Kaksi maailmaani

tiistai 30. syyskuuta 2014 Valeäiti 15 Kommenttia

Yksi syy siihen, miksi perheellisenä uratykkinä on aika mukava olla.

Tänään oli nuttura melko hiton tiukalla. Istuin, siis seisoin, kymmenen tuntia Enterprise Mobility -teemaisessa seminaarissa. Siellä minä, neljä muuta naista ja 126 pukuun pukeutunutta IT-äijää palloiltiin ja speed deittailtiin keskenämme. (Sivumennen sanottuna, pukeuduin tietysti glitter-henkiseen kynähaameeseen ja korkkareihin. Olin yleensä samanaikaisesti palaverini hyvännäköisin. Ja pisin.) 

Juttelin, hymyilin, kättelin, vakuutin, kyselin, mukailin, haastoin, väittelin - möin - kahdeksantoista vartin palaveria. Kahdeksantoista. Päänsärky, joka on ollut tiukka osa elämääni taas kahdeksan yhtäjaksoista päivää, alkoi kai kello 8.40.

Mitään ei suoranaisesti myyty, mutta päivä oli ihan hyvä. Olo oli niin hyvä kuin itsensä myyneellä glitterhameella nyt voi olla. Istuin taksiin päätäni pidellen, lonkat ja pohkeet lepoa huudellen. Päätä särki jo niin paljon, että koko oikea silmän alue oli kosketusarka. Luin viimeisillä voimilla meilit ja mietin, miten paljon maailma on kaatunut yhdestä tekemättömästä työpäivästä. Aika paljon.

Sitten tuli pahin virhe. Luin tuloksen Siitä Isosta Tarjouksesta, jota työstin illat ja henkisesti yöt männä viikolla. "Valintamme ei kohdistunut teihin".

Ei käy kieltäminen, just sillä hetkellä vitutti aika paljon. Että tämäkin vielä, VMP. Vielä joku päivä teen työtä jolla on tarkoitusta.

Kotona sain aikaiseksi tasan seuraavaa: hame ja korkkarit pois, tukka auki, verkkarit jalkaan, lattialle pötköttämään ja iPad laulamaan. Lapset oli tyytyväisiä ja minä levossa. Hetken keräiltyäni aloin kammeta itseäni ylös ja sanoin lapsille että menen tekemään iltapuurot.

Kakkosen videolobotomia päättyi hetkellisesti, kun se kääntyi katsomaan minua, tarttui kädestä ja sanoi lempeän päättäväisesti "äiti älä mene".

Aivan. Teenhän minä työtä, jolla on tarkoitus.


Yksi syy siihen, miksi perheellisenä uratykkinä on aika mukava olla. Tänään oli nuttura melko hiton tiukalla. Istuin, siis seisoin, kymmen...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

  1. Aamen. Ja se on musta ainakin hyvä, että siellä pukuäijien joukossa on glitterhamekin - muuten siellä olisi vain yksi pukuäijä lisää.

    VastaaPoista
  2. Vaikka meidän toimialat ja työnkuvat on ihan erilaiset, tässä kyllä tiivistyy myös monet mun viimeaikaiset (ja -öiset) tunnelmat. Lienee sanomattakin selvää, että tykkään tästä uudesta Valeäiti töissä -teemasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, kiitos! LIenee sanomattakin selvää, että ilahdun tälläisesta palautteesta kovasti :)

      Poista
  3. No niin teetkin tärkeää työtä. Kahta.

    VastaaPoista
  4. Tosi kiva lukea näitä postauksia! :)

    Ja leluteekin kommenttiin viitaten, glitterhameessa ei ole mitään vikaa, mutta minä taas olen enemmän niitä "pukutyyppejä" :D eikä kai siinäkään mitään vikaa ole vaikka olisi yksi puku tyyppi joukossa lisää? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eihän siinäkään toki mitään vikaa ole, onhan se myönnettävä :) kunhan se lähtee omasta toiveesta eikä itseasiassa ympäristön sanelemasta "sinun on oleva alfamies menestyäksesi" vibasta :)

      Poista
    2. Nimen omaan oman maun mukaan. Yhtälailla toivoisin mieatenkin auhteen vapaampaa ja omantakeisempaa pukeutumista! :) Glitterpukuisia miehiä!

      Poista
  5. Olen ollut satunnainen lukijasi, mutta tämän ura&perhe -teemavalinnan jälkeen tämä muuttui vielä kiinnostavammaksi! Ihan mahtavaa!

    Vähän samankaltaisia fiiliksiä oli hetki sitten kun raahaudui kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen kotiin, jossa mieheni oli hoitanut päivän kahta sairasta lasta. Kuumeinen kaksivuotiaamme heräsi hetkeksi kun häntä silittelin ja juttelimme kuinka hän on kipeä. Omatunto soimasi kun olin ollut koko päivän poissa ja sanoin potilaalle että isä onkin hoitanut häntä hyvin ja pitää hänestä hyvää huolta. Potilas totesi ykskantaan että niin ja äitikin pitää hyvää huolta. Jatkoin vielä kertomalla että huomennakin äidillä on pitkä työpäivä - jospa se lapsi jo tajuaisi alkaa soimata välinpitämätöntä ja epäluotettavaa äitiä. Edelleen varsin varmana pikkuinen toisti että myös äiti pitää hänestä hyvää huolta.

    Niin, ehkä riittää että kotona on yksi aikuinen, ehkä lapsen mielestä olen ihan hyvä äiti vaikka tällä kertaa hoidan työasiat ja isä hoitaa lapset. Lapsi luottaa että pidän huolta hänestä vaikken joka hetki vieressä olekaan. Miten oppisin vielä itse uskomaan siihen?

    Terhi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, olisi mullakin ollut tosi kurja olo tossa vaikka selvästi kaikki oli oikein hyvin! Ainahan sitä on, se on sisään rakennettua. Mutta ihana että hän luottaa, luota sinäkin!

      Poista
  6. Toi lapsen kosketus ja katse. Sitä saattaa painaa pitkän päivän täysin keskittyneenä työasioihin (kirjoitin just omaan blogiini yhdestä sellaisesta päivästä) ja lähes unohtaa muun elämän olemassaolon. Mutta sillä hetkellä kun lapsen käsi osuu omaan, maailma jotenkin rojahtaa taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Oon aika kiitollinen niistä rojahduksista.

    VastaaPoista
  7. Tykkään tästä uraäiti-teemasta. Ura, paljon matkustamista ja aikaa vaativa työ on myös minulla, lapsia ei. Haluaisin niin mielelläni kuulla rohkaisevia kertomuksia siitä, ettei antoisasta työstä joudu luopumaan lapsen vuoksi - ja miten se ura ja lapset oikeasti yhdistetään, kun se tykki ei olekaan isä (jonka urailuhan ei tunnetusti haittaa lainkaan) vaan äiti. Nimittäin kai niitä lapsiakin pitäisi joskus alkaa ajatella, kun 30 tuli mittariin.

    Kukkanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei joudu luopmaan, laita lapset ajatuksiin vaan jos se on luontevaa :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.