Ylipitkä tarina hyvän palvelukokemuksen tärkeydestä

maanantai 31. maaliskuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Mulla on ilmeisesti menossa joku "kehu eri yrityksiä" -kausi, mutta olkoon. Ehkä se johtuu siitä että mietin työkseni aika paljon sekä palvelukokemusta että liiketoiminnan kehittämistä, joten hyvän kokemuksen saaminen on erityisen tärkeää. Ennen kaikkea siitä kertominen. Viimeksi oli case lastenvaatteet, nyt on vuorossa kuntokeskukset. Paaaljon mielenkiintoisempi aihe, jo senkin takia että hikiskene on muuttunut ainakin Helsingissä aika paljon. Kilpailu on kovaa ja tarjonta häkellyttävää: nyt löytyy sitten ihan kaikkea hot yogasta sirkusmeininkeihin. Kahvakuulat on varmaan jo ihan last season, joku perusjumppa nyt ainakin.

No, minäpä en halua ketkuttamaan Zumbaa 30 muun kanssa, haluan vain salille. Ei ole kuulkaa helppo nakki. 

Vaihtoehdot on karkeasti seuraavat: hikisalit, missikisat tai yliopistoliikunta. Jälkimmäinen rajautuu pois etäisyyden takia, ensimmäiset etuliitteensä takia. Liian äijäsali on liian äijäsali mullekin, etenkin kun siellä käy ehkä onnella kerran viikossa ja silloinkin todella pienessä mittakaavassa. Sitäpaitsi siisteys ja yleinen viihtyvyys on kuitenkin ihan tärkeää. Äijäsalin muuten tunnistaa siitä että oven välittömässä läheisyydessä on rivikaupalla pienen taaperon kokoisia herajauhepurkkeja ja Penan mustuneet terveyssandaalit on unohtuneet viime kerran jälkeen naulakon alle. Jossa roikkuu Tompan hikipyyhe. 

Anyway. 

Viimeiset pari vuotta olen roudannut rahani paikkaan, joka ensimmäisellä palvelukohtaamisella
a) toivotti noin vaan tervetulleeksi kokeilemaan
b) hymyili ystävällisesti (ihmiset, ei sali) ja oli kaikin puolin siisti, toimiva ja asiallinen ja 
c) joka tarjosi mansikan. Okei, oli naistenpäivä, mutta silti.

Jämähdin sinne. Personal Trainer kävi siellä myös ja ohjelmat tehtiin sinne. Hinta oli riittävän edullinen ja sijainti hyvä. Tulin tutuksi eri taljojen, leuanvetotankojen ja penkkien kanssa. Kävin jossain vaiheessa jopa niin ahkerasti että tunnistan ihan naamojakin sieltä. Ja ne naamat on satunnaisesti puhuneet mulle mukavia juttuja pukuhuoneessa. 

Viimeksi kun kävin siellä häpeällisen pitkän tauon jälkeen, kortin voimassaoloaika oli loppunut. Hitto. Jotain tarvitsee ostaa.

Koska kävelyä salille on kuitenkin vähän yli kymmenen minuuttia, ja suunnilleen saman välimatkan päässä on aika paljon muitakin, lähdin pitkästä aikaa salishoppailemaan. Äijäsalit oli edelleen pannassa,  joten päätin kurkata uudestaan Missikisojen maailmaan. 

Lyhyt (tuli pitkä, sori) re-cap. 

Esport: Olen ollut asiakkaana 13 vuotta (a p u a). Silti olen joka vuosi vähintään kerran itkua vääntäen tapellut itseäni puolta nuoremman mallikokelaan kanssa jostain saatanan maksusta. Koska sopimus pitää irtisanoa ennen loppumiskuukautta edeltävän kuukauden alkua. Eli 2kk ennen (tjsp, en mä sitä vieläkään ymmärrä). Terve. Ja ainakin kahdesti olen yrittänyt mennä pitkän tauon jälkeen tutustumiskäynnille. Tiedättekö, mitä se vaatii? Ajanvarauksen sessioon, jossa vasta sovitaan kokeilukerrasta. Siinä allekirjoitetaan muistaakseni kaksi paperia. Kertamaksukin vaati verinäytettä, sormenjälkiä ja sylkituppoa ja maksoi silti 17€. Wuaaah. Sitäpaitsi, peruskortti 70+€ kuussa? Hell no, ei noilla saunatiloilla. Ei jatkoon.

