Katse pallossa ja kädet perseeseen!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014 Valeäiti 8 Kommenttia

Ihana jengikaverini (toim.huom: koris- ei katu-) Laura kirjoitti hienon taannoin kolumnin joukkueurheilun parhaista puolista. Sen ja tämän aamun korismatsin myötä aloin miettiä yhtymäkohtia joukkuelajien ja liike-elämän välillä. Vaikka ne osin aika ilmiselviä ovatkin, minulle ne ovat merkityksellistä, koska viihdyn kummankin parissa erinomaisesti. Seuraa kymmenen heikohkoa analogiaa joukkueurheilun ja tiimityön välillä.

1. Tarvitaan sekä kestävyyttä että räjähtävyyttä
Koris on juoksulaji. Matsin aikana on jaksettava juosta kenttää yhä uudestaan läpi, ja toisaalta pitää löytyä paukkuja yllättäviin käännöksiin, hyppyihin, kumarruksiin ja jopa hetkellisiin painiotteisiin. Sama juttu työelämässä. Perusduuni pitää olla kunnossa, powerpointtia on hakattava ja exceliä täytettävä. Silti pitää löytyä paukkuja ajoittaisiin repäisyihin, kun juostaankin kymmenen tuntia putkeen tai tehdään uusi verkkosivu viikossa. Joskus esitys valmistuu taksissa, ja siihen auttaa vain vuosia kestänyt per(u)skunnon kasvattaminen.

2. Puolustus on paras hyökkäys
Olemme joukkue ilman liigaa, ulkona divareista tai edes mammaliigoista. Paperilla siis jokainen joukkue on meitä vahvempi joukkue. Jokaiseen otteluun pätee kuitenkin sama sääntö: jos puolustat hyvin, tarkasti ja rikkomatta, toisen jengin on todella paljon vaikeampi voittaa. Älä anna helppoja pisteitä.

3. Vanhoja mestaruuksia ei muista kukaan
Se on kiva jos olitte tosi kovia vuonna 96, tai jos firmasi teki kerran sen yhden tosi hienon mobiilisovelluksen. Kyllä siinä hetken paistattelee. Mutta aika äkkiä pitää päästä uusiin voittoihin kiinni, ettei elämä ole pelkkää 95 nevafögetiä.

4. Korin jälkeen on juostava takaperin ja laitettava hymy pyllyyn
Teit juuri uskomattoman sinkoheiton joka menikin vahingossa sisään. Voitit ison tarjouksen. Hyvä sinä. Ja nyt, pyyhi se hölmön onnellinen virne kasvoiltasi ja keskity oleellisen. Käänny jo puolustamaan. Vastustaja tulee takaasi entistä kovemmalla nälällä ja tekee helposti yllätyksiä omassa erinomaisuudessaan paistatteleville onnistujille. (Mutta muista jossain kohtaa juhlia).

5. Yhteistyö ratkaisee, ei tähtipelaajat
Ei sillä, tähtipelaajia on kiva olla tallissa. Mutta jos niiden rinnalla ei ole neljää toisiaan katsovaa, kuulevaa ja tukevaa pelaajaa, nekään eivät pysty ihmeisiin. Ne tiimit, joissa pelaajat keskittyvät tekemään toisilleen loistosuorituksen paikkoja, pärjäävät ihan hiton hyvin. Ja ne joissa tähdätään vahvoihin yksilösuorituksiin, ovat joukko freelancereita huonolla motivaatiolla ja tylsillä pikkujouluilla.

6. Nälkäiset voittaa
Koriksessa ja verkkobisneksessä tulee usein sellaisia hetkiä, että hyökkäys on ns. menetetty. Vastustaja lähtee juoksemaan pallon kanssa kohti omaa päätä, valmistautuen hyökkäykseen. Keskivertopelaaja juoksee tässä vaiheessa nöyränä kohti puolustusta. Voittava tarraa takaapäin kiinni ja vie pallon. Nälkäiset hamsterit, kuten ihanat joukkuetoverini Minna, Vero ja Heidi, voittavat yllätttävän usein. Ilme päälle ja palloon kii!

7. Nopeat vaihdot
Ketään ei kannata juoksuttaa kuoliaaksi. Jokainen tarvitsee välillä huilia. Yleensä sitä enemmän mitä vähemmän ne sitä itse pyytää.

8. Se ei ole henkilökohtaista
Joskus päät törmää yhteen ja toisen pinni tekee toiselle mustan silmän. Sitä on kohteliasta pyytää anteeksi, mutta ei kannata itseään liikaa soimata - koris on kontaktilaji. Näin sitä rahaakin tehdään: puhtaatkin pelaajat tölvii välillä toisiaan, mutta se on vain bisnestä. Jääpussia silmään ja uutta kohti!

9. "Kädet perseeseen”. Play nice ja kunnioita vastustajaa. Koriksessa puolustaessa on pidettävä perse alhaalla ja kädet kurissa (eli kädet perseeseen, niin kuin toverini eilen vaihtopenkiltä kentälle kajautti). Silloin kun koriksen pelaajan taidot ja vauhti jäävät puutteelliseksi, sitä korvataan rikkomalla, ts. koskemalla vastustajaan käsillä tai jaloilla. Toimii ehkä hetkellisesti pahimman paineen alla, mutta kostautuu jossain kohtaa peliä vapaaheittoina. Saman olen huomannut duunissa. Vaikka bisnes välillä (usein) onkin aika karua pudotuspeliä, pitkällä tähtäimellä fair play jengit pärjäävät parhaiten. Likaisesti pelaavista, taidoissaan puutteellisista, jengeistä jää aina jossain kohtaa jollekin paha maku suuhun ja maine leviää. Lisäksi: älä ikinä aliarvioi kilpailijaa hakemalla helppoja haukkuja heidän julkisista caseistaan. Muista että ne sai sen casen, sinä et.

