Mistä on (laissa hyväksytyt) pienet tytöt ja pojat tehty

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014 Valeäiti 9 Kommenttia


Kun aloin odottaa Ykköstä, puhuimme ystäväni kanssa tulevasta vauvasta ja maailmasta joka sitä odottaa. Mietimme, onkohan se tyttö vai poika, vaalea vai tumma, pitkä vai lyhyt, vasen- vai oikeakätinen, äkkipikainen vai rauhallinen, hetero vai jotain muuta. Maalasimme tulevalle tyypille luonnetta, elämää ja onnea.

Jossain kohtaa spekulointiamme totesimme hilpeästi että oikeastaan ihan sama onko tyttö vai poika, "let's just hope it's gay".

Tämän päivän uutisten valossa joudun ehkä pelkäämään jotain ihan muuta. Ostaa lisää vaaleanpunaisia prinsessavaatteita ja sinisiä rekkaleluja, piilottaa Kakkoselta mekot ja Ykköseltä työkalut. On noudatettava normia. Ehkä Suomessa ei voikaan enää toivoa lastensa kasvavan onnellisiksi, iloisiksi, täysin omiksi persoonikseen, jotka saavat olla ihan mitä haluavat. Ehkä pitääkin toivoa että niistä kasvaa kaltaisiani keskivertoyksilöitä, jotka äänestävät ennakkosuosikkia, syövät jauhelihaa, kirjoittavat ylioppilaaksi ja mahtuvat lomakkeiden lokeroihin sekä eduskuntamme säätämiin lakeihin. 

Perkele.

Kun aloin odottaa Ykköstä, puhuimme ystäväni kanssa tulevasta vauvasta ja maailmasta joka sitä odottaa. Mietimme, onkohan se tyttö vai...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Minä kasvatan koko kylää

tiistai 24. kesäkuuta 2014 Valeäiti 24 Kommenttia

Eilen käskytin huomaamatta Ykkösen tarhakaveria. Huomautin tutulla nalkutusäänelläni, ettei suojatiellä saa juosta. Sitten tajusin, että vieressäni käveli tytön äiti, joka on saattanut lanseerata ihan eri suojatiesäännöt. Ja joka ehkä halusi itse huomattaa asiasta. Hups ja anteeksi. 

Ja sitten tänään lasten leikkipaikalla kävi se tavanomainen tilanne. Takana tuleva poika tönäisi "huomaamatta" liukumäessä aikansa ottavaa, hitaasti nautiskelevaa Kakkosta. Vaikka minulla ei ollut hajuakaan, ovatko pojan huoltajat lähistöllä, sanoin pojalle vaistomaisesti: ei saa töniä. Näin pojan ilmeestä, ettei moinen ole tuttua. Että tuntematon kehtaakin läksyttää. 

Jäin miettimään, olinko (taas) ärsyttävä kukkahattuinen leijonaemo vai fiksu kansalainen. Päädyin jälkimmäiseen. Kyllä minä haluan tukea ja luoda sellaista maailmaa, jossa jokainen voi, saa ja on velvoitettu puuttumaan huonoon käytökseen. Vaikka sen määritelmä vaihteleekin perheittäin, hyvää käytöstä on ykeisesti syytä vaatia ja vaalia.

Huonon käytöksen salliminen kun on ensimmäisen etappi sillä polulla, jonka väärässä päässä on lasten muodostama rinki. Siis se, jonka keskellä yhtä tönitään ja jonka reunoilla seistään hiljaa peläten, vahingossa hyväksyen. 

Järkeilin näin: Jos opin itsekin nyt sanomaan ääneen vieraillekin "toi ei ole oikein", ehkä lapsenikin oppivat sen.

Aion siis jatkaa tätä ärsyttävää linjaani ja muuttua yhä pahemmaksi täti-ihmiseksi.  Huolimatta siltä että välillä menee hutisektoriin ja saan osakseni kiukkuisia kanssavanhempia tai vähemmän tiukkisten pyöriviä silmiä. Kyllä minä ne kestän ennemmin kuin sen ringin. Jos vaikka minun lapseni eivät joutuisi siihen. Millekään paikalle. 

Eilen käskytin huomaamatta Ykkösen tarhakaveria. Huomautin tutulla nalkutusäänelläni, ettei suojatiellä saa juosta. Sitten tajusin, että vie...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Totuushan se sieltä aina tulee

maanantai 23. kesäkuuta 2014 Valeäiti 7 Kommenttia

Keittiöön tepasteli tänään eräs kissavaatteisiin pukeutunut neiti järkkäri kaulassaan. Sen sijaan että olisin sanonut sen mitä halusin ("apua nyt äkkiä tänne se kamera ettei mene rikki") kysyin toiveikkaasti:

"Katos sulla onkin meidän kamera siinä - tuleeko susta isona valokuvaaja?" 

