Väärin kaadettu appelsiinimehu ja muita vääryyksiä

torstai 18. syyskuuta 2014 Valeäiti 18 Kommenttia

Vähän olen päättänyt, etten enää avaudu näistä jutuista täällä, koska kyseessä on hauraat, yksityiset persoonat, jotka voivat vaikka joskus lukea tätä. Mutta nyt alkaa olla vähän ohuella. Kun se uhma. 

Todettakaan, että jos rakas Kakkonen joskus tätä luet (sitten kun olet se rakastettu ja rakastava karisma, joksi uskon sinun kasvavan), tämä on kaikki täysin normaalia ja todistaa vain vahvaa luonnettasi. Ja nyt, laita seuraavat jutut visusti korvasi taakse omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen. 

Järkähtämättä aaseja.

Veljeni huomautti täällä matkalla ystävällisesti kulmaansa kohottaen, että "saako Kakkonen aina kaiken mitä haluaa?". Närkästyneenä totesin heti että ei tietenkään. Sitten tajusin, että itseasiassa taivun aika monelle mutkalle sen edestä, että hänen ylhäisyytensä pysyisi tyytyväisenä, edes hetken. Ja jotenkin vasta silloin huomasin, että samalla kuninkaallisella on itseasiassa aika keskiraskas uhma menossa. 

Tämä rakas pallero, Persoona, on nyt kaksi vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää vanha. Siis aivan kukkeimmassa uhmaiässä. Pitäisi ymmärtää siis, ja jaksaa, mutta on se välillä aika pirun vaikeaa. 

Esimerkiksi tänään, kun aamu alkoi viiden minuutin itkukonsertilla, joka syntyi siitä selkeästä syystä, että hänen appelsiinimehuunsa kaadettiin myös vettä. Tai kaikilla niillä kerroilla, kun hän ei saanut kokonaista ihanmitävaan, vaan vain palasen siitä (vaikkapa leivästä, lehmästä tai litran vesipullosta). Tai tänään kun yritin ystävällisesti korjata, että kävelevä karvakasa, jonka päällä hän istui, oli itseasiassa hevonen, eikä aati. 

Ennen niin iloinen, hymyilevä, naurava, kikattava ja kujeileva pieni mies on ilmeisesti vaihdettu vahingossa. Tilalla on kinasteleva, etuileva, lyövä, nipistelevä, karjuva, murjottava, kiukutteleva, italiaisittain lakkoileva ja kaikin muin tavoin täydellinen mielensä pahoittaja. Onhan tätä ollut ilmoilla about tasan siitä hetkestä asti, kun hän täytti kaksi, mutta täällä reissussa väsymys, innostus, ikävä tai rutiinien puute on saannut hommat aivan uusille leveleille. I'm talking Super Nanny -shit. 

Ensimmäistä kertaa olen miettinyt, olenko riittävä vanhempana. Saanko kasvatettua tästä temperamentista ihanan, varman, vahvan ja persoonallisen ihmisen, vai onko tuloksena kukkoileva öykkäri?

On hän toki hetkittäin (pääosin? useimmiten? En ole varma) edelleen se oma ihana aurinkoni, jonka ympärillä minun maailmani tai sydämeni pyörii. Se ihana kiharapää, joka haluaa syliin halamaan, antaa ison pusun poskelle ja innostuu lentokoneista niin että ohikulkijoitakin naurattaa. Hetkittäin se on taas jotain ihan muuta, johon en aina keksi keinoja. 

Välillä auttaa syli, välillä hassuttelu, välillä harhautus ja välillä vesi. Uimassa mahdollisuudet hyväntuulisuuteen ovat keskimääräistä korkeammat (toki sielläkin voi äiti-ihminen mokata esim auttamalla liian ison aallon yli. Auttaminen ylipäänsä: iso NO NO), joten voitte arvata että vietämme vedessä aika paljon aikaa. 

Ja välillä ei auta mikään. Silloin tekisi äidinkin vähän mieli itkeä. Kertokaahan nyt muut, mitä olen unohtanut antaa? Annan aikaa. Annan valita. Annan selkeät rajat. Annan välillä periksi. Annan välillä  koko höpötyksen olla. Annan anteeksi. Annan koko sydämeni. 

Milloin alan taas saada näiden vastineeksi pusuja?