10. Unohda tuomaripeli
Ei ne ikinä vihellä hyvin. Tarjouskilpailut ei ikinä perustu puhtaasti pätevyyteen. Koita päästä sen yli. Siitä marmattaminen tekee sinusta vain aggressiivisemman, silmätikkuna pidetyn pelaajan jonka oma keskittyminen harhailee pallon ja vihellysten välillä. Keskity tekemään oma duuni oikein, kunnioita vastustajaa ja muista että elämä on epäreilua - mutta onneksi ajan myötä tasaisesti kummallekin puolelle.

+1 Ole ylpeä.
Aina ei onnistuta. Mutta sen kerran kun onnistutaan, ole siitä nyt sitten hitto ylpeäkin. Tänään minä olen niin ylpeä etten housuissani pysy: meidän ihana, semisti kotikutoinen jengi pelasi tänään puhdasta, kaunista, oikeaoppista ja helvetin hyvää koripalloa ja otti sillä ansaitusti uransa ensimmäisen voiton komeilla lukemilla 14-43. Hölmö hymy ei ole ajan loppumisen jälkeen hävinnyt. Ollaan me kyllä upeita, voi hyvänen aika sentään!

Ihana jengikaverini (toim.huom: koris- ei katu-) Laura kirjoitti hienon taannoin kolumnin joukkueurheilun parhaista puolista. Sen ja tämän ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vanha nainen bussissa

torstai 27. marraskuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Tänään vanha nainen tarjoilee teille harvinaisen herkun, bussimatkan, avulla syntyneen sosiaalisen huomion: esiteinit ehkä viettää kaiken ajan netissä, mediaansa vauhkosti kuluttaen, mutta. 

Ne pystyy tekemään samaan aikaan muutakin! Tossa nyt istuu joku 12v tyttö jolla pyörii mikälie vlogi kännykässä jatkuvasti, mutta se käy samalla täysin keskittynyttä keskustelua tätinsä kanssa. Vilkaisee välillä (ei silloin kuin toinen puhuu) kännykkää ja sitten taas kysyy siltä toiselta jotain. Katsoo silmiin, hymyilee, kuuntelee. Sillä ei harhaudu katse ollenkaan tohon vangitsevan välkkyvään ruutuun niin kuin mulla. 

Niin mitä olinkaan sanomassa.

Aivan. Että onkohan se sittenkin niin että tämä "pää kumarassa surkeaa seuraa" -syndrooma onkin vain meillä elareilla, jotka ei osata keskittyä asioihin vaan vähän? Ehkä se onkin vain me jotka mennään aivan omaan umpioomme jos edessä pyörii digiä? Ehkä nää sukupolvi Ö tyypit osaakin hallita median kulutustaan?

Oota hetki, mä tarkistan vaan yhden jutun. 

Joo elikkäs. 

Unböliböli, taisin juuri todistaa olevani aivan helvetin vanha. 

Puhun eri sukupolvista ja ihmettelen niiden käyttäytymistä kuin mitäkin orankeja tutkisin. 

...Ja ajan muuten kohta pysäkkini ohi kun naama on niin tiukasti kännykässä. Kerrankos sitä. 

Hei uusi Insta-kuva! 

Tänään vanha nainen tarjoilee teille harvinaisen herkun, bussimatkan, avulla syntyneen sosiaalisen huomion: esiteinit ehkä viettää kaiken aj...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Väsyeneiden olkapäiden kerhon kokoontumisajot

Valeäiti 0 Kommenttia

"15.54... Jos halutaan ehtiä sinne ajoissa, sun pitää Ykkönen nyt hypätä vaunujen kyytiin". 

Maanista juoksukävelyä ohi lätäköiden, loskakasojen ja väkijoukon. Vatsataudista toipuva puuskuttaja. Ystävällisen määrätietoista etenemistä Stokkan kulmalta ihan Aleksille asti. Ohi turistien ja hölmöjen ongelmakeskeisten ihmisten ("siis tää on ihan kauhee tää tungos"). 



Olkapäillä keikkuvia malttamattomia, väsyneitä hartioita iseillä ja äideillä. Pientä vilua ja lopulta juuri meille sopiva kolo tien vierestä. Hämmästelyä - miten täällä onkaan näin paljon ihmisiä? Uuh, nyt meni valot päälle, onpa ne hienot!

Lopulta, kaiken sen vartin odotuksen jälkeen: Myyrä, koiria, laulavia lapsia, mainoksia, Instrumentarium, paloautoja...ja lopulta se odotetuin. Joulupukki vilkutti mennessään ohi niin nopeasti ettei kamera pysynyt perässä, saatika toivelistat. 

Ensi vuonna uudestaan. Ehkä.











"15.54... Jos halutaan ehtiä sinne ajoissa, sun pitää Ykkönen nyt hypätä vaunujen kyytiin".  Maanista juoksukävelyä ohi lätäk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kiitos rakas Ykkönen

lauantai 22. marraskuuta 2014 Valeäiti 7 Kommenttia

Yksi ehdottomasti suurimmista rakkauden aiheista Ykkösessä on sen loppumaton hoivavietti. 