"Ei kun musta tulee äiti". 

"Ai vaan äiti?"

"Niin!" 

"Ei nyt pelkkä äiti tarvitse olla, olenhan minäkin paljon muutakin kuin pelkkä äiti" 

"Niin..."

"Mitäs muuta äiti on kuin äiti?" 

"...." (miettii tarkasti)

"..." (kunnes keksii ylpeänä)

"Palvelija!" 



Palvelijan ottama kuva valmiista ruokapöydästä.


Keittiöön tepasteli tänään eräs kissavaatteisiin pukeutunut neiti järkkäri kaulassaan. Sen sijaan että olisin sanonut sen mitä halusin (&qu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sama asia kuin kaikilla muillakin

perjantai 20. kesäkuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Me ollaan mökillä, niin varmaan tekin. 

Vettä sataa, lasissa on viiniä ja lapsilla lähes sopuisa palapeliboogie. Tämä on hyvä! 


Iloista juhannusta kaikille!

Me ollaan mökillä, niin varmaan tekin.  Vettä sataa, lasissa on viiniä ja lapsilla lähes sopuisa palapeliboogie. Tämä on hyvä!  Iloista juha...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Missä mun vauvat on?

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014 Valeäiti 4 Kommenttia

Tämä päivä on ollut pelkkää ylpeyden riemuvoittoa. Hyvin käyttäytyviä, iloisia lapsia, hyvää ruokaa ja suuria onnistumisia.

Yksi iso ylpeyden aihe oli vihdoin kunnolla liukumaan oppinut pikkumies, potkupyörällään siis. Vanha kunnon pyörä-haarojen-välissä-kävely on vihdoin vaihtunut nautinnollisen laiskaan potkimiseen ja eteenpäin liitämiseen. Go Kakkonen!

Vielä suurempi ylpeys läikähti kuitenki rinnassa pyöräilyjen jälkeen päivällisaikaan. Annostelin lapsille ruokaa ja tapani mukaan jätin kaikki puolet Kakkosen kitinöistä huomioimatta. Yhtäkkiä huomioni kuitenkin kiinnittyi johonkin, mitä Kakkonen sanoi. Se kai tuli niin epätavallisen ystävälliseen sävyyn.

"Kiitos, Ykkönen."

Käännyin ihmeissäni ympäri. Vingahdin varmaan vähän liikutuksesta kun näin, mistä se kiitti: Ykkönen kaatoi pikkuveljelleen pyynnöstä lisää maitoa. Oikeasta tölkistä, rauhallisesti ja tippaakaan läiskyttämättä.

Hitto, niistä on tullut oikeita ihmisiä. Vahingossa.

Tämä päivä on ollut pelkkää ylpeyden riemuvoittoa. Hyvin käyttäytyviä, iloisia lapsia, hyvää ruokaa ja suuria onnistumisia. Yksi iso ylpey...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kesäjuhlat silloin ja nyt

torstai 12. kesäkuuta 2014 Valeäiti 0 Kommenttia

Niin ne ajat muuttuu. AEL varauduin firman kesäjuhliin lepäämällä hyvin, valitsemalla huolella vaatteet, hoitamalla kynnet ja käymällä mahdollisesti myös kampaajalla. Näytin hyvältä, join liikaa, tanssin läpi yön ja menin vielä kohtuu virkeänä seuraavana päivänä töihin.

Tänään heitin kassiin päiväkotiin lähtiessä meikkipussin ja pari mekonrytkyä kaapista, vedin tupakanmittaisella juurikasvulla varustetun tukan harjaamatta nutturalle, juoksin töihin mutapainin kautta ja heitin kynsiin neljättä kertaa "paikkailevan" kerroksen erään puhelinpalaverin aikana. Ajattelin ehkä vielä meikata uuden "paikkailevan" kerroksen tähän päälle ennen bileitä. Vatsassa kaivertaa jokin alkavan keski-iän vatsahaava, ja haaveilen jo nyt nukkumaan pääsystä. Huomisesta työpäivästä minulla ei ole mitään harhakuvitelmia.

Ja se lepo? Heräsin aamulla siitä 30 sentin tilasta, jonka minua halailemaan saapunut aamuyön sankari oli ystävällisesti jättänyt käyttööni (eipä silti, ei siellä isänsä puolella enempää tilaa ollut; siellä oli sen sankarin kylmät varpaat). Täysimittainen yö siis.