Elixia: Kerran meinannut mennä tutustumiskäynnillä, kärsinyt sen jälkeen kolme (!) vuotta ahdistelusoitoista. "No mites on treenit menny?" "Oikein kivasti kiitos, olen edelleen / taas / aina raskaana". Ei jatkoon.

Motivus: Pitkin kynsin ja hampain ollut asiakkaana monta vuotta, koska se oli ainoa keskus jossa oli salit sekä Helsingissä että opiskelukaupungissa Turussa. Myös ehkä ainoa ketju, jossa vielä 10-kerran kortteja ja muutenkin joustavampaa hinnoittelua. Muutaman vuoden jälkeen meni kuitenkin täysin hermot täyteen ammuttuihin tiloihin, kiireisiin ja kireisiin ihmisiin, surkeaan palveluun, pakolliseen tuntivarausjärjestelmään ja aivan järkyttävän anorektisiin asiakkaisiin (sivumennen sanoen ketjun pitäisi kyllä mielestäni puuttua 30 kiloisiin, villapaitaan pukeutuviin hattivatteihin jotka on todella salinekasalinvika.) Uusi Ruoholahden piste sai kuitenkin kanssahikoilijoilta kehuja ja siellä on ekaa kertaa lapsiparkki, joten laitoin harkintaan. 

Sats: Käynyt kerran tutustumassa. Eri harjoittelualueet oli rajattu lattiaan liimatulla teipillä ja joka seinällä oli vähintään yksi varoitus / nillityslappu. "Siivoathan jälkesi treenin jälkeen! Nostathan levypainot takaisin paikalleen! Olethan kaunis! Ethän piere!" Ei jatkoon. 

Fressi ja mitä näitä nyt on: vähän kaukana, vähän hifejä, superkalliita ja vielä kauniimpia ihmisiä. Haluan paikkaan, jossa urheilun aiheuttama hikoilu on ihan ok. Back to square one, ajattelin, mutta annoin sille Motivukselle vielä yhden mahiksen. 

Kävelin paikalle 20 minuuttia. Kaikille, jotka ovat yhtä motivuneita urheilunharrastajia kuin minä, on selvää että siinä on noin 11 minuuttia liikaa. Siirryin hissillä neljänteen kerrokseen, ohi Alkojen, Intersportien ja Cittareiden. Katosin hetken kaihoten Mayors'in suuntaan (aika houkutteleva, mutta vahva äijäviba. Onko noi sandaalit?) mutta astuin kuitenkin reippaasti Motivukselle. 

Tyhjässä, pastelliväristen rahien ympäröimässä aulassa notkuu yksi ponnaripäinen, arvioilta 70-kiloinen mies. Poika. Katsoo ynseästi, enhän ole vielä kaivanut magneettikorttiani (á 10€) esiin. "Tulin tutustumaan, onko tässä koko sali?" "Joo. Tää on tää Motivuksen kuntosali?" "Aivan". "... "...." "ihan kiva" "...". Huomaan, että keskustelu ei etene. 

Katson salille. Okei, leuanvetotanko, ihan kiva. Helvetin monta laitetta, joista varmaan suurin osa jotain loitontajaalähentäjää. Hyvät pehmusteet ja kivat naistenlehdet. Takana, jossain kaukana piilossa, näkyy häivähdys hopeaa. Onko se, hetkinen..? On se, siellä on jotain vapaita painojakin! Ja yksi iso tankokin! Ei taljan taljaa, mutta ehkä ne on jossain jemmassa. "...jooooo siis tuolla takana on sit noita jumppia". "Okei".  Yksi tyttö hypähtää portaiden avulla leuanvetotangolle, harkitsee, mutta luovuttaa. Tulisi varmaan hiki. Toinen availee taustalla jalkojaan laiskasti, tiedätte kyllä missä laitteessa. Kukaan ei koske käsipainoihin. 

Taustalla soi sellainen musiikki, jota kuunnellaan kun tyttöystävä on juuri jättänyt ja veli on kertonut olevansa homo. Latte kädessä ja Jopo toisessa. Ei jatkoon. 

Kohtuullisen pitkän alustuksen jälkeen pääsen nyt siihen kehumiskohtaan, tärkeimpään asiaan. Minä haluan nimittäin tukea hyvää palvelua. En ketjuja, en huikeita laitteita, en Les Millsiä ja kauniita ihmisiä. Vaan palvelua. Sellaista, jossa salilla ollaan verkkareissa, katsotaan sormien läpi paria unohtunutta kertaa, autetaan kaapin kanssa ja opastetaan aidosti mielellään kyykkytekniikassa. Eikä sen avun kysyminen hävetä. 