Tietysti se on välillä vähän rasittavaakin. Kaksi nukenvaunua ei riittäisi mihinkään ja koiria pitäisi olla vähintään kolme. Joulupukille on lähdössä aikamoinen lista ihan järkyttäviä lelu-lelukoiria ja nukke pitää aina pukea ennen tarhaa. 

Mutta tämän päivän perusteella olisin valmis ostamaan sille vaikka viisi nukkea ja kuusi koiraa. Tuossa se istuu ja leikkii itsekseen sillä aikaa kun minä toivun siitä saamarin vatsataudista* ja Insinööri nukkuu omansa alkua pois. 


Ei valituksen sanaakaan, vaikka tämä lauantai on ollut varmaan historian tylsin. Se vain jakelee haleja, rakentaa koirankoppeja ja katselee itsekseen Halinalleja. 

Ihanaihanaihana. 

(Ja tää tauti on kamala.)

*muistinko kertoa että saatuaan kipsin vihdoin pois, Kakkonen palasi tarhaan ja oksensi heti ekana yönä? Jep. Reilut kortit jaettu sille. 


Yksi ehdottomasti suurimmista rakkauden aiheista Ykkösessä on sen loppumaton hoivavietti.  Tietysti se on välillä vähän rasittavaakin. Kaksi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Nyt on hyvä

tiistai 18. marraskuuta 2014 Valeäiti 10 Kommenttia

Lupasin pyhästi mennä tänään kymmeneltä nukkumaan. Kun nyt sitten otetaan huomioon, että aloitan tämän kirjoittamisen 22.01, voimme varmasti kaikki hyväksyä sen etten luo yhtenäistä tekstiä, vaan kerron vaan teille liudan asioita joista olen just nyt tosi iloinen. 

Kipsimies on historiaa! Käytiin tänään Insinöörin ja Kakkosen kanssa näyttämässä pitkää nenää Lastenklinikalle. Että hähhää, tänään me ei ollakaan hädässä vaan juhlimassa. Homma hoitui nopeasti, tehokkaasti ja hauskasti (ks. seuraava kohta) ja pikkumies seisoi omin jaloin jo alle tunnissa kipsin poistosta. Illalla se työnsi jo kahden vaunun systeemillä kamaa pitkin lattiaa, nosteli tavaroita lattialta ja nukahti lopulta kippurassa sänkyynsä. Ennustan juoksuaskeleita huomiseksi. Enkä ihan heti unohda sitä hetkeä kun sain ton pienen ruikulan pitkästä aikaa kunnolla syliin. 

Oliko se aiemminkin näin pieni ja laiha?
Onko se aina näyttänyt vanhainkodin asukilta veluuripukuineen?

Sairaalaklovnit. Jostain röntgenin nurkan takaa kuului ihmeellistä puhetta ja vähän kitaran rämpytystä. Sitten oudon näköinen lääkäri kurkkasi odotushuoneeseen, veti naaman mutrulle ja poistui "huomaamattomasti peruuttaen", hiljaa toverilleen vinkuen "apuaaaa siellä on kauheasti ihmisiä!". Varttia myöhemmin viisi pientä murtumapotilasta ja niiden vanhemmat oli unohtaneet luutumiset, röntgenit ja pelot kun kaksi ihanaa hahmoa puhalteli saippuakuplia, jutteli hassuja ja teki nenistään outoja ääniä. Koko odotushuone rätkätti naurusta ja minä melkein itkin liikutuksesta. Että joku on noin lahjakas. Että se joku jaksaakin kierrellä tosi kipeiden ja vähemmän kipeiden lasten luona, tekemässä siitä vaikeasta päivästä hetkeksi helpomman tai ehkä jopa hyvän. KIITOS tri Hösselström ja NuppuKukkanen, olitte ihania. 

Me <3 Sairaalaklovnit.

Tanssitunnit. Ja erityisesti niiden joulunäytökset. Voi hyvänen aika. Kahdeksankohan niitä pieniä tonttuja oli, en muista, mutta ei niistä ainakaan yksikään taaskaan tehnyt ihan niin kuin piti. Erityisen paljon sydäntä lämmitti oma tytär ylipäänsä tietysti, mutta tänä vuonna myös siitä syystä että tanssiin kuului selkeästi ns. freestyle-hetki, jonka se otti t o s i s s a a n. Sillä aikaa kun muut lapset seisoi lähes paikallaan, se ampaisi koko näyttämön kiertävälle lentoradalle, jossa se käsi vyötäröllä pomppi menemään ja heilutteli päätään. Pieni tyttöni oli niin täynnä tanssin iloa, että päätin siitä hetkestä jättää sen tanssitunneille niin moneksi vuodeksi, että siitä katoaa kaikki ilo. Ei kun, siis. Siis jatkaa niitä tunteja. 

Töihin. Lapset menee huomenna tarhaan, minä ja Insinööri töihin. Minä pääsen toimistolle, jossa en ole kai kahteen viikkoon käynyt. Ja ihan uskomaton juttu: mulla ei ole palaverin palaveria. Eikä jokaisesta tunnista tarvitse ottaa tuskaa ("nyt Insinöörin pitäisi jo päästä töihin, nyt pitää jo vapauttaa Mummi") vaan voin ehkä jopa syödä rauhassa lounaan kavereiden kera. Niin siistiä. 

Siisti keittiö. Kotonakin on niin siistiä. Vielä siistimpää tämä on siksi että tämä ei ole minun ansiotani! Sillä minä olen uratykki jolla on mahtava luottopakki miehenä. Sillä aikaa kun meikä huiteli asiakkaalla ja tuijotin palavereissa Insinööriltä tulevia vastaamattomia puheluita, tuo karvainen kodinhenki hoiti lapset, siivosi kämpän ja teki ruokaa. Huomenna sekin pääsee onneksi töihin, loppuu tämäkin luksus. 