Jos ihan totta puhutaan, ennakoin vahvasti kesäjuhlien tekevän taas temput säästä huolimatta, niin että ihan pian huomaan olevani baarissa riehumasssa kuin mikäkin lapseton kaksikymppinen. Joka herää huomenna klo 7 lastensa välistä. Armoa.


Niin ne ajat muuttuu. AEL varauduin firman kesäjuhliin lepäämällä hyvin, valitsemalla huolella vaatteet, hoitamalla kynnet ja käymällä mahdo...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Valeäidin vinkit: autoreissut matkapahoinvoivan lapsen kanssa

tiistai 10. kesäkuuta 2014 Valeäiti 13 Kommenttia

Siitä on lähes päivälleen vuosi, kun sen vihdoin ymmärsimme


Kakkonenkin on matkapahoinvoiva. 


Ykkösen ensimmäinen oksennus tuli tyylikkäästi Helsingin Bulevardilla. Olimme parkkipaikan etsimiskierroksen tokalla rundilla, kun annoin tylsistyneelle lapselle kännykän käteen. Virhe. Hetkeä myöhemmin se valitti oudosti. Käännyin katsomaan ja häkellyin suusta pursuavaa iltapalaa. Seuraavana päivänä ymmärsin, ettei kyse ollut oksennustaudista. Kakkonen puolestaan itki läpi kaikki automatkojen monta kuukautta. Pysähdyimme kolmen vartin välein hyssyttelemään unestaan herännyttä itkijää, kunnes lopulta jatkoimme matkaa toivottomina, Kakkonen koko loppumatkan huutaen. En enää muista milloin se oksensi ensimmäisen kerran, mutta muistan tunnistaneeni heti sen saman vaimean vinkaisun hetkeä ennen laavaa.

Ja kuvassa näkyneessä tilanteessa muistan ajatelleeni, että ne ovat siis perineet sen minulta. Matkapahoinvoinnin. Viime vuoden Kanarianreissu sinetöi diagnoosin saapuessamme vartin bussimatkan jäljiltä hotelliin yksi likaisena, yksi paidattomana ja yksi vihreänä. Sittemmin olemme siivoilleet takaperoista ruokaa autosta, busseista, ostoskeskuksista ja veneistä.

Enpä voi kehuskella, että olisimme jotenkin muuttuneet tämän asian suhteen fiksummiksi. Lähinnä minä olen alkanut hysteerisesti stressaamaan asiasta ja pelkäämään samaa lopputulosta joka reissulla (yleensä turhaan). Ei ne ihan aina oksenna, Ykkönen varsinkaan, mutta taipumus on voimakas. Jotain olen silti oppinut, joten tässä pitkästä aikaa Valeäidin vinkkejä, parhaat niksit matkapahoinvoivan lapsen kanssa matkustamiseen erään lukijan pyynnöstä:

Ennen matkaa:
  • Panosta turvakaukaloon/-istuimeen. Valitse malli, jossa naama menosuuntaan, korkea asento (näkee ulos) ja mielellään aika pysty asento. Ennen kaikkea, malli jonka voi pestä, vieläpä ilman vakavan hermoromahduksen vaaroja. Maxi-Cosin Pebble on ollut tähän loistava. Arvioilta 367 pesun jäljiltä edelleen priima. 
  • Mieti reittiä ja ajotyyliä. Rallia ei kannata vetää jos palkkana on laattatanssi. 
  • Ajoita mahdollisimman paljon matkoista uniaikaan. Nukkuva ei voi pahoin. 
  • Pidä huoli, ettei autossa ole kuuma, tai lapsella liikaa vaatteita. Kuumassa tulee helpommin paha olo. 
  • Varaa autoon vakituiseksi varusteeksi muovipussi (likaisille vaatteille), paketti wet wipeja (selittää itse itsensä), talouspaperia, varavaatteita, pillimehu (oksun jälkeen on lievästi paha maku suussa) ja mielellään myös pullo vettä pesuja varten. Käsidesi ei olisi hullumpi idea myöskään. Meillä ei luonnollisesti itsellämme ole tätä pakkia olemassa, mutta joka kerta siitä haaveilen. Apteekista saa myös kuulemma hyviä oksennuspusseja, joihin aika pienikin lapsi oppii oksentamaan. Ei olla kokeiltu, tietenkään. On kivempi kiroilla ja siivota. 
  • Pue lapselle kerroksia päälle, suosi vetskaripaitoja. Näin yksi laattakerros on helppo poistaa ja jäljelle jää vielä jotenkin riittävän puhtaat kamat. Meillä kävi kerran kyseenalainen tuuri, kun Kakkosen talvihaalari oli jäänyt melko auki. Se veti kaikki laatat rintamuksesta sisään, säästäen turvakaukalon (veemäisin siivottava). Nam! 
Matkalla:
  • Älä syötä ja juota lapselle mitään autossa. Korkeintaa vettä, ja sitäkin vain hyvin pienissä erissä. Myöskin tunnin verran ennen matkaa on hyvä olla kuivilla. Jostain syystä tuntuu, että laattasiivouksen keskeisenä osa-alueena on aina nakinpalojen väistely, joten ehkä nakit (tai muut nopeasti hotkaistavat ruoat) ovat ekstravaroittelun aiheena. 
  • Älä anna lapselle käteen mitään lelua tai tekemistä, joka vie katseen alas. 
  • Jos takapenkiltä alkaa kuulua epämääräistä vinkunaa, tai lapsi alkaa mennä väsyneeksi, on aika harhauttaa, ennakoida ja estää.
  • Harhauta: Keksi leikkejä, jotka vaativat auton keskiosasta pitkälle ulos eteenpäin katsomista “näkeekö joku punaisen valon?” “Meneekö jossain autoja?” “mitä ikkunasta näkyy?” tai jumppaa niin paljo kukkuuleikkejä kuin oma fysiikkasi antaa periksi. Jos olet kuskina, taustapeilistä voi näyttää kieltä. Jännää. 
  • Ennakoi: Jos lapsi alkaa vääntelehtiä, itkeä ja hieroa silmiä (mutta tiedät ettei ole väsynyt), voi laatta olla lähellä. Tsekkaa ettet ole juuri rampilla kohti Suomen suurinta tietä ilman ulosliittymiä lähimain. Taajamassa on helpompi pysähtyä siivoustouhuihin. 
  • Jos mahdollista, pysähdy. Nyt voisi olla hyvä hetki pienelle ABC tauolle.

Jos SE tapahtuu kuitenkin:
  • Älä hätäänny. Vähemmän oksentavien lasten vanhemmat ei ehkä heti ymmärrä sitä, mutta oksentaessa hengittäminen loppuu hetkeksi ja lapsi tuntuu tukehtuvan. Se menee kyllä ohi. 
  • Älä hätäile. Laattoja tulee usein muutama kierros. Anna tulla vaan, älä ainakaan syöksy heti tulilinjalle (ellet saa siihen jotain ämpärintapaista alle) 
  • Pysäytä auto lähimmälle mahdolliselle paikalle, huoltolasemien parkkipaikat on parhaita: tilaa on paljon ja pesumahdollisuudet lähellä. 
  • Jos mahdollista, ota koko turvaistuin lapsineen ensin pois autosta. Irrota lapsi ja ravista / pyyhi pahimmat pois. 
  • Pyyhi ensin lapsen kädet ja naama. Se on tässä välissä jo itkenyt tovin ja hieronut sitä kamaa joka paikkaan. 
  • Älä nössöile. Saat kyllä puhdistautua myöhemmin, nyt on käärittävä hihat (suositeltavaa), hengitettävä suun kautta (suositeltavaa) ja ryhdyttävä töihin. 
  • Pyyhi talouspaperilla tai wet wipella isoimmat kamat maahan, riisu sellaiset vaatteet jotka on pakko. 
  • Anna jo rauhoittuneelle lapselle vettä tai mehua ja pyyhi / kuivaa sillä aikaa turvakaukalo siedettävään kuntoon. 
  • Hoida lapselle ja itsellesi tarvittaessa uusia vaatteita ja laita lapsi takaisin autoon istumaan. 
  • Kerää kaikki oksennuksessa oleva muovipussiin: vaatteet, talouspaperit, wet wipet, se pilalle mennyt lelu (jota nyt ymmärrät olla jatkossa muutenkaan antamatta). 
  • Mahdollisuuksien mukaan käy pesemässä kädet tai pyyhi ne parhaasi mukaan. Muista että kyseessä ei ole oksennustauti, joten neuroottisen tarkka ei tarvitse olla. 
  • Kotiin päästyänne, kanna lapsi ja turvakaukalo suoraan suihkuun, letkuta kaikki puhtaaksi pahimmista paloista jos niitä vielä löytyy. Kaukalon päälliset ja vaatteet pesukoneeseen, lapsi kylpyyn. Hiukset kannattaa pestä erityisen hyvin.
  • Pese omat kädet, vaihda vaatteet. 
  • Ota kalja. 
Ja ei kun hyvää matkaa! Kyllä te selviätte, kuuden pysähdyksen taktiikalla! (...ja säästä se Euroopan halki ajelu kouluikään.)


