Kaksin aina kamalampi

perjantai 21. maaliskuuta 2014 Valeäiti 16 Kommenttia

Tavoistani poiketen olen tainnut kuvata teille hieman turhan vaaleanpunaisesti näiden kahden idi ihanan välistä suhdetta. Siis Ykkösen ja Kakkosen.





Sisarukset ovat toisilleen sangen rakkaita, ei kysymystäkään siitä. Tarhan pihalla Kakkonen muistuttaa minua aina hätääntyneenä että Ykkönenkin on otettava mukaan kotiin, luulee kai että jonain päivänä lähden vahingossa ilman sitä. Ykkönen kysyy heti, missä Kakkonen on, jos ääntä ei kuulu eikä maha jo kurkista nurkan takaa. Ne jahtaavat toisiaan, kikattavat yhdessä hotellin aulassa ja kävelevät käsi kädessä ostareilla. Rakentavat majaa ja juovat kilpaa kylpyvettä.

Mutta sitten toinen niistä täytti kaksi.



Ja siitä tuli taas mielensäpahoittaja, vähän vaan tätä vanhaa versiota isommalla mahalla ja äänellä.

Voi elämä oikeesti. Nyt päivät alkavat täyttyä siitä kliseisestä erotuomarin puuhasta, jossa olen jatkuvasti käskemässä "älä riko toisen leikkejä" tai "kyllä kaikki saa leikkiä" tai "nyt ne sormet pois nenästä". (Fine, viimeinen tapahtuu ihan yhdenkin lapsen kanssa, mutta väitän että joukossa tyhmyys ja räkä tiivistyy).

Ennen ne mahtui jopa sopuisasti sillipurkin kokoiseen kylpyammeeseensa.



Instagramin puolella väijyvät tietävät, että eilen raahasin kuitenkin vihdoin himaan astetta isomman ammeen. Kyllästyin jatkuvaan nahisteluun siitä kenen kantapää on kenenkin sukuelimissä. Ei auttanut. Nyt on ongelma koska: "äiti tää kylpyamme on niin pieni että mä mahdun kääntymään täällä". Koska logiikka.

Ei minua oikeastaan toi nahistelu haittaa, siinähän kinaavat. (Okei, haittaa sekin. En jaksa sitä saakelin kitinää.) Mutta isompi aivotuska mulle tulee tästä kasvatuksellisesta puolesta. Mikä määrä itsekkyyttä on oikea? Huomaan herkästi toruvani Ykköstä että kaikkien kanssa pitää leikkiä ja pitää jakaa, toisaalta Kakkosta paljon vähemmän siitä Ykkösen leikin rikkomisesta. Koska eihän ihan oikeasti kaikkien kanssa ole pakko leikkiä, ei ihan kaikkea ole pakko jakaa, eikä pienet hölmöilyt pitäisi haitata niin paljon. Kai se nyt on ok ihailla omien kättensä jälkeä ja haluta leikkiä sillä Legosairalaalla ilman, että pikkuveli tulee ja käyttää samaa laitosta parkkihallina / vasarana / istuimena? Ja kai se nyt on hei ihan pikkujuttu jos pienempi joskus vahingossa vähän hajottaa? Aina voi rakentaa uudestaan!

Huomaan olevani uuden kasvatuskynnyksen äärellä. Nyt vaaditaan tiukkojen rutiinien ja johdonmukaisten sääntöjen sijaan tilannetajua, sovittelukykyä ja herkkää korvaa. Yksikään näistä ei ole CV:ssäni listattuja vahvuuksia. Miten te muut hanskaatte 2- ja 3,5 -vuotiaiden yhteisleikit ja niiden sulan mahdottomuuden? Onko teillä erikseen isommalle omaa aikaa, pienemmälle omia tuhottavia asioita ja leluja tuplana? Meneekö lelut solomonimaisesti keskeltä poikki vai käännättekö herranjumala kokonaan kasvonne tälle touhulle? Niitäkin vanhempia olen nähnyt. Ne viilipytyt toteaa että siinähän nahistelette ja laittavat lapset itse sopimaan riitansa. Hirveän kätevä malli, jos jaksaa sitä kitinää.

No minä en jaksa. Haluan hiljaisen, idyllisen ja siistin kodin, jossa minä istun sohvalla terveellistä juomaani siemaillen ja uusinta lifestylelehteä selaillen, samalla kun siististi puetut sirrisilmäni leikkivät kauniisti yhdessä, toisiltaan tapoja oppien.

Ja kun en mitään yllämainitusta saa, niin saisinko edes kolme minuuttia hiljaisuutta välille 17-19? Kiitos.






Tavoistani poiketen olen tainnut kuvata teille hieman turhan vaaleanpunaisesti näiden kahden idi ihanan välistä suhdetta. Siis Ykkösen ja K...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. En ole vielä keksinyt miten homma hoidetaan. Sitä odotellessa... ;)

    VastaaPoista
  3. No kyllähän sitä kitinää kestää. Mutta ei _huutoa_. Meillä mitään kitistä vaan alkaa aina ihan järjetön parku ja surkeus ja huuto ja tuska. Ja nuorempi on näppärästi jo näköjään kypsässä alle kahden vuoden iässä oppinut, että huutamallahan homma toimii: äiti tulee pelastamaan, saa lohdutusta ja hommattua torut sille isommalle sisarukselle. Meillä eletään vaihetta, jossa erityisesti vanhempi haluaa aina just sen lelun / asian, joka nuoremmalla on kädessä. Toimii kyllä myös toisinpäin. On sitten ihan se ja sama miten niille antaa molemmille vaikka pillit. Haluavat kuitenkin just sen toisen. Ja eniten ärsyttää se, että jos se nuorempi huutaja/inisijä on kerrankin nätisti rauhassa leikkimässä niin miksimiksimiksi just silloin sen vanhemman riiviön pitää mennä tönäisemään / lyömään / nipistämään sitä nuorempaa. Taas jäähtyy äidin kahvi. Sellasta. Oletan, että tama loppuu joskus 16 vuoden päästä kun esikoinen muuttaa pois kotoa.

    Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, että esikoinen sietää käsittämättömän hyvin pienemmän toilailuja ja leikkien rikkomisia. Ja se saa siitä ihan liian vähän kiitosta. Toruja tulee sitten aina kun senkin pinna katkeaa. Huomaan todellakin odottavani esikoiselta ihan eri käytöstä kuin nuoremmalta. Mutta toisaalta, tätä alle 2-vuotiasta ei voi edes rankaista millään. Odotan ikää, jolloin jäähypenkki toimii tällekin lapselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ehkä vähän vähättelin sitä huudon määrää: Kakkonen erityisesti on ihan ammattimainen huutaja. Siksi Ykköstä helpommin tuleekin ojennettua, kun se myös usein on ihan aidosti syypäänä tai toinen huutaa ihan täysii.

      Poista
  4. Tuttua. Meillä nahistelee 2,5v. ja 6v. Olen ilmeisesti sortunut jonkinasteiseen pienemmän lellimiseen, kun nykyään tämä 2.5v. rikoksen tehtyään itse tyynesti ilmoittaa; -olen vielä pieni, ja kuittaa sillä hölmöilynsä.

    VastaaPoista
  5. Joo-o. Meillä yllättävän usein ja pitkään 3,5v. kaksoset leikkii riitelemättä keskenään. Mutta kun soppaan lisätään 7v. isosisko, niin yllättävän usein ja pitkään huudetaan. Mä en ole vielä keksinyt mitään ratkaisua tähän, huomaan vaativani esikoiselta liikaa, mutta _jotain_ siltä kai sentään voi vaatia. Ja mä en jaksaisi olla jokaista kärhämää selvittämässä, mutta jos annan niiden tapella keskenään, niin usein se menee niin fyysiseksi, että sitten itketään ihan oikeasti.

    Elän toivossa, että joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua ne muistelee näitä vuosia yhdessä hymyssä suin, eikä ole haastaneet mua lapsuutensa pilaamisesta sisaruksilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivossa on hyvä elää, mehän tullaan anyway tavalla tai toisella nämä pilaamaan. Parempi vaan varata suoraan ne terapiarahat.

      Poista
  6. Korvatulpat on hyvä keksintö! Meillä leluista taistelevat 2v ja 9v. Välillä jaksan puuttua kahinaan ja ohjeistaa pienempää ettei kädestä saa repiä yms ja isommalle pitää muistutella että näyttää vanhempana ja fiksumpana hyvää esimerkkiä. Mutta jos ei jaksa olla parin minuutin välein erotuomarina, niin korvatulpat korviin, siinähän opettelevat keskenään ristiriitojen ratkaisua.

    VastaaPoista
  7. Niin usein kuin mahdollista, hankin kaikille lapsille omat tarvikkeet, tilan tai vaikka ajan. Tämä on ihan pelkkää itseni luonteen reflektointia enkä väitä että se olisi oikein, en ole mistään kasvatusoppaasta tätä lukenut. Kaipaan itse kovasti rauhaa ja kaikkein tärkeimpänä,

    keskeytyksetöntä tekemistä.

    Itseäni stressaa jatkuva keskeyttäminen, jopa huomenta!-toivotukset töissä, ja sen enempiä ajattelematta olen ajautunut vaalimaan tällaista elämäntapaa - keskeytyksettömyyttä - kotonakin.

    Jos vaikka yksi lapsista haluaa harjoitella pallolla kopin ottamista, ja toinen (oma lapsi) tulee siihen haluamaan samaa, pyrin löytämään tälle toiselle oman pallon tai muuta tekemistä - jos näen kimppaleikin olevan vähänkään vastentahtoinen ajatus. Kun lapset ovat koulussa tai kerhossa, ohjeistan aamulla muistamaan että siellä tehdään sitten yhdessä. Vähän niin kuin aikuisillakin: töissä täytyy olla valmis juttelemaan kaikkien kanssa tai odottamaan jonossa ruokaa, mutta koti on paikka jossa (sinkkuna ainakin) saa heti ottaa ruokaa ja olla hiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä täytyykin pistää korvan taakse, olen itse hyvin itsekseni viihtyvä, rauhaa kaipaava ja inhoan keskeytyksiä sillon kun yritän keskittyä johonkin. Täytyy tarkkailla lapsia tuon suhteen, esikoinen varsinkin hakeutuu usein omaan rauhaan.

      Poista
    2. Tämä on aika hyvä, mä vaan pahoin pelkään ettei meillä onnistuisi, vielä. Lapset on kumpikin siinä iässä että on saatava juuri se, joka toisella on. Ihan sama kuinka vaaleanpunaista palloa vieressä heiluttaa jos toisella on se toisen oma.

      Poista
  8. Mulla herää vain kysymys et miten ne lapset oppii selvittämään riitansa keskenään, jos kukaan vanhempi ei niitä opeta? Siis edes aluksi?

    Kyllä meillä ainakin on opetettu. Toki on niitäkin, kun eivät opeta. Mut valitettavasti sen kyllä huomaa... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NIin, en mäkään ehkä ihan usko ainakaan kokonaan asian ulkoistamiseen lapsille :) Kyllähän niille täytyy opettaa että aina välillä täytyy joustaa, vuorotellen. Ja myös se, että jos toinen tekee jotain epäreilua, olisi aika hyvä tulla sanomaan siitä esim mulle eikä lätkäistä toista naamaan. Lapiolla.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.