Minä haluan takaisin mukavien ihmisten, rehellisen tasaväkisen huonon musiikin ja aidon meiningin pariin. Aion lunastaa lupaukseni sille ihanalle leidille, joka viimeksi hymysuin armahti sanomalla "no tuu hei vaan treenaa kun tänne asti tulit, mutta lupaathan sitten ens kerralla hoitaa ton kortin kuntoon". Ja minä lupasin. Pakkohan sinne on siis palata.  

CityGym Kamppi, kuulin kutsusi. Palaan kotiin. 

(Siis toukokuussa tai jotain, tiedäthän, sitten kun taas jaksan.)
 

Mulla on ilmeisesti menossa joku "kehu eri yrityksiä" -kausi, mutta olkoon. Ehkä se johtuu siitä että mietin työkseni aika paljon ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Huuto.net odottaa

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014 Valeäiti 6 Kommenttia

Halutaan ostaa / lainata: kivannäköiset ja lähinnä maassa kököttävää mahaa kestävät välikausitakki + housut koossa 92. 

Halutaan vaihtaa: Yhden ädin kulutus- ja kasvatusperiaatteet

Annetaan pois:  päivittäinen klo 08 tapahtuva treeni, välineinä lapselta näyttävä, kovaääninen mustekala ja VK haalarit. 

Halutaan myydä: Yksi kaksivuotias, söpö poika. (Varoitus: syö paljon). 

Halutaan ostaa / lainata : kivannäköiset ja lähinnä maassa kököttävää mahaa kestävät välikausitakki + housut koossa 92.  Halutaan vaihtaa : ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hintansa väärti Po.P

perjantai 28. maaliskuuta 2014 Valeäiti 18 Kommenttia

Kas, on kevät ja takinkäännön aika! Olen aika paljon nurissut rakkaan länsinaapurimme ylpeydestä Polarn O. Pyretistä, sen hurjista hinnoista, turhasta kulttimaineesta ja ihmeellisistä kanta-asiakastarjouksista. Muutama huono kokemus kalliista vaatteista riitti kyseenalaistamaan: Yksi vaate oli malliltaan mahdoton, toinen meni heti napeista rikki.

Mutta hitto vie, on pakko myöntää että pääosin niiden raitojen ja junaratojen keskeltä tulee kyllä roudattua ihan timanttilaatua himaan. Vaikka joka kerta se timantin hinta vähän kirpaiseekin. Mieltäni vaivasi mm. pitkään yksi pahimman tuntuisista hurahduksista - että menin ja maksoin kolmekymppiä yhdestä yöpuvusta! Mutta kun tarve halu oli juuri sellaiselle, jossa on vetoketju, ja Tutan vastaava (20€) oli vähän ruma, sori vaan. Joten nielin ylpeyteni ja sanani kiikuttaakseni kassalle kolmekymppiä ja yhden yöppärin, silloin ehkä yhdeksän kuukauden ikäiselle Kakkoselle.

Ja tänään, kun riisuin sitä samaa yöpaitaa kaksivuotiaalta Kakkoselta, oli kohdattava totuus:
  1. Yöpuku, kokoa 74-80, on edelleen varsin sopiva kokoa 92 käyttävälle miehelle. Jopa maha mahtuu sisään. Vasta vastikään jouduin rullaamaan hihat ja lahkeet auki. Se on siis ollut reilusti yli vuoden aktiivikäytössä, sillä alussa tiukat resorit (käännettyinä lyhyemmät) piti homman kasassa. 
  2. Siinä ei ole kuluman kulumaa, ei haalenneita värejä, eikä venähtäneitä resoreita. Muissa talouden yöpuvuissa on, satunnaisesti kaikkia. 
  3. Kangas tuntuu edelleen todella mukavalta, pehmoiselta ja kestävältä. Kakkonenkin rakastaa sitä.
  4. Se on edelleen helppo pukea, vaikka sisälle tungetaan paljon aikaisempaa vahvempi mustekala.
  5. Se on kivannäköinen. Vieläkin. 
Sanoisin että 30€ on maksanut itsensä takaisin. 



Siinä kohtaa kun huomasin ajattelevani että tämä yöppäri on ehkä ensimmäinen vaatekappale, jonka revin joskus mummona esiin tuoreen lapsenlapseni nähtäväksi, päätin tuoda tämän mielipiteeni julkisesti esiin: Po.P:in vaatteet on oikeasti hyviä, kivoja, toimivia, laadukkaita ja kaiken kaikkiaan rahansa arvoisia. There, I said it.