Rakkaalla naisella on monta nimeä. Siellä kotona odotti tänään myös pienet kipsibileet. Kun raahauduin töistäni kuin mikäkin elättäjä, pöydän ääressä istui jo iso joukko tyyppejä. Ne tervehti porukassa minua erilaisilla nimillä, alkaen siitä Kakkosen kiljaisemasta "äiti!!!" - huudosta. Sen jälkeen yksi huusi "vaimo", toinen "sisko", joku siihen perään "kummitäti" ja yhden puolesta naurettiin jo kaikki että "miniä". Puuttumaan jäi vain Ykkösen normaalisti käyttämä, hellittelynimistä hienoin: etunimi. 

Antibioottien loppu ja urheilun alku. Kakkoselta ja minulta loppuu kummaltakin huomenna antibioottikuurit. Edessä on siis optimistisesti ainakin kaksi päivää terveyttä, hurraaaaa!!! Torstaina menen koristreeneihin ja pelaan niin että naama menee valkoiseksi ja happi loppuu. Todellakin. So worth it. 

Menen tänään aikaisin nuk...oh fuck. Unohda. 

Lupasin pyhästi mennä tänään kymmeneltä nukkumaan. Kun nyt sitten otetaan huomioon, että aloitan tämän kirjoittamisen 22.01, voimme varmast...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kolminkertainen uhmaikä

lauantai 15. marraskuuta 2014 Valeäiti 18 Kommenttia

Olen vähän hukassa kasvatuksellisella tiellä, pitkästä aikaa. Havahduin tänään siihen, että Insinöörin aikomus lähteä puoleksi tunniksi pois kotoa juuri lounasajan kynnyksellä sai minut lievään paniikkiin. "En mä selviä näiden kanssa ruoanlaitosta yksin", ajattelin. Ja ihan syystä. Ruoka oli edelleen laittamatta kun Insinööri tuli takaisin.

Syitä on kaksi, yksi per lapsi. Kakkosella on menossa kaikkien aikojen oidipus-kompleksi, joka joko liittyy kipsiin tai sitten ei (todennäköisesti ei mutta kipsi pahentaa sitä). Ihan kaikkeen kelpaa vain ja ainoastaan äiti, ja äidin sylissä pitäisi olla vähintään 80% ajasta. Isi ei kelpaa maidon kaatajaksi, kadonneen pallon hakijaksi, syöttötuoliksi tai tietenkään lohduttavaksi syliksi. Emme tietenkään aina anna periksi tämän despootin vaatimuksille, mutta yleensä on helpompaa taipua ja kantaa tuota mteristä haukea kuin kuunnella sitä 5-500 minuutin raivohuutokonserttia.

Sitten se toinen. Se ei kuulosta yhtään MLL:n kuvailemalta tasaantuneelta tyypiltä, joka osoittaisi rakkautta ja ihailua vanhemmilleen mahtipontisesti. Enemmän se on se tyyppi, joka haistattaa mutsilleen pitkän peen juuri ennen kuin syöksyy huoneeseensa, pamauttaa oven perässään rikki ja alkaa vetää röökiä. Tuijotan tuota neljätoistavuotiaan oloista neljävuotiastani, enkä voi kuin kysyä "mikä sua vaivaa?". Useimmiten myös ääneen.

Kyllähän minä ymmärrän, että tässä on nyt tasapuolisesti valtavan mustat sukat jalassa. Mutta ei se tarkoita että sitä silti jaksaisin. Multa oikeasti loppuu sanat, jaksaminen, kasvatustaidot ja maltti kesken kun yksi on juuri vinkunut kipsinsä kanssa syliin ja sen seurauksena toinen juoksee meitä päin hampaat irvessä ja aikoo tehdä _jotain_. Puhu siinä sitten järkeä ja sanallistaa tunteita kun näyttää siltä että saadaan kohta kumpikin turpaan Kakkosen kanssa.

Helpoimmillaan tilanne on se, että Ykkönen sekoilee jotain omia juttuja, puhuu teennäisesti vauvakieltä eikä katso silmiin ollenkaan ja Kakkonen pyytää vain kerran minuutissa syliin. Pahimmillaan kantelen yhtä joka käskyttää hakemaan palloa ja tiuskin toiselle tavaroita heittelevälle että "siis mikä sua oikein vaivaa?".

Kukaan meistä ei taida käyttäytyä juuri nyt ihan ikänsä mukaisesti. Dear Eki, mihin rakkaat lapseni hävisivät ja milloin ne tulee takaisin? Milloin meillä taas kikatellaan ympäri taloa juosten ja välillä äitiä halaten? Vai kuulenko vielä pitkään ilmeettömästi todettua "mä en ainakaan rakasta ketään"?

Kipsin poistoon TJ3. Just sayin'.

Olen vähän hukassa kasvatuksellisella tiellä, pitkästä aikaa. Havahduin tänään siihen, että Insinöörin aikomus lähteä puoleksi tunniksi pois...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaksi hurraahuutoa ja yksi iso kirosana

perjantai 14. marraskuuta 2014 Valeäiti 6 Kommenttia







Yksi hurraahuuto sille, että elämä voittaa. Minulla ja Kakkosella. Kakkonen on kipsipotilas (TJ4!) jolla on 2 x korvatulehdus ja 2 x silmätulehdus. Kiva kombo. Minä taas olen korvatulehdustoipilas, oman elämänsä idiootti, joka ei tajunnut levätä viime viikolla ja joutui siten pakkolepoon tällä. Tänään näyttää jo siltä että pysyn hengissä, vaikkakin kaikki yli kolmenkymmenen askelen askareet vaativat pötkötystaukoa. Tämän hurjan energiabuustin avulla sain vihdoin aikaan kuvien siirtämisen kamerasta toiselle koneelle. 

