Amazing Race lapsiperhe-edition

keskiviikko 24. joulukuuta 2014 Valeäiti 6 Kommenttia

Huh, perillä. Väsyneenä ja rähjäisenä, mutta perillä. Tämän hetken väsymys ja meidän etuaikaistettu joulumme johtui uusitusta tyhmyydestä: lähdimme vapaaehtoisesti kahden lapsen kanssa toiselle mantereelle, Kaliforniaan. Joulu se on sielläkin!

Viime kertaan verrattuna ennakoin tämän olevan aivan...öö lastenleikkiä. Ja niin se olikin. Pääosin.

Ensimmäinen, kahdeksan ja puolen tunnin lento meni itseasiassa aivan kuin aikana ennen lapsia: hitaasti ja tylsästi mutta varmasti. Kukaan ei oksentanut, keneltäkään ei tarvinnut vaihtaa vaatteita mehu- tahi kakkatahrojen takia, eikä kukaan itkenyt kyyneltäkään. Paitsi minä melkein, siihen päästään kohta. Ykkönen katsoi koko matkan Doraa / piirteli / hassutteli ja vain melkein sammui kun kone vihdoin rullaili portille JFK:llä. Kakkonen (ja Insinööri) otti yhdet miehekkäät, parin tunnin tirsat ja viihtyi loppuajan pädin kanssa. 

Toinen, kuuden tunnin lento oli vielä helpompi: Ykkönen simahti penkkiin jo ennen nousua ja Kakkonen katsoi osan lentoa niitä pädille ladattuja leffoja, kunnes nukahti rakasta elektronikkaansa puristaen. Minä torkuin muutamia power napeja, niin että pysyin juuri ja juuri tolkuissani. 

Niin, mitäs se minun melkein parkumiseni oli? Se oli pienehkö stressin purkautuminen. Stressi alkoi oikeastaan jo kotona, kun tajusin että vaihtoaikamme Losin koneeseen on 1,5h. New Yorkin lentokentällä. Maahantulotarkastus, check-in, laukkujen siirto, uusi turvatarkastus, kaksi lasta. Suomen aikaa kello 12 yöllä. Niin. 

Silloin vielä nauratti, kun meillä oli alle tunti aikaa tähän kaikkeen ja saimme "keltaliiviseltä ihmiseltä oranssin lapun". Tilanne, joka olisi voinut olla suoraan Amazing Racesta. Juoksimme ympäri kenttää oranssi lappu kourassamme merkkinä ihmisille kiireestä. Saimme uusia vihjeitä (kääntykää tuonne, menkää hissillä kolmanteen. Kyllä te ehditte!) ja jatkoimme tätä yhden perheen kilpailua läpi hallien, aina vain uusien keltaliivisten ihmisten ohi, lapset sylissä keikkuen, hauikset palaen. 

Se itku taisi ekaa kertaa olla oikeasti lähellä vasta silloin kun seisomme jovarmaansaatanakymmenettäminuuttia turvatarkastuksen takana odottamassa meidän kamoja, kirjaimellisesti juostuamme läpi koko valtavan lentokentän lapset sylissämme. 

Valumme hikeä, yskimme kuivaa ilmaa ja odotamme että saamme pukea taas kengät jalkoihin. Mitään ei tapahdu. Lopulta käyn melkein sanaharkkaa ärsyttävän virkailijan kanssa joka tiuskii että teillä on nesteitä täällä. Vitut on, anna ne kassit tänne, meillä on alle vartti aikaa ehtiä portille jonne on kuulemma 7 minuutin matka. 

Silloinkaan ei naurattanut kun se sama täti veti päälle "don't go there girlfriend" -ilmeen ja kaivoi kassista R-kiskan puolityhjän vesipullon. Hupsistasaatana. Vihainen mulkaisuni Insinööriin olisi voinut olla vielä aika paljon pahempi, ellei jäljellä olisi ollut vielä 12 minuuttia. (Ja silti teki mieli jäädä valittaa takaisin sille kyypille, joka edelleen melkein sormeaan heiluttaen bitchasi että "älkää käykö mulle valittaa kiireestä kun ite pakkaatte vääriä kamoja laukkuihin.")

Tultiin portille siinä määrin hyvissä ajoin (ainakin minuutteja ennen kuin se meni kiinni), että uskalsin käydä vielä hoitamassa jo tunnin verran pahasti vaivanneen pissahätäni. Siitä tuli kirjaimellisesti juosten kustu keikka: Amazing Race tyyliä jatkaakseni kävin vessassa, jonka ovi ei toiminut ja jossa oli viimeksi käynyt joku ällömuija kyykkypissalla. Ja sillä oli ollut menkat. Olkaa hyvät. 

Siis se itku. Se meinasi puskea siinä vaiheessa kun istuin kurkku kipeänä, kädet kantamisesta ja stressistä täristen lentokoneen penkillä, jonka sijaintia oli kolme kertaa vaihdettu, että päästäisiin lasten viereen istumaan. Silkasta helpotuksesta. Kaikki hyvin, vihdoin!

Koska olen varsinainen ilopilleri, enkä stressaa mistään ikinä, voin tässä vaiheessa muistella, että viimeksihän se matka oli ihan karmea. Mutta että paljon, paljon pahempi oli kuitenkin se jet lag.

Sitä odotellessa, Kalifornia kuittaa. 

Huh, perillä. Väsyneenä ja rähjäisenä, mutta perillä. Tämän hetken väsymys ja meidän etuaikaistettu joulumme johtui uusitusta tyhmyydestä: l...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

  1. Ihanaa lomaa!

    Mä jaan tässä hyvin vastaavanlaisen kokemuksen kun lennettiin New Yorkista vaihdolla San Franciscoon. Oli aika kiire, vaihto tais olla jotain 2 h siitä kun Finnair rullasi Ameriikan maille. Me päästiin ohituskaistalle ilman lappuja koska puhun USAn duunarien virallista kieltä espanjaa, mutta juoksemiseksi meni. Toivottiin, että oltaisiin myöhästytty niin oltais voitu olla vähän Nykissäkin. Kun päästiin lopulta viime minuuteille koneeseen (kun oli ensin yhden matkalaisen paikka jo annettu pois), se lähti lopulta 6 tuntia myöhässä. No niin, sain purkautua, kiitos.

    Vielä kerran, ihanan aurinkoista joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tota mä pelkäsin koko ajan! Olin _ihan_ varma että jäädään sit koneessa jumiin. MÄkin olen kerran istunut nimittäin Nykin koneessa kuusi tuntia siihen kahdeksan jo lennetyn päälle. Täällä voi todella käydä mitä tahansa.

      Poista
  2. oih tuleepa mieleen yks jos toinenkin oma ei niin kiva matkamuisto :D

    mutta hienoa että ehditte!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tässä on aikaa kerryttää niitä hyviäkin matkamuistoja :)

      Poista
  3. Joulu New Yorkissa ei kuulosta pahalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tota en tullut ajatelleeksi! :D Toisaalta olisi ollut aika köyhä joulu lahjojen suhteen ja olisi voinut horjuttaa hyvin alkanutta huijautsa joulupukista...

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.