Eikä muuten harmita enää yhtään niin paljon, että se Reiman ihana takki oli loppu ja ostettiin koko vk.setti sittenkin junakaupasta.

P.s. Silti en ymmärrä että jengi maksaa näiden rikkinäisistä kamoista lähes uuden hinnan. Kamoon hei. Kohta ei sitäpaitsi riitä lapsituet niihinkään haalareihin.
P.p.s Kuvat on surkeita, tiedän. Koittakaa kestää, minäkin koitan.

Kas, on kevät ja takinkäännön aika! Olen aika paljon nurissut rakkaan länsinaapurimme ylpeydestä Polarn O. Pyretistä, sen hurjista hinnoista...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miten minusta tuli ällö äiti, osa 3

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014 Valeäiti 14 Kommenttia

Kolme vuotta ja viisi kuukautta siihen meni, ja nyt se on pakko tunnustaa. Söin lapseni ruoanjämät.

Puolustukseksi sanon että se (kiittämätön pikkunulikka) ei edes koskenut siihen osaan jonka söin, eikä kauheasti yskinyt sitä päin.

Ja sitäpaitsi se oli lasagnea. Viimeinen annos sitä. 

Olisit sinäkin sen syönyt. 

Kolme vuotta ja viisi kuukautta siihen meni, ja nyt se on pakko tunnustaa. Söin lapseni ruoanjämät. Puolustukseksi sanon että se (kiittämätö...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Got milk?

maanantai 24. maaliskuuta 2014 Valeäiti 12 Kommenttia

Tein eilen ihmiskokeen. Se oli piilotettu herkullisen runsasjuustoisen lasagnen muotoon. Syötin sitä taas kohtuuttoman ison annoksen Kakkoselle ja kah - emme herännet yöllä vatsavaivojaan kitisevään mieheen. Uskallanko sitä sanoakaan? Uskallan. Luulen, että aikamme maitoallergisena perheenä on päättymässä. 

Hei hei kaurakermat, surkeat jugurtin irvikuvat ja juuston julma porttikielto. Täten palautan kotiimme ylenpalttisen juustoiset ruoat, normaalin Oivariinin ja ruokakermat. Voi herranjestas sentään, ruokakermat! Lasagnet, pannukakut ja letut saavat taas tulla ruokapöytään omina ihanina itsenään.  

Testikappale 1.

Kertauksen vuoksi: "Lehmänmaitoallergiaa esiintyy yleensä alle kaksivuotiailla pikkulapsilla, mutta se häviää yleensä viimeistään kouluikään mennessä."

Näin sanoo Evira, ja näin sanoi lääkäri. Kummallakin kerralla. Lapsemme ovat kumpikin joutuneet tuon "taipumus periytyä" kategorian alle ja kärsineet kipeistä mahoista, löysästä kamasta vaipassa ja kirkuvan punaisista poskista äitinsä maitokahvialttarilla. Ykkösen allergia oli lievempi ja kävi ilmi helpommalla. Neljän kuukauden iässä ilmestyi pahan hajuiset vaipat, ja minä jätin maidon. Puolessa vuorokaudessa oireet helpottivat. Kakkosen kohdalla maidottomuutta tarvittiin koko kaksi viikkoa, ennen kuin oireet helpottivat. Ja kymmenen kuukautta, että äiti vihdoin tajusi mistä oli kyse (anteeksi rakas).

Kakkosen allergia oli joka tavalla voimakkaampi. Se aiheutti 45min unipätkät vielä 10kk ikäisenä, kun Ykkösellä mokoma ei ikinä vienyt unta. Samoin se aiheutti huomattavasti enemmän välillisiä allergioita omenasta porkkanaan, tomaattiin ja päärynään. Oli muuten mukavat sosekokeilut meillä. Ykkösen allergia helpotti selkeästi jo vuoden ikäisenä, kun Kakkosen kohdalla yksi teelusikallinenkin raejuustoa tuli vielä muutama kuukausi sitten saman tien ulos. Ja sitten taas itkettiin yöllä. 

Mutta nyt, pari viikkoa yli kaksivuotiaana, pienen miehen iso maha kestää lasagnet, pullat ja suklaat (tai jotain muuta terveellisempää maitopitoista, jota meidän perheessä ehkä myös joskus syödään). Ruokajuomana säilyy varmaan vielä pitkään kaurajuoma, sillä erään kulinaristin makuhermot eivät välitä tavallisesta maidosta, eivätkä muuten juustosta leivän päällä. Jugurttia tai sitä raejuustoa en ehkä vieläkään uskalla suoraan tarjota, mutta muuten (ruoka)taivas on nyt puolestani auki. Ehkä kesällä päästään ihan rehellisesti jätskillekin ilman pelkoa turhan kivun aiheuttamisesta. 