Vähän olen päättänyt, etten enää avaudu näistä jutuista täällä, koska kyseessä on hauraat, yksityiset persoonat, jotka voivat vaikka joskus...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

  1. Nelivuotiaalla niitä pusuja jo on jaossa, kunnes koittaa 6v uhma.

    Kaksivuotias voi olla tosi, tosi vihainen. Meilläkin on sellainen. Eikä siihen auta mikään. Ei edes se, että se saa tahtomansa. Siitäkös se vasta suuttuukin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on just parasta kun uhmaikäinen saa sen mitä haluaa, pysähtyy hetkeksi hämmentyneenä, ja jatkaa sitten jollain toisella verukkeella :D Voi niitä pieniä ihmisiä ja isoja tunteita...

      Ja hei meillä on se nelivuotias pusukone myös, mutta on silläkin hetkensä! Ja ne alkaa olla aika paljon tiukempia, verbaalista lyömistä ja kettuilua..

      Poista
  2. Ihanasti silti sanottu, kamalasta vaiheesta. Mutta miten en muista isosiskon kohdalla samanlaista ollenkaan? Meillä on jo raivopää ehti iskeä otsan pöytään (koska ei saanut laittaa käsiä maitolasiin, tietty) ja samalla osui nenäkin, ja se olikin sotkuinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaaapua, kuulostaa aika rajulta sotkulta! Mäkään en jostain syystä oikein muista tälläista puolentoista vuoden takaa...

      Poista
  3. "Ihana" kuulla, että muillakin on tällaista. Meillä kotona myös 2 v. 9 kk tyttö, joka pitää aika ajoin sellaiset huutofanfaarit, ettei mitään rajaa. Lempipaikat tähän ovat vielä kauppa ja julkiset liikennevälineet. Joten "jee"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy kyllä myöntää että tossa olen päässyt vähällä. Yleensä ei julkisilla paikoilla niinkään saada (paitsi hmmm juurihan siitä kirjoitin) ja yleensä nämä on myös melko pienellä huudolla meneviä juttuja, mutta sitäkin useammin.

      Poista
  4. Aijjai, meillä 2-vuotiaan uhma on hyvässä noususuhdanteessa joten sitä lakipistettä odotellessa... Itse olen havainnut esikoisen uhmaikään verraten seuraavaa:
    - mulla ei ole samalla tavalla toiselle lapselle aikaa selittää asioita ja antaa ennakoivia viestejä
    - mulla ei ole samalla tavalla toiselle lapselle aikaa hassutella kiukkua pois
    - mulla ei ole samalla tavalla selkeästikään kärsivällisyyttä tän uhmaiän kanssa kuin esikoisen aikana

    Jotenkin se lisääntynyt hässäkkä näkyy siinä, että sitä uhmaa ei tule käsiteltyä aina oikealla tavalla. Toki tämä number two on myös äänekkäämpi, kiukkuisempi ja maahan heittäytyvämpi kuin isoveljensä aikanaan.

    Epäilen kyllä myös, että aika on kullannut muistot esioisen uhmaiän suhteen ja nyt kun se on seesteinen ja omatoiminen 4-vuotias, niin vertailukohta on nuoremmalle vähintäänkin epäreilu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, olet ärsyttävän oikeassa tässä kaikessa :D ei muuta kuin tsemppiä sinnekin!

      Poista
  5. ihanasti kirjoitettu uhmaiästä :D meillä on myös 2vuotias uhmaikäinen joka myös oikein loistava näyttelijä ja vetää herneen nokkaan ihan jokaisesta asiasta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just toi uskomaton filmaamisen taito! Miten ne kyyneleet VOI tulla niin nopeesti??

      Poista
  6. Ehkä ei kannata liikaa huolehtia siitä, mitä lapset ajattelevat, jos joskus lukevat kirjoituksiasi. Oma 9-vuotiaani tykkää ihan hirveästi kuulla tarinoita omista toilailuistaan pienenä ja ne uhmatarinat on yleensä niitä parhaita, joille hän naureskelee mielellään. Tässä juuri päivänä eräänä kerroin, miten hän usein sai raivareita aamuisin kun piti lähteä päiväkotiin tai iltapäivisin, kun piti lähteä päiväkodista. Kerroin myös, kuinka mua välillä nolotti, kun tuntui, että pahin huutokonsertti oli aina rappukäytävässä, aamuin illoin. Lapsi totesi naureskellen, että "kyllä mä ymmärrän ihan hyvin, että sua nolotti". Se oli vähän balsamia sille syyllisyydentunnolle, että en aina osannut niissä tilanteissa olla kovin fiksu ja ymmärtäväinen aikuinen. Ehkä siitä raivopussista on kuitenkin kasvanut suhteellisen tolkkupäinen ja empaattinen koululainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan noinkin, mutta nä uskon että on eriasia kertoa itse vaikka kahden kesken lapselle jotain kuin kertoa se ensin kahdelle tuhannelle ilman lupaa :) näitä pitää valitettavasti miettiä vähän hysteerisesti.