Sille siis toinen hurraa, nyt kamera on taas käytössä! Yllä muutamia muistikortin syövereistä löytyneitä muistoja.

Kolmas hurraahuuto jää saamatta ja sen tilalle laitetaan joku oikein mehukas kirosana pienen marttyyri-itkun saattelemana. Kävi nimittäin niin, että tämä flunssahörhö tumpeloi jotenkin aivan helvetisti (ja monta eri kertaa!) ja onnistui hävittämään satoja kuvia viime kesästä. 

Sinne meni Ykkönen ja huikea onnihymy hepan selässä, sinne meni Kakkonen kavereineen iltakylvyssä vannoissa kalliolla ilta-auringossa ja sinne meni lapset uikkareissaan kottikärryn kyydissä matkalla mökin viereiselle uimarannalla. Ja vaikka mitä muutakin ihanaa muistoa kesästä. 

Jos tässä nyt käy niin, että niitä kuvia ei ihan oikeasti enää löydy, otan ensinnäkin ihan kunnon itkuhuutopotkuraivarit. Sitten kun ryhdistäydyn, käytän vapautuneen energian siihen, että otan entistä enemmän kuvia ja opettelen tämän perkeleen kuvien purkamisen kunnolla. 

You have my word. 


Yksi hurraahuuto sille, että elämä voittaa. Minulla ja Kakkosella. Kakkonen on kipsipotilas (TJ4!) jolla on 2 x korvatul...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Tomaatteja, sorminukkeja ja vaikeita kysymyksiä - Leluteekin filosofiakahvila

lauantai 8. marraskuuta 2014 Valeäiti 4 Kommenttia

"Mutta onko itseasiassa edes toivottavaa että meidän koko maailma olisi oikeudenmukainen?"

Siinä me istuttiin, kahvikupit kädessä jäätävän kylmässä elementtitalossa. Katselin seinälle askarreltuja MLL:n iltapäiväkerhon ohjelmia ja mietin niin että päässä sauhusi. Ympärilläni lenteli huikean mielenkiintloisia näkemyksiä neljältä minulle täysin tuntemattomalta ihmiseltä. tai no, olimmehan me tunnin verran ihmetelleet miten Sammakon ja Kissan olisi ne tomaatit kannattanut jakaa. Mutta niin se vain meni että tämä yksi puolituntinen ihan erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa oli yksi herättelevimmistä pitkään aikaan. Keskustelu meni niin diipiksi, että ymmärsin ihan itse olevani täysin pihalla: en enää tiennyt mitä ajatella ihan perustavaa laatua olevasta kysymyksestä. Mikä on oikeudenmukaista, reilua? Mikä sen määrittää? Onko oikeudenmukaisuus oikeasti ikinä mahdollista? Vai onko se itsessään paradoksi, koska se liittyy jokaisen omakohtaiseen tunteeseen siitä, mitä tarpeita pitäisi saada täytettyä?


Niin, me kävimme Leluteekin Filosofiakahvilassa. Oli huisia. Ykkönen oli vastaherännyt ja siis tuoreen kiukkuinen, eikä suostunut puhumaan julkisesti oikein mitään. Minä sitävastoin olin kuin Liisa Ihmemaasa, tuijotin Emiliaa ja yritin oppia sitä tapaa keskustella lapsen kanssa.

Koska Ykkönen oli moodissa "istun sylissäsi kippurassa enkä sano yhtään mitään", meidän osalta filosofinen keskustelu jäi vähän ohueksi. Parasta Ykkösen mielestä oli varmaan loppuun jäänyt leikkiaika, oman tarinan piirtäminen ja mehu. Minun mielestä parasta oli lopussa käyty Platonilainen keskustelu (Siis Platon! Muistinhan minäkin sen!) erittäin sivistyneiden ihmisten kanssa, sekä alussa tehty lämmittely.

Lämmittelynä tehty näennäisesti helppo harjoitus, jossa käytiin kahden sorminuken välillä keskustelu, olikin superhyvä tapa uppoutua lapsen tasolla mielikuvitusmaailmaan. Minun apinanukkeni kyseli kysymyksiä Ykkösen lehmänukelta, ja ennen kuin tiesinkään olimme Kamelin, Valaan ja Lehmän kanssa Espanjassa uimassa. Valas oli nopein, mutta Kameli pääsi avaruuteen. Tästä pienestä hetkestä tuli mulle tärkeä oppi: vältä kyllä/ei -kysymyksiä, jos haluat lapsesi hölpöttävän paljon juttuja. Tästä lähin kyselen enemmän ja johdattelen vähemmän!

Toki päivän pääaihe, satu Kissasta ja Sammakosta ja siitä johdettu keskustelu reiluudesta oli tosi hauska, mielenkiintoinen ja hyvä. Vaikka Ykkönen osallistui siihen puhumatta, se kuunteli täysin herkeämättä ja selkeästi pohti asiaa ihan tosissaan. Ja sen jälkeen olen tietysti voinut sen sata kertaa käyttää argumenttia "muistatkos miten paha mieli sille Sammakollekin olisi tullut jos Kissa ei olisikaan jakanut viimeisiä tomaatteja?"