Siis kiitos Oatly, meillä oli kanssasi ihan hyvä matka. Mutta kyllä olen onnellinen, että voimme (osin) erota. 




Tein eilen ihmiskokeen. Se oli piilotettu herkullisen runsasjuustoisen lasagnen muotoon. Syötin sitä taas kohtuuttoman ison annoksen Kakkose...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaksin aina kamalampi

perjantai 21. maaliskuuta 2014 Valeäiti 16 Kommenttia

Tavoistani poiketen olen tainnut kuvata teille hieman turhan vaaleanpunaisesti näiden kahden idi ihanan välistä suhdetta. Siis Ykkösen ja Kakkosen.





Sisarukset ovat toisilleen sangen rakkaita, ei kysymystäkään siitä. Tarhan pihalla Kakkonen muistuttaa minua aina hätääntyneenä että Ykkönenkin on otettava mukaan kotiin, luulee kai että jonain päivänä lähden vahingossa ilman sitä. Ykkönen kysyy heti, missä Kakkonen on, jos ääntä ei kuulu eikä maha jo kurkista nurkan takaa. Ne jahtaavat toisiaan, kikattavat yhdessä hotellin aulassa ja kävelevät käsi kädessä ostareilla. Rakentavat majaa ja juovat kilpaa kylpyvettä.

Mutta sitten toinen niistä täytti kaksi.



Ja siitä tuli taas mielensäpahoittaja, vähän vaan tätä vanhaa versiota isommalla mahalla ja äänellä.

Voi elämä oikeesti. Nyt päivät alkavat täyttyä siitä kliseisestä erotuomarin puuhasta, jossa olen jatkuvasti käskemässä "älä riko toisen leikkejä" tai "kyllä kaikki saa leikkiä" tai "nyt ne sormet pois nenästä". (Fine, viimeinen tapahtuu ihan yhdenkin lapsen kanssa, mutta väitän että joukossa tyhmyys ja räkä tiivistyy).

Ennen ne mahtui jopa sopuisasti sillipurkin kokoiseen kylpyammeeseensa.



Instagramin puolella väijyvät tietävät, että eilen raahasin kuitenkin vihdoin himaan astetta isomman ammeen. Kyllästyin jatkuvaan nahisteluun siitä kenen kantapää on kenenkin sukuelimissä. Ei auttanut. Nyt on ongelma koska: "äiti tää kylpyamme on niin pieni että mä mahdun kääntymään täällä". Koska logiikka.

Ei minua oikeastaan toi nahistelu haittaa, siinähän kinaavat. (Okei, haittaa sekin. En jaksa sitä saakelin kitinää.) Mutta isompi aivotuska mulle tulee tästä kasvatuksellisesta puolesta. Mikä määrä itsekkyyttä on oikea? Huomaan herkästi toruvani Ykköstä että kaikkien kanssa pitää leikkiä ja pitää jakaa, toisaalta Kakkosta paljon vähemmän siitä Ykkösen leikin rikkomisesta. Koska eihän ihan oikeasti kaikkien kanssa ole pakko leikkiä, ei ihan kaikkea ole pakko jakaa, eikä pienet hölmöilyt pitäisi haitata niin paljon. Kai se nyt on ok ihailla omien kättensä jälkeä ja haluta leikkiä sillä Legosairalaalla ilman, että pikkuveli tulee ja käyttää samaa laitosta parkkihallina / vasarana / istuimena? Ja kai se nyt on hei ihan pikkujuttu jos pienempi joskus vahingossa vähän hajottaa? Aina voi rakentaa uudestaan!

Huomaan olevani uuden kasvatuskynnyksen äärellä. Nyt vaaditaan tiukkojen rutiinien ja johdonmukaisten sääntöjen sijaan tilannetajua, sovittelukykyä ja herkkää korvaa. Yksikään näistä ei ole CV:ssäni listattuja vahvuuksia. Miten te muut hanskaatte 2- ja 3,5 -vuotiaiden yhteisleikit ja niiden sulan mahdottomuuden? Onko teillä erikseen isommalle omaa aikaa, pienemmälle omia tuhottavia asioita ja leluja tuplana? Meneekö lelut solomonimaisesti keskeltä poikki vai käännättekö herranjumala kokonaan kasvonne tälle touhulle? Niitäkin vanhempia olen nähnyt. Ne viilipytyt toteaa että siinähän nahistelette ja laittavat lapset itse sopimaan riitansa. Hirveän kätevä malli, jos jaksaa sitä kitinää.

