Ilmapallot ovat vaarallisia

maanantai 28. huhtikuuta 2014 Valeäiti 14 Kommenttia

Tämä tavallinen maanantai. 

Kaksi hiekkaista lasta on haettu, kuulusteltu ja pussattu. Siirrymme portin toiselle puolelle ja aloitan Naama Puhtaaksi Ennen Nahkatakkiani -operaation. Sillä aikaa Ykkönen vetää pyöräilykypärää päähän. 

Miten tätä räkää voi riittää näin paljon? Hinkkaan hinkkaamistani ja taittelen nessua yhä pienemmäksi rullaksi, kunnes olen varma ettei siitä löydy enää valkoista pintaa. Ojennan tupon Kakkoselle, sehän pitää tietysti laittaa taskuun. Näin, yksi hoidettu...

Hetkinen. Niitähän oli kaksi. 

Se puolikas sekunti on niin pitkä. Se, kun se kivi jumahtaa mahaan, kun tajuat. "Olen mokannut". Jo ennen kuin käännyn ympäri tajuan, että takana on liian hiljaista. Ettei lapsi ole siinä. 

Tyhjä piha, nurkka jonka takana odottaa aivan liian pian vilkas autotie. Ei merkkiäkään lapsesta, joka on viime aikoina oppinut aivan liian taitavaksi potkupyörällään. 

Ensimmäisenä taidan huutaa sen nimeä. Sillä tavalla muka huolettomasti, etteivät kaikki heti tajuaisi miten huono, tai ainakin ajattelematon, äiti olen. Jalkani ovat jo juoksumoodissa. 

Viimeisellä portilla ennen autotietä näkyy hieman epäröivä pieni takarengas. Hiekkakerroksen alla keltainen kantapää on juuri valmistelemassa vauhtia antavaa työntöä. 

Ryntään luokse, yritän hillitä paniikin aiheuttamaa kiukkua. En saa suuttua, en saa suuttua, en saa suuttua. Pelkoahan tämä oli, ja vain minun syytäni. Yritän silti tehdä selväksi, ettei ilman äidin lupaa saa ikinä lähteä, samalla kun palaamme toisen yksinjätetyn lapsen luo. Apua, sekin jäi ihan yksin! Mikä mua oikein vaivaa? Paniikki taisi yliajaa järjen, luonto pelasti pahimmassa hädässä olevan. 

Hengitän ulos, kaikki on kunnossa. Tarkistan vielä, tulihan tämä sääntö nyt selväksi? 

"Mut äiti mä näin ilmapallon"

Aivan niin. 

Tänään muistutan taas itselleni, että maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin rään tahrima nahkatakki. Kuten ilmapallot. 

Ja metrin mittainen tyttö.  

Tämä tavallinen maanantai.  Kaksi hiekkaista lasta on haettu, kuulusteltu ja pussattu. Siirrymme portin toiselle puolelle ja aloitan Naama P...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. Ei saa itkettää toisia, ois tässä nyt muutakin tekemistä.
    ;)
    Eli eläydyin vahvasti, ihanasti sanottu.

    VastaaPoista
  2. Mulla kävi vähän samanlainen paniikki perjantaina. Irrotin lapsen istuimesta, nostin ulos ja etsin auton etupenkiltä avaimia. Mies olikin ottanut ne mukaan ja käännyin sanomaan lapselle että mennään hakemaan iskältä avaimet, että saadaan auto lukkoon. Ja lasta ei näy missään, siis missään. Ihan kauhea tunne: Justiinhan se oli siinä. Huudan lasta nimeltä ja lähden ainoaan järkevään suuntaan, sinne minne lapsi on voinut huomata isänsä menneen edeltä. Lapsi tulee puolivälissä vastaan ja katsoo hölmistyneenä panikoivaa äitiään. Puuuh, kiva tän kaksivuotiaan kanssa. Taitoa on, järkeä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauhea, tota mä oon monta kertaa pelännyt! LIian usein tulee luotettua siihen niiden älyyn, jota ei vielä yhtään ole. Kääks.