Siitä on lähes päivälleen vuosi, kun sen vihdoin ymmärsimme .  Kakkonenkin on matkapahoinvoiva.  Ykkösen ensimmäinen oksennus ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Reisille meni

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014 Valeäiti 16 Kommenttia

Ihailin tuossa torstaisena korisiltana mahtavan joukkuetoverini salskeita ja kauniin ruskettuneita sääriä. Kysyin toiveikkaan kateellisena, olisiko niihin kenties sivelty jotain purkkiaurinkoa. “Ei, ihan rusketusta, tullut aika nopeasti.” Hetkeä myöhemmin näin sattumalta omat jalkani ikkunan heijastuksesta. Apua. Korissortsit eivät jätä mitään armon varaan. Valkoiset, näköjään muutaman kilon lihoneet, löysät, sellulliittiset, kuivat, ällöttävät jalat.

Ja kas näin, yhden suonikohjuja etsivän minuutin aikana olin palannut siihen: tilaan, jossa ei muka kehtaa pitää jalkojaan esillä ilman tarvittavaa helmanmittaa tai vähintään erittäin hyviä sukkahousuja. Yritin kyllä, kovasti ja tietoisesti. Seuraavanakin päivänä oli nähkääs lämmin kesäpäivä, joten kaivoin kaapista mekon töihin. Tuijotin sukkahousuja hetken ja päätin kypsästi, etteivät ne kalkkunat ikinä rusketukaan, jos ei niille näytä aurinkoa. Vakuuttelin itselleni että joka kevät on tämä tuskan päivä, kerran (tai neljä) se vain kirpaisee.

Vedin mekon päälle ja korkkarit jalkaan, hymyilin peilikuvalle ja kannoin itseni ylpeydellä lounaalle.

Lounaan jälkeen kannoin itseni ihan yhtä ylpeän näköisesti takaisin kotiin ja vaihdoin päälle löysät kesähousut. En pystynyt. Lounaalla oli ihan kamalaa. Tuntui, että kaikki tuijottivat valkoisia koipiani. Tuntui, että jokainen askel sai selluliittikuplat hölskymään. Tuntui, että auringossa minulle paisui yhtäkkiä rantakäärmeen kokoinen suonikohju. Hitto, tuntui suunnilleen siltä että kuiva ihoni hilseili maahan.

Jo työmatkalla alkoi vituttaa. Mistä tämä oikein tuli? Okei, jalkani ovat ehkä kaksi senttiä leveämmät kuin puoli vuotta sitten. Tai vaikka viisi, mutta mitä väliä? Jos vain mallijaloilla on ok olla ulkona, on aika isolla osaa naisia tulossa tosi kuuma kesä. Miksi hitossa en voi olla ihan tyytyväinen näihin koipiini? Eivät ne nyt millään mitalla täydelliset ole, mutta mitä sitten?

"Great legs" kuvahaku. En kyllä löydä omaa sarjaani, löydätkö sinä omat koipesi tuolta?

Ei ne sortseissa kulkevat miehetkään aina mitään Brad Pittejä ole (ja silläkin oli kuulemma pohjestuntti elokuvassa 300, koska omat olivat liian ruikut). Vaan eipä niitä näytä haittavaan.

On ihan kamalaa, että muutaman kilon lihominen saa minut (meidät?) sellaiseksi, etten edes yksin saunassa pysty rentoutumaan. Vedän mahaa sisään ja etsin asennon, jossa reidet näyttävät edes vähän paremmilta. Tämän oman surkeuteni vielä kestäisin, mutta sitten on olemassa se tässä kohtaa ikävä fakta, että minulla on tytär. Millä ihmeellä saan sille ikinä opetettua että elämä on muutakin kuin ulkonäköä? Ja ettei hyvää ulkonäköä ole pelkästään se koon 34 mallikuva?

Tämä teksti on itseäni ärsyttävä, liian tuttuja ajatuksia täynnä ja ylipäänsä yksi iso klisee. Haluaisin voida edes päättää sen johonkin ylvääseen “naiset, olkaa itsestänne ylpeitä, niin minäkin aion olla”, ja lanseerata jonkun My Tremendous Thunder Thighs haasteen. Sen sijaan aion hakea lisää suklaata, pukea ensi viikolla taas sukkahousut, ostaa pidempiä helmoja ja jatkaa hyvin alkanutta teeskentelyä tyttäreni edessä. Korjatkoon se seuraava sukupolvi tämän.