No minä en jaksa. Haluan hiljaisen, idyllisen ja siistin kodin, jossa minä istun sohvalla terveellistä juomaani siemaillen ja uusinta lifestylelehteä selaillen, samalla kun siististi puetut sirrisilmäni leikkivät kauniisti yhdessä, toisiltaan tapoja oppien.

Ja kun en mitään yllämainitusta saa, niin saisinko edes kolme minuuttia hiljaisuutta välille 17-19? Kiitos.






Tavoistani poiketen olen tainnut kuvata teille hieman turhan vaaleanpunaisesti näiden kahden idi ihanan välistä suhdetta. Siis Ykkösen ja K...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Täyttä rakkautta, täynnä rakkautta

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014 Valeäiti 11 Kommenttia

Minä haluan nyt kertoa teille hieman yhdestä maailman parhaista ihmisistä. Ehkä parhaista asioista ylipäänsä. Rakas Kakkonen on ollut ilonamme nyt kaksi vuotta, kolme tuntia ja 57 minuuttia, ja vie sydämestäni niin ison palasen, ettei tämä teksti tule ikinä tekemään hänelle oikeutta. Tuntuu oudolta kirjoittaa tekstiä, jossa en saa käyttää pienen miehen oikeaa, juuri sopivaa nimeä, enkä näyttää ihanan miehen oikeaa, ihanaa naamaa. Mutta kokeillaan nyt silti. Tälläinen on tänään kaksivuotias Kakkonen:


Aika vaikea sanoa, kummasta se pitää enemmän: ruoasta vai muista ihmisistä. Kumpikin tekee sen valtavan iloiseksi. Tänään juhlistimme hänen synttäreitään, paikalle tuli taas aivan valtavan suuri joukko rakkaita ihmisiä. Jokaiselle se sanoi yhtä iloisesti moiiiiii! ja halasi heti kun sai. Kunnes eteen tuli paketti. Tai ruokaa. Kynttilän se meinasi puhaltaa ennen aikojaan mutta malttoi kuitenkin laulaa itselleen onnittelulaulun.

Hän osaa jo vaikka mitä, syödä ja juoda (no ylläri), plankata kenkiä, piilottaa tavaroita, laulaa "Boom-Kah" sekä "ihhahhaa", pyöriä ympyrää kunnes meinaa kaatua, kutittaa muita ja kikattaa kun sitä kutitetaan - ja mitä tärkeintä, nukkua läpi yön. Sen opetteluun menikin se ensimmäinen vuosi. Se puhuu myös täydellistä Suomea - jos ymmärtää kieltä, jossa konsonantteina on vain M, K, N, ja D. Se kikattaa kovaa, huutaa kovempaa ja laulaa itsekseen tuikituikitähtöstä pää pyykkikorissa kun Insinööri pukee sille vaippaa. Se rakastaa koruja, kenkiä, laukkuja, autoja, pamahduksia, palloja, eläimiä, pehmoleluja, vauvoja ja meitä. Hän hakee itselleen pipityynyn jos sattuu ja pyytää jäähypenkin jälkeen anteeksi sanomalla "kiitot". Se on kaiken kaikkiaan niin iloinen tyyppi, että saa paatuneimmatkin ihmiset hymyilemään. Siksi kai se saakin anteeksi mitä vaan kaatuneista mehuista ohimenneisiin pissoihin. Ei sille voi olla vihainen.



Sillä on se kuuluisa "kaunis katsella, mutta kallis ylläpitää" -elintasomaha ja kurittoman karheat vaaleat suortuvat. Olen aina epäillyt niitä hämäävästä suoruudestaan huolimatta kihariksi, ja nyt kostean ilmanalan Dubai vahisti epäilyni. Luonnonkihara se siis on. Vaaleaa pehkoa ja punaisia touhuposkia täydentää vielä kirkkaan siniset silmät, jotka menevät jatkuvasti viiruille miehen kihertäessä jotain monista eri kikatuksistaan. Nyt enemmän kuin koskaan ne kikatukset ovat omien jekkujen aikaan saamia. Tyypistä on kuoriutumassa melkoinen vintiö, oikea klassinen Karkaileva Kaksivuotias neuvolan esitteen mukaan. Ei se silti kovin kauas äidistään menisi, niin on mamman poika että tulee varmaan vielä kymmenvuotiaanakin syliin leikkimään leikkejään. Sitäpaitsi sen ihana isosisko pitää kyllä huolen, ettei touhut pääse ihan järjettömiksi. Pitää vaikka kauluksesta kiinni kun toinen yrittää karata.