Minä sanon: mene ja koe. Emilian idea on loistava, ja meidän porukassamme selkeästi hyvin vastaanotettu. Plussaa chaiteestä, miinuksia jäätävästä tilasta mutta vahva suositus jatkoon :) Seuraava filosofiakahvila on todennäköisesti joulukuun 7. päivä, mutta tsekkaa Leluteekin omilta sivuilta viimeisin tieto! Me tulemme mukaan, jos meistä toinen suostuu vakuuttamaan minut siitä että siellä on kummallakin kivaa. Nyt en vielä ole ihan varma.

"Mutta onko itseasiassa edes toivottavaa että meidän koko maailma olisi oikeudenmukainen?" Siinä me istuttiin, kahvikupit kädes...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Rehellisyys kipsin perii

keskiviikko 5. marraskuuta 2014 Valeäiti 5 Kommenttia

Kauan yli uniajan, lastenhuoneesta raikaa kantelu: "Äiti, Kakkonen seisoo taas". 

Siellähän se, yksi käsi huolettomasti sängyn laidalla ja kaksi jäykäksi kipsattua jalkaa tukevasti lattialla. Joogamaisen leveässä haara-asennossa. Kasvoilla vähän sekava ilme, joka on samaan aikaan vähän peloissaan, pikkuisen uhmakas, sekä aivan helvetin ylpeä ja onnellinen. 


Minä yritän pitää pokerin. Ei naurata ei. Mies kipataan takaisin sänkyyn, jäykkänä lankkuna suoraan selälleen. Palaan olkkariin leveästi hymyillen. Kohta se kävelee taas. 

Sitten pettää pokka. Lastenhuoneesta kuuluu lievää ähinää ja vaimea tumahdus. 

Kokeilen onneani: "Kakkonen, oletko sä sängyssä?" 

Kirkkaan rauhallisella äänellä toteaa hän, tuo rehellisyyden perikuva: "en ole." 

Eihän siinä voi muuta kuin nauraa (ja ilmeisesti myös kuvata). 



Kauan yli uniajan, lastenhuoneesta raikaa kantelu: "Äiti, Kakkonen seisoo taas".  Siellähän se, yksi käsi huolettomasti sängyn lai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Nelivuotiaalle prinsessalleni

tiistai 4. marraskuuta 2014 Valeäiti 4 Kommenttia

Rakas Ykkönen,

on aika kertoa sinulle, minulle ja maailmalle, minkälainen olet nyt nelivuotiaana. Ensinnäkin, pahoittelen että tämä teksti on jäänyt roikkumaan luonnostilaan. Se ei ole merkki siitä, ettei sinun kasvusi olisi minulle tärkeää, ehkä päinvastoin: olet jo niin iso, niin oma persoonasi, etten aina ole ihan varma mitä kaikkea haluan sinusta maailmalle kertoa. Haluan kai pitää sinut omana aarteenani.

Tämä blogi on kuitenkin alkujaan tarkoitettu minulle ja meille, yhteiseksi muistolaariksi, joten kerrotaan nyt sillekin miten mahtava sinä olet.

Luulen, että ihminen kasvaa kolmannen ja neljännen ikävuoden välillä suhteessa enemmän kuin muina vuosina. Siltä se ainakin nyt tuntuu. Olet ottanut merkittäviä hyppyjä kohti "isoa tyttöä" kuluneen vuoden aikana. Puhut, liikut ja laulat kuin mikä tahansa aikuinen, matkit sujuvasti jooga-asentojani, räppäät Paula Vesalan versiota Elastisen "Sori" -biisistä asiaankuuluvin räppi-ilmein ja ilmoitat kohteliaasti ettet välitä sushista. Silti suostut sitä aina välillä maistamaan, koska nyt olet siinä iässä, että sinun kanssasi voi keskustella. Ja neuvotella, perustella, älyllistää ja haastaa. Niitä kaikkia osaat jo todella hyvin.

Olet jo tosi omatoiminen ja pystyt lähes kaikkeen, mihin haluatkin. Teet pizzataikinaa, haet jääkaapista leipäainekset, hoidat nuken potalle ja nukkumaan ja varmistat että pikkuveljellä on paljon leluja lattialla kipsin seurana. On sitten tietysti eri asia mitä kaikkea haluat kulloinkin tehdä, sillä sinussa piilee vielä tuhti annos terveellistä uhmaa. Niinhän meissä kaikissa on läpi elämän, tulet vielä huomaamaan.

Välillä joudun vähän pysähtymään ja muistuttamaan itseäni, että olet vielä ihan pieni tyttö kuitenkin. Kaipaat vielä paljon syliä ja turvaa, etkä osaakaan ihan kaikkea. Onneksi olet itse niin fiksu, että osaat huomauttaa minullekin näistä. Olet edelleen se ihanan herkkä ja kiltti tyttö, jota olet aina ollutkin, vaikka onneksi sinuun on rantautunut myös aimo annos kapinahenkeä. Pidä siitä tiukasti kiinni!

