Kolminkertainen uhmaikä

lauantai 15. marraskuuta 2014 Valeäiti 18 Kommenttia

Olen vähän hukassa kasvatuksellisella tiellä, pitkästä aikaa. Havahduin tänään siihen, että Insinöörin aikomus lähteä puoleksi tunniksi pois kotoa juuri lounasajan kynnyksellä sai minut lievään paniikkiin. "En mä selviä näiden kanssa ruoanlaitosta yksin", ajattelin. Ja ihan syystä. Ruoka oli edelleen laittamatta kun Insinööri tuli takaisin.

Syitä on kaksi, yksi per lapsi. Kakkosella on menossa kaikkien aikojen oidipus-kompleksi, joka joko liittyy kipsiin tai sitten ei (todennäköisesti ei mutta kipsi pahentaa sitä). Ihan kaikkeen kelpaa vain ja ainoastaan äiti, ja äidin sylissä pitäisi olla vähintään 80% ajasta. Isi ei kelpaa maidon kaatajaksi, kadonneen pallon hakijaksi, syöttötuoliksi tai tietenkään lohduttavaksi syliksi. Emme tietenkään aina anna periksi tämän despootin vaatimuksille, mutta yleensä on helpompaa taipua ja kantaa tuota mteristä haukea kuin kuunnella sitä 5-500 minuutin raivohuutokonserttia.

Sitten se toinen. Se ei kuulosta yhtään MLL:n kuvailemalta tasaantuneelta tyypiltä, joka osoittaisi rakkautta ja ihailua vanhemmilleen mahtipontisesti. Enemmän se on se tyyppi, joka haistattaa mutsilleen pitkän peen juuri ennen kuin syöksyy huoneeseensa, pamauttaa oven perässään rikki ja alkaa vetää röökiä. Tuijotan tuota neljätoistavuotiaan oloista neljävuotiastani, enkä voi kuin kysyä "mikä sua vaivaa?". Useimmiten myös ääneen.

Kyllähän minä ymmärrän, että tässä on nyt tasapuolisesti valtavan mustat sukat jalassa. Mutta ei se tarkoita että sitä silti jaksaisin. Multa oikeasti loppuu sanat, jaksaminen, kasvatustaidot ja maltti kesken kun yksi on juuri vinkunut kipsinsä kanssa syliin ja sen seurauksena toinen juoksee meitä päin hampaat irvessä ja aikoo tehdä _jotain_. Puhu siinä sitten järkeä ja sanallistaa tunteita kun näyttää siltä että saadaan kohta kumpikin turpaan Kakkosen kanssa.

Helpoimmillaan tilanne on se, että Ykkönen sekoilee jotain omia juttuja, puhuu teennäisesti vauvakieltä eikä katso silmiin ollenkaan ja Kakkonen pyytää vain kerran minuutissa syliin. Pahimmillaan kantelen yhtä joka käskyttää hakemaan palloa ja tiuskin toiselle tavaroita heittelevälle että "siis mikä sua oikein vaivaa?".

Kukaan meistä ei taida käyttäytyä juuri nyt ihan ikänsä mukaisesti. Dear Eki, mihin rakkaat lapseni hävisivät ja milloin ne tulee takaisin? Milloin meillä taas kikatellaan ympäri taloa juosten ja välillä äitiä halaten? Vai kuulenko vielä pitkään ilmeettömästi todettua "mä en ainakaan rakasta ketään"?

Kipsin poistoon TJ3. Just sayin'.

Olen vähän hukassa kasvatuksellisella tiellä, pitkästä aikaa. Havahduin tänään siihen, että Insinöörin aikomus lähteä puoleksi tunniksi pois...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

  1. > Tee omia juttuja, minkä lapsilta pystyt, mutta lasten "seurassa". Lue tabletilta blogeja, treenaa vatsoja. Jos lapset tulee vinkumaan, sano "äiti tekee tässä olohuoneen matolla vatsoja, mitä sinulla mielessäsi". Jos ne haluaa että haet pallon, sano että et halua koska teet vatsoja ja lapsi saa tulla vaikka päälle lisäpainoksi. Et torju, mutta osoitat että teet nyt muuta.

    Parhaassa skenaariossa ne menee pian tekemään omia juttujaan tai kiehnäävät vieressä, pahimmassa seuraa pitkä protestihuuto tai muu vastaava. Lähinnä ajatuksena on se, ettei odota mitään kivaa heiltä päin, mikä vähentää turhautumista.

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeinen lause on oikein fiksu neuvo, muuten tässä oli muutama epäkohta tai lähinnä noi vatsalihakset :D mutta kas, niin kuin aina ennenkin, tämän tekstin kirjoittaminen maagisesti auttoi! Taisi käydä just niin että luovutin, avauduin ja hellitin siten tilanteen parempaan.

      Poista
  2. Kiitos, en ole suossa yksin. nim. 20kg 3,5 vuotias "hauki" kainalossa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oijoi, siinä on jo enemmän voimaakin tossa sun hauessa. Tsemp!

      Poista
  3. Ihanaa et muillaki. Meilä O käyttäytyy kuin Ykkönen ja Ukko on Kakkonen ilman kipsiä. Saman ikäsiähän he ovat. Mitään muuta järkevää sanottavaa ei ole kuin, että kyllä se joskus helpottaa. Sit ku alkaa seuraava vaihe :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän se on :) ja tämä tosiaan helpotti, heti kun kirjoitin tän ja otin itse etäisyyttä! Seuraavana päivänä ne leikki kaksi tuntia itsekseen saunassa. Ohhoh.