Se on sellainen lapsi, josta on tosi vaikea käyttää oikeaa nimeä. Se on niin rakas, niin omanlaisensa, niin ihmeellinen pieni vintiö, että sitä kutsuu väkisinkin kaikenmaailman kummallisilla nimillä Pulleropallerosta Kleinemeisteriin.

Teille hän on nyt kaksivuotias Kakkonen, tuo oksennuksen keskelle syntynyt pieni mies. Minulle hän on koko maailma.

Minä haluan nyt kertoa teille hieman yhdestä maailman parhaista ihmisistä. Ehkä parhaista asioista ylipäänsä. Rakas Kakkonen on ollut ilonam...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

11 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hetki vielä

perjantai 7. maaliskuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Pannukakkujen turvottamat läskit lepää juuri nyt altaan reunalla. Altaassa polskii neljä minun näköistä jalkaa minikoossa ja kaksi karvaisempaa niitä vahtimassa. Kolme tuntia aurinkoa vielä jäljellä ja sitten  se on kamat kantoon ja menoks. 


En ehkä olisi ihan vielä valmis lähtemään, aurinkoenergiaa ei ole vielä kertynyt neljän kuukauden tarpeisiin. Vielä jäi paljon näkemättä, hienon palatsinkin tsekkaaminen kaatui insinöörin sortseihin (Sorry sir, dresscode). 



Hurjan paljon on kuitenkin ehditty tehdäkin, syöty paljon ja hyvin, uitu sormet rusinoille ja poltettu nahka vähän tummemmaksi. Nukuttu valtavassa sängyssä kolmen kesken, sellaiset yhdeksän tuntia yössä. Ostettu muutama vaate maksimekkojen luvatusta maasta (ks. dresscode). Tietysti on myös kiukuteltu. Hidasta toimintaa (minä), vaikeita taksimatkoja (minä), kiukkuista vaimoa (Insinööri) ja ehkä joitain nälkähetkiä (lapset). Erittäin vähän kuitenkin loppupeleissä. Syystäkin. 



Minä olen oppinut taas vähän relaamaan, Insinööri on oppinut auringon merkityksen arabian prinsessalle (minä). Ykkönen on oppinut sanomaan tänkhuu, helou, bai ja guud ja ottamaan valokuvia:

 

Kakkonen on oppinut samat sanat ja lisäksi uimaan kellukkeilla. Loma muuttui juuri lomaksi! 

Kaksi tuntia jäljellä. Sitten kuusi tuntia edessä ja paluu ihanaan kotiin. Koska on sekin aika kiva ja meillä on sinne ikävä. Minulla koripalloa ja pyykkikonetta, Ykkösellä kavereita ja omia leluja. Kakkosella ei varmaan mitään koska täälläkin on ruokaa. 



Allasosasto hiljenee siis hetkeksi, nähdään lätäköissä!

Pannukakkujen turvottamat läskit lepää juuri nyt altaan reunalla. Altaassa polskii neljä minun näköistä jalkaa minikoossa ja kaksi karvaisem...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Valkoista rauhaa

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Poistuimme eilen hetkeksi altaalta (oli pilvistä, apua!) katsoaksemme tätä, yhtä kauneimmista  asioista maailmassa. 


Sheik mikälien 13 miljardia maksanut moskeija oli koko rahan edestä kaunis, rauhoittava ja hengästyttävä. 




Moskeijassa oli luonnollisesti tiukka pukukoodi, jota noudatimme tarkasti. 


Alueella piti myös välttää "public displays of affection" (ei ongelma) ja olla hiljaa (potentiaalinen ongelma). Kaikki sujui hienosti koko kierroksen ajan, ihmettelimme kaikki hymyssä suin kallista kauneutta. 





Kaikki meni siis hienosti. Kunnes. Juuri ennen taksia Ykkönen ilmoittaa että on kova pissahätä. Great. 

Huivi takaisin päähän (mainitsinko jo +26?), lapsi syliin ja kipittämään. Askeleet on noin puolet normaalista pitkän mekon takia, lapsella on normaalia kovempi pissahätä. Juoksen sen mitä pystyn 500 metrin matkaa takaisin moskeijan vessaan, sylissä toinen ilmoittaa että "kohta en äiti kestä, mennäänkö puskaan?". Ei kyllä mennä, tämä on moskeijan pihamaa. Arabiemiraateissa. 