Ihailin tuossa torstaisena korisiltana mahtavan joukkuetoverini salskeita ja kauniin ruskettuneita sääriä. Kysyin toiveikkaan kateellisena,...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Puolitoista tuntia silkkaa seikkailua

lauantai 7. kesäkuuta 2014 Valeäiti 9 Kommenttia

Minä istun kuulkaa pimeässä olohuoneessa ja syön kylmää nakkia. Nakkiin tulee syy myöhemmin, pimeys johtuu voimien äkillisestä loppumisesta. En jaksa laittaa valoa päälle. Mutta kirjoittaa jaksan.

Päivä on sinänsä ollut varsin hyvä ja hedelmällinen, on ostettu uusia sateenvarjoja, siivottu koko koti ja nähty ihania ystäviä ja perhettä. Siinä välissä saatiin kyllä myös vähän nopean liikkellelähdön harjoittelua, kun kesken hyvin alkaneen viininjuonnin kera ystävän (lapset oli nelisteen takapihalla turvassa, hiljaa ja tyytyväisiä), tulee Ykkönen ilmoittamaan kirkkaalla äänellä: “hei äiti, arvaa mitä tuolla takapihalla on? Kuollut pöllö!”. Singahti muuten aika nopeasti nämä kaksi viinisieppoa katsomaan, kumpi taaperoista söi välipalaa. Siellähän se oli, kuolleena ja onneksi ilmeisen koskemattomana, jokin Pikkulintu*.

Tästä se lähti vain paranemaan! Lähdin reippaana ja itsenäisenä naisena matkarattailla lasten kanssa kauas Espooseen. Juoksin kuudessa minuutissa 11 minuutin matkan ja ehdittiin juuri ja juuri bussiin. Kukaan ei satuttanut itseään, ketään ei oksettanut ja minun yltiömäistä huohotusta ja hikoilua lukuunottamatta olimme oikein onnellisia. Kävelimme vielä pitkän pätkän kauniissa lähiömaisemissa kesäsäätä ihaillen ja välillä kirjaimellisesti kukkia haistellen.

Niin sanotusti perillä kohteessa käytimme tehokkaan parituntisen kuumentamalla ja sitten jäähdyttämällä soppaa, sekä kuumentamalla ja jäähdyttämällä kolmen taaperoisen keskinäisiä leikkejä. Yhdestä keinuhevosesta ei riitä kolmelle lapselle, toim. huom.

Jossain vaiheessa tajusin oman parhaani ja katsoin bussin meille takaisin kotiin, että ehdittäisiin iltatoimiksi perille. Lähdimme hienosti ajoissa liikeelle, lapset kiittivät kohteliaasti hyvästä seurasta (kuka meistä muka?) ja ehdimme bussipysäkillekin muutaman minuutin etuajassa. Syötiin vähän jo bussieväitä, soviteltiin Ison Pojan Reppua ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Kerkele. Ei tullut bussia.


Äiti mä haluaisin jo mennä nukkumaan vaunuihin”, Ykkönen toteaa tässä kohtaa. Eikä muuten valehdellut. Nappasin epätoivoissani ensimmäisen vastaantulevan bussin ja kysyin kuskilta missä pitää vaihtaa. Lupasi kertoa.

Se muutaman minuutin matka meni oikein mukavasti Ykkösen tempoillessa vaunujen, käytävän ja penkkien väliä, samalla kuin pidättelin bussikuumeista Kakkosta penkillä, pois käytäviltä. Ja tarkkailin jatkuvasti kuka meistä oksentaa ekana bussikuskin liikkeistä kiitoksena. Kaikki varmaan arvaavat, ettei kuski todellakaan kertonut missä pitää jäädä pois, mutta onneksi jotain kotiseutuosaamista oli vielä jäljellä isoista remonteista huolimatta ja tajusin erään pysäkin kohdalla viime hetkellä meidän hetkemme tulleen. Iskin Kakkosen vaunuihin ja pyysin Ykköstä kävelemään reippaasti itse ulos bussista. Virhe. Äitimähalusinvaunuihinnukkumaanbyyyäää -kohtaus alkoi jossain bussin ovien ja jalkakäytävän välissä. Neuvoteltiin hetki ja päädyttiin tekemään yhden lahkeen vaivihkainen yövaipanlaitto keskellä ihmettelevää väkijoukkoa, jonka jälkeen hän pääsi toiveidensa mukaisesti vaunuihin.