      Poista
  7. Ai että mä niin odotan, että toi meijän just neljä täyttäny kauhukakara saavuttaa taas ton seesteisyyden. Kohta on pari vuotta ihmetelty, että mitä h****ttiä ton kanssa pitäisi tehdä kun koko ajan tuntuu olevan huuto ja raivari päällä jostain. Ja sitten taas toisessa hetkessä jaetaan niitä pusuja ja hellyyksiä, mutta noi raivarit... :/ Ja esikoisen kanssa ei todellakaan ollu tällästä, vaikka ois aikakin vähän muistoja kullannu.

    VastaaPoista
  8. Täällä ollaan painittu uhmaiän kanssa vaihtelevasti jo reilu puoli vuotta. Pahimmat huudot johtuvat siitä, että joku muu on painanut kahvinkeittimen päälle. Pahimmassa tapauksessa koko perhe herää ennen kuutta, kun isä keittää itselleen aamukahvia ja esikoinen havahtuu siihen.

    Välillä tulee helpompia päiviä ja ehtii jo luulla, että uhmaikä on ohitettu. Onneksi ne hyvät hetket kuittaavat niin monta huonompaa.

    VastaaPoista
  9. Olin tässä kesällä kerran pihalla kaivamassa kukkapenkkiä ja Kuopus vajaa kolme vee meni trampoliinille. Ajattelin, että nyt on elämä täydellistä edes hetken. Vielä mitä. Hetken päästä alkaa kuulua trampalta kitinää ja karjuntaa. Siellähän se Miss Uhma kieri pitkin tramppaa ja törmäili turvaverkon seinästä toiseen. Yksin.

    Mutta kyllä se siitä. Vaikka säännöt ovat päivästä toiseen samat, jonain päivänä sitä huomaa, ettei meillä huudeta ja kiukutellakaan samaan tapaan kuin ennen...

    VastaaPoista
  10. Ai että. Mä olen sitä mieltä, että silloin, kun mikään ei auta, ei auta mikään. Uhma oli tässä osoitteessa aivan älytön, mutta niin sekin vaan meni ohi. Tsemppiä. Hyvin sä vedät.

    VastaaPoista
  11. Uhmatuhman äiti täällä hei. Ei oo helppoo. Lisäksi hankin itselleni sellaisen yllätyskyykyn että lähden tuon 2-vuotiaan kanssa syyslomalla etelään. Isovanhemmat on mukana mutta omassa huoneessa kaksin majoitutaan. Toivon siis kovasti että jahka kotiudutte, kokoaisit sellaisen survival kit-henkisen postauksen siitä, miten tuollaisessa perhepuuhamaavesipuistohotellissa selviää viikon selväjärkisenä ja nimenomaan nauttii siitä myös itse. Mitä tehdä iltaisin siellä hotellihuoneessa kun nukkuva lapsi pitää äitiä unipanttivankinaan. Ja miten niiden notkuvien pöytien kanssa kannattaa toimua. Niin että tämä ja paljon muuta, kiitos! Ja ihania lomapäiviä vielä!

    VastaaPoista
  12. meillä alkoi 1,5v, välillä helpottaen ja välillä taas rajujen taistelujen kanssa luovimista on nyt kestänyt melkeinpä 4v asti. Toki uhma on helpottanut, mutta kun se temperamentti on niin voimakas että ne uhmat on kuin maailmanloppu. Itseäkin pelottaa pojan itsetunnon, maailmakuvan sun muiden puolesta, kun välistä tuntuu että jo aamusta äiti ottaa jäkäti jäkäti roolin ja mikään ei mene niin kuin pitäisi. Itse koitan kanssa ajatella että tämä temperamentti ja sinnikkyys, jääräpäisyys mitä nyt onkin, on lopulta vain hyvä asia tässä maailmassa kun sen oppii kanavoimaan oikein. Mutta mitä ihmettä mun pitäs tehdä että en mokaisi tätä juttua :) Onneksi kuitenkin niitä hyviä hetkiä on ja poika oppii koko ajan itsekin selviytymään uhmasta ja lutviutumaan ilman raivoja :) tsemppiä kaikille uhmisten vanhemmille!!

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.