Laulamme kaikki tuntemamme laulut läpi, minä yritän nostaa helmaa hieman askelta pidentääkseni. Vartija juoksee perään moisen kieltäen. Vessassa kiilaamme jonon ohi vessaan ja kestämme siivoojan moitteet. 

Mutta: me ehdimme! Äiti täysin poikki mutta kuiva. Lapsi onnellisesti helpottunut ja itsestään ylpeä. 

Ja tänään venyttelen kipeitä hauiksiani tässä tilassa:

 

Poistuimme eilen hetkeksi altaalta (oli pilvistä, apua!) katsoaksemme tätä, yhtä kauneimmista  asioista maailmassa.  Sheik mikälien 13 milja...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Viimeisiä valekuvia

tiistai 4. maaliskuuta 2014 Valeäiti 0 Kommenttia

Taas on melkein viikko mennyt kuvahaasteen parissa ilman päivittämistä. Sain tiukkaa palautetta "faneilta" kuvien puutteesta. Ugi, pahoittelen, tämä ei enää toistu. Tässä seuraava satsi:

22.2. Eväät


Jos sattuu olemaan nälkäisenä hetken yksin, ei ehkä kannata kävellä lounaspaikkaan Arnolds'in ohi. Puolustukseksi kerron, että matka tästä pisteestä lounaspaikkaan oli ainakin 400m, siis eväiden verran. 

23.2. Aamu


Suurin osa aamuista on nykyään aika onnellisia. Pellavapäät herää, nauraa ja alkaa leikkiä. Vielä onnellisempaa on kaikilla, jos kylässä sattuu olemaan Ihana Serkkupoika. Se on kuulkaa kahvit rauhassa tälläisina aamuina. 

24.2. Houkutus


Kolmen myyntipalaverin jälkeen tämä tuijotti toiselta puolelta ja aurinko toiselta. Kyllä muuten vähän houkutti. 

25.2. Hymy


Ja kyllä muuten hymyilytti. 

26.2. Kivikova


Kaikki tietänee, miltä tuo tuntuu. 

Huh, enää kaksi päivää jäljellä, "pehmeää" ja "valo". Jotain kuvaideoita on jo ajatuksissa, ehkä selviydyn tästä jossain määrin kunnialla vielä. Olen aidosti yllättynyt ja ylpeä itsestäni so far, joka päivälle on oikeasti tullut kuva. Jos vaikka edes yhden kuvan olisi ehtinyt, siis jaksanut, vielä oikealla kameralla ottaa...


Taas on melkein viikko mennyt kuvahaasteen parissa ilman päivittämistä. Sain tiukkaa palautetta "faneilta" kuvien puutteesta. Ugi,...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Valekuvahaaste: kiitos ja näkemiin!

Valeäiti 0 Kommenttia

Se on ohi! Se on ollut jo ohi aika kauan itseasiassa, mutta kuten tulette koha huomaamaan, olen ollut hieman kiireinen. Tai itseasiassa hyvin epäkiireinen. Kas näin:

27.2. Pehmeää


No tämä ei ole vielä kovin kiireistä, pakollinen räpsäisy vain. Mutta katsokaapa tätä:

28.2. Valo


Terveisiä Dubaista! Kyllä! 

Tahti siis hidastuu blogin puolella, mutta Instagramissa kuhisee. Olen koukuttunut siihen pahemman kerran tämän haasteen aikana, saavutus kai sekin. Järjestelmäkamera jäi raukka vähän pölyttymään, mutta tulipahan huomattua että "aifoun femma" ottaa tosi hyviä kuvia. 

Tällä jatketaan siis. Suurkiitos taas kerran kaikille haasteeseen osallistuneille! Laitan vielä jossain vaiheessa kaikille koostetta Instagramin puolelta, siellä on aika mahtavia otoksia. 

Jos et jaksa odottaa, käy itse katsomassa tagilla #Valekuva . Meidän elämää pääsee seuraamaan paljon blogia tiiviimmin myös instan puolella (katsokaahan miten kultivoitunut olen, lyhenteet ja kaikki), löytyy käyttäjänä @valeaiti. 

Ja nyt: poolside hiljenee, ottaa mekon pois ja ruskettuu. Tsau! 

Se on ohi! Se on ollut jo ohi aika kauan itseasiassa, mutta kuten tulette koha huomaamaan, olen ollut hieman kiireinen. Tai itseasiassa hyvi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.