista lapselle puhuessa... Ainakin mä onnistun.

      Poista
    3. Voi, osanottoni sinullekin, ja kiitos kommentista sekä vinkeistä. En ollut tajunnutkaan että Ykkönen voi oikeasti tarkoittaa _juuri nyt_! Täytyy muistaa.

      Mun täytyy kirjoittaa joku follow up tälle tekstille kun on tullut niin paljon hyviä kommentteja ja vinkkejä..

      Poista
  10. Mullakaan ei ole omakohtaista kokemusta lapsen kuolemasta, mutta tuntuu, että nimenomaan vastataan lapsen kysymyksiin ja kerrotaan mitä itse ajatellaan.
    Mun tyttärelle, kuudennelle lapselleni, tuli 8-vuotiaana kamala kuolemanpelko ja monesti nukkui meidän välissä, kun ei uskaltanut nukkua yksin omassa sängyssä. Kellään muulla seitsikosta ei ole ollut vastaavaa.
    Nyt syksyllä veljeni lasten mummo kuoli ja juttelin heidän lastensa kanssa asiasta. Lapset oli 5- ja 3,5- vuotta vanhoja. Kesällä kuoli myös koirani ja voimme näin helposti liittää mummon ja koiran yhteen. Juteltiin, että nyt mummo voi leikkiä koiran kanssa pallolla ja syödä herkkuja, kun ei voi tulla reikiä hampaisiin yms. Semmoista, että siellä nähdään edesmenneitä sukulaisia ja voi tehdä kivoja juttuja. Jokainen voi nimittää paikkaa miksi haluaa ja ajatella kuinka parhaaksi näkee, mutta pointti on se, ettei sitä paikkaa ja aikaa tarvitse pelätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli ihana ajatus, kiitos vinkistä!

      Poista
  11. Ja siis piti lisätä edelliseen, että tunteensa saa ja pitää näyttää rehellisesti. Tässäkin keskustelussa minä kyynelehdin ja sanoin, että on ikävä koiraani ja heillä saa olla ikävä mummoaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen mä itseasiassa sanoinkin, että kyllä se muakin joskus pelottaa.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.