Erityisen paljon jaksan ihailla sinun tunneherkkyyttäsi. Aistit aina muista, mikä tunnetila on menossa, ja osaat sopeuttaa oman käytöksesi siihen sopivaksi (muista ettei se aina ole tarpeen). Olet todella, todella empaattinen. Joskus tuntuu pakahduttavalta kun hymyilet pientä sisar Teresan hymyäsi, katsot silmiin kirkkaan sinisillä silmillä sieltä hohtavan vaalean ja aina takkuisen tukan takaa ja kuiskaat "ei mitään hätää äiti". Sinä myös muistat asioita, ja tunteita, hyvin pitkälle taaksepäin. Osaat kertoa että silloin kun sinä olit kaksi, sinun tuttisi lähetettiin elefanteille, toisaalta osaat pyytää minua palaamaan takaisin ensimmäiseen kysymykseen päiväkodin haastattelulomakkeessa. Halusit tietysti tarkentaa omaa vastaustasi.

Olet tarkka, iloinen ja utelias tyttö. Ja niin paljon reippaampi kuin mitä minä hölmö joskus luulin. Sanottakoon se vielä tässä: sinä et ole ujo, olet vain vähäsanaisempi isoissa joukoissa. Tosin kummitätisi sai pienen shokin taannoin kun kävi kanssasi Stokkalla ja sinä puhua pölpötit koko matkan. Että välillä et ole kovin vähäsanainenkaan.

Rakastat tanssia, vettä ja kaikkea siihen littyvää, riehumista, karkkia, piirtämistä, pipertämistä, saksilla leikkaamista ja ihan kaikkea nukke -alkuista. Opettelet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kovaa vauhtia. Vaikutat päivä päivältä vahvemmin vasenkätiseltä. Olet pitkäsäärinen (106cm pelkkää lihasta!) ja pitkäpinnainen, muttet koskaan pitkästynyt. Olet lojaali ja pidetty ystävä, ja luottoapu tarhan aikuisillekin. Minulle sinä olet ihana pusuteltava liehutukka, jota aina välillä vähän kutitan, vaikket siitä tykkää. Olet myös parasta mahdollista sanaleikkiseuraa, ja Stokkalle lähden ihan milloin vain kanssasi.

Hyvää (myöhästynyttä) syntymäpäivää muru pieni, olet meille aivan äärettömän, äärettömän rakas.


Rakas Ykkönen, on aika kertoa sinulle, minulle ja maailmalle, minkälainen olet nyt nelivuotiaana. Ensinnäkin, pahoittelen että tämä teksti...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

"Miten se teidän pikkumies jaksaa?"

maanantai 3. marraskuuta 2014 Valeäiti 4 Kommenttia

Tässä vastaus jokapäiväiseen kysymykseen, josta olen joka kerta hyvin liikuttunut: Hyvin, kiitos kysymästä! Ja todella, kiitos kysymästä, ihan oikeasti, teille kaikille. On aika ihanaa, miten kovasti kaikki tuntuvat myötäelävän tätä. Se lämmittää ihan aidosti sydäntä, joten kiitos.

Takana on nyt kahdeksan päivää lantioalaraajakipsin kanssa 2v7kk -ikäisellä pienellä miehellä. Onneksi tähän ei tarvinnut kirjoittaa "menevällä energiapakkauksella", koska sellainenhan Kakkonen ei varsinaisesti ole. Se tuntui itseasiassa olevan melko sinut makuuasennon, leffojen ja jatkuvan palvelun kanssa ensimmäiset päivät. Nautiskelijan paratiisi.


Ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen olivat tietysti muutoin kurjia: ensin ei tiedetty missä on vika, sitten piti tehdä vähän kaikkea inhottavaa röntgenistä kipsaukseen, ja sitten piti kaikkien tottua ajatukseen että tässä sitä ollaan, v-asennossa kolme viikkoa. Sairaalassa vakuuttelivat, että nämä pienet tyypit lähtee nopeasti kävelemään tavalla millä hyvänsä, kipsin kanssa. Katsoin sängyssä apaattisesti makaavaa poikaani, joka pelkäsi jokaista nostoa, ja mietin että ei. Niin ei varmaan vain käy meille.

Kotiin pääsimme maanantaina, kaksi päivää itse murtumasta ja alle vuorokausi kipsauksesta. Kateltiin leffoja, syötiin särkylääkettä ja oltiin kauhean varovaisia kaikki. Opeteltiin vaihtamaan kahta vaippaa niin ettei mikään mene sotkuun: ensin yksi pieni vaippa tungetaan väkisin ahtaan kipsin alle ja sitten toinen siihen päälle. Jokainen vaipanvaihto oli pieni huutoshow, koska kipsimiestä pelotti. Paitsi että jo maanantai-iltana se koputteli kipsiään niin kovaa kun pystyi ja kertoi Mummille että "mun kipti on kivikova!". Lentokoneita tulvi asuntoon lisää sääliviltä vierailjoilta, joista jokainen repesi nauramaan kun Kakkonen demonstroi ilosta kiljuen miten hän tanssii kipsinsä kanssa (kuvittele gekko, joka ei pääse eteenpäin ja sanoo samalla "äöäöäöäöäöäöheheheheheh").


Keskiviikon tienoilla kivut loppuivat ja tuska alkoi. Henkinen. Minulle. "Äiti notta mut! Haluu tylkkyyn! Anna te mulle!". Tyyppi oli kivuton, mutta hankala. Sellainen kaksikymmentäkiloinen, kova vauva, jonka nostaminen sattuu ja joka ei pääse itse mihinkään. Istuin pöydässä metrin hauki sylissä ja katsoin kateellisena kun kaverit heilutteli puolivuotiaita vauvojaan ihan mihin asentoon vain. Muistelin katkerana miten vauvavuoden aikana vitsailin, että onneksi nämä vauvat ei sentään synny uhmaikäisinä, vaikka onhan näissä paljon kanneltavaa. No nyt oli kanneltavaa JA uhmaa.