Pieni ja suttuinen kuva hetkestä,
jolloin tajusin Nukkumatin olevan tulossa
toiseenkin osoitteseen. 
Toinen ja viimeinen bussimatka meni ihan hyvin, jos ei lasketa sitä että unohdin (tässä vaiheessa jo nukkuvan) Ykkösen vaunuista jarrun pois päältä, ja se meinasi saada kyytiä koko rahan edestä. Lisäksi jossain kohtaa matkaa Kakkonen alkoi nojailla niin epäilyttävästi käteeni, että tajusin sen olevan viittä vaille unessa. “Jaksaisitko kulta mitenkään olla seisomalaudalla vielä hetken” oli näin jälkikäteen ajatellen vähän naiivi kysymys, kun se ei enää edes jaksanut vastata siihen. Kello on 20.00 kun pääsemme bussista pois, matkaa jäljellä kilometri. Kävellen. Habani on ehkä ihan hyvä, mutta ei se jaksa kilometrin ajan yhdellä kädellä kantaa 15+kg lasta samalla kun toinen käsi työntelee toista vaunuissa eteenpäin. Niinpä matkasimme kotiin “ostoskärrytyylillä”, Kakkonen rattaiden ylimmällä lauteella istuen, työntökahvasta kiinni pitäen.

Osoittautui, ettei tämä ollut meidän suurin uhkarohkea tekomme. Ehei. Ehdin vielä seitsemän metriä ennen kotiovea saattamaan yhden lapsen hengen- ja toisen amputointivaaraan. Kakkonen “piti” minulle rautaisen portin ovea auki samalla kun yritin saada Ykkösen vaunuineen siitä läpi. Otin tottuneesti turvakaaresta kiinni vetääkseni vaunut sisään samalla kun käytännössä itse avasin sitä saatanan hieman painavaa ovea. Turvakaari jäi käteen. Olin laittanut sen väärin päin bussisäätöjen yhteydessä. Seurasi sellainen päässäni kolme varttia kestävät kaksi sekuntia, kun tuijotan kohti Uudenmaankatua valuvaa vaunuja, Ykkösen nukkuvat jalat vauhdissa hytkyen. Tajuan, että jos päästän ovesta irti ja haen Ykkösen, Kakkonen tulee oven mukana ja sen sormet jää väliin. Valitsin pienemmän vamman ja syöksyin kohti vaunuja. Onneksi Kakkonen päästi irti ovesta, joten sillä on vieläkin kymmenen sormea. Ja onneksi sain vaunujen kuomusta kiinni, eli Kakkosella on myös edelleen sisko.

Ykkönen siis nukkui jo, no problem. Kakkonenkin oli aika valmista kauraa, mutta nälissään. Avaan jääkaapin. KERKELE. Ei mitään. Ei maitoa. Ei maitoa! Ei aamukahvia! Kello on 20.23. Insinöörin yllyttämänä päätän yrittää jotain täysin luontoni vastaista ja syöksyä lasten nukkuessa kadun toiselle puolelle R-kioskille - olettaen, että Kakkonen ehtii nukahtaa ennen yhdeksää.

Minä aloin kirjoittaa tätä tekstiä klo 21.01, Kakkonen yhä hereillä pyörien, minulla se nakki kädessä. Nythän se on jo syöty. Aamiaisesta tulee muuten varmaan myös aika hauska seikkailu! Onneksi ilman iltapalaa nukahtaneella Ykkösellä ei ole varmaan yhtään nälkä.

Hei Insinööri, olisiko ne “kalat” kohta “kalastettu”, tulisitko jo kotiin? En pärjää, S O S.


*Lintuja on kaltaiselleni luontotieteilijälle olemassa kolmea lajia: Pulu, Sorsa ja Pikkulintu.


Minä istun kuulkaa pimeässä olohuoneessa ja syön kylmää nakkia. Nakkiin tulee syy myöhemmin, pimeys johtuu voimien äkillisestä loppumisesta....

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pyöräilevä merimies

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014 Valeäiti 8 Kommenttia

Tarhatädillä oli eilen vähän huonoja uutisia: Ykkönen ja Paras Kaveri olivat keksineet jostain hienon uuden sanan. Toinen niistä lausui sen kotona kirkkaalla äänellä, hienosti ärrää korostaen (kuten originaalissakin) "kerrrrkele!", toinen oli valinnut perinteisemmän "pelkele!". Yhtäkaikki, merkittävä virstanpylväs, jolle ei vaan voinut olla nauramatta. 