      Poista
  4. Meilläkin alkoi ennen niin "helpolla" lapsella kauhea vastustus, veljen härnääminen, riidan haastaminen ja muuten vaan uhittelu kun tuli neljä vuotta mittariin... onko tuo sitten myöhästynyt uhmaikä vai mikä, ei myöskään tämä äiti ymmärrä. Monta kuukautta ollaan tätä jo katseltu, mutta ehkä se taas tästä tasoittuu... Tsemppiä teille, ja eiköhän se kipsin poisto ainakin vähän auta asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän niitä uhmavaiheita aina tulee, oliko se nyt 7kk välein vai mikä se oli? Joskus jaksaa ja joskus ei. Sit kun on kaks päällekkäin ja itselläkin kiristää niin tilanne on pedattu. Yh. Tsemppiä sinnekin!

      Poista
  5. Ei paljon sua lohduta, että mua lohdutti. Sama meno meillä. Satu

    VastaaPoista
  6. Jus samaa olen miettinyt kun olen lukenut noita MLL:n ja muita. Meilläkin uhmaa oli hyvin vähän ilmassa, mutta kaikki paukahti sitten veljen syntymän myötä päälle siinä neljän ikävuoden pintaan. Ja sillä tiellä ollaan..... puuuh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisaruksen syntymä on tietysti oikeesti aina aika paha. Meillä se meni helposti sinänsä kun ykkönen oli niin pieni. Toivottavasti teillä tasaantuu pian!

      Poista
  7. Hain juuri kirjastosta "Uhmakirja"-opuksen. Vaikuttaa lupaavalta. Samassa suossa siis ollaan, vaikka taloudessa onkin vain yksi pieni uhmaaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on jossain joku, pitäökin lukea se, hyvä kun muistutit!

      Poista
  8. Voihan uhma.

    Niitä uhmakausia, kun meinaa omat keinot ja jaksaminen loppua, taitaa tulla niin kauan kuin lapsi ylipäänsä kotona asuu. Ainakin meillä on ollut 1-, 2-, 3-, 4-, 6- ja 9-vuotiaita uhmiksia. Viisvuotiaat on muistaakseni olleet aika helppoja ja toistaiseksi myös ihan pikkukoululaiset...mutta tilanne voi vielä muuttua. ;-) Ehdottomasti hankalin vaihe ikinä taisi meillä olla esikoisen eskariuhma. Sen voittanutta ei ole tullut sittemmin. Huhhuh!

    Onneksi ne uhmakaudet myös menee välillä ohi. Sitä odotellessa ei auta kuin keskittyä hengittelemään, tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Myös oma aika ja hetket vain itselle tuntuvat erityisen arvokkailta niinä aikoina, kun jo muutama minuutti jälkikasvun seurassa saa savun nousemaan korvista. Itse pakenen kernaasti lenkille, kauppaan tai vaikka yläkertaan ripustamaan pyykkejä tarvittaessa useamman kerran päivässä. Puoliso on juonessa mukana ja saa myös omat "pakoreissunsa".

    Toisaalta isompien lasten kanssa on sillä tavalla helpompaa, että niitä voi jo käskeä häipymään vähäksi aikaa pihalle tai poistumaan omaan huoneeseen kunnes käytös muuttuu. Tai voi itse sanoa, että "sori, nyt en jaksa enempää, palataan asiaan." Tuommoisten alle eskari-ikäisten kanssa minä en ainakaan ole pystynyt poistumaan tilanteista, koska koen, että lapsen turvallisuudentunne on ensisijaisen tärkeä asia. Tämä tietty riippuu vähän lapsistakin. Meidän ovat suht herkkiä...

    Ylipäänsä rajojen vetäminen muuttuu minusta helpommaksi vähitellen. Siis sen suhteen, mitä lapselta sietää. Joku alle 5-vuotias ei vielä oikeasti tajua, millaista käytöstä häneltä voidaan odottaa eikä osaa sillä tavalla "mennä itseensä". Eikä tarvitsekaan. Pienen lapsen aikaperspektiivikin on sellainen, että tilanteisiin on turha palata ainakaan kovin yksityiskohtaisesti paljon jälkeenpäin. Isomman kanssa voidaan puida tapahtunutta enemmän sitten kun on rauhoituttu - ja välillä jonkinlaista oppimistakin tapahtuu. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, ihana kuulla että tähän touhuun saattaa jossain vaiheessa tulla myös lupa sanoa "nyt en jaksa sua"! Kiitos!

      Poista
    2. Meillä tähän asti EHDOTTOMASTI pahin ikä on esikoisen 5. Se tosin lähenee jo kuutta, joten menee ehkä tohon "eskariuhmaan". Jotain ihan ennennäkemätöntä ja täysin puskista.

      Kukaan ei varoittele näistä ennen lapsien tekemistä. Aina puhutaan vaan siitä kuuluisasta 2-3-vuotiaiden "hakaan päätäni seinään" iästä. Tässä viisivuotiaan kamaluudessa on paljon pahempia juttuja kun ei enää satuteta vaan itseään. Huonekalut ja lelut lentelee, oveen on tullut reikä ja pikkuveljen kitara on rikottu heittämällä. Kirosanat, läpsiminen ja haukkuminen. Nice. Ja kun luultiin, että handlataan nää jutut jo, ni paskanmarjat. Nyt on kaikki neuvot tarpeen ja onneksi niitä mm. neuvolan kautta onkin tarjolla...

      Mutta niinhän se menee, että kaikilla lapsilla on eri iässä ne pahimmat vaiheet ja eri mittakaavassa.

      Poista
    3. Ei. Kieltäydyn ottamasta tätä vastaan.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.