Mieliala pysyi kuitenkin tarinan päähahmolla korkealla, ja siellä se huitelee edelleen. Se ei ole kertaakaan osoittanut olevansa turhautunut siihen, ettei voi liikkua. Korkeintaan sitä kyrsii, jos sitä ei välittömästi nosteta sinne paikkaan mihin kaikki muutkin ihan selvästi on menossa. Mutta pääosin hän on vallan onnellinen asetellessaan niitä kymmeniä lentokoneita jonoon, poski lattiassa, terve jalka huolettomasti heiluen.

Sitäpaitsi, hän taitaa olla jo menossa paikkoihin itsekin. Toisena päivänä opittiin laittamaan se turvallisesti ja lämpimästi vaunuihin ja ulkoilman edut aukesivat meille. Hurraa! (onneksi kelit on niin kivat. hah). Kolmantena päivänä se oppi kääntymään kipsin kanssa, neljäntenä ryömimään. Viidentenä se yritti kontata ja minä opin pitämään sitä yhden jalan päällä pystyssä (siis lapsen jalat kummallakin puolella minun jalkaani. Ihan kätevä mutta verenkiertohan siinä loppuu).

Tänään se laskeutui sohvalta alas lattialle. Seisomaan. En edes uskalla ajatella mitä se jo ensi viikolla tekee.

A photo posted by Valeäidin Tunnustukset (@valeaiti) on

Pahinta taitaa olla koko perheen yhteinen turhautuminen ja väsymys. Ennen kuin Kakkonen oppi kääntymään unissaankin kipsin kanssa, koettiin joka yö 4-6 kääntöhuutoa. Ja sen jälkeen Ykkösellä alkoi kaikkien aikojen silmätulehdus ja taitaa täällä joku muu flunssapöpökin pyöriä. Kakkonen ja Ykkönen, joka on halunnut aika paljon olla tarhasta kotona, tappelevat keskenään niin kuin olisivat aivan täysissä ruumiin voimissa, kuten: Toinen menee "viattomasti" ihan toisen naaman viereen seisomaan, toinen tietenkin paukauttaa ärsyttäjää päällään nilkkaan ja seuraa "äitiiii Kakkonen tönii mua!". Ei olisi uskonut, ne osaa tämänkin.

Yksi viikko takana, ainakin kaksi jäljellä. Insinööri on sopeutunut omaishoitajan rooliin, ja minä autan välillä statistina töistä kotiin poiketen. Mummit, naapurit, kummit ja kaimat ovat tietenkin taas kultaakin suuremmassa arvossa myös. Ja huomenna taitaa olla Kakkosen vuoro päästä Insinöörin toimistolle.

P.s. Vaikka tiedän että tyypillä oli kaikki oikeasti vallan hyvin, kirpaisihan se vähän kun perjantai-iltana yksi ryömii kipsi perässään raahaten ja huutaa lohduttomasti äitiiiiiiii!!. Lähdin silti firman juhliin.

P.p.s: Hoitajaehdokkaita otetaan vastaan! Pääsyvaatimuksina pitkä pinna, hyvä haba, huikea sorminäppäryys, pääsy halpoihin wet wipeihin ja ainakin elokuvan "Lentsikat" tuntemus.

P.p.p.s. Olen todella pahoillani kuvanlaadusta. Tilanne on muuttumassa! Ataraxilla pilattu kone on todettu korjauskelvottomaksi ja uusi on tulossa, eli kohta saadaan ehkä taas kamera käyttöön. Saa nähdä paraneeko kuvanlaatu. Kuten huikeasta embeddauksesta näkee, meidän touhuja voi edelleen seurata Instassa, @Valeaiti.

Tässä vastaus jokapäiväiseen kysymykseen, josta olen joka kerta hyvin liikuttunut: Hyvin, kiitos kysymästä! Ja todella, kiitos kysymästä, ih...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miksei aina tarvitse olla lauantai

lauantai 1. marraskuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Lauantai. Parasta menoaikaa. Tänään oli oman elämäni Cocktail tilaisuus klo 17. 

Paikkana sykkivä Helsingin keskus, Kamppi. Ympärillä paljon huumausaineita ja potentiaalisia lepopaikkoja. 

Astumme juhliin. Käyn lämmittelyksi small talkin ensimmäiseksi vastaantulleen hahmon, sairaanhoitajan kanssa: 

"Hei olitko sä viikko sitten Lastenklinikalla töissä?"

"Joo mä katoinkin että ootte tutun näköisiä, teillä oli se murtunut jalka..?" 

"Just se. Ja tässä olis nyt sitten tää meidän silmätulehdus-sisko."

Hyvin avattu peli, heti löytyi joku tuttu! Ykkönen jatkaa hyvää sarjaa ja vaihtaa rennon kasuaalisti kuulumisia edellisestä verkostoitumistilaisuudesta bongatun lääkärin kanssa:

"Ai Ykkönen taas, terve! Mehän nähtiinkin just torstaina!"

Pukukoodissa luki varmaan sick casual mutta meikä meni kyllä ihan sillä samalla vaatekerralla, jonka yleensäkin puen yllättävillä lääkärireissuilla lauantaisin. Siihen kuuluu oleellisesti ilme joka sanoo "mun elämä, milloin siitä tuli näin kipeää?"

Mitähän jännää ensi viikon lauantai tuo tullessaan?

Lauantai. Parasta menoaikaa. Tänään oli oman elämäni Cocktail tilaisuus klo 17.  Paikkana sykkivä Helsingin keskus, Kamppi. Ympärillä paljon...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.