Hetken mietin ylväästi että mistähän se on sen oppinut, ei ainakaan kotoa. Sitten tuli yksi alamäki, jossa Ykkönen meni liian kovaa eikä pysähtynyt pyynnöstä, ja näin sen tulevan suustani ulos kuin musta pilvi. "Perkele". Huulten välistä mutisten, kuitenkin varmaan ihan riittävän selvästi edessä kulkevissa vaunuissa istuneen Kakkosen korville. Että josko se sitten aloittaisi jo kaksivuotiaana kun Ykkönen joutui elämään melkein nelivuotiaaksi ilman kiroilun autuutta. 

Asiasta köyhällä aasinsillalla takaisin siihen pyöräilyyn. Toi kiroileva pikkutyttö (en siis minä) nimittäin potki tänään sillä minipuupyörällään viisi (5) kilometriä. Valittamatta, iloisena ja samalla temppuillen. Ja sitten se vielä juoksi vähän aikaa. Ja sitten se veti Stadin korkeimman liukumäen ylös-alas noin sata kertaa. 

Rinnassa läikkyy siis tänään yhtäaikaa ylpeys, hämmästys ja sääli - pieni triathlon urheilija kun nukahti lähes kesken hampaidenpesun. 

Äsken silitin sen kaikkensa antaneita jalkoja hymyssä suin. Mun pieni sporttimimmi, mun ihana törkysuu. 

Tarhatädillä oli eilen vähän huonoja uutisia: Ykkönen ja Paras Kaveri olivat keksineet jostain hienon uuden sanan. Toinen niistä lausui sen ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Uskalla tylsistyä

tiistai 3. kesäkuuta 2014 Valeäiti 16 Kommenttia


Milloin olet viimeksi tylsistynyt? Oikeasti? Ei niin, että sormesi vetää epätoivoisesti iPhonen ruutua alaspäin päivitysten ja uusien juttujen toivossa, vaan "onpas tämä minun sormukseni likainen" -tylsistynyt. Milloin?

Inspiroidu tästä vaihteeksi.

Lähde ulos, mieluiten illalla. Valitse tuttu polku, jonka olet kävellyt sata iltaa aiemminkin. Anna tossujesi löytää ne samat kivet, vakituiset mutkat. Älä haahuile uutta ja jännittävää reittiä. Älä pyydä kaveria mukaan.

Uskalla tylsistyä.

Se on alussa vaikeaa, ehkä jopa inhottavaa.

Mieli miettii ehkä taskussa pomppivaa kännykkää. Kenelle soittaisin? Kuuntelisinko musiikkia? Vastasikohan se kaveri siihen kysymykseeni? Taistele vastaan, älä kuuntele välittömän palkinnon maireaa ääntä. Sinä pystyt tähän.

Jo muutaman sadan metrin jälkeen se alkaa löytyä. Ajatuksenvirta. Vähän niin kuin nukahtaessa, paitsi järkevämpää, paremmin etenevää. Alat päästä siihen kuplaan, jossa asuu vain sinä ja ajatuksesi, juuri ne aluksi typeriltä tuntuvat. Tossujesi tasaisen tylsä rahina tietä vasten, lähes muuttumaton maisema, linnun siritys, satunnaiset ohikulkijat, auto siellä ja toinen tuolla. Pään syövereissä salaa muodostuvat helmet.

Ideat. Haaveet. Kesälomasuunnitelmat. Ratkaisut työongelmiin. Hauska muisto viime kesältä. Tämä teksti. Näkyjä kuvista joita voisit maisemistasi kuvata.

Kaikki nämä ilman juttuseuraa, ilman Facebookia, Pinterestiä, Instagramia tai tusinaa muuta turhuutta, joista muka "inspiroidut". Inspiraatio ei ole (pelkästään) sitä, että jokin toisen tekemä asia saa sinut sanomaan "Vau". Inspiraatio on jotain, joka syntyy sisältä. Sinun pitää vain antaa oman alitajuntasi työstää niitä asioita, joita olet päivän tai viikon aikana kokenut. Voit olla oman itsesi inspiraatio. Mutta tarvitset siihen aikaa. Tyhjää aikaa.

Tässä sinulle varsinainen arkihaaste. Seuraavalla apteekkikäynnillä, kaupan jonossa, bussimatkalla, punaisissa valoissa, kahvihetkellä, kävelyllä ja työmatkalla: pidä kännykkä piilossa. Älä selaa lehteä, älä kuuntele musiikkia. Ole hiljaa, pidä silmät auki. Katsele maailmaa ympärilläsi ja heittäydy virtaan.

Uskalla tylsistyä. 


Milloin olet viimeksi tylsistynyt? Oikeasti? Ei niin, että sormesi vetää epätoivoisesti iPhonen ruutua alaspäin päivitysten ja uusien juttuj...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.