      Poista
  3. Autotietä ei kyllä ollut, mutta kaamea paniikki silti. Kaikkea sitä ehtii muutamassa hetkessä päähän pälkähtää: http://omailo.blogspot.fi/2014/04/sydamentykytyksia.html

    Onneksi ehdit paikalle ennen autoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaaak, messut, vakiokauhuskenaario! Valjaat, valjaat, valjaat! vaikka teini-ikäiselle! :)

      Poista
  4. Poikani karkasi tänään leikkipuistosta ja juoksi pakettiauton takaa autotielle. Huusin ja huidoin käsiäni lujempaa kuin ikinä, ja tiellä ajanut auto pysähtyi parin metrin päähän lapsesta. En tiedä mitä enkeleitä kiittää, mutta jos kuski ei olisi ollut valppaana ja huomannut paniikissa huutavaa äitiä, tämä kaksivuotias ikiliikkuja ei nyt olisi sylissä. Maailman kauhein tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, veti hiljaiseksi. Onneksi äidinvaistosi pelitti tässäkin. Huh.

      Poista
  5. Nämä tilanteet ovat niin pysäyttäviä. Huhheijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulen muistamaan ikuisesti sen sun / teidän tilanteen, tsiisus sentään. Ihan hirveetä. Se sentään oli aito vaaratilanne.

      Poista
  6. Eikä! Onneksi, onneksi oli pienessä päässä sen verran järkeä (tai tuuria), että se viimeinen empiminen ennen autotietä ei jäänyt välistä.

    (Mä hukkasin kaksivuotiaani kaupungilla pari viikkoa sitten muutamaksi silmänräpäykseksi. Laitoin vauvalle vaunuihin tuttia suuhun ja juttelin samalla uhmikselle, kun luulin sen pysyvän höpinän voimalla paikallaan. Oikaisin itseni - ei taaperoa missään. Oli mennyt parinkymmenen metrin päähän kirjakauppaan ja katseli siellä silmät pyöreinä lastenkirjoja. "Vaaau, Muumii!" En tiennyt, olisiko sitä pitänyt kopauttaa sillä muumikirjalla nuppiin vai ostaa se kirja ihan silkasta helpotuksesta. En sitten tehnyt kumpaakaan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, mäkin kiittelin että tämä yksilö on vähän varovainen / fiksu! Seuraava niin olisi ollut jo siellä auton alla.

      Lol tolle kopautukselle, se on niin just tota :D

      Poista
  7. Tässä maailmassa joku muukin on sitten tunnistanut sen "näennäisen huolettoman tavan huhuilla lapsen nimeä", sen ristipaineisen tunteen. Vau. Kyllä oli muuten tarkkanäköinen ja niin ytimeen menevästi kirjoitettu.

    Sillä, tämä samantyyppinen tapaus oli minunkin elämässä. Viikko sitten, rivitalomme takapihalla, siinä minne kaikkien kevätauringosta nauttivien naapureiden silmät kohdistuvat. Lapsi hävisi näköpiiristä tontin rajalla olevan lammen tuntumassa. Minuutin. Koin häpeälliseltä tuntuneen ristipaineen: halun huutaa kurkku suorana nimeä ja juosta koko tontin rajat läpi, mutta en voinut olla huomaamatta kuinka volyymi painui silti hieman hiljemmalle, jokin sosiaalinen kontrollisetä painoi pään sisällä nappia ja nöyryytyksen ja häpeän ilkeä tunne pyrki koko ajan vaimentamaan minua - pelko siitä mitä ne muut ajattelevat, kun mokasin. Ajatella - siinäkin tilanteessa mietin sellaista. Se yllätti.

    Lapsi löytyi nopeasti, oli kiertänyt etupihalle. Mutta, oli aika jännä nähdä että niinkin hätätilanteessa sitä mietti että mitä ne muut ajattelee. Voi inhimillisyys tätä elämää...

    Hienosti kirjoitettu, siis. Kiitos, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti mukavista sanoista! Hyvin sanottu toi häpeän tunne, hurjaa että se onkin voimakkaampi tunne jopa kuin oman lapsen vaara. Ihan älytöntä, mutta laumaeläimiähän me ollaan...

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.